Turku/Paimio miniloma 5.-6.8.2018

Viime kesän lopussa päätin, että ensi kesänä on kyllä pakko päästä käymään Turun linnassa. Oon keskiajan Suomen historian friikki (toinen Suomen historian lemppari on muuten toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat). Mä oon niitä ihmisiä, jotka tekevät sen, mitä päättävät. Niinpä mä aloin tekeen tosta reissusta totta puhumalla siitä kavereille ja sitten lopulta mieleeni tuli, josko kutosluokan tänään starttaava pikkusiskoni innostuisi lähtemään mukaan. No hänhän innostui asiasta niin paljon, että en päässyt unohtamaan lupaustani viedä hänet Turkuun koko talvena, keväänä enkä edes tänä kesänä.

Niinpä tuo lupaus itselle sekä 12 vuotta täyttävälle piti lunastaa. Sen aika oli sunnuntain ja maanantain aikana. Mun piti alunperin säästää talven palkoista sen verran, että oltais päästy hotelliin, mutta se nyt ei onnistunutkaan. Mulle tuli sitten lopulta mieleen, että olin myös keväällä luvannut mennä viettämään paljuiltaa yhden mun tutun luokse Paimioon kesän aikana. Muutaman viestin jälkeen olin sitten hoitanut meille tosi oivan ja hauskan majoituksen seuroineen halpaan hintaan. Tunsin siis tän tyypin mun hyvän ystävän Jonin kautta ja samalla saatiinkin myös nähdä siskoni kanssa Joniakin melkein vuorokauden verran, sillä hänkin punkkasi seuraavan yön siellä. Tosi mahtava juttu!
   Meidän reissun toteutuslistalla oli Luostarinmäen käsityöläismuseo, Turun linna, paljuilta Paimiossa, koiran rapsuttelua, käppäilyä Aurajoen rantaa pitkin, shoppailupysähdys Hansakorttelissa ja tsekkaus Turun 1827 palon alkupaikoilla. Plussana toivottiin hassuja sattumuksia - tosin niitähän tuppaa sattumaan ilman toiveitakin. Me savutettiin 26 tunnin reissullamme nämä kaikki ja paljon enemmänkin!
   Lähettiin sunnuntaina puoli kympin aikoihin käppäilemään juna-asemalle kämpiltäni, jonne siskoni oli tullut edellisiltana yöksi. Juna-asemalla selvisi, että juna on turvalaitevian vuoksi 30 min. myöhässä. Minähän siinä fiksuna laskin, että me ei millään ehditä vahtojunaan Tampereella. Tuli heti jännitystä matkan alkuun. Tiesin kyllä, että VR hoitaa meidät varmasti Turkuun, mutta pelkäsin, että mihin aikaan. Mielessä kävi jo kauhukuvat siitä, että me joudutaan skippaan Luostarinmäki kokonaan "to go & see" -listaltamme. Onneksi VR kuitenkin hoiti asian tosi hyvin. Me ei vaihdettu junaa Tampereella vaan jatkettiin samalla junalla Toijalaan asti, jossa meidän Treen vaihtojuna odotti meitä. Lopulta me oltiin aikataulusta jäljessä vain 5 minuuttia. Eli oikeasti pisteet VR:lle!

Siitä se reissu sitten varsinaisesti lähtikin käyntiin, kun Turun maan kamaralle astuttiin. Mun sisko (tai siis siukku) hoki koko ajan ettei oikeesti tajua, että me ollaan Turussa. Mutta siitä se lähti konkretisoitumaan. Me käytiin äkkiä syömässä subit, ostettiin pari pakollista juttua Hansasta ja lähettiin kävelemään kohti Käsityöläismuseota. Käveltiin siinä Vanhan Suurtorin ohi ja pysähdyin pitämään siukulle arvuuttelukerhoa, missä oli nämä ympärillä olevat talot nähnyt. Erityisesti yhden niistä. Tyttö pohti ja pohti ja pienten vihjeiden avulla hän sitten tajusikin, että tuolta parvekkeelta luetaan joulurauhan julistus! Ihmeteltiin hetki siinä, kuinka pieni Brinkkalan talo todellisuudessa on, samaten tori sen ympärillä. Kyllä TV-kuva osaa hämätä! Sitten nähtiin toki tuomiokirkkokin, mutta päätettiin jatkaa kuitenkin museota kohti.

Monen ylämäen (ne tuntui ihan liialta reput selässä ja helteessä) ja muutaman vikayrityksen jälkeen (käveltiin esim. vahingossa aluksi jonkun toisen ihmisen pihaan...hups!) saavuttiin kuin saavuttiinkin Luostarinmäelle, ostettiin liput, jätettiin selkäreput säilöön ja lähdettiin opaskartan kanssa kiertelemään taloja läpi. Oli kyllä niin mahtava sää, sai talot ja niiden tunnelman antamaan parastaan. Naurettiin taloja kierrellessämme, että oltais oltu kyllä aikoinaan hujoppeja kun minäkin jouduin jo välillä kumartelemaan ovenkarmien kohilla. Kuultiin muutamia hauskoja faktoja, arvuuteltiin kartan kanssa huoneiden omistajia, nautittiin tunnelmasta ja sit mikä parasta - sattumalta muurarin talossa oli opas vielä silloin kun me mentiin sinne. Meidän iskä on siis yhdeltä ammatiltaan  muurari, joten oli hauska kuulla faktoja fiksusta 1800-luvulla eläneestä muurarista ja hänen elämästään. Niitä faktoja oli sitten kiva kertoa iskälle palattuamme.

