2019

Kirjoitin vuosi sitten ystävältäni saamaani muistikirjaan rakettien räiskyessä taivaalla yhden lauseen. Tuo lause meni näin:

Vuodesta 2019 tulee mun vuosi.

Voin kertoa, ettei tullut. Tai tuli siitä, mun sairaskertomusten vuosi. Vuosi, jolloin keskityin nauttimisen ja flow:n sijaan enemmän hengissä pysymiseen ja siihen, miten ihmeessä mä voin luottaa elämään kaiken tän sairastamisen jälkeen.

Blogi on ollut tasan viimeinen asia mun to do -listalla. Sorit siitä. Mutta tässä hei nyt ollaan. Hengissä.

Koko vuoden alkukuukaudet mä kamppailin mitä omituisempien oireiden kanssa. Pahinta oli 100 yläpuolella hakkaava syke ja jatkuva antibioottikuurien syöminen, kun sormien iho aukeili ja tulehtui. Ihan koko ajan. Mua ahdisti, mut se ahdistus ei kohdistunut mihinkään. Mua ahdisti yleisesti kaikki ja toisaalta ei yhtään mikään. Olin varma jo itekin, et mul on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.

Kieltäydyin lääkkeistä.

Maaliskuu alkoi varoittamatta suolitukoksella ja reissulla TAYSiin. Kaikki päättyi hyvin, mutta kukaan ei voinut luvata varmaksi, elänkö elämäni loppuun ilman tukoksia, vai tuunko joskus uusissa tuskissa sairaalaan ja päädyn leikkauspöydälle, jolta poistuisin parhaimmassa tapauksessa avanteen kanssa.

En oo vieläkään varmaan selvinnyt tuosta kokemuksesta. Henkisesti siis.

Huhtikuussa sattumalta todettiinkin, ettei mul oo yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä, eikä se ainakaan aiheuta mulle kiitolaukkaa hakkaavaa sykettä. Sen sijaan mun luuydin on kuluttanut rautavarastot tyhjiin. Päädyin mun TAYS-taustani ja suolistoni tilanteen ymmärtävän sisätautilääkärin ansiosta rautatiputukseen. Kun kuulin puhelimessa sanan ”infuusio” ilman, että mun tarvitsi ottaa sitä itse puheeksi, itkin onnesta.

Loppukevät ja alkukesä oli muistini mukaan ihan jees. Heinäkuussa tuli lievempi suolitukos ja nukuin yhden yön TAYSin päivystysosastolla. Tänä syksynä keräsin jackpottiini vielä yhden kohtutulehduksen ja silmäoireita ainoassa näkevässä silmässäni, joihin ei löytynyt selitystä.

Ja se ensiavussa diagnosoitu kohtutulehdus ei muuten välttämättä sittenkään ollut kohtutulehdus.

Mut hei, sain silti antibiooteista kaupan päälle suolistoni täysin sekaisin. Just kun luulin, et se alkaa olla ok. Tai miten mä voin sanoo ”ok”, kun mä kuitenkin kamppailen lopun ikäni kiinnikekipujen sekä vatsanpehmikkeiden oikean annostuksen kanssa? Ja kun vielä lisäksi pelkään erityisesti joka reissussa, et tulee uusi suolitukos? Tai kun mietin, miten saan imeytettyä kaikki ne kadottamani viiskiloo takaisin?

Mun elämästä tuli tänä vuonna vaan yhtä ohutsuolta ja kanta.fi -kertomusta. Samalla mä rupesin vaan odottamaan ja pelkäämään, et mitähän seuraavaks. Niinpä tästä vuodesta tuli myös psykosomaattisten oireiden viidakko.

En oo nauttinut hetkeekään.

Tai okei, mun vuodessa on ollut myös kivoja juttuja. Mutten muistais niistä puoliakaan, ellei mun kameran rullalle ois taltioitunut videopätkiä ja kuvia, joista osa löytyy myös Instagramista. Okei, myös Facebookista.

Mun elämässä on ollut koko vuoden ajalle töitä - ja elokuussa pääsin unelmaduuniin nuorisotyön puolelle. Sain auttaa ystävää ja toistakin elämän tuskaisissa hetkissä - enkä antanut kummankaan luovuttaa. Reissasin Keski-Suomen ja Varsinais-Suomen väliä muutamaankin otteeseen, sillä juhlat, lomamatka ja rento illanvietto olivat lopulta parempia vaihtoehtoja kuin suolitukoksen ja elämän pelkääminen. Vaikka pelkäsin mä siltikin. Mut sain myös huomata, että pelkäsin turhaan.

Mä vein just ennen ekaa tukosta mun toisen veljen Apulannan keikalle Hartsulle joululahjamatkalle ja me selvittiin hienosti, vaikka veli olikin kipeenä. Otettiin myös samalle iltaa/yötä toinen keikka, jonka tarjosi Atomirotta. Pari kuukautta myöhemmin järjestettiin meidän porukoille kolmenkymmenen yhteisen vuoden kunniaksi yllätyskeikka Eppu-teemalla. Se jäi meidän kaikkien mieleen. Ja sit kävin myös noiden keikkojen välissä mun yhden elämän tukipilarin kaa Helsingissä kattomassa meidän yhteistä vanhaa gospel-lempparii. Kesällä nappasin vielä listalle Olavi Uusivirran ja Vesterisen sekä hänen yhtyeensä keikan.

Vietin paljon aikaa mökillä. Aloitin ilmajoogan, joka oli tosi vaikeeta CP:n kanssa, mut kehityin myös hirveesti. Jatkan sitä ensi vuonna.

Mun tekemä työ tänä syksynä nuorten parissa on saanut paljon tunnustusta niin arkisessa vuorovaikutuksessa kuin paikkakuntatsollakin. Oon siitä iloinen, mut samalla hämmentynyt - mähän teen vaan sitä, mist tykkään ja  niin hyvin kuin voin. Ja oon superkiitollinen, et tuota matkaa on vielä 5 kuukautta jäljellä. Toivon toki, et saan jatkaa sitä myös syksyllä, mikäli valtio tukee.

Mun elämässä on siis ollut myös iloa. Mut samalla mun on ollut hirveen vaikee nauttii siitä. Pikemminkin oon työntänyt ne asiat pois mun luota, koska en oo aatellut olevani niiden arvoinen. Tai et kohta kuitenkin joku vie ne multa pois. Ja jos ei muuta, mua on sattunut fyysisesti. Suolistossani olevilla kiinnikkeillä tuntuu olevan ihan oma elämänsä. Töissä vielä selviää niiden kanssa, koska kivoja juttuja tehdessä unohtaa helposti sen kivun, jolle huutais vapaa-ajalla pelkkää perkelettä. Mut auta armias, jos lähden tekemään jotain sellaista, mitä jännitän - silloin sattuu varmasti. Sit pitäis kuitenkin ylittää ittensä, eikä pelätä, et joutuuko täs lanssilla TAYSiin.

Älkää ees kysykö, miten oon hoitanut IP:tä.

En ole.

Mä oon tuhottoman pahoillani ja niin älyttömän kiitollinen kaikille niille, jotka on kestäneet mua tämän vuoden. Sillä välillä tai useamminkin mä en oo kestänyt edes ite itteeni. On ollut karua menettää se kivuton elämä vatsan suhteen, mitä elin kahdeksan edellistä vuotta. Kohdata se pelko, mitä ei koskaan enää kuvitellut kohtaavansa. Tajuta, etten mä ehkä koskaan saakaan biologista lasta, koska sain tänä vuonna niin monta huonoo korttia. Keksisin varmasti tuhat muutakin huonoo asiaa. Mut kiitos perheelle ja ystäville, jotka on kuitenkin pysyneet vierellä. Silloinkin, kun mä en ois sitä millään lailla ansainnut. Kiitos, kun olette yrittäneet ja välillä saaneetkin mut ajattelemaan muutakin kuin kipeää mahaani. Tai paskaa tuuriani. Niin ja anteeksi - yritetään ensi vuonna toivottavasti paremmalla onnella. 

Mä toivon, että ensi vuodesta tulisi terveempi ja iloisempi. Et muistaisin ja löytäisin taas ne vanhat jutut, mistä sain ennen voimaa. Et jaksaisin taas kirjoittaa blogia. Pystyisin taas käymään salilla. Ehtisin lukea monta kirjaa. Saisin työn ja mielekkään vapaa-ajan tasapainoon. Olisin vuorostani ystävä, joka antaa omastaan.

Onhan näitä. Ehken saa näistä mitään, mut yritän kaikkeni, et eläisin taas elämää, josta oikeasti pidän. 

~ Roosa ~

Ihme nimeltä elämä

Huhhuh, onpa ollut pitkä tauko! Tätä(kään) ei suunniteltu (paluuta blogin pariin sen sijaan useasti), mutta pääpointti kai on, että täällä taas ollaan!

