Turku/Paimio miniloma 5.-6.8.2018

Viime kesän lopussa päätin, että ensi kesänä on kyllä pakko päästä käymään Turun linnassa. Oon keskiajan Suomen historian friikki (toinen Suomen historian lemppari on muuten toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat). Mä oon niitä ihmisiä, jotka tekevät sen, mitä päättävät. Niinpä mä aloin tekeen tosta reissusta totta puhumalla siitä kavereille ja sitten lopulta mieleeni tuli, josko kutosluokan tänään starttaava pikkusiskoni innostuisi lähtemään mukaan. No hänhän innostui asiasta niin paljon, että en päässyt unohtamaan lupaustani viedä hänet Turkuun koko talvena, keväänä enkä edes tänä kesänä.

Niinpä tuo lupaus itselle sekä 12 vuotta täyttävälle piti lunastaa. Sen aika oli sunnuntain ja maanantain aikana. Mun piti alunperin säästää talven palkoista sen verran, että oltais päästy hotelliin, mutta se nyt ei onnistunutkaan. Mulle tuli sitten lopulta mieleen, että olin myös keväällä luvannut mennä viettämään paljuiltaa yhden mun tutun luokse Paimioon kesän aikana. Muutaman viestin jälkeen olin sitten hoitanut meille tosi oivan ja hauskan majoituksen seuroineen halpaan hintaan. Tunsin siis tän tyypin mun hyvän ystävän Jonin kautta ja samalla saatiinkin myös nähdä siskoni kanssa Joniakin melkein vuorokauden verran, sillä hänkin punkkasi seuraavan yön siellä. Tosi mahtava juttu!
   Meidän reissun toteutuslistalla oli Luostarinmäen käsityöläismuseo, Turun linna, paljuilta Paimiossa, koiran rapsuttelua, käppäilyä Aurajoen rantaa pitkin, shoppailupysähdys Hansakorttelissa ja tsekkaus Turun 1827 palon alkupaikoilla. Plussana toivottiin hassuja sattumuksia - tosin niitähän tuppaa sattumaan ilman toiveitakin. Me savutettiin 26 tunnin reissullamme nämä kaikki ja paljon enemmänkin!
   Lähettiin sunnuntaina puoli kympin aikoihin käppäilemään juna-asemalle kämpiltäni, jonne siskoni oli tullut edellisiltana yöksi. Juna-asemalla selvisi, että juna on turvalaitevian vuoksi 30 min. myöhässä. Minähän siinä fiksuna laskin, että me ei millään ehditä vahtojunaan Tampereella. Tuli heti jännitystä matkan alkuun. Tiesin kyllä, että VR hoitaa meidät varmasti Turkuun, mutta pelkäsin, että mihin aikaan. Mielessä kävi jo kauhukuvat siitä, että me joudutaan skippaan Luostarinmäki kokonaan "to go & see" -listaltamme. Onneksi VR kuitenkin hoiti asian tosi hyvin. Me ei vaihdettu junaa Tampereella vaan jatkettiin samalla junalla Toijalaan asti, jossa meidän Treen vaihtojuna odotti meitä. Lopulta me oltiin aikataulusta jäljessä vain 5 minuuttia. Eli oikeasti pisteet VR:lle!

Siitä se reissu sitten varsinaisesti lähtikin käyntiin, kun Turun maan kamaralle astuttiin. Mun sisko (tai siis siukku) hoki koko ajan ettei oikeesti tajua, että me ollaan Turussa. Mutta siitä se lähti konkretisoitumaan. Me käytiin äkkiä syömässä subit, ostettiin pari pakollista juttua Hansasta ja lähettiin kävelemään kohti Käsityöläismuseota. Käveltiin siinä Vanhan Suurtorin ohi ja pysähdyin pitämään siukulle arvuuttelukerhoa, missä oli nämä ympärillä olevat talot nähnyt. Erityisesti yhden niistä. Tyttö pohti ja pohti ja pienten vihjeiden avulla hän sitten tajusikin, että tuolta parvekkeelta luetaan joulurauhan julistus! Ihmeteltiin hetki siinä, kuinka pieni Brinkkalan talo todellisuudessa on, samaten tori sen ympärillä. Kyllä TV-kuva osaa hämätä! Sitten nähtiin toki tuomiokirkkokin, mutta päätettiin jatkaa kuitenkin museota kohti.

Monen ylämäen (ne tuntui ihan liialta reput selässä ja helteessä) ja muutaman vikayrityksen jälkeen (käveltiin esim. vahingossa aluksi jonkun toisen ihmisen pihaan...hups!) saavuttiin kuin saavuttiinkin Luostarinmäelle, ostettiin liput, jätettiin selkäreput säilöön ja lähdettiin opaskartan kanssa kiertelemään taloja läpi. Oli kyllä niin mahtava sää, sai talot ja niiden tunnelman antamaan parastaan. Naurettiin taloja kierrellessämme, että oltais oltu kyllä aikoinaan hujoppeja kun minäkin jouduin jo välillä kumartelemaan ovenkarmien kohilla. Kuultiin muutamia hauskoja faktoja, arvuuteltiin kartan kanssa huoneiden omistajia, nautittiin tunnelmasta ja sit mikä parasta - sattumalta muurarin talossa oli opas vielä silloin kun me mentiin sinne. Meidän iskä on siis yhdeltä ammatiltaan  muurari, joten oli hauska kuulla faktoja fiksusta 1800-luvulla eläneestä muurarista ja hänen elämästään. Niitä faktoja oli sitten kiva kertoa iskälle palattuamme.