Luostarinmäellä meni keppoisasti 1,5 tuntia, jonka jälkeen Joni nappas meidät kyytiin kohti Paimiota. Kaupan kautta mentiin "Bed&Breakfast Tuuvalaan" ja iltaa viettämään. Mun sielu lepäs kyllä niissä maisemissa hyvin, en mää mitään hotellia ois tarvinnutkaan! Ilta kului syödessä, pelaillessa ja paljuillessa. Kävi jätkät huijaamassa meidät iltakävelyllekin, mutta oishan se pitänyt arvata, että Walking Deathia ne oikeesti halus pelaamaan, eikä vain maisemia näyttämään.
   Paimio kohteli meitä äärimmäisen hyvin ja erityisen hyvin 11-vuotiasta. Oikeastaan lopulta se, että mitä kaikkee kivaa mää sain kokea, oli toissijaista. Mulle koko reissun ajan oli tärkeintä, että siukku nautti. Ja mä tiesin, että vaikka mentiinkin majoittumaan nimenomaan mun tutulle, niin  mun ei tarvinnut hetkeäkään miettiä, miten jätkät ottaa siukkuni huomioon. Ja koska erityisesti Jonin tunnen tosi hyvin, tiesin, että se tyyppi ainakin pitää kyllä huolen siitä, että lapsi tulee huomioiduksi kaikessa. Tyttö sai oppia avaamaan ananaspurkin ja lasten skumppapullon. Kun lopulta jo aamuyöstä kömmin onnellisesti sikeitä vetävän siukun viereen nukkumaan, en voinut kuin olla kiitollinen. Oon varmasti välillä tiukkis-siukku, mutten tahallani ja toisen kiusaksi - vaan rakkaudesta. Mun turviin voi kyllä laskea lapsen kuin lapsen matkustamaan. Siukun kanssa myös saatiin monet hyvät naurut ja keskustelut kahdestaankin aikaiseksi. Mutta kun sitten näki vielä, miten jätkät teki arkisista asioistakin tuolle tytölle hauskuutta ja uuden oppimisen aihetta...kyllä en voinut kuin olla tyytyväinen. Mä tiesin tän kyllä, mutta kun jälleen kerran näin erityisesti Jonin taidot lasten kanssa, en voinut kuin ihailla ja kiittää Luojaani tuosta tyypistä. Ei siinä, toinenkin veti hyvin - varsinkin kun otti meidät kattonsa alle majoittumaan. ISO KIITOS!

Maanantaiaamu lähti hyvin käyntiin. Toki mulle sanottiin, että ollaan mun takia 35 min. myöhässä, mutta tokkopa se oli niin pahasta. Sillä me ehittiin pitää lettukestit, nähdä yhden sijaan kahta nelijalkaista (jotka olivat kyllä persooniltaan mitä mahtavimpia!) ja saada pieni opastettu sightseeing Paimiossa. Kiitos Joni ajattelevaisuudesta ja vieraanvaraisuudesta! Ja se toinenkin, tuun mieluusti imuroimaan uudestaan, jos pääsen paljuun siitä hyvästä ja saan tyynyn pääni alle!
   Meidät tiputettiin puoli neljän jäljestä Turun linnan nurkille ja kehoitettiin kulkemaan Aurajoen vartta takaisin keskustaan. Tämä olikin itse asiassa mulla suunnitelmissa, mutta kiitti vinkistä hei! 

Ensin kuitenkin mentiin opastetulle keskiaika kierrokselle Turun linnaan. Oli kyllä hyvä opastus, tuli hauskoja lisäspeksejä keskiajan elämästä kaiken muun kattavan tiedon lisäksi. Monta kertaa luotiin siukun kanssa huvittuneet katseet toisiimme. Oli oikeestaan niin hyvä kierros, että paljoa en itse kierroksella linnaa kuvaillut. Keskityttiin oppaan tarinointiin ja ihmettelyyn. Sitten kierroksen jälkeen halusin vielä näyttää linnakirkon erikseen siukulle, mistä siirryttiin museokaupan kautta sisäpihoille kuvailemaan.

Puoli kuuden jäljestä sitten lähdettiin kohti keskustaa, jossa 11vee halus käydä shoppailemassa NewYorkerissa, Cubuksessa ja tietysti Tigerissa. Käveltiin rauhakseen Aurajoen vartta pitkin ja lopulta saatiinkin matkaan kulumaan lähes tunti kun pysähdyttiin Suomen Joutsenen kohalla vielä nappaamaan parit lisäkuvat. Puoli seiskan maissa oltiin Hansakorttelissa jälleen ja lopulta kierrettiinkin vain NewYorker ja Tiger - Cubus ei ollutkaan lopulta pakollisten listalla. Ostettiin molemmat yhdet paidat NweYorkerista ja yllätetiin ittemme, kun Tiger olikin vain ihmettelypaikka. Kauppa kuuluu molempien lemppareihin, mutta nyt ei kumpikaan löytänyt mitään ostettavaa - mitään ei oikeasti tarvittu, joten jätettiin sinne.

Sitten istuttiin vielä hetkeksi alas, vika vessatauko ja Subin kautta kohti linja-autopysäkkiä. Reittimme kulki vikan nähtävyyden, eli Turun palon alkupaikan kautta. Napattiin siinä vika reissukuva ja saavuttiin just sopivassa vaiheessa bussiasemalle vetämään vikat henkäykset Turkua keuhkoihimme ja muistoihimme. Bussi starttasi kohti Jämsää siis klo. 20.30 ja yhden vaihdon kautta oltiin perillä puoliltaöin. Bussimatka meni siinä, kun syötiin nappaamamme subit, jutellessa meidän ihan 6/5 reissusta ja siskoni nukkuessa mä selasin somea, jota muuten en paljoa junamatkaa lukuunottamatta selaillut (google maps oli tärkeämpi tsekkausjuttu silloin tällöin). Tyttö tosin sai ennen nukahtamistaan nähdä mun facepäivitykseni reissustamme ennen julkaisua ja vastasi myöntävästi myös niihin IG-kuviin, joita halusin hänestä tililleni lisätä reissukatsausta sinnekin tehdessä. Niissä hän tosin näkyi naamakuvien sijaan takaapäin. (Tästä sisarusteni some- ja boginäkyvyydestä postausta myöhemmin!) Ihan hyvä että siukku sai nukuttua osan bussimatkasta, sillä yöllinen naurukohtaus kämpilläni yhden kahden aikaan oli melkoinen. Siltikin ennen nukahtamista juteltiin monta hyvää keskustelua monestakin eri aiheesta. Täytyy sanoa, että mulla on fiksu siukku! <3

