Vuosi

Vuosi sitten oli paljon keväisempi sää kuin nyt (ainakin Keski-Suomen kaduilla). Tai siis niin mä ainakin muistelen, mutta muistikuvani katumaisemista saattaa pettää, sillä mulla oli tuolloin suuri päivä. 

   Sillä vuosi sitten tänään mä sain hampaani  ja hymyni. 

Tuntuu hullulta, että siitä on jo vuosi. Muistan tuosta vuosi sitten näihin aikoihin napatusta kuvasta paistavan hölmön olotilan, johon oli sekoittonut niin onnea kuin hämmennystäkin. Sekä tietysti valtavaa kiitollisuutta suomalaista hammaslääketedettä kohtaan. Tuosta kuvanottohetkestä tuntuu kuluneen niin vähän aikaa. Mutta kuitenkin tähän vuoteen on mahtunut myös niin paljon. Kulunut vuosi muodostui todelliseksi kasvamisen ajaksi, jonka aikana muokkasin kuvaani itsestäni uudestaan. Se vaati paljon. Enkä sano olevani vieläkään valmis, mutta ainakin just nyt mä oon tyytyväinen omaan itseeni. Pitkästä aikaa mä koen olevani hyvä kaveri itteni kanssa. En haluu olla elämässä kenenkään muun kengissä toisella puolen Suomee tai maailmaa, vaan haluun elää omaa elämääni, vaikken tiedäkään minne se vie. Sillä moni asia muuttui hampaiden myötä parempaan, kunhan vain jaksoin ensin saada pääni kuntoon. 

   Pari kuukautta hampaiden saamisen jälkeen luin muiden hammasimplanttipotilaiden kertomuksia siitä, kuinka yksi tai kaksi implanttia oli parantanut heidän elämänlaatuaan mielettömästi. Silloin mä en vielä montaa asiaa pystynyt sanomaan, mitkä asiat mun elämässä oli paremmin hammasimplanttien ansiosta. Ja aattelin, etten ikänä pystyisikään olemaan kiitollinen niin monesta asiasta kuin niiden kertomusten takana olevat ihmiset olivat.

   Mutta minä erehdyin. Kuukausi sitten aloin listailemaan asioita, jotka muuttuivat parempaan hampaiden myötä. Niitä kertyi aika monta.

   Ensimmäisenä tietysti estetiikka. Pidän hampaistani ja niiden ulkonäöstä. Ne näyttävät hyvältä - siltä, miltä hampaiden kuuluukiin näyttää. Ensimmäinen mietteeni hampaat saatuani oli, että kuuluuko ihmisen suussa olla näin paljon hampaita?!! Mutta näin vuoden tätä elämää elettyäni voin sanoa, että kuuluu. Toki implantit on hiukan vaaleammat kuin omani, sillä hammaslabran väriskaaloista ei löytynyt väriä, joka vastaa omien hampaitteni väriä. Se tuntuu kuitenkin tosi pieneltä jutulta siihen verrattuna, että sain hampaat, joilla voi tänä päivänä sekä narskuttaa porkkanaa (pelkäämättä lohkeamisia) että hymyillä häpeämättä!

Niin se hymyily. Kävin hammasleikkauksen jälkeen läpi kuvia hammaspolille menevää kiitoskorttia varten. Yritin löytää kuvan lapsuudesta, jossa hymyilisin hampaat näkyvillä. En löytänyt kuin kaksi kuvaa. Muuten olin hammasleikkaukseen asti hymyillyt suu kiinni,  vaikka mulla olikin retentiolevy, jossa oli tekohampaat kiinnitettynä. Häpeä omista hampaista olikin aika valtava - mun sitä kuitenkaan tajuamatta. Mulla oli ihan hyvältä näyttävät hampaat retentiolevyn kanssa, mutta en ikinä silti hymyillyt suu auki. Mua kyllä kuvaustilanteissa aina kehotettiin leveeseen hymyyn, mutta muistan sanoneeni, etten mä osaa. Sillä levee hymy ei tarkoittanut mulle hammashymyä - tai jos ois tarkoittanutkin, en ois ikinä halunnut hymyillä sillein. Mutta tuskin olisin osannut silloin selittää kellekään (edes itselleni), että miksi. Nyt mä osaan. Tiedostamaton (vaikkakin turha) häpeä. Onneksi enää mun ei tarvitse hävetä. Nykyään mä en oikein edes osaa hymyillä kuvissa suu kiinni, niin kuin ennen. Tai toki mä osaan hymyillä suu kiinni, mutta sen eteen tarvii tehdä oikeesti töitä! Kun mä opettelin hammasleikkauksen sekä hampaiden saamisen jälkeen hymyilemään hampaat näkyvillä, se tuntui lopulta niin vapauttavalta, että paluuta entiseen ei taida olla. Ehkei se kuitenkaan ole ollenkaan huono juttu!

   Hampaiden tuomat muutokset eivät kuitenkaan jääneet pelkästään sinne suun sisältöön ja uuteen hymyyn. Kuluneen vuoden aikana oon huomannut pukeutuvani entistä useammin tunikoihin ja mekkoihin myös arkena. Sattumaa? En usko. Sanotaan, että hiukset on naisen kruunu, mutta mulle ne on tainneet olla hampaat. Tunnen itteni naiselliseksi myös lyhyissä hiuksissa, mutta vielä naisellisemmaksi hyvien hampaiden kanssa. Jotenkin hampaat toi mulle rohkeutta pukeutuu niihin mekkoihin ja hameisiin useemmin. Toki nyt puhutaan trikoo- ja collegemekoista, mutta muutos on entiseen farkut ja huppari -tyyliin melkoinen. Parasta on se, että musta on myös kiva pistää vaikka joka toinen viikko se collegemekko päälle! Ennen mä en jotenkin tuntenut olooni ollekaan kotoisaksi leggareissa ja mekossa. Nyt on toisin - ja uskon, että tästä voi kiittää hampaita.

Pari vuotta sitten laitoin opiskelijabileisiin huulipunaa ja kuvan tällätystä itsestäni Instagramiin. Serkkuni kommentoi, että on miettinyt, miten noilla huulilla vois käyttää huulipunaa useamminkin. Olin hämmentynyt saamastani palautteesta, positiivisesti tietenkin. Nyt noiden legopalikoiden jälkeen oon huomannut laittaneeni jokaisiin juhliin huulipunaa, tai huulihulaa ko. serkkuni lapsuudenpuheita lainaten. Uskon, että tuolla palautteella oli merkitystä, mutta ennen kaikkea taas hampailla. Ennen en varmaankaan tiedostamatta halunnut korostaa suuni aluetta, sillä ne erilaiset hampaat hävetti tiedostamatta niin paljon. Nyt kuitenkin käytän varmasti jokaisen tilaisuuden hyväkseni huulipunan suhteen. Päiväkotiarkeen huulipuna on huono kaveri, mutta muihin tilanteisiin se sopii kyllä mainiosti - esimerkiksi serkun ristiäisiin viime kuussa se oli ihan loistovalinta mun mielestä! Otan uusinnan viimeistään toisen serkun YO-juhlissa alkukesästä.