Luostarinmäellä meni keppoisasti 1,5 tuntia, jonka jälkeen Joni nappas meidät kyytiin kohti Paimiota. Kaupan kautta mentiin "Bed&Breakfast Tuuvalaan" ja iltaa viettämään. Mun sielu lepäs kyllä niissä maisemissa hyvin, en mää mitään hotellia ois tarvinnutkaan! Ilta kului syödessä, pelaillessa ja paljuillessa. Kävi jätkät huijaamassa meidät iltakävelyllekin, mutta oishan se pitänyt arvata, että Walking Deathia ne oikeesti halus pelaamaan, eikä vain maisemia näyttämään.
   Paimio kohteli meitä äärimmäisen hyvin ja erityisen hyvin 11-vuotiasta. Oikeastaan lopulta se, että mitä kaikkee kivaa mää sain kokea, oli toissijaista. Mulle koko reissun ajan oli tärkeintä, että siukku nautti. Ja mä tiesin, että vaikka mentiinkin majoittumaan nimenomaan mun tutulle, niin  mun ei tarvinnut hetkeäkään miettiä, miten jätkät ottaa siukkuni huomioon. Ja koska erityisesti Jonin tunnen tosi hyvin, tiesin, että se tyyppi ainakin pitää kyllä huolen siitä, että lapsi tulee huomioiduksi kaikessa. Tyttö sai oppia avaamaan ananaspurkin ja lasten skumppapullon. Kun lopulta jo aamuyöstä kömmin onnellisesti sikeitä vetävän siukun viereen nukkumaan, en voinut kuin olla kiitollinen. Oon varmasti välillä tiukkis-siukku, mutten tahallani ja toisen kiusaksi - vaan rakkaudesta. Mun turviin voi kyllä laskea lapsen kuin lapsen matkustamaan. Siukun kanssa myös saatiin monet hyvät naurut ja keskustelut kahdestaankin aikaiseksi. Mutta kun sitten näki vielä, miten jätkät teki arkisista asioistakin tuolle tytölle hauskuutta ja uuden oppimisen aihetta...kyllä en voinut kuin olla tyytyväinen. Mä tiesin tän kyllä, mutta kun jälleen kerran näin erityisesti Jonin taidot lasten kanssa, en voinut kuin ihailla ja kiittää Luojaani tuosta tyypistä. Ei siinä, toinenkin veti hyvin - varsinkin kun otti meidät kattonsa alle majoittumaan. ISO KIITOS!

Maanantaiaamu lähti hyvin käyntiin. Toki mulle sanottiin, että ollaan mun takia 35 min. myöhässä, mutta tokkopa se oli niin pahasta. Sillä me ehittiin pitää lettukestit, nähdä yhden sijaan kahta nelijalkaista (jotka olivat kyllä persooniltaan mitä mahtavimpia!) ja saada pieni opastettu sightseeing Paimiossa. Kiitos Joni ajattelevaisuudesta ja vieraanvaraisuudesta! Ja se toinenkin, tuun mieluusti imuroimaan uudestaan, jos pääsen paljuun siitä hyvästä ja saan tyynyn pääni alle!
   Meidät tiputettiin puoli neljän jäljestä Turun linnan nurkille ja kehoitettiin kulkemaan Aurajoen vartta takaisin keskustaan. Tämä olikin itse asiassa mulla suunnitelmissa, mutta kiitti vinkistä hei! 

Ensin kuitenkin mentiin opastetulle keskiaika kierrokselle Turun linnaan. Oli kyllä hyvä opastus, tuli hauskoja lisäspeksejä keskiajan elämästä kaiken muun kattavan tiedon lisäksi. Monta kertaa luotiin siukun kanssa huvittuneet katseet toisiimme. Oli oikeestaan niin hyvä kierros, että paljoa en itse kierroksella linnaa kuvaillut. Keskityttiin oppaan tarinointiin ja ihmettelyyn. Sitten kierroksen jälkeen halusin vielä näyttää linnakirkon erikseen siukulle, mistä siirryttiin museokaupan kautta sisäpihoille kuvailemaan.