Kun kysyin siukulta, mikä oli reissussa parasta, hän ei osannut päättää, sillä kuulemma "kaikki on ollut parasta." Ja mitäpä sitä kieltämään, en minäkään tiedä, kumpi kohteli meitä lopulta paremmin, Turku vai Paimio. Meillä oli huippu reilu vuorokausi ja siihen mahtui tosi paljon kaikkea. Jotkut saattoivat miettiä, miten ehditään kaikki, jopa minä. Mutta oikeasti me ehdittiin tehdä kaikki haluamamme aivan loistavasti - mitään ei jäänyt puuttumaan ja saatiin vielä enemmän kuin ajateltiin. Esimerkiksi ne lettukestit ja iltainen kävely/pelihetki. Mä olin puhunut siukulle, että mä en aio kerätä reissusta mukaani hirveesti asioita, sillä kokemukset on tärkeempiä. Ja molemmat myös oikeasti keräs enemmän kokemuksia kuin kauppakasseja mukaansa takaisin arkeen. Siukku sai loistavan pohjan nyt kutosella alkavaan Suomen historian opiskeluun ja minä mahtavia hetkiä Turussa ja Paimiossa hyvien tyyppien kanssa. En voi kuin muistella ilolla ja kiitollisuudella meidän minilomaa ja ihmisiä, jotka sen mahdollisti. Ja uskon, että 11veellä riittää paljon kerrottavaa vielä pitkään kaikesta siitä, mitä me tehtiin ja koettiin niin kotiväelle, kavereille kuin opettajillekin. 
   Ja se onkin kaikista tärkeintä.<3

Ens kesänä onkin varmaan aika tehdä puolestaan reissu pienimmän siskon kanssa. Heureka käytiin viime vuonna tsekkaamassa hänen kanssaan - katsotaan, mikä on seuraava kohde! Suosituksia?

~ Roosa ~

23 vuotta

Yhtä hassulta kuin ajatus ensi viikolla haettavasta tutkintotodistuksesta tai blogihiljaisuudesta tuntuu, tuntuu se 23. syntymäpäivänikin. Kliseistä sanoa, mutta viime vuoden synttärit tuntuivat olevan viime viikolla. Ja taas sitä vanhennutaan vuodella. Hassua, kertakaikkiaan.

Harva ihminen käy kahden syntymäpäivänsä välillä niin paljon asioita läpi, kuin itse olen vuoden aikana käynyt. Vaikka siis väitän edelleen juhlineeni synttäreitäni viimeksi viime viikolla, tuntuu siltä kuin edellisiä synttäreitäni olisi viettänyt joku täysin toinen ihminen kuin minä itse. 

  Vuodessa olen saanut itselleni kasaan ammattikorkeatutkinnon, muuttunut harvahampaasta mittatilaushymyn omistajaksi ja lähtenyt omalla tavaallaan rakentamaan elämääni uusiksi. Meinannut luovuttaa, stressannut kaikesta, mutta lopulta löytänyt uskonsa tulevaan. Oon kohdannut mörköni, käsitellyt ne ja lopulta löytänyt ihmeellisen rauhan epävarmuudesta. Siitä, että muutan porukoille toistaiseksi. Eli käytännössä siihen asti, kunnes tiedän, miten nyt vetämässä olevien työhakemusten suhteen käy. Ero vuoden takaiseen Roosaan on tämän asian suhteen mieletön. Vuosi sitten olisin repinyt hiukset päästäni pelkästä ajatuksesta muuttaa porukoille aikamääräksi X. Nyt etukäteen stressaaminen tuntuu järjettömän turhalta. Mitä sitä ressaamaan, kyllä kaikki lopulta järjestyy - ihan niin kuin on järjestynyt tähänkin saakka.