    Toki hampaat ovat vaikuttaneet positiivisesti muihinkin kuin vain tollaisiin pinnallisempiin asiohin. Esimerkiksi mun virhepurennasta johtuvat päänsäryt ovat vähentyneet mielestäni huimasti. Kyllä mulla edelleen on päiviä, jolloin täytyy vaan maata sängyssä leukalukkojen takia, mutta vähemmän. Välillä huomaan päivisin jännittäväni leukoja, kun oon tosi keskittynyt johonkin. Tässä asiassa petraaminen on työn alla, mutta öinen purukisko ja uudet hampaat (joiden kanssa purenta on oikea), ovat jättäneet turhat säryt menneisyyteen. Hyvä niin!

 Liputan suomalaisen erikoissairaanhoidon puolesta yhä enemmän, kun vuosien lopputulos on joka päivä nähtävillä. En voisi arvostaa sen toimivuutta enempää. Jos asiat on oikeasti huonosti, täällä Suomessa kyllä osataan tarvittaessa ohjata oikean hoidon piiriin ja se hoito on myös laadukasta. Täällä maailmankolkassa, jossa eletään pimeydessä reilusti yli puolet vuodesta ja jonka kesä on valoisa ja yleensä vähäluminen, pystytään aika mielettömiin juttuihin terveydenhuollon saralla. Ja yleensä se hoito on loppupeleissä tosi halpaa lystiä siihen verrattuna, paljon samoista jutuista pitäisi maksaa oikeasti - ja varsinkin johonkin muuhun maahan verrattuna. Tulevina viikkojen aikana palaan tähän asiaan vielä kertaalleen, sillä äskettäin tapahtui jotain sellaista, mikä sai mut samaan aikaan hymyilemään ja itkemään. Stay tuned!

 Hampaiden saaminen suuhuni poisti elämästäni myös yhden energiaa vievän jutun täysin. Tätäkään juttua en ollut huomannut tai tajunnut aiemmin. En, ennenkö aloitin uudessa työpaikassa vuoden alussa. Rupesin ihmettelemään, että miten mulle ei oo yhtään niin raskasta tai jännittävää tavata uusia ihmisiä ja työkavereita verrattuna vaikkapa kahden vuoden takaiseen. Miten mä voin ottaa tän kaiken näin lungisti? Hetken tai pisemmänkin asiaa funtsittuani tajusin - multa ei kulu enää energiaa eräänlaiseen ihmisten "skannaamiseen" hampaitteni osalta. Mä oon kaikki nämä edeltävät vuodet tietämättäni tarkkaillut uusia ihmisiä tavatessani heidän reaktioitaan hampaani nähdessään. Oon skannannut ihmisiä siitä näkökulmasta, että tarvitseeko mun mainita itse poikkeavista hampaistani vai onko toi toinen tarpeeksi rohkea kysyäkseen itse, mikäli siltä tuntuu. Vai helpottaisiko toista, jos minä kertoisinkin itse? Miten huojentavaa on, kun tohon ei mene enää energiaa. Miten huojentavaa on, kun mun hampaiden ei tarvitse nousta osaksi keskustelua missään vaiheessa, ellei joku kysy. Tai mikäli en sitten itse asiasta mainitse, jos koen sen tuovan vaikkapa johonkin keskusteluun uudenlaista perspektiiviä. On ihanaa, kun lähtökohtaisesti kenenkään uuden ihmisen ei tarvitse minut tavatessaan tietää mitään hammashistoriastani. Sillä tärkeimmät tyypit tietävät ja ovat eläneet sen polun kanssani. Ja mikäli nyt joku uusi tyyppi muodostuisi mulle tosi tärkeäksi, hän kyllä saisi tietää - mutta vasta aikanaan. Ei sen viidennen lauseen kohdalla, koska pakko keventää toisen tietämättömyyskuormaa. Vaan vasta aikanaan, joskus. Aika tosi ihanaa!

Ennen kaikkea tämä vuoden mittainen uusien ja loppuelämäni hampaitten kanssa kuljettu matka on lisännyt mielettömästi mun tervettä itsekunnioitustani. Oon onnellinen, että mun omista hampaista 14 oli tarpeeksi hyviä, vahvoja ja terveitä jatkamaan elämää kanssani hamaan tappiin asti - ainakin näillä näkymin. Niistä omista hampaistani osa on tokikin modattuja - on päällystystä, laminointia ja vaikka mitä, mutta juuret on aidot ja originaalit. ;) Se on mielettömän hyvä juttu, sillä näin mun hammasluun määrä pysyy todennäköisesti jatkossakin vakiona ja hyvänä.

Itsekunnioitukseeni sisältyy kiitollisuus monista niistä hammastermeistä, joita vuosien varrella tuli kuultua ja opittua. Opin puhumaan hammaslääkäreille alan sanastolla ja se on aika siistiä. Oon ylpee tästä taidosta! Ja siitä, että viimeiset vuodet vastaanotoilla meni puoliksi vitsaillessa lääkärien ja hoitajien kanssa. Hammaslääkärissä voi oikeasti olla myös luvattoman hauskaa!
   Mutta ennen kaikkea olen ylpeä siitä polusta, jonka kävin läpi. Jokaikisestä jäljennöksestä joka otettiin, vaikka välillä tuntui, että kuolema koittaa. Jokaisesta oikomisrautaviritelmästä, jotka kestin (vaikka välillä piti mennä korjauttaa irronneita osia). Oon ylpeä siitä, että ymmärsin oman paikkani ja osuuteni hoitokuvioissa. Ja hoidin sen, vaikka tiesin, että se veisi mut vaan lähemmäksi pelkäämääni leikkausta. Ja sitten mä uskalsin itkee siellä vastaanotoilla, että haluun pelkoni takia psykologin pakeille. Ja lopulta mä menin sinne leikkaukseen, kuljin puoli vuotta ylpeenä harvahampaana, selätin kaksi kuukautta reissaten ja sain yhden välistä todella kivuliaan kaksituntisen ansiosta ne hampaat.

Ja tänään olen tässä. Nauttimassa vihdoin kaikesta siitä, mitä hampaat ovat minulle tuoneet. Sillä nehän toivat paljon enemmän kuin ikinä osasin kuvitellakaan. Vaikka kesä ja syksy olivatkin rankkoja, niin ehkä juuri niiden ansiosta osaan nauttia tästä kaikesta vielä enemmän nyt. Oon kiitollinen ja terveesti ylpeä. Mä tein sen (tai me yhdessä hoitohenkilökunnan kanssa tehtiin se) ja tänään oon saanut hymyillä vuoden verran hymyä, jota odotettiin paljon kauemmin. Ja nyt mun kodin seinälläkin on kaks taulua, jotka muistuttavat mua aina tuosta matkasta, joka välistä pelotti ja lujaa. Mutta joka oli lopulta kaiken sen arvoinen. 