Puoli kuuden jäljestä sitten lähdettiin kohti keskustaa, jossa 11vee halus käydä shoppailemassa NewYorkerissa, Cubuksessa ja tietysti Tigerissa. Käveltiin rauhakseen Aurajoen vartta pitkin ja lopulta saatiinkin matkaan kulumaan lähes tunti kun pysähdyttiin Suomen Joutsenen kohalla vielä nappaamaan parit lisäkuvat. Puoli seiskan maissa oltiin Hansakorttelissa jälleen ja lopulta kierrettiinkin vain NewYorker ja Tiger - Cubus ei ollutkaan lopulta pakollisten listalla. Ostettiin molemmat yhdet paidat NweYorkerista ja yllätetiin ittemme, kun Tiger olikin vain ihmettelypaikka. Kauppa kuuluu molempien lemppareihin, mutta nyt ei kumpikaan löytänyt mitään ostettavaa - mitään ei oikeasti tarvittu, joten jätettiin sinne.

Sitten istuttiin vielä hetkeksi alas, vika vessatauko ja Subin kautta kohti linja-autopysäkkiä. Reittimme kulki vikan nähtävyyden, eli Turun palon alkupaikan kautta. Napattiin siinä vika reissukuva ja saavuttiin just sopivassa vaiheessa bussiasemalle vetämään vikat henkäykset Turkua keuhkoihimme ja muistoihimme. Bussi starttasi kohti Jämsää siis klo. 20.30 ja yhden vaihdon kautta oltiin perillä puoliltaöin. Bussimatka meni siinä, kun syötiin nappaamamme subit, jutellessa meidän ihan 6/5 reissusta ja siskoni nukkuessa mä selasin somea, jota muuten en paljoa junamatkaa lukuunottamatta selaillut (google maps oli tärkeämpi tsekkausjuttu silloin tällöin). Tyttö tosin sai ennen nukahtamistaan nähdä mun facepäivitykseni reissustamme ennen julkaisua ja vastasi myöntävästi myös niihin IG-kuviin, joita halusin hänestä tililleni lisätä reissukatsausta sinnekin tehdessä. Niissä hän tosin näkyi naamakuvien sijaan takaapäin. (Tästä sisarusteni some- ja boginäkyvyydestä postausta myöhemmin!) Ihan hyvä että siukku sai nukuttua osan bussimatkasta, sillä yöllinen naurukohtaus kämpilläni yhden kahden aikaan oli melkoinen. Siltikin ennen nukahtamista juteltiin monta hyvää keskustelua monestakin eri aiheesta. Täytyy sanoa, että mulla on fiksu siukku! <3

Kun kysyin siukulta, mikä oli reissussa parasta, hän ei osannut päättää, sillä kuulemma "kaikki on ollut parasta." Ja mitäpä sitä kieltämään, en minäkään tiedä, kumpi kohteli meitä lopulta paremmin, Turku vai Paimio. Meillä oli huippu reilu vuorokausi ja siihen mahtui tosi paljon kaikkea. Jotkut saattoivat miettiä, miten ehditään kaikki, jopa minä. Mutta oikeasti me ehdittiin tehdä kaikki haluamamme aivan loistavasti - mitään ei jäänyt puuttumaan ja saatiin vielä enemmän kuin ajateltiin. Esimerkiksi ne lettukestit ja iltainen kävely/pelihetki. Mä olin puhunut siukulle, että mä en aio kerätä reissusta mukaani hirveesti asioita, sillä kokemukset on tärkeempiä. Ja molemmat myös oikeasti keräs enemmän kokemuksia kuin kauppakasseja mukaansa takaisin arkeen. Siukku sai loistavan pohjan nyt kutosella alkavaan Suomen historian opiskeluun ja minä mahtavia hetkiä Turussa ja Paimiossa hyvien tyyppien kanssa. En voi kuin muistella ilolla ja kiitollisuudella meidän minilomaa ja ihmisiä, jotka sen mahdollisti. Ja uskon, että 11veellä riittää paljon kerrottavaa vielä pitkään kaikesta siitä, mitä me tehtiin ja koettiin niin kotiväelle, kavereille kuin opettajillekin. 
   Ja se onkin kaikista tärkeintä.<3

Ens kesänä onkin varmaan aika tehdä puolestaan reissu pienimmän siskon kanssa. Heureka käytiin viime vuonna tsekkaamassa hänen kanssaan - katsotaan, mikä on seuraava kohde! Suosituksia?

~ Roosa ~

Vallaton laivamatka 8.-9.3.2016

Harkka, neljä viikkoa Keski-Suomessa, tuhansia kilometrejä ja yksi laivamatka takana. Elossa ollaan! Yksi toivepostaus on tulossa tuolla arkistossa, mutta sitä ennen ajattelin kertoa olevani kiitollinen. Siitä, että vaikka mun elämä on tässä välistä ollut aika kuraa ja sieltä syvältä, on siihen kuitenkin siunaantunut ihmisiä, jotka kannattelee, nostaa pintaan ja saa hymyilemään - jopa nauramaan.
   Onneksi. 
   Onneksi on esimerkiksi on Vallattomia ihmisiä, joiden kanssa lähteä laivamatkalle.