Tää ikävuosi on mulle siitä merkittävä, että olen samanikäinen kuin äitini minut saadessaan. En ole juuri isompia elämänpäätöksiä koskaan tehnyt. Mutta lukioikäisenä muistan ajatelleeni, että harvassa asiassa omena putoaa kauas puusta. Tiesin siis, että en välty siisteysnarkomanialta ja tuskin monelta muultakaan äitini tai iskäni piirteeltä. Puutarhahulluus on mitä todennäköisemmin myös puhkeamassa seuraavien vuosien aikana kukkaansa. Yhden asian kuitenkin päätin lukio-iässä geeniomenoiden putoamista pohtiessani - sen, että hankin koulutuksen ja ammatin ennen omia lapsia. Tuon lupauksen myös pidin ja olen siitä aika ylpeä. Vähättelemättä ollenkaan äitini kasvatustyötä ja leijonaemon luonnetta, joka hänen oli otettava minun iässäni vammaisen esikoislapsensa asioita hoitaessaan. Tai sitä uhrausta tai toisaalta itsestäänselvyyttä, että hän viettää kuutisentoista vuotta kotosalla lasten kanssa uran tai tutkinnon päätöksen saamisen sijaan. En voi arvostaa enempää äitiäni tässä asiassa. Hän on laittanut aina lapset itsensä edelle - vaikka se onkin tarkoittanut käytännössä pätkätöitä ja tutkinnon saavuttamista vasta nelikymppisenä. Harva pystyisi moiseen. Harva äiti myöskään jaksaa hoitaa vammaisen lapsensa asioita ensin täysi-ikäisyyteen asti  ja senkin jälkeen vielä neuvomaan puhelimessa, mitä asioita niihin hakemuksiin olikaan tärkeää merkitä. En voi kuin olla kiitollinen äidistäni ja kiittää häntä aivan kaikesta. Ja toisaalta juuri siksi - kun on nähnyt ne monivuotisen kotiäitiyden haittapuoletkin työmarkkinoiden suhteen, minä päätin, että tämän minä hoidan toisin. Minä hankin itselleni ammatin ennen lapsia. Samalla myös kiitokseksi vanhemmilleni ja erityisesti äidilleni. Kasvatustyösi ja ajoittainen kompurointi byrokratian kanssa ei mennyt hukkaan - nyt monivammaisella tyttärelläsi on ammatti, jonka mukaista työtä hän voi myös tehdä. Lisäksi vammaistuki kilahtaa tilille aina eläkeikään saakka. Asiat on aika jees nyt.
 23-vuotias Roosa on alkanut avata silmiään sille ajatukselle, että mää oon kuitenkin parasta, mitä itselleni on sattunut. Eli mun on korkee aika alkaa kelvata itselleni näin, tällä paikalla ja näillä statuksilla. Että mun ei tarvii alkaa miellyttää ketään, mun ei oo pakko sanoo kyllä, kun haluan sanoa ei ja että mää riitän kaikille muillekin, jos vaan riitän itselleni.

  

Ja mä oon päättänyt riittää. Hulluna, kahjona, viisaana, idioottina, papupatana, meikattuna ja meikkaamattomana, nauravaisena, välittävänä sekä surullisena ja suuttuneenakin. Niinä päivinä, kun huomaan sheivaushöylän olleen liian pitkään käyttämättömänä suihkun hyllykössä sekä silloin, kun kynsissä hohtaa kauden uusin muotiväri. Riittää joka päivä itselleni omana senhetkisenä itsenäni.

   Haluun uskoa, että tämä kulunut ja minut vuoden vanhemmaksi tehnyt vuosi halusi vuoristoratamaisuudestaan huolimatta opettaa mulle yhden asian - mä oon heikkonakin ihminen, joka voi hurmata muut ihmiset ainutlaatuisuudellaan ja jopa tyhmyydellään. Miten suuria ja hienoja asioita voinkaan siis saavuttaa, kun alan vihdoinkin  rakastaa ja välittää itsestäni sekä elämästäni enemmän? Uskon, että suuria.

Niitä kohti siis!

~ Roosa ~

To do - ole.

Oloni on todella todella epätodellinen, tyhjä ja hassu. Vihdoinkin minulla on aikaa keskittyä kaunokirjallisuuteen, Toven elämäkertoihin, kaapissa lojuviin turhiin tavaroihin...ihan mihin vain haluan. Mulla on myös monen kuukauden jälkeen taas kunnolla aikaa keskittyä blogiin ja toteuttaa postausideoitani. Avasinkin Bloggerin ja tässä nyt ihmettelen, mitä ihmettä mä tänne sitten kirjottaisin. Pää lyö täysin tyhjää. Mun päässä pyörii vain yksi lause. 

Mä palautin muutama päivä sitten valmiin opinnäytetyön.

Oon ollut naimisissa mun opinnäytetyön kanssa sellaset kaksi vuotta. Tuun kertomaan tosta projektista enemmän omassa postauksessaan lähikuukausina - heti, kun viralliset asiat on hoidettu loppuun ja pyyntö tutkintotodistuksesta lähetetty. Ystäväni KELAn takia siihen menee kuitenkin vielä hetki. Joten malttakaa muutama viikko, kerron sitten lisää!

   Tänään kuitenkin aattelin vähän fiilistellä asiaa täällä - se on nimittäin varmaa, että olen nollan opintopisteen päässä unelmieni ammatista! Se tuntuu samaan aikaan ihanalta sekä kummalliselta. Kuten sanoin, mun oppariprosessi kesti kaksi vuotta. Se ei olisi voinut kestää vähempää eikä pidempää. Se oli tietoinen ja harkittu valinta, josta en lipsunut hetkeksikään. Onneksi. Pidin pääni ja tein sekä saavutin jotain sellaista, jolla ei oo ainoastaan merkitystä mulle itelleni. Ennen kaikkea saavutin jotain sellaista, jolla on merkitystä muille ja etenkin tulevaisuuden nuorille - noille suurille ihmeille.

   Oon ihan mielettömän ylpeä itsestäni. Hienointa tässä on se, että mua ei yhtään hävetä sanoa sitä ääneen. Oon niin älyttömän epäitsekäs ihminen, että asian myöntäminen ääneen tuntuu jopa tosi terveeltä. Oon vääntänyt työni kasaan melkoisten henkisten ja fyysistenkin taakkojen keskellä, joten koen kerrankin olevani oikeutettu tähän iloon ja onneen. Koska tosiasia on, että mikään ei oo pysyvää - ei edes tämä tunnetila. Siksi aion nauttia siitä niin kauan kuin voin. 

   Aion myös ottaa kaiken irti siitä, että tulevaisuuteni ei ole toistaiseksi lukittu mihinkään. En tiedä, millä numerolla tuleva postinumeroni alkaa, vaikka muutto Ylivieskasta koittaakin viimeistään marraskuun lopussa. Mutta tiiättekö mitä - jostain syystä tätä murehtijaa tämä asia ei huolestuta lainkaan! Se on kumma juttu se. Ja toisaalta kamalan ihanaa.