Hetkeekään en vaihtais! <3

~ Roosa  ~

Raskas, mutta rakas 2017

Vuosi 2017 oli melkoinen. Tiesin sen olevan henkisesti kuluttava, sillä mulla oli menneisyydestä yksi iso asia käsittelemättä, hammasprojekti kesken ja opinnäytetyö sekä opinnot saatettavana loppuun. Vuoden 2017 alkaessa olin todella loppu ja rikki. Tässä postauksessa hieman verestystä vuoden 2016 muistikuviin, jos tarvitsette. Nyt sen sijaan mietteitä juuri ohitetusta vuodesta 2017, joka sekin oli rankka, mutta ehdottomasti elämisen arvoinen!

Kuten sanoin, tiesin vuoden 2017 olevan rankka. Lopulta se oli kuitenkin rankempi kuin ikinä pystyin kuvittelemaan. Alkuvuodesta muistan koko ajan pelänneeni Ylivieska-Jämsä-Jyväskylä-Ylivieska -rundia heittäessäni, että olen väärässä paikassa väärään aikaan. Mun kalenteriin oli merkitty, minä päivänä käydä kaupassa, koulussa, siivota ja jopa tehdä ruokaa. Mä oikeestaan keskityin aikavälin helmi-huhtikuu vain siihen, että selviän hengissä tuosta 7 hammaslääkärikerran ruljanssista. En oikein jaksanut ajatella tulevia hampaita, sillä pelkäsin, että mitä jos en pidäkään niistä. Tai mitä jos kuolisinkin ennen niiden saamista? No, en kuollut. Mutta sen sijaan en sitten oikein muistakaan alkuvuodesta mitään. Satunnaisia kohtia sieltä täältä, nekin suurin osa liittyen hammaslääkärikertoihin ja matkustamiseen.

Hammasonnea kesti muutaman viikon. Sitten mulla alkoikin todella pimeä kausi. Eksistentiaalinen kriisi tuntuu olevan parhain sana identiteettikriisin lisäksi kuvaamaan tuota ajanjaksoa toukokuu-elokuu. Näin jälkikäteen sanottuna mä en tiedä, millä voimalla suoritin harkan, kesäduunit ja opinnäytetyön toteutuksen. Jos olisin ollut kunnon virkasuhteessa, mä en ikinä ois lähtenyt ripareille tai ylipäätään töihin ollenkaan. Mutta toisaalta työt olivat myös pelastus - mulla oli syy taistella jokainen päivä loppuun. Koin olevani vastuussa nuorista ja heidän hyvinnoistaan, joten raahauduin töihin ja ripareilla ylös sängystä aamuisin.

Onneksi tajusin myös hakeutua psykologin pakeille. Tajusin eläneeni vahvuuden muotissa tietämättäni koko ikäni. Ja tietämättä, kuinka se oli mua kahlinnut. Tuo havainto oli todella tärkeä mulle itselleni. Sillä sen havainnon tehtyäni mä aloin vähitellen hengittää ja luottaa elämään. Ja nimenomaan sellaiseen elämään, jossa ei tartte olla vahva ja jaksaa. Että mä voin olla myös jotain täysin muuta. Ja sitä muuta mä aloinkin sitten etsimään.

   Vaikka viime vuosi oli todella rankka ja puolittain erittäin musta, se on ollut samalla kuitenkin ehkä yksi elämäni parhaimmista vuosista. Sillä mun ympärillä oli ihmisiä tukena. Elämässä hammasprojektia läpi ja kuuntelemassa, kun olin aivan loppu. Sekä keksimässä tekemistä, jolloin sain keskittyä joihinkin aivan muihin juttuihin kuin omiin ajatuksiini.

Puhun harvoin mun ystävistä täällä. On todella harvinaista multa tehdä postaus jostain ihmisestä, erityisesti ystävistä. Mutta viime vuonna tein senkin. Ironisinta on, että tein postauksen ihmisestä, joka oli vain koko alkuvuoden ärsyttänyt mua. Mutta lopulta Joni oli viime vuodessa parasta, mitä sattui. Sain ehdottomasti kokea viime vuoden parhaimmat hetket juuri Jonin kanssa. Ja ehkä typerimmätkin. Toivottavasti saan kokea noita hetkiä Jonin kanssa tänä vuonnakin,  vaikka elämä ajoikin meidät kauemmas toisistamme loppuvuonna. Mä tuun ainakin yrittämään kaikkeni, että saan nähdä tuota ihmistä jatkossakin. Sillä Joni oli todellakin yks isoimmista syistä psykologin sekä oman työni lisäksi, että jaksoin kattoo viime vuoden jokaisen päivän loppuun. 

   Ja lopulta mä vastaanotin vuotta 2018 onnellisena ja sellaisella tavalla, kuin oon pitkään halunnut. Rennosti aikuisporukalla syöden, juoden, jutellen, nauraen ja mikä parasta - paljuillen! Mun uuden vuoden ahdistuksesta tarvitsee tuskin puhua. Oon puhunut siitä täällä useasti. Mutta viikko sitten mua ei ahdistanut ottaa uutta korkkaamatonta vuotta tapahtumineen vastaan. Se oli elämäni ensimmäinen positiivissävytteinen uudenvuodenaatto. Alavireisyyden sijaan mä olin vaan tosi iloinen ja onnellinen - minusta, elämäni ihmisistä sekä siitä illasta, kun kerrankin oli hauskaa. Toivottavasti tällainen uudenvuoden vietto ei jää ainutkertaiseksi tapahtumaksi - ottaisin mieluusti uusikskin!

   Tämä vuosi alkoi vuokrasopimuksella Jämsän keskustassa sijaitsevaan 44 neliön hyväkuntoiseen asuntoon. Sain osa-aikaistöitä paikallisesta päiväkodista ryhmäavustajana. Työsoppari on voimassa toukokuun loppuun. Sen jälkeen aion katsoa uudemman kerran kirkon töiden tarjontaa. Useasta työhaastiksesta huolimatta en nimittäin saanut paikkaa kirkon nuorisotyönohjaajana. Mun työnhakua vielä rajaa ajokortittomuus - mulla on aika rajalliset mahdollisuudet siis työllistyä kaupunki-näkökulmasta katsottuna. Vaikka sairaus ei sinänsä rajaa mun työntekoa, ajokortittomuus rajaa työn sijaintikuntia aika rankalla kädellä. Tällä hetkellä ei vain ole tarjolla työpaikkoja, joita voisin hakea. 

   Olen kämpästäni onnellinen sekä saamastani osa-aikaistyöstä, joka kuitenkin menee koulutukseni mukaiseen osaamisalueeseen. Toisaalta näin uuden kynnyksellä myös jännittää ja pelottaa - pitihän tän mennä näin? Eihän mun osaaminen nuorisotyöhön liittyen häviä tai vanhene tällä välin, kun työskentelen varhaiskasvatuksen puolella? Onhan tällä kaikella tarkoitus?