Olemme ensimmäisestä kouluvuodesta lähtien kavereiden kanssa istuneet Ylivieskassa paikallisessa pubissa keskiviikko-iltaisin tietovisassa. Kahdeksan viikon osakilpailujen pääpalkintona on 100 euron matkalahjakortti. Voitimme peräkanaa kaksi lahjakorttia, joten meidän vaihtelevalla noin kahdeksan hengen miehityksellä olimme yhtäkkiä syksyllä tilanteessa, että kädessä olisi 200 euron edestä rahaa törsättäväksi. Päätimme lähteä risteilemään.
   Kaikilla luokkalaisilla oli siis mahdollisuus tähän reissuun (sillä tietovisailijaporukkamme vaihtelee viikosta ja koulutehtävistä riippuen), mutta lopullinen reissaajamäärä oli kahdeksan henkeä. Just sopiva ja passeli!
   En ole tähänastisen elämäni aikana koskaan reissannut kaveriporukan kesken. Koska mulla ei oo oikeen ollut sellasta porukkaa, jonka kanssa ois kiva reissata. Jossa kiusallisia, hiljaisia hetkiä ei tule. Jossa ei tunne itseään ulkopuoliseksi. Jossa muille kanssaihmisile mun juomattomuus ei muodostu ongelmaksi (kyllä, niitäkin ihmisiä on tavattu). Jossa ylipäätään koko reissu sujuu ilman suurempia ongelmia ja erimielisyyksiä. Mulle oli siis tosi iso asia lähteä laivalle. Jos kyseessä olisi ollut jotkut muut ihmiset, olisin varmaan peruuttanut koko homman viime metreillä. Purkanut laukut, kun auto tööttää pihassa. Vilkuttanut ja sanonut, että menkää te, minä jään.
   Mutta mä olen onnekseni saanut koulun kautta ympärilleni ihmisiä, joiden kanssa tuota vaihtoehtoa ei edes tarvinnut miettiä. Kertaakaan. Mulle oli selvää, että lähden. Näiden ihmisten kanssa, jos keidenkä, voin kokea hulppean hauskan seikkailun. Pelkäämättä kaikkea yllämainittua. Eikä todellakaan tarvinnut pelätä. Mulla oli todella hauskaa. Mä vaan nautin ja mietin, että vaikka tässä on ollut kaikkea ahdistavaa ja keljua, mulla ei oo mitään syytä valittaa just nyt. Jos sen jälkeenkään. Koska mua on siunattu näin hienoilla ja upeilla ihmisillä. 

En siis jättänyt ajatustakaan sille, mikä mua odottaa, kun palaan takaisin Ylivieskaan, kouluun ja normaaliin arkeen. Pakkasin matkatavarat maanantai-iltana valmiiksi, nukuin tiistaina yhdeksään ja katsoin keskusteluryhmästämme, että autoryhmämme on startannut Ylivieskasta matkansa aikataulussa. Otin virkistävän suihkun, laittauduin valmiiksi, söin ja pakkasin viimeisetkin tavarat mukaan. Katsoin kun pikkusiskoni tuli koulusta, vahdin kun hän teki läksynsä keittiönpöydän ääressä. Välissä katsastin, että muuramelainen vahvistuksemme oli otettu matkaan mukaan ja että ykalaisten ruokatauko pidettäisiin Jämsän Hesburgerissa. Sen jälkeen kahvit meidän kotona vois olla kova sana. Minähän keitin kahvit, teet ja sulatin pakastimesta pullapussin. (Kätevä emäntä, eh?). Iloinen matkaporukka saapui, pidimme kahvitteluhetken ja lähdimme kohti seuraavaa stoppia, Tamperetta, josta kyytiin hyppäsi viimeinen matkustaja. Loput kaksi henkeä tulivat julkisilla Turun satamaan.
   Tiistain automatka Turkuun pysyi hyvin aikataulussa ja satamassa näimme sitten loppupoppoon. Reilu tunti venailtiin terminaalissa, että päästäisiin nouseen botskin kyytiin. Sekin aika meni nopeasti ystävien kanssa jutellessa ja loppuja harkkakuulumisia vaihdellen.

Itse laivalähtöhän oli keski-ikäisille suunnattu Club55-risteily, mutta aikataulullisesti ja rahallisesti lahjakorttirahojen suhteen se oli paras. Eikä meille kellekään tainnut olla pääasia, että päästäisiin hienolle risteilylle mahtavalla artistikattauksella. Parasta ja tärkeintä oli itse matkaseura - luokkatoverit, joiden kanssa tuo laivareissu oli tietovisoissa ansaittu. Nautittiin siis toistemme seurasta (hyvistä ja huonoimmistakin vitseistä), maukkaasta ruoasta (buffet ja meriaamiainen, voi namskis!), bailattiin lähestulkoon keskenämme Baltic Princessin yökerhossa ja ihmeteltiin seuraavana aamuna, miten Stokiksessa ei näyttäny yhtään siltä, että olis vielä talvi. Siellä oli ihan kevät jo! Keskiviikon paluumatkalla kulutettin rahoja Tax Freessä ja naisväen kesken myös parfyymikaupassa, josta ostin vuosia himoitsemani Kenzon Amour-hajuveden. Kiitos mummun vapaaehtoisen matkasponssausrahan, mun pihiys hellitti ja sain tuon tuoksun kauniissa pullossa luokseni. <3 Mutta tosiaan...tuliais- ja muiden ostosten jälkeen kävimme katsomassa Mikko Kuustosta, joka esiintyi mies ja kitara -yhdistelmällä. Me ja sata plus viiskytveetä. Mut hei, se oli oikeesti hyvä! Vanhemmat on ollut niin laadukkaita suomimusan kuuntelijoita, että taisi olla vain yksi biisi, jota en ollut aikaisemmin kuullut. Loppupäivä kuluikin osalla taas syöden ja osalla välipalaa mussuttaen kahviossa. Sitten vähän lauleskeltiin karaokea ja lopulta lähdettiin tarkistamaan, että kaikki tavarat on pakattu matkalaukkuun ennen maihinnousua Turkuun.