Mun elämä on ollut työn ja arjen tasapainoilua kokemusasiantuntijakoulutuksen kanssa. Olen ollut tosi tyytyväinen mun työhön ja säännölliseen työaikaan, se on tehnyt mulle pelkkää hyvää. Mutta jatkuva sosiaalisuus myös väsyttää ja olen saanut huomata, kuinka paljon tarvitsen omaa aikaa ja tilaa työpäivien jälkeen. Ja voin sanoa, että paljon. Oon avannut mun läppärin syyskuun jälkeen maksimissaan omien sormien lukumäärän verran. Valehtelematta yhtään. Kai mä sain oppari- ja opiskeluaikana ylipäätään tarpeekseni jokapäiväisestä koneen virtanapin painamisesta tarpeekseni - ja niin se homma jäi.

   Nyt olen kuitenkin tässä. Kuten sanottua, mun elämä ei ole näiden hiljaisten kuukausien aikana muuttunut juuri yhtään. Arkisin lähden paremmalla sekä huonommalla onnella kahdeksan pintaan töihin ja palaudun kolmen, neljän välillä kotiin. Teen ruokaa, siivoan, pesen pyykkiä, katson telkkaria ja menen nukkumaan. Sama setti seuraavana päivänä uudestaan.

Noin kirjoitin 1.3. ja ajattelin jatkaa seuraavalla viikolla - tai ehkäpä jo sunnuntai-iltana siskojen lähdettyä viikonloppukäynniltä. 3.3. siskojen lähdettyä oli pian kuitenkin minun aikani lähteä itse ensiavun kautta TAYSiin neljäksi päivää.
   Kiinnikkeen aiheuttama suolitukos. 
   On sanomattakin selvää, että säikähdin ja ajattelin jo hetken, että tämä oli tässä - enkä ole edes ehtinyt päivittää hautajaissuunnitelmaani! Elämä kuitenkin voitti ja kävi ihme - tukos meni ohi lääkkein ja nesteytyksellä. Onneksi sana avanne todettiin sivulauseessa minulle vasta sitten, kun se riski oli ohitse. Siihenkin oltaisiin varmasti totuttu, mutta hyvä näin. Lähtöpäivänäni kävin moikkaamassa arpisiskoani Epaa toisella osastolla ja sovittiin, ettei oteta uusintakierroksia enää - ei hän uusiutuneesta sairaudestaan, enkä minä suolitukoksistani. Nää riittää nyt.

Väsymys, rankat päänsäryt ja muut moninaiset oireet - sekä jaksamattomuus avata läppärin kantta - tuntuivat selittyvän jo kuukausia ohutsuolessani kehitteillä olleella ja sitten eskaloituneella suolenlaajentumalla ja sittem itse tukoksella. Silti alavireinen ja ahdistunut mieliala, sydämen korkea syketaso joulukuulta lähtien ja monet muut oireet eivät. En oikein tahtonut hyväksyä kuin puolittain diagnoosin yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstäkään. 

Sitten se lääkäri, joka teki mulle ahdistuneisuusdiagnoosinkin, päätti mun jatkuvan aaltoilevan pahoinvoinnin takia "varuiksi" tarkistaa mun varastorauta-arvot eli ferritiinin. Naisilla pidetään hyvänä arvona yli 50 lukemaa menkkojen takia. Viitearvon alaraja on 13. Mun arvo oli 8. BINGO! Pääsin osittain oman tahdikkuuteni ja määrätietoisuuteni avulla noin kolmessa viikossa rautatiputukseen, mikä ei sinällään ole automaatio. Mutta juuri hyvinkin tiukoilla olleen ohutsuoleni (joka edelleen välillä kipottelee), perussairauteni ja laajan oireistoni takia en uskaltanut ottaa riskiä kuuden kuukauden rautakuurin suhteen. Eikä onneksi sisätautilääkärikään. Viime viikolla kävin siis tankkauttamassa itseni täyteen rautaa. Yleensä oireiston ja oman voinnin paranemisen huomaa 2-3 viikon kuluttua rautatiputuksesta eli rautainfuusiosta. Nyt on kulunut vajaa viikko ja huomaan sen jo nyt! Eli tässä innolla odottelen, mikä on olo parin viikon päästä! Kesäkuussa kontrollit ja toivotaan, että rautavarastot tulivat nyt kerralla kuntoon ilman lisätankkausta. 

Nyt jaksan siivota ja pestä pyykkiä samana päivänä. Kävin myös kahtena peräkkäisenä päivänä lenkillä ja sykkeet palautui melkein heti! Saattaa kuulostaa hassulta, mutta mun arki oli tuon aloituksen kirjoittamisen aikaan sitä, että mietin, jaksanko tänään a) siivota b) käydä kaupassa c) laittaa ruokaa vai d) katsoa televisiota. Kaikkea ei voinut entiseen malliin tehdä samana päivänä - olin vaan niin loppu ja koko oireisto lääkärien mukaan psykosomaattista. Tänään oli tosi helppo pyykinpesun, petivaatteiden tuuletuksen ja pikaimuroinnin jälkeen avata vielä läppäri! Aika huippuu, tällaistako elämän kuuluukin olla?! 

Kuvituksena kuvia kuluneilta kuukausilta, jolloin tuli tosiaan myös käytyä kokemusasiantuntijakoulutus loppuun ja valmistuttua koulutetuksi kokemusasiantuntijaksi. Josko nyt, kun kirjoittamattomuus ja aivosumu eivät olleet vain laiskuutta tai ahdistusta, tulisi tännekin taas enemmän juttua - varsinkin siitä arkisesta elämästä! Tuosta uusimmasta suolitukoksesta en ainakaan toistaiseksi kykene kirjoittamaan, vaikka psykiatrisen sairaanhoitajan mukaan olen hyvin tuota asiaa työstänytkin. Ehkä joku päivä, mutta voi jäädä myös kirjoittamatta.  Katsotaan. Nyt haluun keskittyä (tai pyrkiä keskittymään) elämiseen ja siihen, että luotan taas kroppaani. Rautainfuusiosta ajattelin kyllä jonkin ajan kuluttua sitten tehdä postausta ja kantaa oman osuuteni kekoon tähän "muoti-ilmiö nimeltä ferritiini" -vääntöön perusterveydenhuollon ja asiakkaan välillä. Mua kohdeltiin hyvin ja aika vähin taistoin, mutta näin ei suinkaan kaikilla ole. Ei läheskään kaikilla.

Toivon tästä aurinkoista ja tervettä kevättä niin sulle kuin itsellenikin. Palataan!

~ Roosa ~

Diagnoosina vahvuus

Tämä postaus on ollut mahdottoman vaikea kirjoittaa. Olen aloittanut, pyyhkinyt, kirjoittanut uudestaan, jättänyt luonnoksiin lopumaan, muokannut ja lopulta aloittanut aivan alusta. Silti jokin pakko sysää minut kirjoittamaan tämän valmiiksi ja teidän luettavaksenne. Vaikka en edes tiedä, mistä aloittaa. Yritän silti.

   Tämä kesä on ollut henkisesti todella raskas. Toki siihen on mahtunut ilon ja onnen hetkiä sekä extempore-reissuja (joita en yleensä harrasta), mutta kuoreni alla ja pääni sisällä olen ollut todella ahdistunut. Niin ahdistunut, että hakeuduin ammattiavun piiriin.

   Psykologin pakeilla varsin pian ymmärsin, mistä tuo toukokuussa päätään nostanut ja nyt kesän loppua kohden isoiksi aalloiksi muuttunut ahdistus suurimmaksi osaksi johtuu.

Minun ei ensimmäistä kertaa elämässäni tarvitse olla vahva, sillä kaikki on hyvin.

Osasin odottaa tylsistymistä hampaisiini maaliskuisen loppuhuipennuksen jälkeen. Mutta ahdistukseen (ainakaan näin suureen), en ollut osannut valmistautua laisinkaan.

   On todella hullua, miten se, että kaikki asiat ovat ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni nyt hyvin, voi tuottaa niin suurta ahdistusta. Tuntuu, kuin elämältä olisi kadonnut pohja. Toisaalta se on myös niin pirullisen ymmärrettävää.

   Minun elämäni on rakentui jo pienenä struktuuriseksi kokonaisuudeksi. Elämä kulki fysioterapiasta toimintaterapian kautta hammaslääkäriin, josta se jatkui neurologille sekä Respectaan pohjallisten valmistusta varten. Tuosta kaikesta olisi voinut piirtää seinälle vuosikellon. Tietyt asiat tapahtuivat aina määräajoin. Se oli minun luonteelleni myös helpottavaa - kaikella oli aikansa ja järjestyksensä. Kasvoin huomaamattani kaavoihin kiinni.

   Matkan varrelle on mahtunut paljon epämiellyttäviä asioita. Pohjallisten valmistus, hampaiden oikomiskojeet ja monet muut (jo unohtuneet) pienet jutut eivät saaneet vuosien aikana suutani kääntymään hymyyn. Mutta harvemmin ne tuottivat itkuakaan. Eivät ainakaan enää toisella kerralla. Sillä itku ei olisi markkinoilla auttanut. Oli vaan pakko olla vahva ja sitkeä ja jaksaa.