   Mutta no, eiköhän kaikki selviä. Luultavasti toukokuun lopussa tiedän, miksi mun piti palata Jämsään ja tehdä töitä jossain muualla kuin Suomen ev.lut. kirkon leivissä. Nyt jään oottelemaan maanantaita, töiden alkua ja sitä, että sohva ja sänky saapuvat luokseni kotiinkuljetuksena. Sitten saatte tänne enemmän kuvia tästä kämpästä, johon olen enemmän kuin tyytyväinen! :)

Ja saattaa tästä osa-aikaistyöstä olla sekin hyöty, että jaksan taas päivitellä blogiakin useammin kuin kuluneen puolen vuoden aikana! ;)

~ Roosa ~

Diagnoosina vahvuus

Tämä postaus on ollut mahdottoman vaikea kirjoittaa. Olen aloittanut, pyyhkinyt, kirjoittanut uudestaan, jättänyt luonnoksiin lopumaan, muokannut ja lopulta aloittanut aivan alusta. Silti jokin pakko sysää minut kirjoittamaan tämän valmiiksi ja teidän luettavaksenne. Vaikka en edes tiedä, mistä aloittaa. Yritän silti.

   Tämä kesä on ollut henkisesti todella raskas. Toki siihen on mahtunut ilon ja onnen hetkiä sekä extempore-reissuja (joita en yleensä harrasta), mutta kuoreni alla ja pääni sisällä olen ollut todella ahdistunut. Niin ahdistunut, että hakeuduin ammattiavun piiriin.

   Psykologin pakeilla varsin pian ymmärsin, mistä tuo toukokuussa päätään nostanut ja nyt kesän loppua kohden isoiksi aalloiksi muuttunut ahdistus suurimmaksi osaksi johtuu.

Minun ei ensimmäistä kertaa elämässäni tarvitse olla vahva, sillä kaikki on hyvin.

Osasin odottaa tylsistymistä hampaisiini maaliskuisen loppuhuipennuksen jälkeen. Mutta ahdistukseen (ainakaan näin suureen), en ollut osannut valmistautua laisinkaan.

   On todella hullua, miten se, että kaikki asiat ovat ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni nyt hyvin, voi tuottaa niin suurta ahdistusta. Tuntuu, kuin elämältä olisi kadonnut pohja. Toisaalta se on myös niin pirullisen ymmärrettävää.

   Minun elämäni on rakentui jo pienenä struktuuriseksi kokonaisuudeksi. Elämä kulki fysioterapiasta toimintaterapian kautta hammaslääkäriin, josta se jatkui neurologille sekä Respectaan pohjallisten valmistusta varten. Tuosta kaikesta olisi voinut piirtää seinälle vuosikellon. Tietyt asiat tapahtuivat aina määräajoin. Se oli minun luonteelleni myös helpottavaa - kaikella oli aikansa ja järjestyksensä. Kasvoin huomaamattani kaavoihin kiinni.

   Matkan varrelle on mahtunut paljon epämiellyttäviä asioita. Pohjallisten valmistus, hampaiden oikomiskojeet ja monet muut (jo unohtuneet) pienet jutut eivät saaneet vuosien aikana suutani kääntymään hymyyn. Mutta harvemmin ne tuottivat itkuakaan. Eivät ainakaan enää toisella kerralla. Sillä itku ei olisi markkinoilla auttanut. Oli vaan pakko olla vahva ja sitkeä ja jaksaa.

   Jaksoin paljolti kannustusten avulla. Minua onkin kuvattu jo lapsesta saakka eri lausunnoissa henkisesti vahvaksi ja ikäistään kypsemmäksi tytöksi, myöhemmin naiseksi. Nuo kuvaukset eivät jääneet vain neurologien, hammaslääkäreiden tai fysioterapeuttien lausuntoihin. Niitä satoi myös kasvokkain ammattilaisilta, perheeltä, sukulaisilta ja ystäviltä.

   Nuo kommentit toki toivat iloa ja tsemppasivat eteenpäin. Mutta huomaamattani ne sulloivat minut vahvuuden muottiin. Lopulta elin tiedostamattani siinä ajatusmaailmassa, että minun täytyy olla vahva ja jaksaa. Ja niinhän minä olinkin. Ja jaksoin. Kunnes hammasprojektini ja AMK:n lähiopetus oli ohitse, eikä minulla ollut enää yhtäkäään syytä olla vahva ja vain jaksaa.

   Se oli shokki. En ikinä ollut antanut itseni ajatella liikaa niitä "tulevaisuuden hampaitani". Totuin siihen, että koko ajan jokin on kesken tai jokin muu asia mättää. Mutta yhtäkkiä minä sain sen, minkä ansaitsin, mutta jota en silti osannut odottaa tai kuvitella etukäteen. Minulla oli myös puhdas pelikenttä edessäni. Siinä kaiken uuden, ihmeellisen ja hyvän keskellä minä todellakin kysyin itseltäni peiliin katsoessani, kuka minä olen uusien hampaitteni kanssa. Varsinkaan, kun minun ei tarvinnut enää olla vahva. Sama, entinen Roosa minä en voinut olla, sillä olihan minulla uudet legot suussa.

Olin hammasrulettia pyörittäessäni siis unohtanut itseni. En voinut, enkä voi olla enää sama Roosa kuin ennen hampaitani. Olen siis samassa tilanteessa kuin aloittaessani lukion - minun on tutustuttava nykyiseen minääni ja opittava tietämään, kuka minä nyt olen. Mistä minä pidän, mistä en? Mitkä ovat minulle tärkeitä arvoja? Millainen sisustus- ja vaatemaku minulla on? Kysymyksiä on loputtomasti.

   En tiedä uudesta minästäni paljoakaan. Mutta tiedän, ettei se ainakaan halua olla koko ajan vahva, pystyvä ja jaksava, vaan enemmänkin arvokkaasti heikko. Minä todella heitin sanan "vahva" kirosanalistalle. Nyt yritän täyttää tuon sen jättämälle aukolle elämässäni ja identiteetissäni muuta täytettä. Se ei todellakaan ole helppoa, vaan pikemminkin se tuottaa lisää ahdistusta.

   En todellakaa tiedä, missä vaiheessa kuoleman pelko vaihtui elämisen peloksi.

   Joku voisi (tai oikeastaan aika monikin) nähdä nykyisessä elämäntilanteessani vain mahdollisuuksia. Hampaat eivät tuota minulle enää harmaita hiuksia tai hidasteita ja lokakuinen valmistuminen jättää pelikenttäni avoimeksi myös tulevaisuuden asuinsijan suhteen. Olen vapaa tekemään elämälläni ja tulevaisuudellani  mitä ikinä vain tahdon.

   Mutta minä saan siitä vain harmaita hiuksia ja 24/7 ahdistuksen. Olen huomannut kysyväni itseltäni, haluanhan minä edelleen valmistua yhteisöpedagogiksi. Onhan nuorisotyö (tapahtuipa se missä organisaatiossa tahansa) edelleen se "minun juttuni"? Tuo kysymys tuntuu osittain itsestänikin naurettavalta. Mihin se into ja palo minusta olisi hampaiden myötä kadonnut? Tuskin mihinkään, mutta tässä ahdistuksessa tulee ajatelleeksi kaikenlaista. 