Tämä laivamatka oli vallattoman lisäksi helppo. Tällä porukalla ei juurikaan erimielisyyksiä ollut. Ainoa taisi olla kysymys siitä, ajaako autoryhmämme Ylivieskasta Tampereelle Jyväskylän vai Pohjanmaan pikkukuntien kautta. Lopulta yhden ryhmäläisemme taksikuski-miesystävä laski bensahinnat ja tiedotti, että Jyväskylän kautta ja minkä verran kukakin autoreissaaja maksaa bensoja yhteiseen hyvään. Myös ajomatkat jakautuivat tasaisesti neljän ihmisen kesken Ylivieska-Turku-Ylivieska välillä. Autoparkkeerausmaksu satamassa maksettiin tasan ja automatkan ruokatauoilla Hesekuponkeja löytyi kaikille. Autoporukkamme jätkät olivat huolissaan, jaksammeko me naiset ajaa Muuramesta Ylivieskaan yötä vasten, varsinkin kun perillä oltaisiin varmasti vasta lähempänä viittä aikaisin torstai-aamuna. Varastoon kun kukaan ei oikein pystynyt nukkumaan. Meidän ihanan huolehtivat miehet! <3 ;) Herrasmiehinä he hoitivat paluumatkan ajon Keski-Suomen puolelle, joten me naiset saimme rauhassa levätä (minä sitä varten, että olisin hereillä repsikkana kuskille, jos kukaan muu ei jaksaisi valvoa). Loppumatka meni kuitenkin hyvin, kun pääsimme juttelemaan rauhassa naistenjuttuja! :D Tauko pidettiin Viitasaarella ja samalla vaihdettiin vikan kerran kuskia. Laitoin viiden jäljestä laivaporukan keskusteluryhmäämme viestiä, että turvallisesti saavuttiin määränpäähän Ylivieskaan. Kun tämä oli suoritettu, ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, mitä tekisin. Nukuin.

Torstai meni tajuttomassa väsymyksessä, vaikka nukuttuakin tuli. Kaupassa käynti oli tuskaa, vaikka se oli jääkaapin pesun lisäksi ainut listalla suoritettava asia. En ole hetkeen kyllä ollut niin väsynyt matkustamisesta, meni todellakin lähes kaksi päivää toipuessa ja arkeen laskeutumisessa.
    Mutta vaikka väsymys olikin jotain kuvottavaa tuolloin torstaina, paljon suurempi ja kantavampi oli onni ja riemu. Laivareissusta ja ystävistä. Siitä, että nyt nuo sanat ovat toteutuneet mun elämässä samassa lauseessa. Sain kokea sen, mistä saatoin vuosia sitten vain uneksia - mutta mitä en oikeasti koskaan ajatellut saavani.

Mutta mä sain sen. Olen niin onnellinen ja kiitollinen. Kiitos ystävät, ootte aarteita! <3