   Mulla ei ole nyt mitään aikatauluja, joiden perässä juosta. Sen takia aattelin nauttia tästä vapaudesta niin kauan kuin voin. Keskiviikkona kypsyysnäytteestä ja itsearviointilomakkeen täytöstä selvittyäni päätin, että vasta viikonloppuna saan aloittaa omaisuuteni perusteellisen syynäämisen pakosti edessä olevaa muuttoa varten. Tänään puolen päivän jälkeen herättyäni päätin, että saankin aloittaa vasta maanantaina - sillä se homma kuitenkin vie mut mukanaan tyystin, kunhan alkuun pääsen. 

   Tänä viikonloppuna mä saan siis ainoastaan olla. Tehdä kaikkea sellaista, mikä ei oo järkevää tai päämäärätietoista. Toisin sanoen saan tehdä just sitä, mitä mua huvittaa. Jos haluun kattoo Kotikatua viis jaksoa putkeen, se on ok. Jos haluun aloittaa jonkun hyvän kirjan ja lukee sitä aamuneljään asti, se on ok. Mulla on lupa nauttii kulahtaneissa viidakkokuvioiduissa lökäreissäni kynttilänvalossa pellillinen pannukakkua sekä vain fiilistellä Vain Elämää -kappaleita. Sekä juoda aamukahvia kello kahdelta päivällä. Toki saan myös pestä pari koneellista pyykkiä tai viikata jo kuivuneet petivaatteet vaatekaapin ylähyllylle. Mutta jos se sattuis jäämään, ei se haittaa.

   Kyllä se uusi viikko arjen todellisuuksineen sieltä taas vastaan tulee. Tässä kohdin onkin hyvä turvautua Muumipapan elämänfilosofiaan.

Elämme vain kerran. Hiiteen velvollisuudet!

~ Roosa ~

Suomipop-festarit vm. 2017

Heinäkuun puolivälissä vietettiin vanhemman pikkuveikkani kanssa 3 päivää Suomipop-festareilla Jyväskylässä. Alunperin mun oli tarkoitus ostaa 3 päivän liput veikalleni YO-lahjaksi, mutta onneksi en tuota liikettä tehnyt ennen juhlapäivää. Veikkani kaverit nimittäin olivat tehneet saman päätöksen ja veikka saikin hakea juhlapäivän jälkeen poppiliput kaveriltaan. 

   Niinpä festariliput vaihtuivat IKEAn astiastoon ja meitsi luuli jo, etten pääse laatuaikaa veikkani kanssa ollenkaan viettämään, sillä automaattisesti oletin, että lahjalippuihin kuului festariseura kylkiäisenä. Mutta onneksi asia tuli puheeksi veikan kavereiden kanssa sattumalta. Siinä tuli ilmi, ettei festariseura kuulunutkaan lippuihin. Niinpä meitsi tilasi sitten just viime hetkellä itelle kolmen päivän liput Jyväskylän Lutakonaukiolle 13.-15.7. väliselle ajalle. Parin päivän kuluttua tuosta Radio Suomipop ilmoitti, että kolmen päivän festariliput olivat loppuunmyydyssä tilassa.

Saatiin sitten veikkani kanssa myös idea toisen veljemme rippilahjaan. Hommasimme hänelle liput perjantaiksi popeille kanssamme. Naimaluvan saanut veikkamme innostui tästä kovin, eikä edes äidin läsnäolo tuona päivänä haitannut laisinkaan. 

Lopputulos oli siis se, että torstain ja lauantain festariseuranani oli yo-lakin saanut pikkuveikkani ja perjantain ajaksi seuraamme liittyi myös toinen pikkueikka ja äiti. Meillä oli tosi hauskaa, vaikka jalat ja univaje olivatkin kolmen päivän jäljiltä täysin toista mieltä. Oon tosi kiitollinen, että autokortillinen veikka lupautui vapaaehtoisesti ajamaan kolmen päivän ajan Jämsä-Jyväskylä-Jämsä välin. Sujut oltiin yhden päivän ruoan ja parkkihallin maksamisella. Mulla on tosi kultainen pikkuveikka!

Festarit oli loppuunmyyty perjantaina ja lauantaina, mutta yhtään kertaa ei tarvinnut pelätä känniörveltäjiä monen tuhannen ihmisen väkijoukossa. Porukka oli tietysti jonki verran hiprakassa, mutta hyvällä tavalla. Kaikilla oli suut hymyssä, niin meillä kävijöillä, artisteilla kuin järkkäreilläkin. Myös väentungoksessa. Nää oli todelliset hyvänmielen festarit!  

Kannatti lähtee - ja tuskin jää toisiksi ja viimeisiksi popeiksi, jos se itsestä on kiinni!

~ Roosa ~

Veikkani

On niin lyhyt aika siitä, kun puhuin silloin tulevan perhepäivähoitajasi kanssa, että kohta on syksy ja sinä synnyt ja me muutamme uuteen kotiin. Liian vähän aikaa on siitäkin, kun olit vain parivuotias ja lohdutit minua eskari-ikäistä siukkuasi tarjoamalla jääkaapista suklaavanukasta. Ja oikeassa olit jo niin pienenä - ei meillä ollut nälänhädän vaaraa, vaikka äiti oli kipeänä sängynpohjalla ja pappa vasta tulossa meitä hoitamaan.

   Muistan myös heränneeni toissayönä uutukaisessa huoneessan siihen, että sinä olet saanut mahataudin. Ensimmäinen kerta, kun menin neljän aikaan aamuyöstä suihkuun. Samoin vedit enkat pesäpallomailan kanssa lyödessäsi pallon sijaan ainoaa näkevää silmääni.  Onneksi selvisimme molemmat säikähdyksellä.