   Kiitän Luojaani muutamasta ihmisestä, jotka ovat tietoisesti tai tiedostamattaan seisseet tukenani tässä järkyttävässä myrskyssä. Välillä vuodatus siitä, että ahdistaaahdistaaahdistaa ja ne hampaathampaathampaat, on tuntunut varmasti liialliselta muiden mielestä. Olen ollut melkoisen kuriton kakara tämän kesän. Mutta tänkgaad, mun ympärillä on ollut muutama tosi tärkeä tyyppi, jotka ovat kuunnelleet ja kuunnelleet ja vielä kerran kuunnelleet samat laulut uudestaan. Ja sitten he ovat joko tukeneet ja rohkaisseet. Tai sitten kertoneet jotain täysin turhanpäiväistä, joka ei liity yhtään mihinkään. Tai keksineet tekemistä, jotain todella erikoista tai äärimmäisen tavallista. Ja saaneet siten minut jaksamaan ahdistuskohtausten yli ja antaneet muuta ajateltavaa. He ovat todella tehneet tästä kesästä kaikesta huolimatta elämisen arvoisen. Kiitokseni tässä heille - KIITOS TE! <3

   Kärsimys ei jalosta ketään, se on varmaa. Ei myöskään ahdistus. Tämä olotila ei tee siis minusta parempaa ihmistä. Mutta ehkä tästä ahdistuksesta voi syntyä vielä jotain kaunistakin. Toivonkin siis, että joku päivä tämä ahdistus on ohitse ja huomaan murehtimisen sijaan taas eläväni. Enkä vain toivo, vaan tiedän. Että minussa kukoistaa uusi Roosa, jossa on kuitenkin vielä valitut palat siitä vanhastakin versiosta.

Kuten rakkaus nuorisotyöhön, fuksiaan ja muumeihin. Näin muutamia mainitakseni.

~ Roosa ~

Minua etsimässä

Kiitos, että olet kulkenut vierelläni ja elänyt matkaani kohti unelmieni hymyä todeksi. Olen kiitollinen sinusta. On hienoa nähdä, että iloitset lopputuloksesta kanssani - jopa enemmän kuin minä itse.

Tiesin hammasprojektini olevan yhteisöllinen asia. Mutta oli häkellyttävää ja jopa pelottavaakin huomata, kuinka satasella ihmiset elivät ajan hammasleikkauksen odottamisesta harvahammaskauden kautta hampaiden saamiseen saakka kanssani lävitse. Jossain vaiheessa he tuntuivat olevan mukana niin tunteella, että tein päätöksen olla kertomatta mitään hammasremonttini vikoista vaiheista etukäteen. Kun sain tietooni, että hampaat tulisivat todennäköisimmin suuhuni 20.3., kerroin asiasta vain perheenjäsenilleni ja kahdelle kolmelle ystävälleni. Pelkäsin, että jos tuo päivä ei jostain syystä menisikään kuten Strömsössä, pettäisi erityisesti koulutoverini. Mutta myös kaikki muut. Välillä siitä ihanasta taustaelämisestä ja ilon tunteista huolimatta tuntui siltä, että tämä meni nyt väärin. Tämähän oli minun projektini. Nyt nämä toiset elävät tätä enemmän kuin minä. Se oli varmaan ensimmäinen asia, mikä teki uuden minun syntyprosessista hieman hasteellisen. Kun sitä tunsi, että muut elävät minun elämääni täydemmin kuin minä itse - vaikka tiedostankin, ettei se oikeasti ihan kyllä niin mennyt...Silti se tuntui siltä.

 

Tämä seuraava on hiukan vaikeaa sanoittaa, mutta minä yritän. Vaikka sainkin sen, mistä olen aina vain unelmoinut, on elämä nyt hiukan sekavaa. En oikein tiedä, mihin kulkea seuraavaksi. Kun on kulkenut samaa turvallista polkua iät ajat, on pelottavaa lähteä kulkemaan uutta tietä eteenpäin. Siksi olen jäänyt tähän risteykseen seisomaan. En ole uskaltanut vielä valita seuraavaa polkuani.

    On ylipäätään vaikeaa ymmärtää, että minä olen nyt tässä - hampaat suussa ja tärkeimmän maalin saavuttaneena. Se tuntuu omituiselta. Se, että enää näitä hampaita tulee hoitaa hyvin. Ei enää telaketjuja, retentiolevyjä ei mitään (paitsi se purukisko öisin).

Hampaiden saamispäivänä en paljoa kelannut juuri saamiani tuliteriä legoja, vaan kaikkia kuljettuja vuosia. Ajattelin jokaikisiä jäljennyksiä, jotka minulta on otettu. Jokaikistä hammaslääkäriä ja -hoitajaa, joiden huomassa olen saanut aikaani viettää. Ajattelin rautoja, telaketjuja, yökiskoja, Coregatabseja (jotka eivät kuulu ainoastaan mummojen ja pappojen lääkekaappien repertuaariin), röntgenkuvia...koko matkaani siihen päivään ja hampaiden saamiseen saakka. Vasta samaisena iltana Buranaa kaapista kaivaessani ajattelin hampaitani ja niin tuhottoman kipeitä ikeniäni. Enkä ehkä siltikään ollut sisäistänyt tapahtunutta. Olin saanut sen, mitä olin halunnut ja mitä en ikinä uskonut saavani. Mutta minä sain sen - ja mitäs nyt sitten seuraavaksi? Olin ihmeellisessä elämän risteyksessä ja minua todella pelotti tulevaisuus. Ja pelottaa edelleen. Mitä minun elämääni tulee kuulumaan ja millaisena minä tulen kaikki uudet seikkailut vastaanottamaan?

Minä juoksin viimeiset kaksi kuukautta lävitse. En katsonut taakse, ylös enkä sivuille. Katsoin ainoastaan eteenpäin - kohti maalia. Vaikken tietänytkään tarkkaan, miltä asiat siellä tulisivat näyttämään. Nyt täällä maaliviivan takana on outoa olla. Kun ei tarvitse juosta eikä kiinnittää huomiota maaliviivaan. Maaliviivan sijaan minulla on nyt aikaa katsoa taakseni, sivuille ja ennen kaikkea peiliin. Ja minä haluan käyttää kaiken tarvitsemani ajan elämän ihmettelyyn. Toivon, ettet hoputa minua. Minun täytyy saada ensin hetki hengähtää ja miettiä - ihan kaikkea. En usko kiireessä tehtyihin päätöksiin.