~ Roosa ~

Kesäinen päivä Tampereella

Suunnittelemattomasta blogihuilistani johtuen pääsen vasta nyt kirjoittamaan Tampereen reissustani, joka tapahtui noin 3 viikkoa sitten. 
   Kun aloitin kirjoittamaan blogiani, en olisi voinut uskoa, että sitä alkaisi lukemaan toinen IP-ihminen. Tuula otti minuun blogin kautta yhteyttä reilu puolitoista vuotta sitten. Hän oli pitkään kaivannut vertaistukea toiselta IP-potilaalta. Hän ehdotti, josko aloittaisimme sähköpostin vaihdon.  Innostuin ja hämmästyin kovasti: Siis blogiani lukee oikeasti toinen Incontinentia Pigmentiä sairastava nainen. Tietysti suostuin sähköpostin vaihtoon! Tuon Tuulan lähettämän kommentin jälkeen blogiani ovat kommentoineet muutamat muutkin IP-ihmiset/CP-vammaiset tai heidän läheisensä. Hienoa, kommentoikaa rohkeasti lisää! :)
  No, takaisin Tuulaan ja meidän sähköpostin vaihtoomme. Aluksi todettakoon, että olen ehkä luvattomankin hidas vastaamaan sähköposteihin, mikäli ne eivät ole kouluun/töihin liittyviä sähköposteja. Pahoittelinkin useasti Tuulalle, kun vastaaminen saattoi venyä jopa kuukauteen. No, joka tapauksessa vaihtelimme s-postia Tuulan ensikommentista lähtien (näyttäisi tulleen 8.2.2014). Tutustuimme toisiimme, kerroimme kuulumisiamme ja pohdimme perussairauteemme liittyviä juttuja. Jossain vaiheessa minulla heräsi ajatus, haave. Sen kuitenkin ehti sanoiksi pukea ensin Tuula. Mitä jos ehtisimme nähdä tänä kesänä? Sehän oli ainakin minulle vain järjestelykysymys. Ensin minun piti mennä Turkuun, mutta sitten yhden päivämäärämuutoksenkin kautta päädyimme näkemään Tampereella oikein kauniina ja lämpöisenä kesäpäivänä 25.7. Minä otin mukaan oman äitini ja Tuula omansa. Olihan tämä ensimmäinen IP-nainen, johon tutustuin, joten varmasti tulisi eteen myös sellaisia kysymyksiä, joihin äitini osaisi vastata paremmin. Kai se oli siis Tuulallekin luontevaa ottaa oma, pirteä äitinsä mukaan.

Päivä oli upea. En ollut koskaan nähnyt Tuulasta kuvaa, mutta tunnistin Tuulan ja hänen äitinsä heti. Ensisekunneista lähtien juttu virtasi meidän neljän naisen välillä taukoamatta. Ihan kuin oltaisiin vanhojakin tuttuja. Äideille oli varmasti upea kokemus jakaa asioita ja ajatuksia erityislapsen äitinä olemisesta. Myöskin oli mielenkiintoista vertailla sitä, miten erilailla Tuulaa ja minua on hoidettu - välillämme kuitenkin on reilut 30 vuotta ikäeroa ja tietoa IP:stä on ollut ihan erilailla saatavilla verraten vaikka meidän vauva-aikojamme. 
   Tavattuamme 12 maissa Tampereen juna-aseman edessä kävelimme ensin Koskipuiston läpi ja seikkaillen Finlaysonin teollisuusalueelle syömään Blevnaan. Sieltä jatkoimme Tampereen muumimuseoon, jossa tarjosin Tuulalle ja hänen äidilleen opastetun kierroksen ;) Muumimuseo oli pienoinen pettymys - luulimme sen olevan isompi! Mutta nyt sekin on käyty katsastamassa. Museosta jatkoimme torille jätskille ja siitä uudelleen Koskipuiston joenvarteen istuskelemaan ja juttelemaan. Vähän ennen kuutta lähdimme takaisin juna-asemaa kohden, jossa hyvästelimme toisemme ja heitimme ilmoille ajatuksen seuravastakin tapaamisesta - niin kivaa meillä oli!

   

 Minua ei jostain syystä tapaaminen etukäteen kovasti jännittänyt. Minua mietitytti vain kovasti, mitä yhtäläisyyksiä ulkonäössämme olisi - vai olisiko ollenkaan? Kävelytyylimmehän tietysti poikkesi vammattomien kävelytyylistä, minulla vähemmän, Tuulalla vähän enemmän. Lisäksi hiuksiemme karheus kiinnitti huomion. Meidän molempien hiukset ovat päältä kuin nuken tukkaa, karheaa ja kiillotonta. Muuten päältä päin ei mielestäni vammojamme tuntematon huomaa. Minulla nyt on IP:n tuottamia lisäsairauksia enemmän kuin Tuulalla, mutta tarinoita vammaisena olemisesta ja sen kokemisesta on yhtä lailla meillä molemmilla. Mielestäni onkin omalla tavallaan hienoa, että yhden sairauden "sisälle" mahtuu monenlaisia ja ainutlaatuisia persoonia! :)

Haaveeni toiseen IP-naiseen tutustumisesta ja jopa hänen tapaamisestaan kävi siis toteen. Sen, minkä uskoin säilyvänkin vain haaveena. Suurkiitos Tuulalle ja hänen äidilleen hienosta päivästä Tampereella! Jatkamme sähkärin vaihtoa Tuulan kanssa edelleen ja haaveilemme jo seuraavasta tapaamisesta. Se varmasti järjestyy! Ja kuka tietää, ehkä tulevaisuus tuo tullessaan myös muita IP-ihmisiä elämääni?