   En kaipaa niitä aamuja, jolloin muutuit spagethiksi eteisemme lattialla, kun äidin piti viedä minut kouluun ja sinut kerhoon. Sen sijaan kaipaan niitä lapsuuden kesiä, jolloin laskimme porakaivovettä hiekkaämpäreihin, etsimme voikukan varsia, revimme ne osiin, laitoimme vesiämpäreihin ja sekoitimme lapiolla niistä pastaa. Kesän keittiöleikkeihimme etsimme myös pellonlaidalta timoteitä salaatiksi. Muistatko? Minä ainakin muistan. 

   En myöskään kaipaa sitä päivää ja kauhun tunnetta, kun huomasin sinun ja pikkuveikkasi vesisotahipan muuttuneen rautakankihipaksi. En ehkä kaipaa niitäkään hetkiä, jolloin patistin sinut rikkomaan sääntöjä, kun äiti ja isi eivät näe...esimerkiksi menemään hyppimään trampoliinille, jos joku legendaarinen pitää mainita. Mutta kaipaan sen sijaan sitä, että voisit tulla kämpälleni hetken mielijohteesta, kävellä suoraan jääkaapille ja juoda puolet omenamehupurkin sisällöstä - tietysti lupaa kysymättä. Toivottavasti joku päivä asumme hieman lähempänä toisiamme, niin voisit vastapalveluksena mehupurkin tyhjentämisestä paistaa minulle esimerkiksi munakasta - sillä myönnän sen olevan parempaa kuin isin tekemä.

Mutta tänään ei ole mikään noista menneisyyden päivistä ja hetkistä, jotka mainitsin. Tänään on ylioppilasjuhlapäiväsi. Se tuntuu käsittämättömältä - vastahan sinä huusit koliikkiasi tai muuta selittämätöntä itkuasi niin kovaa, että mun piti katsoa lastenohjelmia kuulokkeet päässä. Mutta tänään ei ole talvi 1999, vaan kylmä kesäkuun alku vuonna 2017. Sinun päiväsi. 

   Voin silti myöntää, että vaikka vuosia on kulunut jo yli 18, et sinä ole muuttunut. Sinussa on edelleen olemassa se nollasta sataan sadasosasekunnissa, anna mä hoidan ite ja jumitus -veikka. Mutta samalla sinussa on olemassa se välittävä pikkuveikka ja isoveikka samassa paketissa. Katson ihaillen, kuinka osoitat veljenrakkauttasi pikkusiskoillemme ja jaksat olla heidän kanssaan niin paljon kärsivällisempi kuin minä. Sinä pikkusiukkumme kainalossasi on ehkä ihanin näky, mitä tiedän. Enkä pane yhtään pahakseni, että sinun ja pikkuveljesi nokat vastakkain 24/7 -vaihe on mitä suurimmassa määrin taaksejäänyttä elämää ja tappelunne ovat korvaantuneet soittopuuhilla ja leikkipainilla.

   En ole varmastikaan sanonut sinulle tarpeeksi usein, miten kiitollinen olen siitä, että nykyään myös sinä olet jaksanut viedä ja hakea minua paikasta sun toisesta. Esimerkiksi olen tosi kiitollinen, että heitit mut Jyväskylään hammaslääkäriin tässä keväällä, vieläpä lukulomasi aikana. Ei ole hirveän mieltä ylentävää olla aina toisten kyytien varassa ja sekoittaa sinun kuvioitasi välistä omilla menoillani. Mutta kiitos, että olet jaksanut.

   Toivottavasti olen voinut omilla sairauksillani opettaa sinulle jotain - en kylläkään tiedä tarkalleen, että mitä. Mutta ehkä jotain erilaisuuden hyväksymisestä, sisusta ja mustasta huumorista. Toivon, että sinusta on tullut suvaitsevampi minun ja sairauksieni avustuksella. En tiedä, millaista on olla vammaisen isosiukun pikkuveikka, mutta toivon, ettei se hirveästi eroa muusta, kuin että nykyään sitä pitää kuskailla paikkaan jos toiseen. Ehkä et ole edes ajatellut vammaisuuttani (emme itse asiassa ole koskaan puhuneet tästä), sillä minäkään en sitä kovin usein ajattele. Toivottavasti koet kuitenkin, ettet ole menettänyt mitään takiani - vaan pikemminkin saanut. Sillä niin minä koen sinun (ja myös muiden sisarusten) kohdalla.

   Minun liian huolehtivan isosiukun -syndroomani tuskin koskaan paranee. Tiedän edelleen stressaavani, miten selviät armeijassa ja tulevassa opiskelijaelmässä ja itsenäisemmässä elämässäsi ylipäätään. Mutta minun on vain pakko luottaa, että kyllä sinä pärjäät. Sillä kyllä sinulta järkeä löytyy. Muista silti, että olen aina puhelun tai wappiviestin päässä, mikäli tarvitset apua. Ihan mitä tahansa apua ja ihan missä vain.

   Tänään kuitenkin nauti päivästäsi, sillä tämän päivän, lakin ja todistuksesi olet todellakin ansainnut. Moni ei välttämättä aluksi uskonut, että tämä päivä tulisi, sillä onhan koulutielläsi mutkia ollut. Mutta minä tiesin, uskoin ja luotin sinuun alusta lähtien. Ja niin tämä päivä vain tuli. Tänään meillä on siis todellakin aihetta juhlaan!

Nauti siis päivästäsi huomion keskipisteenä ja mihin ikinä tulevaisuus sitten viekään - mene sydän edellä.

Rakkaudella, 

 

~ Roosa-siukku ~

#Hampaatkotiin, osa 5 - Final

Elämä hampaiden saamisen jälkeen (josta tuli eilen kuluneeksi jo KUUKAUSI), on ollut monenlaisten tunteiden sävyttämää. On vuoroin hymyilyttänyt, naurattanut, ihmetyttänyt, mietityttänyt, huolestuttanut, itkettänyt ja taas jo naurattanut. Tämä nyt jo kuljettu matka ja tulevaisuus mahdollisuuksineen on pistänyt mietityttämään ja useasti.