   Jaksoin paljolti kannustusten avulla. Minua onkin kuvattu jo lapsesta saakka eri lausunnoissa henkisesti vahvaksi ja ikäistään kypsemmäksi tytöksi, myöhemmin naiseksi. Nuo kuvaukset eivät jääneet vain neurologien, hammaslääkäreiden tai fysioterapeuttien lausuntoihin. Niitä satoi myös kasvokkain ammattilaisilta, perheeltä, sukulaisilta ja ystäviltä.

   Nuo kommentit toki toivat iloa ja tsemppasivat eteenpäin. Mutta huomaamattani ne sulloivat minut vahvuuden muottiin. Lopulta elin tiedostamattani siinä ajatusmaailmassa, että minun täytyy olla vahva ja jaksaa. Ja niinhän minä olinkin. Ja jaksoin. Kunnes hammasprojektini ja AMK:n lähiopetus oli ohitse, eikä minulla ollut enää yhtäkäään syytä olla vahva ja vain jaksaa.

   Se oli shokki. En ikinä ollut antanut itseni ajatella liikaa niitä "tulevaisuuden hampaitani". Totuin siihen, että koko ajan jokin on kesken tai jokin muu asia mättää. Mutta yhtäkkiä minä sain sen, minkä ansaitsin, mutta jota en silti osannut odottaa tai kuvitella etukäteen. Minulla oli myös puhdas pelikenttä edessäni. Siinä kaiken uuden, ihmeellisen ja hyvän keskellä minä todellakin kysyin itseltäni peiliin katsoessani, kuka minä olen uusien hampaitteni kanssa. Varsinkaan, kun minun ei tarvinnut enää olla vahva. Sama, entinen Roosa minä en voinut olla, sillä olihan minulla uudet legot suussa.

Olin hammasrulettia pyörittäessäni siis unohtanut itseni. En voinut, enkä voi olla enää sama Roosa kuin ennen hampaitani. Olen siis samassa tilanteessa kuin aloittaessani lukion - minun on tutustuttava nykyiseen minääni ja opittava tietämään, kuka minä nyt olen. Mistä minä pidän, mistä en? Mitkä ovat minulle tärkeitä arvoja? Millainen sisustus- ja vaatemaku minulla on? Kysymyksiä on loputtomasti.

   En tiedä uudesta minästäni paljoakaan. Mutta tiedän, ettei se ainakaan halua olla koko ajan vahva, pystyvä ja jaksava, vaan enemmänkin arvokkaasti heikko. Minä todella heitin sanan "vahva" kirosanalistalle. Nyt yritän täyttää tuon sen jättämälle aukolle elämässäni ja identiteetissäni muuta täytettä. Se ei todellakaan ole helppoa, vaan pikemminkin se tuottaa lisää ahdistusta.

   En todellakaa tiedä, missä vaiheessa kuoleman pelko vaihtui elämisen peloksi.

   Joku voisi (tai oikeastaan aika monikin) nähdä nykyisessä elämäntilanteessani vain mahdollisuuksia. Hampaat eivät tuota minulle enää harmaita hiuksia tai hidasteita ja lokakuinen valmistuminen jättää pelikenttäni avoimeksi myös tulevaisuuden asuinsijan suhteen. Olen vapaa tekemään elämälläni ja tulevaisuudellani  mitä ikinä vain tahdon.

   Mutta minä saan siitä vain harmaita hiuksia ja 24/7 ahdistuksen. Olen huomannut kysyväni itseltäni, haluanhan minä edelleen valmistua yhteisöpedagogiksi. Onhan nuorisotyö (tapahtuipa se missä organisaatiossa tahansa) edelleen se "minun juttuni"? Tuo kysymys tuntuu osittain itsestänikin naurettavalta. Mihin se into ja palo minusta olisi hampaiden myötä kadonnut? Tuskin mihinkään, mutta tässä ahdistuksessa tulee ajatelleeksi kaikenlaista. 

   Kiitän Luojaani muutamasta ihmisestä, jotka ovat tietoisesti tai tiedostamattaan seisseet tukenani tässä järkyttävässä myrskyssä. Välillä vuodatus siitä, että ahdistaaahdistaaahdistaa ja ne hampaathampaathampaat, on tuntunut varmasti liialliselta muiden mielestä. Olen ollut melkoisen kuriton kakara tämän kesän. Mutta tänkgaad, mun ympärillä on ollut muutama tosi tärkeä tyyppi, jotka ovat kuunnelleet ja kuunnelleet ja vielä kerran kuunnelleet samat laulut uudestaan. Ja sitten he ovat joko tukeneet ja rohkaisseet. Tai sitten kertoneet jotain täysin turhanpäiväistä, joka ei liity yhtään mihinkään. Tai keksineet tekemistä, jotain todella erikoista tai äärimmäisen tavallista. Ja saaneet siten minut jaksamaan ahdistuskohtausten yli ja antaneet muuta ajateltavaa. He ovat todella tehneet tästä kesästä kaikesta huolimatta elämisen arvoisen. Kiitokseni tässä heille - KIITOS TE! <3

   Kärsimys ei jalosta ketään, se on varmaa. Ei myöskään ahdistus. Tämä olotila ei tee siis minusta parempaa ihmistä. Mutta ehkä tästä ahdistuksesta voi syntyä vielä jotain kaunistakin. Toivonkin siis, että joku päivä tämä ahdistus on ohitse ja huomaan murehtimisen sijaan taas eläväni. Enkä vain toivo, vaan tiedän. Että minussa kukoistaa uusi Roosa, jossa on kuitenkin vielä valitut palat siitä vanhastakin versiosta.

Kuten rakkaus nuorisotyöhön, fuksiaan ja muumeihin. Näin muutamia mainitakseni.

~ Roosa ~

Suolistoleikkaukset 2/2

Jos et ole lukenut aiempaa, siihen pääset painamalla tästä (klik) ! Edelleen haluan muistuttaa, että kirjoitin tämänkin leikkauskertomuksen hyvin suoraan ja kaunistelematta. Jos siis olet heikkohermoinen, suosittelen, että mietit pystytkö tämän lukemaan. Mutta palatkaamme nyt viiden vuoden takaiseen...