 ~ Roosa ~

PS. Jos IP-ryhmään liittymisessä on jotain ongelmia, ilmoitathan siitä minulle vaikka tänne blogin puolelle! Asetuksissa voi siinä tapauksessa olla jotain häikkää, jotka korjaan, kunhan tieto kulkeutuu minulle asti. Toivottavasti mitään häiriötä kuitenkaan ei ole! :)

Viikko ilman älyteknologiaa

Kun lähdin Ahvenanmaalle töihin tiesin odottaa, ettei verkkoyhteydet välttämättä toimi parhaimmalla tavalla. Kuulemani kokemukset tuon saaren verkkoyhteyksien toimivuudesta olivat vaihtelevat. Joillakin oli pelittänyt täydellisesti, joillakin taas ei ollenkaan.
   Niinpä en yhtään ihmetellyt, kun saarelle astuttuani luurini ilmoitti internetin toimivan vain roaming-tilassa - jos siis haluaisin tuottaa ihan älyttömän puhelinlaskun isini maksettavaksi. En halunnut. Päätinpä siis selvitä ilman nettiä.
   Saunalahden/Elisan tukiasemia ei siis ollut tarpeeksi lähellä. Niillä tyypeillä, joilla oli Soneran liittymä, netin kanssa ei ollut mitään ongelmaa. Nuorisotyöntekijämme vinkkasi, että yritä saada sun kännykkäsi 3G-tilaan, niin johan pelittää. No, mullahan on vain 3G, ei neljää geetä, joten eipä onnistunut. Tämä upea leirimme isähahmo sanoi myös, että voi jakaa mulle yhteyttä tarvittaessa. Kiitin, mutta sanoin pärjääväni loistavasti ilmankin nykyteknologiaa - onhan sitä ennenkin pärjätty. Laitoin äidille viestiä, että perillä ollaan, netti ei toimi. Jos tarvii saada yhteyttä, niin vanhat kunnon tekstarit ja puhelut toimii.
   Viikon aikana puhelimeni nettiyhteys toimi nukkumaan mennessäni puolenyön aikaan noin viiden minuutin ajan - jos makasin tietyssä kohtaa sänkyä ja puhelin oli tarpeeksi korkealla. Se riitti mainiosti.
   Suosittelen kyllä jokaiselle netitöntä viikkoa ja elämistä ilman viimehetken teknologiaa. Pystyin keskittymään täysillä jokaiseen hetkeen ja jokaiseen ihmiseen. Pystyin nauttimaan paljon enemmän kaikesta, kun WhatsApp ei häirinnyt joka sekunti tai facebook hälyttänyt. Instagramiinkin kuvat pystyi laittamaan kollaasina sitten paluumatkalla. Ja oli se kyllä ihmeellistä huomata illalla, ettei mun välttis tarvitse ladata kännykkää joka ilta, kun akkua oli jäljellä vielä 80%

Kyllä sitä paluumatkalla mietti, miksi siitä teknologiasta on tullut kaikille niin tärkeää. Miksi sitä puhelinta pitää pyyhkiä joka sekunti. Siellä meren keskellä ja omalla tavallaan luonnonvoimien armoilla tajusi, mikä oikeasti merkkaa. Tämä hetki ja nämä ihmiset. Meiltä jää niin paljon näkemättä ja kokematta, jos yksi ainut puhelin voi saada meidän huomion lähes kokonaan jokaikinen päivä. Oli paljon mukavampaa jutella toisen mietteistä ja ajatuksista kasvokkain kuin lukea niistä fb:n tai instan kautta.
  Mä en koskaan ole ollut liikaa teknologian perään. Musta on ihanaa päästä esimerkiksi joka juhannus mökille, jossa kaikki toimi agregaatin voimalla. Eikä agriakaan käynnistetä kuin tarvittaessa. Mökillä pesuvedet tehdään saunan kiukaan vieressä olevassa säiliössä tulikuumaksi lämmitettävästä vedestä sekä jääkylmästä lähdevedestä muoviämpärissä sekoittamalla. Sielläkin sitä aina huomaa, että ei sitä ihminen paljoa tarvitse tullakseen onnelliseksi. Ihminen on luotu elämään luonnon kanssa sopusoinnussa. Me unohdetaan se niin älyttömän helposti tässä uutis- ja elektroniikkapainotteisessa maailmassa. 

Jos susta tuntuu, että kaikesta äly-alkuisesta on tullut sulle liian tärkeää, kannustan sua - kokeilepa laittaa se luuri vaikkapa päiväksi kiinni. Älä selaa facebookia, twitteriä tai instaa. Ne ehtii lukea kyllä parin päivän päästäkin. Jos viistoistakesäiset pystyi olemaan mun lisäksi ilman nettiyhteyttä viikon (ja vieläpä osittain nauttivat siitä), niin kyllä säkin pystyt jättämään puhelimen yöpöydälle ja keskittymään elämään!

~ Roosa ~

Riparilla Kyrkogårdsöllä

Olen tavattoman kiitollinen. Kiitollinen ensinnäkin kesätöistä Seinäjoella, mutta ennen kaikkea siitä, että minulle annettiin mahdollisuus pitää riparia huipputiimillä Ahvenanmaalla, Kökarin kunnassa, pienellä Saarella nimeltään Kyrkogårdsö. Aluksi jännitin hirveästi ja jopa pelkäsin lähteä Saaristoon leireilemään - se olisi niin kaukana, mun ensimmäinen ripari työntekijänä ja seli seli seli...
   Eka oltiin 3 päivää Seinäjoella kaupunkijaksolla aloittelemassa ja tutustumassa toisiimme. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä (eli 11.6.) lähdettiin kolmen aikaan yöllä bussilla kohti leirillä. Voin sanoa, että oli aika rankka reissu vähillä yöunilla, kun bussissakaan ei meinannut saada nukuttua. Mentiin kolmella lautalla Kyrkogårdsölle, joista kaksi ensimmäistä oltiin vielä bussin kyydissä. Viimeisellä lautalla meillä piti olla lounas, mutta lauttafirma oli mokannut jutun, joten jäätiin sämpylöiden ja Trip-mehujen varaan. Onneksi nuorisotyöntekijämme sai järjestettyä meille lounaan leirikeskukseemme heti kun saapuisimme perille.