Mun on ollut pakko yrittää pysähtyä oman pääni sisällä. Se ei ole ollut helppoa, sillä kalenteri ja kello pakottavat menemään välillä päättömän kanan tavoin. Opintojen loppurutistukset antavat välillä älyttömän minimaalisesti mulle aikaa miettiä omaa itseäni ja kokemaani muodonmuutosta. Kuitenkin se minun tarvitsee tehdä. Sillä hammasoperaationi kaksi viimeistä kuukautta reissasin Keski-Suomen ja Pohjois-Pohjanmaan väliä niin paljon, että hirvitti. Ainakin aluksi - sillä rytmitettyyn aikatauluun tottui. Sitä vaan painoi lävitse, koska ei ollut muuta vaihtoehtoa. Toisaalta sen teki myös niin suurella draivilla siksi, että tiesi sen olevan vain väliaikaista. Kuitenkin tuohon matkustamiseen tuli kasvettua niin pahasti kiinni, että hoitojen vika kerta tuli aivan liian varkain. Oli yhtäkkiä omituista sopia seuraavaa aikaa ensi lokakuulle. Siis LOKAKUULLE. Siihenhän on puoli vuotta! Käsittämätöntä. 

   Minulla on siis vasta nyt ollut aikaa katsoa, mitä kaikkea tässä on tullut tehtyä kaiken reissaamisen ja hammasproggiksen ohessa. Sitä kun on vaan mennyt sisulla ja vain itseä ajatellen, niin tuntuu hassulta, että nyt olisi aikaa nähdä taas kavereitakin. Että nyt minulla on aikaa myös tehdä niitä asioita, joista mä pidän - mutta jotka oli pakko laittaa helmikuussa pauselle.

   Mutta nyt kun ulkokuori on muuttunut ja peilistä katsoo mua silmiin osittain uusi ihminen, sitä miettii, tykkääkö tuo peilin ihminen samoista asioista kuin ennen. Onko se tyyppi jotenkin eri kuin entinen Roosa ilman hampaita? Haluaisiko tämä nykyinen Roosa tehdä asioita sittenkin vähän erilailla tulevaisuudessa? Muuttaa sittenkin tulevaisuudelle tekemiään suunnitelmia, sitäkö, vai mitä? On ollut pakko yrittää löytää jostain aikaa miettiä oikeastaan kaikkea uudestaan - jopa arvojaan. Tuntuu varmasti sinne lukijan korvaan oudolta - minähän sain vain hampaat. En pudottanut 30 kiloa tai lihonut samaa vertaa. Mutta kyllä nuo hampaatkin vaikuttavat jotenkin niin paljon kehonkuvaan - pistävät miettimään uudestaan kaikkea. Ja minähän mietin niin kauan, kuin tarvitsee. Ehkä sillä tavalla pääsen näissä mietinnöissäni myös loppuun. 

Näen sinut siellä hiukan kauempana - näen teidät kaikki. Teillä on odotuksia ja toiveita tulevaisuudelleni. Se on OK - kaikillahan niitä on. Mutta varaudu siihen, etten välttämättä täytä kaikkia ääneen sanomattomia odotuksiasi. Voi hyvinkin olla, että tämän breikin pidettyäni haluan lähteä aivan toiseen suuntaan elämäni kanssa, kuin mitä sinä toivoit ja ajattelit. En ole odotuksistasi pahoillani. Se on täysin luonnollista, että sinulla on niitä varalleni. Mutta toivon, etten tuota sinulle pettymystä. Toivon sitä todella paljon.

Olen miettinyt hirveästi mm. sitä, haluanko ikinä parisuhdetta. Mietin sitä jo ennen hampaitani, mutta nyt tuo kysymys kummittelee mielessäni enemmän ja voimakkaammin kuin koskaan. Ihan kuin minun nyt näiden hampaiden jälkeen pitäisi saada tämä ajatus loppuunkäsitellyksi. Ihan kuin tässä kysymyksessä ja sen pohdinnassa olisi aikaraja. Vaikka tiedän, ettei niin oikeasti ole.

   Olen miettinyt paljon muitakin ja pienempiäkin asioita. Ehkä nämä hampaat merkkaavat tiedostamattani mulle uutta aikakautta ja sen alkua. Uusiin aikakausiin liittyy voimakkaasti uudet suunnat ja selkeämmät päätökset. Haluaisin selkeämmän oman elämän, uusia omia rutiineja ja niin edelleen. Olen kyllästynyt tiettyihin asioihin. Tietynlaisiin samoihin juhlakaavioihin esimerkiksi. Asioihin, jotka tehdään, koska niin on vain tapana. 

   Olen todellakin pistänyt kaiken elämässäni syyniin. Kun tämä pohdinta päättyy ja valintani selkiytyvät, ne tuskin miellyttävät kaikkia. Ne todella saattavat hätkähdyttää läheisiäni. Toivon silti, etten tuota pettymystä. Toivon, että niitä valintojani voitaisiin sen sijaan ymmärtää...edes vähän ajan kuluttua. Tai ei niitä välttämättä tarvitse ymmärtää tai edes hyväksyä. Mutta jos niiden kanssa voisi tulla toimeen ja ajatuksiini päätösten takana voitaisiin luottaa, olisin kiitollinen ihmisille ympärilläni.

Pidän hampaistani ja pidän hymystäni. Mutta silti olen hiukan tai vähän enemmänkin hukassa - pitäisikö minun olla nyt jotenkin valmis tai edes todella onnellinen? Minusta tuntuu jotenkin liiankin tavalliselta. Siltä, ettei tältä kuulu tuntua näin suuren ja positiivisen elämänmuutoksen jälkeen. Vaikka tiedän tämänkin vaiheen kuuluvan prosessiin, se tuntuu oudolta ja väärältä. Kun kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla onnellinen.

Paluu alkuun - tämä normauliuden tunne hätkäyttää minua. Kun ei tunnu mitenkään hirveän erikoiselta. Tiedän, ettei endorfiinia voi riittää loputtomiin. Tiedän myös, että tämä tyhmä "ei-tunnu-miltään-tässäkö-tämä-oli?" -fiilis kuuluu asiaan ja loppuu joskus. Mutta kun näistä ei selviä ihmisten kanssa olkiaan hetkauttamalla vielä pitkään aikaan. Aina ne nousevat puheeksi - hampaani. Ei niitä pääse pakoon. Tiukassakin ovat ja niin myös pysyvät. Kuten ihmisten ilo ja kiinnostuskin. Se ärsyttää - minähän olen paljon enemmän kuin hampaani. Ja heti perään esitän kysymyksen itselleni - olenhan?

Minä olen tällä hetkellä todella kesken. Näitä ajatuksia on myös useasti raskasta kantaa, koska nyt minulla on todellakin aikaa miettiä näitä. Ja minun on pakko miettiä näitä - muuten mikään ei asetu ikinä paikoilleen. Katson ikäisiäni ja katson sisaruksiani. Ja toivon totisesti, ettei heidän ikinä tarvitse kokea samaa. Samalla yritän luottaa siihen, että minä jaksan kantaa tämänkin asian. Edes vielä tämän yhden kerran. 