Oli syyskuun 20. päivän ilta. Olin saanut kaikki kiinni koulutehtävissä ja seuraavalla viikolla oli alkamassa koeviikko. Elimme taas normaalia arkeamme, arpigeelikin oli haalistuttanut mahassani oleaa arpea mukavasti - se oli lähes huomaamaton. Sitten se iski. Järjetön kipu, joka ylitti taas kaikki kipuasteikot. Olin tulostamassa sitä älytöntä työtä vaatinutta maantiedon tutkielmaa, kun mun oli pakko heittää lattialle kippuraan. Tiesin, että nyt jokin on pahemman kerran vialla.
   Lähdin alakertaan kertomaan kivusta äidille ja isille. Ihmettelin, että pystyin kävelemään suorassa, viimeksi kun kipu oli vetänyt kippuraan. Iskä sanoikin, että kipu on varmaan vaan jotain psykosomaattista tulevasti koeviikosta, että kyllä se menee ohitse. Äitikin oli muistaakseni oli siinä vaiheessa aika samoilla linjoilla isin kanssa. Mikä nyt on sinänsä ymmärrettävää - eihän meille kerrottu mitään mahdollisista komplikaatioista. En ole yhtään varma, mutta muistaakseni pyysin äitiä lämmittämään lämpöhauteen ja tuomaan sen minulle yläkertaan, en pystyisi odottamaan sen lämpiämistä seisaaltaan alakerrassa. Minuutit tuntuivat jo tuossa vaiheessa tuskaisilta.
   Äiti toi hauteen. Ja kaippa hänkin hyvin nopeasti tajusi, ettei kaikki ole ok. Pyörin tuskaisena sängyssäni, meinasin hyperventiloida ja itkin. Yritin itsekin rauhoittua äidin kehotuksista huolimatta, mutta kipu pisti vastaan. Muistan kysyneeni äidiltä kivun seasta, että mikä on se raja, että lähdemme ensiapuun. Monesti jaksan sinnikkäästi kivuista huolimatta odottaa, kunhan tiedän aikarajan. Äiti sanoi, että katsotaan nyt vaikka tunti. Taisimme lähteä kotoa reilun puolen tunnin kuluttua tuosta. Iskä oli varma, että tulisimme muutamassa tunnissa takaisin. Kello taisi lähennellä yhtätoista.
   Äiti hiljensi totutusti jokaiseen mutkaan. Minä laskin penkin selkänojan niin alas kuin pystyin. Makasin silmät kiinni ja laskin mielessäni minuutteja sairaalalle. Puolessavälin matkaa pyysin äidiltä itkien anteeksi, jos menisimme sairaalaan turhaan. Molemmat muistimme mielissämme, kuinka työlästä oli viimeksi päästä hoitoon ja leikkaukseen. Äiti sanoi, että tietysti minut on vietävä sairaalaan.
   Ensiavun luukulla äidin kertomus edeltävästä leikkauksesta ja minun tuskani saivat hoitajan viemaan minut äkkiä tutkimuspöydälle odottamaan lääkäriä edeltävän potilaan luota. Lääkäri tuli kymmenessä minuutissa luokseni. Onneksi ei se sama ea-lääkäri kuin edeltävällä kerralla. En muista tutkiko hän minua sen kummemmin, vai riittikö pelkkä edeltävän leikkauksen epikriisin vilkaisu. Tosiaan, epikriisi oli tullut muutamaa päivää aikaisemmin postissa kotiimme. Olimme pyytäneet sen lähettämistä myös Jämsän tk:een. Äiti kysyi, lukiko lääkäri ennen tuloani epikriisini. Ei sellaista ollut tullut sairaalalle. Onneksi epikriisi oli kuitenkin ehtinyt meille ja äiti oli tajunnut ottaa sen mukaan. Äiti antoi paperin lääkärille, joka luki sitä maksimissaan kymmenen sekuntia. Seuraava lause oli: "Suoraan Jyväskylään. Ja tytölle kipulääkettä."
   Niinpä sitä lähdettiin taas lanssilla Jyväskylään, tällä kertaa kiireellisempänä B-hälytyksenä. Ensiavussa mulle oltiin annettu jotain vahvaa kipulääkettä, joka auttoi aina 15 minuuttia kerrallaan. Tuollaisissa 15 minuutin jaksoissa mentiin koko lanssimatka. Lääkettä ehdittiiin antaa matkan aikana siis lisää 3 tai 4 kertaa. Jo tuossa vaiheessa huono tilani valkeni hatarasti minulle, kun ensihoitaja herätteli mua välillä hengittämään reippaammin. Happisaturaatiot olivat välillä liian matalalla, jotain 74 luokkaa (sen pitäisi olla yli 90).
   Jyväskylään päästiin puolen yön jälkeen. Siellä oli ovilla jo vastassa B-hälyn takia kourallinen tomeria naishoitajia. En tiennyt vielä silloin, kuinka suuressa osassa he sinä yönä olisivatkaan henkiinjäämiseni suhteen. Minut vietiin suoraan sairaalan kriisihuoneeseen. Kello lähenteli puoli yhtä. Tämän jälkeen muistikuvat ovat hataria, kivunsekaisia pätkiä sieltä täältä, kietoutuneina toisiinsa.
   Äidiltä olen jälkikäteen kuullut, että naisista yksi istui koko ajan tietokoneen ääressä syötellen hoitotietojani ylös ja etsien vanhoja. En tiedä oliko siinä vielä yksi joka yritti saada leikkausjärjestelyt kuntoon vai hoitiko edeltävä niitäkin. Loput sitten toimivat minun pelastamisekseni. Minulle vaihdettiin sairaalavaatteet ja kipulääkettä sain niin paljon kuin uskalsi antaa. Odoteltiin, että päästäisiin ensin magneettikuviin. Sitten odoteltiin tuskainen tovi sitä, että päästäisiin CT-kuvaan. Välissä oli lisää kipulääkettä ja sanoinkuvailematonta kipua. Sellaista, mitä ei pahimmalle vihamiehelleenkään toivoisi.

  

 Kuvat osastoajalta sen ajan kännykkäkameralla otettuina.

Kävi nimittäin niin, että ambulanssissa annettujen kipulääkkeiden jälkeen mikään lääke ei enää vienyt pois kipuani. Siellä kriisihuoneessa kuulemma kellon kanssa vahdattiin, milloin voi antaa seuraavan annoksen - joko samaa tai eri lääkettä kuin aiemmin. Se kanyylin kautta menevien lääkkeiden määrä oli yhtä järjetön kuin kipunikin. Jossain välissä kysyin itse, voiko mulle enää antaa mitään. Että kestääkö mun kroppa niin isoa määrää vahvoja lääkkeitä, omien epilepsialääkkeitteni lisäksi? Tuolloin peloissaan oleva äitini (joka kuitenkin vaikutti minun silmiini urhealta, niin kuin äidin tehtävään kai kuuluu) sanoi, että lopetetaan kipulääkitys, kun siitä ei ole mulle mitään apua. Odotetaan leikkaukseen pääsyä.
  Sitähän odoteltiin. En tiedä sanoinko ääneen, että se olisi niin paljon helpompaa odottaa ja kestää kipua, kun tietäisi, milloin pääsee leikkaukseen. Mutta sitä mietin niin monta monituista kertaa kivun seasta. Kuvausten tuloksia kysyin, mutta minulle vastattiin hyvin neutraalisti, että kyllä sinne leikkaukseen mennään, on siellä suolessa jotain vikaa. Niin kuin vastattiin hyvin positiivisesti mulle silloinkin, kun multa otettiin sydänfilmi. Että hienostihan se sydän siellä sykki - samaan aikaan hoitaja pisti monitorin äänettömälle ja viestitti toisille, että nyt on kiire. Mun kalium-arvot olivat romahtaneet. Jos joku ei siis tiedä, kalium on äärettömän tärkeä aine sydämen toiminnan kannalta. Jos ne arvot on pielessä, on sydämen romahtaminen lähellä. Mulla oli. Hoitajille tulikin kiire lisätä nestepussin sekaan kaliumia, ettei sydän jätä leikkiä kesken ennen aikojaan. Äiti jaksoi silti, jos ei nyt hymyillä, niin olla vierellä ja tsempata sekunnista toiseen, läpi pimeän syyskuun yön, jolloin päivämäärä oli vaihtunut jo 21.9.2010. Yöhön, joka muutti elämäni.
   Tiesin - kaikesta huolimatta - että tässä on se vaara, että minun aikani oli tässä. Että tähän sairaalan sängylle minä huokaisen viimeisen huokaukseni. Toisaalta jokin pieni ääni sai mut sitkuttelemaan sekunnista toiseen. Onneksi.
   Jossain vaiheessa kipu helpotti. Itsestään. Hengitykseni mielestäni tasaantui, pidin silmiäni kiinni ja ihan kuin minua olisi vähän nukuttanutkin. Hetken oli hiljaista, kivutonta ja hengitin raskaasti. Hoitaja kuiskasi äidilleni "Nyt taisi helpottaa." Äiti myönteli. Lähes saman tien kivun hyökyaalto palasi, ja heräsin taistelemaan. Näin jälkeenpäin luulen, että olin tuona hetkenä jo lähtemässä, irrottamassa hiljalleen otettani tästä maailmasta. Kuultuani sairaanhoitajan ja äidin äänet, tartuin kuitenkin elämän syrjään tiukasti kiinni. Eihän mun tarvitse lähteä vielä, eihän?
   Niin kuin kerroin, tuona yönä Jyväskylän päässä yksi hoitaja hoiti koko ajan asioitani koneen äärellä ja järjesteli leikkausta. Magneetti- ja CT-kuvat olivat vielä helppo järjestää - leikkaavan lääkärin herätys ei. Sairaaloissahan on öisin aina päivystävä kirurgi hereillä. Mutta päivystävä kirurgi ei voi leikata. Hoitaja yritti ja yritti saada päivystävän kirurgin ymmärtämään, että leikkaava kollega pitää herättää. Jossain vaiheessa tilani heiketessä tai ollessa ainakin yhtä kriittinen kuin edeltävät tunnit vierelläni oleva hoitaja kysyi toiselta hoitajalta, mikä tilanne siellä lekurin päässä on. Kun hän kuuli, että päivystävä kirurgi oli sitä mieltä, että leikataan mut mieluummin aamulla ekana, ettei leikkaavaa tartte herättää, tämä tomera hoitaja äidin mukaan käveli vanhanaikaisen puhelimen luo ja pyöritteli numeron leikkaavaan päähän. Luuriin hän tokaisi (minun kuulematta) "Tämä tyttö ei voi odottaa aamuun. Jos me odotetaan kahdeksaan, tämä kuolee tänne meidän käsiin." Nuo hoitajat olivat siis todellakin tärkeässä roolissa elämässäni tuona yönä. Ilman heitä minä en ehkä olisi tässä heistä kertomassa.
   Niin minua alettiin pian valmistelemaan leikkausta varten. Minulle laitettiin esimerkiksi virtsakatetri, koska tiedettiin, että minä en leikkauksen jälkeen muutamaan päivään pystyisi käymään vessassa itse. Katetrin laitto muiden kipujen kanssa tuntui liiankin epämiellyttävältä, mutta toisaalta se tiesi sitä, että kohta olisin leikkaussalissa. Siellä minulle laitettiin vielä edipuraalipiikki ja pumppu. Välikommenttina huomautettakoon, että olen ihmetellyt äidiltä, että eikö se epiduraalin laitto synnytyksessä satu. Tähän äiti on vastannut, että kyllä, muttei se tunnu siinä kiputilassa enää minkään arvoiselta. Nyt epiduraalinlaiton valvetilassa kokeneena allekirjoitan saman - sattuihan se, mutta niissä kipusvääreissä se selkärankaan laitettu piikki ei tuntunut enää miltään.
   Viimein uusi hoitaja tuli hakemaan mua ja äiti mukanani lähdettiin kohti sairaalan leikkaussalia. Viimeisillä voimillani siedin kivun ja yritin sinnitellä leikkaukseen asti. Jos minun käsissäni olisi henkiinjäämiseni kriisihuoneen ja leikkaussalin välillä, minähän jäisin eloon. Leikkaukseen, kirurgien ja anestesihoitajien työhön kun en voinut vaikuttaa. Olen aina jännittänyt leikkauksia. Minä kun olen se, joka haluaa pitää kaikkia lankoja käsissään. Leikkaustilanteessa minun oli annettava ne muille ja toivottava parasta. Oman tilanteeni vakavuuden (vaikkenkaan kriiittisyyden) ymmärtäneenä sanoin hoitajalle kivun seasta, että minua pelottaa se leikkaus, jos en herääkään. En onneksi kivuiltani sisäistänyt hoitajan vastausta: "Niin, eihän sitä koskaan tiedä." Tuo sananvaihto oli viimeinen, jonka äitini kuuli jäätyään leikkaussaliin vievien palo-ovien ulkopuolelle. Jälkikäteen olemme kuulleet, kuinka hoitajan oli valinnut sanansa minulle väärin, ei hänen niin olisi pitänyt sanoa, vaikka sanat olivatkin totisinta totta. Oli vain ajan kysymys, leikattaisiinko minut ajoissa vai sittenkin liian myöhään. 
   Minä menin leikkaussaliin ja nukahdin. Sillä välin äiti oli jäänyt seisomaan Jyväskylän keskussairaalan kuolemanhiljaiselle ja hämärälle käytävälle. Äiti mietti, mitä nyt. Mihin hän menisi. Voimat olivat totaalisen loppu. Jostain äiti sai idean. Jos hän vain mitenkään osaisi kulkea lastenosastolle, jonne minut tuotaisiin, hän menisi sinne. Kyllä hän ehkä osaisi, jos vain vielä saisi jostain voimaa. Niin äiti lähti seikkailemaan lastenosastolle sairaalan kellarin kautta, koska lastenosastolle normaalisti kulkeva reitti oli vieläkin remontissa. Ensin siis piti mennä sairaalan kellarikerrokseen, kulkea varastotilanakin toimivaa käytävää pitkin toisen hissin luokse, joka toi suoraan lastenosaston ovelle. Siellä kellarissa äiti katseli hylättyjä kylmäkaappeja ja katonrajassa meneviä viemäriputkia ja varmaan ymmärsi, miltä juoksijasta tuntuu maratonin viime metreillä. Jotenkin ihmeen kaupalla äiti kertomansa mukaan selvisi lastenosastolle. Hän hyytyi infotiskin eteen ja sai itkultaan hädin tuskin sanotuksi: "Roosa vietiin juuri uuteen leikkaukseen. Roosa on tulossa kohta tänne." Sairaanhoitaja muisti tietysti äidin ja minut. Hän näki äidin totaalisen väsymyksen ha ohjasi äidin yhteen osastohuoneeseen ja antoi äidin nukkua väsymystään muutaman tunnin. Ennen sitä äiti soitti ilmeisesti isille ja kertoi tilanteen. Pyysi, josko hän tulisi hakemaan hänet muutaman tunnin kuluttua. Sitten äiti ainakin yritti nukkua, en tiedä millä menestyksellä. Sillä välin kotona isi soitti naapurin sedän paikalle laittamaan vielä nukkuvat veljeni kouluun ja vahtimaan vielä pienempiä siskojani. Sisaruksiani, jotka eivät tienneet mitään sairaalareissustani. Aamupalapöydässä sitten ihmeteltiin, harmiteltiin ja yritettiin ymmärtää, mitä yöllä oli tapahtunut.