   Lyhyesti sanottuna toivuin tuosta kahden tunnin hampaidenlaitto-operaatiosta todella nopeasti. Operaatio oli sen verta monivaiheinen, etten millään pysty kirjoittamaan siitä tarkkaa ja yksityiskohtausta postausta (en edes kanta.fin avulla). Jälkikivuista ja säryistä sen sijaan voin kirjoittaa. Niistä selvisin 1,5 vuorokauden Burana-Panadol -yhdistelmällä ja yhden päivän kestäneellä kuumeella. Kuume nousi varmastikin vain stressin purkautumisen johdosta. Olin odottanut kyllä enemminkin migreenikohtausta kuin kuumetta, mutta säästyivätpähän migreenin täsmälääkkeet seuraavaan kertaan.

Kun hampaat laitettiin maanantaina, oli samaisen viikon torstai ensimmäinen kunnon päivä, jolloin pystyin jo nauttimaan hymystäni. Silloin aloin todella ymmärtää, että mulla on nyt ne hampaat, eikä kukaan tule viemään niitä minulta pois. Olo oli myös sellainen, että särkylääkepurkki jäi kaapin perälle. Pystyin vain hymyilemään ja näistä kaverini ottamista kuvista myös paistaa se onni, mikä oli noina endorfiinipöllyisinä päivinä pinnassa koko ajan.

   Pidin alusta asti hymystäni, vaikka pari päivää menikin ihmetellessä sitä, kuuluuko ihmisen suussa olla näin paljon hampaita. :D Olin pelännyt niin paljon sitä, etten pitäisikään hymystäni. Se(kin) pelko oli onneksi turha - minä rakastuin myös tähän hymyyni.

Tämä aika hampaiden kanssa on kuitenkin sisältänyt myös toisenlaisia tunteita. Vasta nyt olen uskaltanut hieman huolettomammin mielin syödä mm. ruisleipää, pähkinöitä ja muita kovempaa pureskelua vaativia ruokia. Omenaa en enää ikinä taida uskaltaa haukata, vaan minun tulee tyytyä omenalohkojen syömiseen. Se kuitenkin taitaa olla varsin pieni menetys kaiken saadun rinnalla. Syömiseen ja hampaisiin on siis liittynyt huolia. Pesenhän ja lankaanhan kaikki välit tarpeeksi hyvin? Apua, mulla on ientulehdus! Onkohan se vaan tän alun outouden tuottamaa? Lähteeköhän se pois vaan harjaamalla ja Listerineä käyttämällä? Voinko jälleen syödä tätä? Onko tuo tunne tuolla suussa totutteluprosessiin liittyvää arkuutta vai pitääkö olla huolissaan? Kysymyksiä on ollut mielen päällä paljon. Enemmän kuin ajattelin. Onneksi tiedän, että voin soittaa hammaslääkäriin  milloin vain. Lisäksi mulla oli hampaidenlaiton jälkeen kaksi lisäkäyntiä kontrolloinnin ja purentakiskon tekemisen vuoksi. Sain kummallakin kerralla tosi hyvää palautetta lääkäriltä ja hoitajalta mun suuhygieniasta ja vastauksia kysymyksiini. Kyllä, suurin osa kaikista oudoista tuntemuksista tuolla suussa johtui vain siitä, että mulla ja ikenilläni oli paljon totuteltavaa uusien hampaitteni kanssa. Ja nyt kuukauden jälkeen ne oudot tuntemukset ovat enää muisto vain.

Onhan tämä aika sisältänyt myös paljon naurua ja vitsejä. Olen muun muassa saanut naururemakan luokassa aikaiseksi sillä, kun olen tajunnut, että hei, tältä tuntuu kun on ruokaa hampaiden välissä! :D Kyllä sitä voi puolessa vuodessa unohtaa kaikenlaista...Ensimmäistä kertaa myös olen kiittänyt Luojaani siitä ihmisestä, kuka keksi hammaslangan. Ja ymmärrän, miksi sellaista ihmiset tarvitsevat. Elämä on kuulkaa ollut uudelleen koettuja ihmetyksiä täynnä!

   Olen myös itkenyt. Mutta vain ja ainoastaan kiitollisuudesta. Itku ei tullut heti hampaidenlaiton jälkeen, koska mulla kesti ensinnäkin monta päivää tajuta, että ne hampaat on oikeasti nyt mulla suussa. Mutta kun muutaman päivän olin kelaillut koko parinkymmenen vuoden mittaista oikomistaivaltani sekä hymyillyt uutta hymyäni ja miettinyt kaikkia niitä upeita minua hoitaneita ammattilaisia, kyyneleet alkoivat vieriä poskillani. On ollut onni syntyä Suomeen, jossa erikoissairaanhoito pelittää. Joku toinen aikakausi ja joku toinen maa, niin ei oltaisi tässä. En voi kuin kiittää ja todeta, että "kiitos" on aivan liian pieni sana tällaiseen.

   Kun parin kuukauden Ylivieska-Jämsä-Jyväskylä-Ylivieska -kierros oli ohitse, tunne oli outo. Minulla oli aikaa pysähtyä. Tai no - toki meillä oli todella kiirettä viimeisten lähiopetusviikkojen suhteen koulussa. Mutta minulla oli ainakin enemmän aikaa pysähtyä sen kysymyksen äärelle, että mitäs nyt? Ja sen kun vielä tietäisi.