   

Olimme väsyneitä ja nälkäisiä kun viimein saavuimme Saaristoon. Meitä oli autolla vastassa isäntäperheemme, joka hoiti majoitus ja ruokkimispuolemme. Kaikki hymyilivät, nostivat raskaat laukkumme pakettiauton kyytiin ja niin me saimme kävellä puoli kilometriä ilman kantamuksia majapaikkaan. Kun saavuimme perille, tuntui kuin olisimme tulleet paratiisiin (en ollut läheskään ainoa, joka kuvaili tilannetta niin). Luonto oli kauniin vehreää, meri näkyi, ympärillä oli söpöjä rakennuksia, ei tuullut, aurinko paistoi, ihanat koirat Ella ja Molly tulivat heti rapsutettaviksi, isäntäperhe toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi ja ruoka oli sisällä meitä odottamassa. 

Minä ja huippuisot! <3

Tämä 3x2 km:n saari on ollut saman suvun omistuksessa 1400-luvulta lähtien. Elantonaan kalastus ja joskus postikuljetus. Nyt isäntäparin pojat kuuluvat 17 sukupolveen. 2000-luvulta lähtien Marcus ja Satu ovat pyörittäneet saarellaan leiri/majoituskeskusta. Leirikeskukseksi Kyrkogårdsötä tosin ei voi sanoa. Leirialueeseemme kuului Kivitalo (kuvissa tumman harmaa rakennus), navettarakennus, sauna ja grillikatos. Kivitalossa hoitui ruokailu sekä minun ja puolikkaan tyttöryhmän majoitus, navettarakennukseen oli remontoitu opetusluokka. Navettarakennuksesta löytyi myös poikien kämpät ja loppujen tyttöjen makuusijat. Navetan vintillä pidimme aamujumikset, iltaohjelman sekä iltahartauden. Pihapiirissä oli myös isäntäperheen koti ja työntekijöiden mökit.
   Koko saari ei ollut meidän käytössämme. Saari on aikanaan jaettu kolmeen osaan suvun kesken ja me liikuimme tietysti isä Marcuksen omistamalla alueella. Mutta sielläkin oli paljon tilaa olla ja temmeltää.

   
Yksi leirin kohokohtia (jos vikaa päivää ei lasketa), niin oli matka Utön majakkasaarelle. Sinne ei ole kauan aikaa mennä vierailulle. Siellä on voinut käydä vasta muutamia vuosia, kun Suomen puolustusvoimat veti vartiointinsa sieltä pois. Upea pikkusaari 3 tunnin matkan päästä leirisaareltamme. 50 asukkaan saari, josta löytyi pienen pieni K-market ja paljon ihania taloja. Se oli myös paikka, jossa kännykkäni nettiyhteys toimi täydellisesti. Ajatelkaa - melkein Suomen uloimmalla pikkurillin kokoisella saarella! :D No, toisaalta netittömyys ei mulle ollut onneksi ongelma!

Aluksi siis epäilin lähteä Saaristoon. Mutta pian epäilys vaihtui kiitollisuuteen siitä, että sain olla siellä - ja vieläpä töissä! Meri-ilma oli raikasta hengittää, iho päivettyi, ilma oli todella upea (aatelkaa, vain YHTENÄ päivänä satoi) ja suupielet olivat yhtä päivää lukuunottamatta aina ylöspäin. Sain kohdata mahtavia nuoria, ohjata uskossaan vahvoja huippuisosia ja olla osa taitavaa työntekijätiimiä. Enkä tule muuten koskaan syömään niin hyvää ruokaa kuin Saaristossa söin. Kiitos vielä Satu & muu keittiötiimi!

Voisin kertoa tuhat ja kaksisataa tarinaa tuosta leiriviikosta, muta tiedän, ettei se olisi inhimillistä teidän lukijoiden kannalta. Tärkeimmät muistot on myös hyvä pitää itsellään sydämessä tallessa. Niinpä sanonkin vain - oli ainutlaatuista ja hienoa, uskokaa pois! Tämä nainen meinaa haljeta kiitollisuudesta ja lähimmäisen rakkaudesta, jota tuolla leirillä sai kokea. Loppuun vielä erityiskiitos Saaren isäntäperheelle ja henkilökunnalle - arvostan elämäntapaanne ja työtänne. Ja rippilapset - nähdään pian konfisharkoissa ja konfirmaatiossa!

~ Roosa ~