Aamulla minä heräsin (en tiedä aikaa) vähitellen leikkauksesta. Kesti hetken ennen kuin tajusin, missä oltiin ja mitä oli tekeillä. Sitten se tuli, viha ja suru yhtä voimakkaina. Taas minä olen täällä. Taas sama h*ton sairaalaviikko letkuineen, tippoineen, katetreineen ja kipupumppuineen edessä. Voi saakeli. Teki mieli itkeä, mutta en jaksanut. Olin niin totaalisen väsynyt. Myöhemmin oltuani täysin tällä maailmankartalla kuulin, että leikkaushaavaani oli tullut kiinnikkeitä edeltävästä leikkauksesta. Nämä kiinnikkeet olivat tarttuneet ohutsuoleeni ja saaneet sen kuolioon 25 sentin matkalta.
   Hoito eteni edelliskerran tavoin. Sain kaikki letkut ja härvelit pois samassa tahdissa kuin viimeksikin. Mullahan oli siinä mielessä jopa helppoa, kun tiesin esim. miten sängystä tulee nousta tuollaisen leikkauksen jälkeen. Ei tarvinnut opetella kaikkia juttuja uusiksi, se helpotti paljon. Osasin olla realistinen toipumiseni suhteen.
   Fyysinen parantuminen menikin aika hyvin ja joutuisasti ajatellen sitä, että multa oli just poistettu suolta reilun parinkymmenen sentin verran. Toki ensipäivinä oli hyvinkin heikossa kunnossa ja sen myös näki. Veriarvot (etenkin hemoglobiini ja tulehdusarvot) eivät kyllä olleet kuuden viikon takaiseen mitenkään priimaa, mun hemppa putosi johonkin 94 (naisten alin viitearvo 118) ja antibioottia meni koko sairaalaviikon ajan. Kotiin lähtiessä lyötiin rautaresepti käteen.  Mutta toisaalta, nyt tilanne olikin ollut paljon vakavampi ja suoleen oltiin jouduttu koskemaan. Ja kyllähän ne arvot levolla ja lääkkeillä korjaantuivat hyvin - rauhaisasti, mutta vakaasti.
   Toista oli henkisen puolen kanssa. Olin pettynyt kehooni. Olin vihainen Jumalalle ja mietin uskon jättämistä. Mietin, mitä mä oon tehnyt väärin. Miks mä jouduin tänne uudestaan? Oonko mä niin paska ihminen, et oon oikeesti ansainnut tän? Eiks Jumalan ois pitäny pitää huoli, etten joudu sairaalaan uudestaan? Mitä mä olin yläkerran herran mielestä tehnyt niin väärin, että laittoi mut taas Jyväskylään makoileen? Lisäksi olin tosi väsynyt monta päivää siellä kriisihuoneessa annetuista lääkkeistä. Äiti oli ympyröinyt mulle lehdestä mielenkiintoisia ohjelmia, joita voisin katsella. Aloitin, mutta joka kerta havahduin lopputekstien kohdalla. Olin nukahtanut. Sekös ärsytti ja harmitti vielä lisää. Eikö musta ole edes telkkaria katsomaan?
   Masennuin kyllä hetkiseksi aika pahasti. Kukapa ei? Mä olin just päässyt taas normaaliarkeen, palannut kouluun ja saanut kaikki kiinni koulutehtävissä. Sitten matto vedettiin jalkojen alta uudemman kerran. Mua ei ilahduttanut oikein mikään. En pystynyt katsomaan, kun joku söi huoneessa. Mulla oli tosi paha olo, henkisesti. Halusin kotiin ja kavereiden luokse kouluun, mutta tuntui, ettei mun olisi sielläkään hyvä. En tiennyt, olisiko missään mitään paikkaa, missä olisin onnellinen. Päivät oli pitkiä odottaa vanhempia ja sisaruksia käymään, aivan liian pitkiä. Ei ollut intoa tehdä helppojakaan koulutehtäviä, joihin kyllä olisi ollut voimaa sängyn pohjallakin. Mulla ei ollu intoa parantua, muttei myöskään jäädä sairaalaan. En tiennyt, miten päin olla.
   Sitten jotenkin asia purkaantui. Yhtenä kertana itkettiin äidin kanssa molemmat mun pahaa oloa - mulla oli paha olla ja äidillä oli paha olla, kun näki esikoisensa kärsivän. Normaalisti kun mulla on sisua kyllä kääntää asia kuin asia voitoksi. Nyt olin hiljainen ja aivan muissa maailmoissa. Sen olivat kyllä hoitajatkin huomanneet edelliskertaan verrattuna. Mutta pitkään yritin vain pitää kestohymyä yllä, vaikken olisi jaksanutkaan. Ajattelin, että kyllä se tästä, vaikkei se siitä.