Vaikka tämä prosessi on ollut kaiken sen arvoista aina lopulta, toivon, ettei kenenkään tarvitsisi käydä tätä samaa polkua lävitse kuin minun. Olen liikuttuneisuuteen asti kiitollinen siitä, ettei sisarusteni tarvitse käydä tätä lävitse. Sillä hampaiden lisäksi tähän tiehen on kuulunut myös niin paljon sellaisista asoista luopumista, joista en olisi halunnut luopua. Minulla tulee aina olemaan pienen, häiritsevän asteen verran erilainen elämä kuin muilla ikätovereillani ja ystävilläni. Pelkään menettäväni nuoruuteni lisäksi aikuisuuteni. Pelkään kuolemaa, koska en kuollutkaan hammasleikkaukseen. Hulluako? Todella. Mutta niin pirun todellista. Se pelko, ettei saa sitä elämää, mistä unelmoi. Koska kaikki ei ole vain omissa käsissä. Joskus niiden unelmien toteutumiseen tarvitaan muitakin kuin vain oma itsensä.

 

Nyt otan askeleita kohti sitä minää, joka minä tällä hetkellä olen. Teen hänelle kysymyksiä ja annan hänelle aikaa vastata niihin. Annan aikaa tutustumiselle sekä vaalin luottamuksen ja eheyden syntymistä. Jotta rikkinäisestä voisi vielä tulla ehjää ja vakaata. Ehkä joku päivä tämä uuden minän muovautumisprosessi on valmis ja ohitse. Ja silloin voisin olla jotain paljon parempaa ja enemmän kuin nyt.

Itsensä etsimis -prosessia on vaikeaa kuvata sanoin. Kun kaikki voi näyttää (ja näyttääkin) niin tavalliselta ulospäin. Sisälläni kuitenkin on paljon kysymyksiä ja aika paljon epävarmuutta - ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Minä todella pohdin elämäni tulevaa suuntaa sekä sitä, mistä tulen, kuka olen, mitä minä tahdon ja ennen kaikkea - minne minä seuraavaksi haluan mennä. Toivon tälle prosessilleni rauhaa muilta. Tämä tuskin tulee valmiiksi hoputtamalla.

Ehkä joku päivä minua katsoo peilistä nainen, joka elää elämää, jonka todella haluaa. Mutta siihen asti toivon sinulta rauhaa ja kärsivällisyyttä. Sillä ystäväni - jos sinä todella näkisit kaiken, minkä minä näen, vaatisit sitä itsekin. 

~ Roosa ~

#Hampaatkotiin, osa 5 - Final

Elämä hampaiden saamisen jälkeen (josta tuli eilen kuluneeksi jo KUUKAUSI), on ollut monenlaisten tunteiden sävyttämää. On vuoroin hymyilyttänyt, naurattanut, ihmetyttänyt, mietityttänyt, huolestuttanut, itkettänyt ja taas jo naurattanut. Tämä nyt jo kuljettu matka ja tulevaisuus mahdollisuuksineen on pistänyt mietityttämään ja useasti.

   Lyhyesti sanottuna toivuin tuosta kahden tunnin hampaidenlaitto-operaatiosta todella nopeasti. Operaatio oli sen verta monivaiheinen, etten millään pysty kirjoittamaan siitä tarkkaa ja yksityiskohtausta postausta (en edes kanta.fin avulla). Jälkikivuista ja säryistä sen sijaan voin kirjoittaa. Niistä selvisin 1,5 vuorokauden Burana-Panadol -yhdistelmällä ja yhden päivän kestäneellä kuumeella. Kuume nousi varmastikin vain stressin purkautumisen johdosta. Olin odottanut kyllä enemminkin migreenikohtausta kuin kuumetta, mutta säästyivätpähän migreenin täsmälääkkeet seuraavaan kertaan.

Kun hampaat laitettiin maanantaina, oli samaisen viikon torstai ensimmäinen kunnon päivä, jolloin pystyin jo nauttimaan hymystäni. Silloin aloin todella ymmärtää, että mulla on nyt ne hampaat, eikä kukaan tule viemään niitä minulta pois. Olo oli myös sellainen, että särkylääkepurkki jäi kaapin perälle. Pystyin vain hymyilemään ja näistä kaverini ottamista kuvista myös paistaa se onni, mikä oli noina endorfiinipöllyisinä päivinä pinnassa koko ajan.

   Pidin alusta asti hymystäni, vaikka pari päivää menikin ihmetellessä sitä, kuuluuko ihmisen suussa olla näin paljon hampaita. :D Olin pelännyt niin paljon sitä, etten pitäisikään hymystäni. Se(kin) pelko oli onneksi turha - minä rakastuin myös tähän hymyyni.

Tämä aika hampaiden kanssa on kuitenkin sisältänyt myös toisenlaisia tunteita. Vasta nyt olen uskaltanut hieman huolettomammin mielin syödä mm. ruisleipää, pähkinöitä ja muita kovempaa pureskelua vaativia ruokia. Omenaa en enää ikinä taida uskaltaa haukata, vaan minun tulee tyytyä omenalohkojen syömiseen. Se kuitenkin taitaa olla varsin pieni menetys kaiken saadun rinnalla. Syömiseen ja hampaisiin on siis liittynyt huolia. Pesenhän ja lankaanhan kaikki välit tarpeeksi hyvin? Apua, mulla on ientulehdus! Onkohan se vaan tän alun outouden tuottamaa? Lähteeköhän se pois vaan harjaamalla ja Listerineä käyttämällä? Voinko jälleen syödä tätä? Onko tuo tunne tuolla suussa totutteluprosessiin liittyvää arkuutta vai pitääkö olla huolissaan? Kysymyksiä on ollut mielen päällä paljon. Enemmän kuin ajattelin. Onneksi tiedän, että voin soittaa hammaslääkäriin  milloin vain. Lisäksi mulla oli hampaidenlaiton jälkeen kaksi lisäkäyntiä kontrolloinnin ja purentakiskon tekemisen vuoksi. Sain kummallakin kerralla tosi hyvää palautetta lääkäriltä ja hoitajalta mun suuhygieniasta ja vastauksia kysymyksiini. Kyllä, suurin osa kaikista oudoista tuntemuksista tuolla suussa johtui vain siitä, että mulla ja ikenilläni oli paljon totuteltavaa uusien hampaitteni kanssa. Ja nyt kuukauden jälkeen ne oudot tuntemukset ovat enää muisto vain.

Onhan tämä aika sisältänyt myös paljon naurua ja vitsejä. Olen muun muassa saanut naururemakan luokassa aikaiseksi sillä, kun olen tajunnut, että hei, tältä tuntuu kun on ruokaa hampaiden välissä! :D Kyllä sitä voi puolessa vuodessa unohtaa kaikenlaista...Ensimmäistä kertaa myös olen kiittänyt Luojaani siitä ihmisestä, kuka keksi hammaslangan. Ja ymmärrän, miksi sellaista ihmiset tarvitsevat. Elämä on kuulkaa ollut uudelleen koettuja ihmetyksiä täynnä!