   Omanlaisensa identiteettikriisi tämä kyllä on. Ehkei kuitenkaan niin negatiivinen kuin mitä sana "kriisi" antaa ymmärtää. Nämä hampaat ovat antaneet minulle vain tilaisuuden pysähtyä kunnolla miettimään sitä, kuka minä olen, mistä tulen ja minne olen matkalla. Tämä on kuin omanlaisensa välipysäkki, jossa voin hetken hengähtää, ennen kuin säntään eteenpäin kohti muita elämän haasteita. Koska niin vain on pakko tehdä. Tästä oman itsensä etsimisestä tulen varmasti kirjoittamaan oman postauksensa, sillä tämä on mulle nyt tosi ajankohtainen aihe.

Sen voin kuitenkin varmuudella sanoa, että tämä matka oikomishoidoista hampaiden saamiseen ja tärkeän päämäärän täyttymiseen on lisännyt järkyttävän paljon omaa tervettä itsekunnioitustani. Arvostan sitä tietä, minkä olen kulkenut lävitse. Arvostan myös itseäni. Tämä hullu matka on näyttänyt, kuinka paljoon sitä pystyy, jos vain jaksaa painaa sisulla. Samalla kunnioitus ja luotto suomalaiseen hammaslääketieteeseen ja sen ammattilaisiin on kasvanut. Kun jaksaa tehdä joka päivä, kuten hammaslääkärit käskevät ja luottaa 110%:sti sanoihin "Hyvä tästä tulee", niin tulee lopulta se päivä, kun siitä tuli oikeasti hyvä - aivan älyttömän hyvä.

   Tätä omaa monen vuoden kokemustani ja sen tuomaa tietoa tulen varmasti hyödyntämään jossain elämäni vaiheessa. Mulla ois kova tahto päästä asiantuntijuus-koulutukseen, jotta voisin joku päivä auttaa omalta osaltani niitä, jotka kulkevat samanlaisia polkuja pitkin kuin minä joskus. Mä haluan ehdottomasti olla lisäämässä asiakkaiden kunniotusta lääkäreitä ja hoitajia kohtaan, olla puhumassa asiakkaista enkä potilaista, kertoa asiakkaiden oikeuksista mutta myös velvollisuuksista. Antaa vinkkejä ja niksejä hampaiden hoitoon ja hammaslääkärikäynteihin liittyen. Olla edistämässä hyvien hoitosuhteiden syntymistä. Mutta kaikista eniten mä haluaisin sanoa niille lapsille ja nuorille, joilla on pitkät sekä kivuliaatkin hoidot edessään, seuraavaa:

   Vaikka sulla on pitkät ja välillä kivuliaatkin hoidot edessä, usko mua. Se päivä, jolloin sulla on unelmiesi hampaat ja hymy, tulee. Se päivä on vielä kaukana, mutta se tulee. Sillä jos se tuli minullekin, niin se tulee myös sinulle. Ja sinä päivänä sä et voisi olla onnellisempi. 

Sillä kaikkien niiden nykyisyyteen ja tulevaisuuteen liittyvien kysymysten sekä ihmetysten takana piilee kuitenkin onni näistä hampaista ja tästä hymystä.

~ Roosa ~

Viikko veljen kanssa

Enpäs sitten ehtinytkään raapustelemaan "loppuviikosta", niin kuin lupasin. Mutta tässä ollaan, kesäopinnot paketissa ja vain opinnäytetyön teoriaosuus edessä. Ennen kuin jumitun tuohon tulevaan oppari-operaatioon totaalisesti, haluun kertoo, et viime viikko oli aika huippu!

Eli viime maanantaina sain mun veljen kyläilemään luokseni tänne Ylivieskaan. Tää oli sovittu jo keväällä ja me molemmat ootettiin tätä vierailua tosi paljon. Porukat heitti pian 14-vuotiaan veljeni sekä loput Jämsään jääneet tavarani luokseni ihan autolla, sillä veljeni on viimeksi matkustanut junalla viisivuotiaana. Ei ehkä ois yksin junalla matkustaminen yhdellä vaihdolla luonnistunut veikalta?

Veikka oli täällä maanantaista perjantaihin. Noihin viiteen päivään mahtui kyllä kaikenlaista kivaa. Äksöniä riitti oikeastaan niin paljon, että jalat oli totaalisen rikki ja poikki perjantai-iltapäivään mennessä. Ehdottomat viikon kohokohdat olivat geokätköilyreissut Ylivieskan kesäöissä sekä päiväreissu Kalajoelle keskiviikkona ystävieni seurassa. Oli eka kerta, kun kävin itsekin Kalajoen hiekkasärkillä ja voi että, mitkä maisemat!! Ihan kuin jostain Tjäreborgin mainoksesta, ei tuntunut olleskaan siltä, et oltais Suomessa sen hiekan ja veden määrän keskellä. Eikä merivesi ollut edes kylmää, vaikka tuuli olikin melkoinen. 

   Myös Ylivieskan kirkon raunioilla tuli käytyä ekaa kertaa kunnolla palon jälkeen. Hienon idean seurakunta oli kehittänyt: raunioille oltiin pystytetty ulkoilmakirkko, jossa voidaan pitää esimerkiksi kesähartauksia. Oli aika pysäyttävä, mutta hieno näky.
   Perjantaina lähdettiin sit kohti Jämsää - myös minä, sillä lauantaina oli mun serkun ja hänen kumppaninsa ihanan ihanat häät. Ne kruunas kyllä viikon täydellisesti ja tän viikon saikin aloitella hymy huulessa palaamalla takaisin omaan kotiin Ylivieskaan. Viime viikko vaan oli paras pitkään aikaan! :)
   En lähde nyt enempiä kirjoittelemaan, sillä uskon pitkästä aikaa kuvien voimaan ja annan niille luvan puhua puolestaan. 

 

Huippuu pian alkavaa viikonloppuu - muistakaa nauttii näistä kesäkeleistä, kun niitä vielä on! :)

~ Roosa ~