Tuon itkuhetken jälkeen puhuin yhdelle sairaanhoitajista, voisinko puhua psykologin kanssa. Äiti soitti sukulaiset läpi ja kehotti tulla piristämään mua pian sairaalaan, että mun olo kohentuisi. Monet kun olivat ajatelleet tulevansa moikkaamaan mua sitten, kun pääsisin kotiin. Oli perjantai-ilta, joten psykologi oli tavattavissa vasta maantaina. Mutta seuraavien kahden päivän aikana mun luona ravasi solkenaan vieraita, esim. kaikki tädit puolisoineen, kummitäti ja mummut ja papat. Jos joku heistä ei ollut paikalla sairaanhoitajat tulivat juttelemaan ja pelailemaan. Tässä kyllä täytyy mainita, että sairaanhoitajat lastenosastolla olivat huippuja, oon kyllä todella kiitollinen heille! He tsemppasivat, lohduttivat ja hauskuuttivat - tekivät kaikkensa mun hyvinvoinnin eteen. Se työ, mitä he tekevät, on kullanarvoista.
   Viikonlopun aikana huoneessani ollut ihmisvirta sai mut hyvin iloiseksi ja masentuneet fiilikset hälvenivät. Sain kuitenkin vielä maanantaina tavata psykologia, jonka kanssa kokemustani käytiin läpi. Maanataina psykologin käynnin jälkeen pääsin lähtemään kotiin. Oli syyskuun 27. vuonna 2010.
   Kotona olin vielä jonkun aikaa sairaalasta tulon jälkeen. Opettajat lukiossa olivat hyvin huomaavaisia ja joustavia. Täysipäiväisesti palasin kouluun syysloman jälkeen. Siihen asti kävin istumassa tunnin siellä, toisen tuolla oman vointini mukaan. Istuminen on nimittäin aika rankkaa, kun on 2 kertaa menty lyhyen ajan sisään vatsalihasten läpi! Ruokavalio oli leikkauksen jälkeen muutaman viikon helposti sulavaa. Sekin vaikutti osaltaan siihen, että olin toipilasvaiheessa aika pitkään. Jääkaapistamme löytyi myös paljon suklaamannapuuroa, koska mun paino oli tippunu tosi rajusti sairaalassa. Taisin painaa just ja just 40 kiloa, eli sairaalassa paino putosi viiden kilon verran.
   Tämä sairasteluaikani oli rankka minulle ja perheelleni. En tiedä, miten se vaikutti  esimerkiksi sisaruksiini, mutta varmasti vaikutti. Pienin siskoni ei muista sairasteluani, vaikka hän se taisi tokaista leikkauksen jälkeen "Siukulla on vetoketju mahassa!"  Ehkäpä ihan hyvä, ettei muistakaan. Vaikka välillä arpeni nouseekin hänen kanssaan puheeksi. Että mistä se vetoketju nyt olikaan peräisin.
   Rankkuudestaan huolimatta selvisimme, kaikki. Pitkään ajattelin, että turha toipua, joudun taas sairaalaan. Mutta en joutunutkaan. Sen sijaan aloimme pikku hiljaa taas keskittymään elämiseen - voimakkaammin kuin koskaan aiemmin.   

Arpi ennen ja jälkeen. Aluksi vihasin sitä. Nyt olen kiitollinen siitä - ilman sitä en olisi tässä.

Tässä tämä tarina nyt olisi. Pitkä, hurjilla juonenkäänteillä ja kyynelillä varustettu. Tätä kirjoitin itse välistä kyllä niin kyynelten lävitse, että hädin tuskin näin, mitä kirjoitin. Halusin kuitenkin jakaa nämä tarinat kanssanne. Tuo viisi vuotta mitä tänään tulee tästä vikasta leikkauksesta täyteen, on mulle merkittävä rajapyykki. En tiedä täysin, miksi. Ehkä siksi, että tässä oltiin niin lähellä kuolemaa, ettei tosikaan. Jotenkin sitä osaa arvostaa tämän kautta omaa elämäänsä, kun tietää että voisi olla toisinkin. Siksi keskittykäämme nauttimaan elämästä täysillä, nyt ja tässä!

~ Roosa ~

  

Suolistoleikkaukset 1/2

 Nyt kerron teille asiasta, johon olen viitannut muutamaankin otteeseen aikaisemmissa postauksissa. Eli suolistoleikkauksista - tai nyt on käsittelyssä niistä ensimmäinen. Etukäteen haluan kertoa sen, että leikkaukset eivät olleet millään tavalla etukäteen suunniteltuja, ne tulivat täysin puskista. Tämän ensimmäisen sairaskertomuksen (niin kuin myöhemmin toisenkin) tulen kirjoittamaan mitään peittelemättä - teksti on täysin avointa ja suoraa kerrontaa siitä, mitä oikein tapahtui. Niinpä jos olet heikkohermoinen tai et kykene lukemaan verestä, suolenpätkistä ja oksennuksesta, kannattaa tämä postaus jättää lukematta.

Tasan viisi vuotta sitten avasin silmäni Jyväskylän keskussairaalan heräämöstä kiireellisen leikkauksen jälkeen iltasella. Kiireelliseksi asia tosin oli muuttunut vasta sinä aamuna, kun lääkärit olivat monen päivän taistelujen jälkeen uskoneet, että mun kivut olivat todellisia ja niiden takia mut pitäisi oikeasti leikata. Mutta ennen tuota leikkausta minun piti kärsiä 4 vuorokautta aivan jäätävistä kivuista.
   Lapsuudesta lähtien olin kerran vuoteen kärsinyt yhtenä päivänä kovista mahakivuista, joiden syytä ei tiedetty. Kipu oli aina niin paha, että kävelin kippurassa eikä siihen auttanut mikään. Alkuvuosina vanhemmat veivät minut ensiapuun. Mutta virtsatesteistä tai muissakaan kokeissa ei koskaan ollut mitään pielessä. Joten kotiin vaan. Yleensä kivut helpottivat päivän vaihtuessa iltaan. Ennen tuota leikkausta kyseinen mahakipu oli yllättänyt minut viimeksi edeltävän joulun välipäivinä, ja silloin lähdettin ekaa kertaa umppariepäilynä Jyväskylään. Mutta Jyväskylässä kivut helpottivat selkeästi, joten mitään kuvia tai mitään muitakaan tutkimuksia ei tehty. Kotia vain. Myöhemmin äidin kanssa mietittiin, että olisi niiden pitänyt mut jo silloin kuvata, niin oltaisiin säästytty paljolta. Mutta nyt hyppäys päivämäärään 11.8.2010, jolloin kaikki sai alkunsa.
   Oli lukion ensimmäinen koulupäivä. Se meni hyvin ja olin innoissani tulevista vuosista lukiolaisena. Koska äitini oli vielä töissä muutaman tunnin minun päästyäni koulusta, päätin aikani kuluksi mennä Citymarkettiin. Ostin sieltä pienin pikarin Ben&Jerry's Cookie Dough -jäätelöä. Menin yläasteen pihalle jäätelön kanssa, istuuduin muurille syömään sitä ja odottelin äitiä. Syönnin jälkeen se alkoi - tuttu mahakipu. Tosin se ei vielä vetänyt minua kippuraan. Pitikin sattua, just ekana lukiopäivänä! ajattelin. No, äiti tuli ja lähdimme vielä kirjakauppaan, jossa mulla alkoi jo olla aika tukalaa. Lähdimme siitä sitten oitis kotiin.
   Kotona odottelin, josko kipu iltaa kohden katoaisi, niin kuin aina. Makailin piikkimaton päällä, join sikapaljon vettä, otin lämpöhauteen ja yritin rentoutua. Äiti lähti etsimään kotitiemme vierestä avaimiani ja lopulta löysi ne - heti kun oli luovuttanut etsinnän suhteen. Kyllä! Olin kesällä kaatunut pyörällä, jolloin etsittiin koko perhe tien varresta puhelintani. En kuitenkaan kiinnittänyt tuolloin huomiota ollenkaan siihen, että avaimetkin olivat lentäneet jonnekin. Siellä ne olivat tienposkessa maanneet yli 3 viikkoa, ja tuona aikana olimme muun muassa olleet lähes viikon matkalla Naantalissa. :D No, onneksi löytyivät. Se olikin ainoa onni tuona päivänä.
  Ajattelin illalla, että kyllähän mä aamulla kouluun lähden, menen nukkumaan lämpöhauteen kanssa ja aamulla oon ihan fine. No en kyllä nukkunut, enkä ollut ihan fine. Aamulla menin epätoivoissani pomppimaan trampoliinille maha kippurassa, jos se saisi ruokasulan liikkeelle. Ei saanut.
   12.-13.8. välisenä aikana kävimme yhteensä 4 kertaa ensiavussa. Kolmena kertana meidät lähetettiin kotiin. Tulehdusarvot eivät olleet koholla (epäilyshän oli umpparin tulehdus), joten syytä lähettää minua jatkotutkimuksiin Jyväskylään ei ollut. Käskettiin vain kotiin syömään ja juomaan. Kyllä se kipu siitä helpottaisi. Meitä ei siis otettu ollenkaan tosissaan, vaikka kyllähän minusta selvästi näki, että kipu oli sietämätöntä. Lääkäri ensiavussa pikemminkin vaikutti epäilevän, että kuvittelin itse kivun. Ettei mulla oikeesti ollut kipuja ollenkaan.
   No, sattuihan mua ihan s**tanasti. En pystynyt olemaan missäkään asennossa ja nukkuminen tarkoitti vartin nokosia silloin tällöin. Äiti oli todella huolissaan ja valvoi suurimman osan öistä kanssani. Ja lähti aamulla töihin. Kävelin taloammekin ympäri vielä enemmän kippurassa, ettei suolen toiminta pysähtyisi kokonaan.
   13.8. illalla aloin oksentamaan. Lähes kaiken sen, mitä olin kolmen päivän aikana syönyt. Olin ihan loppu. Päivällä olimme jo käyneet sairaalassa, mutta nyt anestesiahoitaja-kummitätini käski puhelimessa, että lähdette sairaalaan vaan uudestaan, ettekä tule sieltä enää takaisin.
   Mehän lähdimme. Pyysin äitiä hidastamaan jokaiseen töyssyyn. Ensiavussa riensin heti oksentamaan. Lääkäri (se jo meihin kyllästynyt) oli tosi töykeä ja melkein huusi mulle, kun en pysynyt mitenkään paikoillani. Sitten hän pyysi äitiä viemään mut Jyväskylään. Äiti oli yhtä loppu kuin minäkin, joten sanoi, että katso nyt mua, olen valvonut monta yötä tytön rinnalla, musta ei ole ajamaan niin pitkälle. Ja entä jos tyttö kuolee mun käsiin matkan aikana? Tuhahtaen lääkäri lähti soittaan taksia, minä halailemaan pönttöä. Taksikuski tuli ja onneksi äiti tajusi kysyä, oliko kyseessä invataksi, jossa pystyn olemaan makuultaan. Lisäksi äiti kertoi minun olevan huonovointinen. Olisittepa nähneet taksikuskin ilmeen, kun hän katsasti lääkäriin ja totesi: Pitäisiköhän lääkärin arvioida tilanne uudelleen? Niin me saimme vihdoin ambulanssikyydin Jyväskylään. Mutta onneksi emme vielä tienneet, että Jyväskylässä jouduimme käymään läpi taistelun toisen osan, ennen kuin meidät otettiin tosissaan ja minä olin leikkauspöydällä.