   Olen myös itkenyt. Mutta vain ja ainoastaan kiitollisuudesta. Itku ei tullut heti hampaidenlaiton jälkeen, koska mulla kesti ensinnäkin monta päivää tajuta, että ne hampaat on oikeasti nyt mulla suussa. Mutta kun muutaman päivän olin kelaillut koko parinkymmenen vuoden mittaista oikomistaivaltani sekä hymyillyt uutta hymyäni ja miettinyt kaikkia niitä upeita minua hoitaneita ammattilaisia, kyyneleet alkoivat vieriä poskillani. On ollut onni syntyä Suomeen, jossa erikoissairaanhoito pelittää. Joku toinen aikakausi ja joku toinen maa, niin ei oltaisi tässä. En voi kuin kiittää ja todeta, että "kiitos" on aivan liian pieni sana tällaiseen.

   Kun parin kuukauden Ylivieska-Jämsä-Jyväskylä-Ylivieska -kierros oli ohitse, tunne oli outo. Minulla oli aikaa pysähtyä. Tai no - toki meillä oli todella kiirettä viimeisten lähiopetusviikkojen suhteen koulussa. Mutta minulla oli ainakin enemmän aikaa pysähtyä sen kysymyksen äärelle, että mitäs nyt? Ja sen kun vielä tietäisi.

   Omanlaisensa identiteettikriisi tämä kyllä on. Ehkei kuitenkaan niin negatiivinen kuin mitä sana "kriisi" antaa ymmärtää. Nämä hampaat ovat antaneet minulle vain tilaisuuden pysähtyä kunnolla miettimään sitä, kuka minä olen, mistä tulen ja minne olen matkalla. Tämä on kuin omanlaisensa välipysäkki, jossa voin hetken hengähtää, ennen kuin säntään eteenpäin kohti muita elämän haasteita. Koska niin vain on pakko tehdä. Tästä oman itsensä etsimisestä tulen varmasti kirjoittamaan oman postauksensa, sillä tämä on mulle nyt tosi ajankohtainen aihe.

Sen voin kuitenkin varmuudella sanoa, että tämä matka oikomishoidoista hampaiden saamiseen ja tärkeän päämäärän täyttymiseen on lisännyt järkyttävän paljon omaa tervettä itsekunnioitustani. Arvostan sitä tietä, minkä olen kulkenut lävitse. Arvostan myös itseäni. Tämä hullu matka on näyttänyt, kuinka paljoon sitä pystyy, jos vain jaksaa painaa sisulla. Samalla kunnioitus ja luotto suomalaiseen hammaslääketieteeseen ja sen ammattilaisiin on kasvanut. Kun jaksaa tehdä joka päivä, kuten hammaslääkärit käskevät ja luottaa 110%:sti sanoihin "Hyvä tästä tulee", niin tulee lopulta se päivä, kun siitä tuli oikeasti hyvä - aivan älyttömän hyvä.

   Tätä omaa monen vuoden kokemustani ja sen tuomaa tietoa tulen varmasti hyödyntämään jossain elämäni vaiheessa. Mulla ois kova tahto päästä asiantuntijuus-koulutukseen, jotta voisin joku päivä auttaa omalta osaltani niitä, jotka kulkevat samanlaisia polkuja pitkin kuin minä joskus. Mä haluan ehdottomasti olla lisäämässä asiakkaiden kunniotusta lääkäreitä ja hoitajia kohtaan, olla puhumassa asiakkaista enkä potilaista, kertoa asiakkaiden oikeuksista mutta myös velvollisuuksista. Antaa vinkkejä ja niksejä hampaiden hoitoon ja hammaslääkärikäynteihin liittyen. Olla edistämässä hyvien hoitosuhteiden syntymistä. Mutta kaikista eniten mä haluaisin sanoa niille lapsille ja nuorille, joilla on pitkät sekä kivuliaatkin hoidot edessään, seuraavaa:

   Vaikka sulla on pitkät ja välillä kivuliaatkin hoidot edessä, usko mua. Se päivä, jolloin sulla on unelmiesi hampaat ja hymy, tulee. Se päivä on vielä kaukana, mutta se tulee. Sillä jos se tuli minullekin, niin se tulee myös sinulle. Ja sinä päivänä sä et voisi olla onnellisempi. 

Sillä kaikkien niiden nykyisyyteen ja tulevaisuuteen liittyvien kysymysten sekä ihmetysten takana piilee kuitenkin onni näistä hampaista ja tästä hymystä.

~ Roosa ~

Pienen haaveen matka todeksi

Sulje silmät,

sulje suu. 

Sulje kaikki aistit, niin tää helpottuu. 

Laske viiteen, tuhanteen. 

Laske hartiat takas kohdilleen.

Se valpas, joka löytää arvettoman naisen. 

On löytänyt koneen. Ja mitä sillä tekee?

Sä oot kerran jo nähnyt, miten tää maailma

 romahtaa.

Ja silti jostakin tuhkan seasta 

noussut ylös taas. 

Elämä on sarja, surujenkin sarja. 

Joka sitä pelkää, 

jää hyllylle ja pölyyntyy. 

Niin kuin matkamuistot, niin kuin 

matkamuistot. 

Just niin, kun kaikki me piilotetaan, 

sitä mitä me oikeesti ollaan. 

Hikisiä ja outoja lintuja, 

jotka tahtoo 

päästä riehumaan.

Kun valot sammuu niin sä kaiken näät. 

Kun valot sammuu, niin sä valvomaan jäät. 

Suljet silmäsi ja hengität.

Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli, 

onks sen jälkeen uusi mäki? 

Onks sen jälkeen vielä mäki?

Jaksaa, jaksaa.
Jaksaa, jaksaa.
Jaksaa, jaksaa.

Kumpi voittaa - historia vai tulevaisuus?

Elämä on sarja, yllätysten sarja. 

Joka sitä pelkää, 

jää hyllylle ja pölyyntyy. 

Niin kuin matkamuistot, niin kuin 

matkamuistot. 

Sä oot jo kerran luullut, 

ettet tuu koskaan toipumaan. 

Ja silti siinä sä kaikkien mukana 

huudat kovempaa. 

 

 Tää on Hulluuden highway. 

 

Täs on ollut vähän kaikenlaista, 

liian nopeeta ja irtonaista.
Näistä päivistä selviää, jos on hiljaa 

ja hengittää.

 

Kyllä kaikesta sä vielä selviät. 

Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys. 

Kaikki ruoskivat toiveet, 

kaikki päättämättömyys.
Ovat lopulta tarkoituksen palasia. 

Osa arvoitusta 

- ja osa totuutta. 

Valot pimeyksien reunalla 

ovat toisinaan himmeitä ja harvassa 

- mutta olemassa.

Avaat silmäsi ja hengität. 

Kyllä huomenna sä ymmärrät.

Minä se oon, tähän vartaloon syntyi
Uusi hahmo,
Uusi nainen.
Minä se oon, 

tähän kohtaloon kuuluu jokainen
Nauru, itku, laulu.

Kyllä huomenna sä ymmärrät
Vielä elossa oot.

Tänään on tullut

sun päiväsi. 

Nyt on sinun vuorosi loistaa.

Sain hymyni yli 20 vuoden odotuksen jälkeen 20.3.2017 <3

~ Roosa ~