   Musta tuntui, että kipu oli kokonaan tuon asteikon ulkopuolella - jotain 15 luokkaa...

Sain ambulanssissa vahvat tropit, joiden ansiosta olin pitkästä aikaa täysin kivuton. Kuitenkin tiesimme äidin kanssa, että se oli vain väliaikaista. Tätä ei kuitenkaan lääkäri Jyväskylän päässä tuntunut tajuavan, vaan myöhemmin saimme kuulla, miksi meidät siirrettiin 13.-14.8. välisenä yönä osastolle joka oli menossa seuraavana päivänä sulkuun - lääkäri oli kirjoittanut papereihini "ei kovin kipeä tyttö". Vaikka me nimenomaan sanoimme, että tilanne muuttuu heti, kun ambulanssissa saadun lääkkeen vaikutus lakkaa! En siis päässyt leikkaukseen yöllä, niin kuin kuvittelimme. Meidät vietiin osastolle, joka oli menossa sulkuun, yökkö oli hirveä ja antoi kipuihini vain Pamol F:ää (!!!!????!!) ja sitten jäimmekin taas oman onnemme nojaan. Äitiä yökkö käski lähtemään kotiin, häntä ei kuulemma tarvittu. Mutta äiti totesi terävästi (vikoilla voimillaan), ettei lähde mihinkään, ennen kuin kipujeni syy on selvillä ja minä leikkauksessa. Äiti käpertyi sänkyni jalkopäähän ja taistelimme yön lävitse. Muistan kun kysyin monta kertaa lähes kipushokissa, emmekö voisi soittaa hälytyskelloa, mutta äiti sanoi aina, odotetaan vielä hetki. Näin pääsimme aamuun. Kolmanteen kivunsekaiseen aamuun. Lääkärit tulivat kierrokselleen ja lähes säikähtivät, kun näkivät, kuinka kipeä oikeasti olin. He kun olivat nähneet vain sen öisen lääkärin tekstin, jossa luki, etten ollut juurikaan kipeä. Lääkärit tutkivat minut ja totesivat, ettei kyseessä ollut umppari, mutta jotain oli pahasti vialla. He eivät vain tienneet mikä. Lääkärijoukossa oli mukana vanhempi läääri, joka totesi meille, että jos hän olisi vielä leikkaava lääkäri, hän veisi minut suoraan siitä leikkauspöydälle. Mutta koska leikkauksen suorittaisi joku muu, minule varattiin CT-kuvat (=varjoainekuvat) tunnin päähän.
   CT-kuvia varten minun piti juoda litra vettä. Äiti yritti juottaa minulle vettä, mutta onnistuin juomaan kolme lasillista, ennen kuin oksensin. Mikään ei pysynyt enää sisälläni. Energiat olivat aika vähissä. Äiti soitti hälytyskelloa ja sanoi hoitajalle, että hän ei kiduta lastansa enempää, että Roosa ei juo varjoainetta. No, hoitaja oli siihen vähän, että se pitäisi kyllä juoda, muuten ei kuvat onnistu. Mutta lähti hän sitten viimein niskojen nakkelun jälkeen soittamaan CT-kuvista vastaaville hoitajille. Siellä päässä hoitaja sitten sanoi, ettei sitä määrää tarvitse todellakaan juoda, jos tilanne on tuollainen. Olo oli vähän "tosi kiva", kun tämä tieto tuli meille. Turhaa tuskaa ja kidutusta mulle.
   Sitten lähdettiin kuviin. Kun oltiin melkein perillä, oksensin kaikki sappinesteet pihalle. Hoitajat ja äiti olivat todella huolissaan. CT-kuvissa hoitajat olivat tosi ihania. Kuvista selvisi, että ohutsuolessani oli pahalaatuinen tukos.
   Ollessani CT-kuvissa äiti ajatteli epätoivoisesti, jos nyt ei löydy syytä kipuihini, niin häneltä loppuu voimat. Että pitääkö tässä alkaa suunnittelemaan hautajaisia. Sitten tuli hoitaja paperinipun kanssa ja alkoi ihmetellä äkäisesti, miksei leikkauspapereita ollut täytetty, kun sinne ollaan menossa. Hoitaja hoputti ja hoputti papereiden täytössä, johon äiti tiuskaisi takaisin, ettei voi täyttää niitä yhteen nopeammin, olihan mulla sairauksia jos toista, joten paperit piti  täyttää tarkkaan leikkauksen turvallisuuden nimissä. Kun paperit oli täytetty, lähdettiin vielä osastolle odottelemaan.
   Siellä ei kauaa odoteltu, kun jo lähdettiin leikkaukseen. Monien taistelujen kautta. Leikkaussaliin ryntäsi vielä verikokeen ottaja, kun multa oli unohdettu ottaa aamulla verikokeet. Kertokoot tämä jotakin siitä, millaisia hoitajamokia oli käynyt sairaalan osalta.

Leikkaus meni hyvin ja nopeasti. Se oli pienempi, mitä alunperin luultiin. Äiti ja isä tuskin ehtivät sairaalalta Keljon Prismaan, kun kirurgi jo soitti leikkauksen olevan ohitse. Suolen ympärille oli kuulemma kietoutunut strangi, suomeksi napanuoran jäänne, joka ei ollutkaan surkastunut pois, niin kuin vauvoilla normaalisti pitäisi. Tuo strangi oli ollut syynä kaikkiin muihin edellisiin mahakipuihini. Se oli vaan edellisinä kertoina onnistunut löystymään itsestään. Nyt niin ei olisi käynyt, vaan leikkaus oli ainoa keino kivun poistamiseksi. Suoleen ei onneksi tarvinnut koskea, vaan strangi vain poistettiin ja sitten vain tikkaus.
   Siirryin heräämön kautta lastenosastolle. Sinne pääsyvät vanhemmat minua katsomaan. Olo oli sekava, mutta kivuton. En ollut onneksi vielä täyttänyt 16, joten pääsin sinne. Tavarani tosin seikkailivat jollain toisella osastolla, koska siellä hoitajat olivat katsoneet, että kuulun jo aikuisten osastolle. Taas sairaalan mokia, mutta lopulta tavarani löysivät luokseni.
   Minulla oli aluksi nenämahaletku, katetri ja epiduraalipumppu, josta lähti siis letku selkäytimeen. Letkussa tai olisiko parempi sanoa piuhassa kulki koko ajan epiduraalipuudute.Pahinta mielestäni oli nenämahaletku, joka ärsytti ja kuivatti kovasti kurkkua. Sain sen kahden päivän kuluttua pois. Nenämahaletku tosiaan sen vuoksi, ettei suoleeni saanut mennä mitään ruokaa hetkeen leikkauksen jälkeen. Juoda toki sain. Katetrikin taidettiin ottaa seuraavana päivänä tuosta nenämahaletkusta ja viimeisimmäksi jäi epiduraalipumppu. Katetrin poiston jälkeen mulla oli hetken aikaa vaikea virtsata, koska epiduraalipuudute vaikeuttaa noita hommia. Ekan kerran jälkeen ei sit kuitenkaan ollu enää mitään ongelmia.
   Epiduraalipumppu vei hyvin pois kaikki kivut. Se oli vain laitettu ehkä pikkusen väärään kohtaan, koska se veti huomomman jalkani tosi omituisen jäykäksi. Niinpä äiti pyysi samasta laitoksesta mulle jo neurologikerroilta tutun fysioterapeutin paikalle. Hän tuli jumppauttaan mua joka päivä hetkiseksi.
   Epiduraali taidettiin ottaa viidentenä päivänä pois. Ekana yönä siitä jouduin yöllä pyytään vahvemman kipulääkkeen, mutta muuten pärjäsinkin vaan pelkällä burana+panadol-yhdistelmällä päivisin. 
   Liikkumaan mut kehoitettiin miltei heti leikkauksen jälkeen. Se oli tärkeää suolen toiminnan kannalta. Koko päivää ei saanut maata peiton alla. Tippaletkut ja muut monitorilaitteet mukaan vaan ja sairaalan käytävää kävelemään muutaman kerran päivässä. Suihkuunkin menin heti, kunhan vain vähänkin itse kynnelle kykenin. 
   Sairaalassa olin yhteensä viikon verran, ennen kuin pääsin kotiin. Tuona aikana mua kävivät moikkaamassa tietenkin perhe (taisivat käydä joka päivä) sekä ainakin kummit. Taisi käydä myös toinen mummu ja pappa. Päivät olivat pitkiä odottaa vieraita saapuvaksi, mutta henkilökunta oli lastenosastolla tosi ihanaa ja se auttoikin jaksamaan sairaalassa vetetyn viikon. Lisäksi jo sairaalassa aloitin saksan opiskelun äidin avustuksella. Muut koulujutut jätinkin sitten kotijutuiksi. 
   Lukioon palasin heti kun vain pystyin. En muista tarkkaan mitään viikkomäärää. Se taisi kuitenkin mennä syyskuun puolelle ja aluksi olin vain osan päivistä paikalla. Istuminen vei voimat joskus täysin. Minulta jäi kaikki lukion alun ryhmäytykset ja orjapäivät välistä, se harmitti. Lukioon tuli kuitenkin mulle täysin uusia tyyppejä, joihin en koskaan lukioaikana onnistunut tutustumaan niin hyvin, kun tulin vähän "kesken kaiken" mukaan. Toisaalta se tuntui jotenkin toissijaiselta, oishan mulle voinut käydä huonomminkin. 
   Haava parani, kummitäti kävi poistamassa tikit, eikä sairaalan henilökunnan mukaan mitään pelkoa mistään komplikaatioista pitänyt olla. Kuukauden liikuntakielto ja nosteluun kahden kilon painoraja. Äiti osteli mulle sikana suklaamannapuuroa, että mun paino lähtisi nousuun. Olin laihtunut niinkin pieneksi tytöksi vähän liikaakin sairaalassaoloaikana. Pian olin jo koulussa täysipäiväisesti ja tein kovasti hommia, että saisin muut kiinni opinnoissa. Tein mm. ison maantiedon tutkielman täysin itsenäisesti, mikä olisi pitänyt parin kanssa. 
   Elämä alkoi siis voittamaan ja rullaamaan taas normaalilla painolla. Kukaan ei olisi ikinä voinut arvata, millaisessa hätätilanteessa oltaisiin 5-6 viikon kuluttua tuosta elokuisesta leikkauspäivästä. Onneksi. 

Siitä lisää myöhemmin. Annetaan viikkojen kulua ja palataan asiaan seuraavana "vuosipäivänä".

~ Roosa ~

  

Ystäväni migreeni

Hengissä ollaan! Viimeiset puolitoista viikkoa on kuluneet enemmän tai vähemmän sairaalassa pitkittyneeseen migreeniin/päänsärkyyn apua etsiessä ja saikkupäiviä pidellessä. Mutta nyt (ehkä) elämä akaa taas voittamaan (?).

Kaikki alkoi viime viikon keskiviikkona 27.11. Mulla alkoi särkeä päätä iltapäivästä töissä. Sinnittelin viimeiset kaksi tuntia ja lähdin sitten ajallaan kotiin. Otin migreenilääkkeen, koska ajattelin ja uskoin, että kyseessä on migreeni eikä tensio. Eipä auttanut. Illemmalla/alkuyöstä otin 600 mg Buranan. Eipä auttanut sekään, joten aamulla ilmoitin töihin, että tämä tyttö ei ole työkunnossa vaan lähteepi ensiapuun kivunlievitystä hakemaan.
   Ensiavussa odotin pari tuntia, että pääsin vastaanotolle. Koska itse olin vahvasti tensiopäänsäryn puolella (koska migreenin kohtauslääkkeeni auttaa puhtaaseen migreenikohtaukseen 100% todennäköisyydellä), sain kaksi piikkiä kankkuun, parin päivän saikun ja mut lähetettiin kotiin nukkumaan. Ensiavussa oli siis täyttä, en siksi voinut jäädä sinne seurantaan. Mulle sanottiin, että tule takaisin, jos huono olo ja kipu ei hellitä seuraavaan aamuun mennessä. Sain myös Burana reseptin seuraaviksi viideksi päiväksi - 600 mg 3 kertaa päivässä nassuun.
   Kipu kyllä hellitti ja olin kuin mitään ei olisikaan seuraavat neljä päivää, jotka mulla oli vapaata saikun ja viikonlopun johdosta. Maanantaina sitten kaikki taas muuttui.
   Maanantaina menin töihin. Parin tunnin jälkeen mulla olkoi semmoinen pieni, kihelmöivä päänsärky. Ajattelin, että jos ei helpota parin päivän kuluessa, lähden kotiin. No, kipu yllättäen helpotti, mutta palasi työpäivän jälkeen. Koska olin menossa Jyväskylään avoimen ryhmäsuoritusta tekemään, otin migreenin kohtauslääkkeeen, joka tuntui helpottavan ja vievän kivun kokonaan pois. Sitten tein virheen. Tuutor-opettajamme oli ollut edellisellä viikolla laser-leikkauksessa. Koska hän oli niin tyytyväinen lopputulokseen, hän toi meille konvehtirasian. Otin kaksi (2!) konvehtia siitä rasiasta. Ja kipu palaili taas. Hiton kovehdit!
   Tiistai-aamuna kipu jatkui. Taisin ottaa yhden 600 mg Buranan. Menin töihin. Samainen tunnin pari päällä oleva ja sitten taas häipyvä pieni, siedettävissä oleva kipu jatkui. Töiden jälkeen (5h), nukuin puolentoista tunnin päikkärit ja taas tuntui kipu olevan poissa. Siivoilin kämppää ja äiti toi mulle joulukoristeet. Äiti lähti kuoroon ja mä jäin joulukoristeita laittamaan. Kipu palasi jälleen siedettävässä muodossa. Menin pienelle lenkille, koska ajattelin raittiin, kirpeän ulkoilman auttavan. Joo, eipä auttanut.
  Tuli keskiviikko-aamu. Jälleen soitto töihin, että tämä nainen lähtee taas lääkäriin. En siis enää tennyt, mitä lääkettä uskaltaa syödä. Tilasin nyt sitten lääkäriajan, koska ajattelin lääkärin laittavan mut jatkotutkimuksiin. Laittoi migreenitippaan, joka tippui 3,5 tunnissa noin suunnilleen. Kipu vaan yltyi. Mulla alkoi henkinen kantti pettää ja pahasti. Itkin hoitajalle, etten mä enää kestä. Kipu yltyy ja tipasta ei ole mitään hyötyä, saan vain jatkuvan vessahädän. Tipan tiputtua sain kankkuun taas kipupiikin, ei apua.
   Sitten ensiapuun, jonne päiväinen lääkäri oli mennyt päivystämään. Pari tuntia jouduin kuitenkin vuoroani odottamaan, kun osui vuoronvaihdos siihen ajalle, kun menin ensiapuun jonottamaan. Äiti tuli tsemppaamaan mua ja pitämään mun puolia, kipu alkoi olemaan sietämätöntä. Se oli ihmeellisesti päivän aikana pahentunut, mitä se ei ollut tehnyt viimeisen kahden päivän aikana ollenkaan. Todella miellyttävä, (ihan hyvän näköinenkin ;D ) mieshoitaja mittasi mun paineet ja pulssin, ohjasi lepäämään ja toi peittoa, kun odottelu istuvilteen muiden kanssa alkoi käydä mahdottomaksi. Painnet oli OK (muistaakseni 127/78), mutta pulssi hieman kova (ei tainnut sanoa?), mikä nyt kiputilaan nähden ei mikään ihme ollut. Lääkäri mietti kovasti, mitähän mulle vielä voisi antaa, koska olin saanut aika kovat tropit jo ja epilepsialääkkeiden takia mulle ei mitä tahansa voinut antaa. Sain sitten vielä yhtä triptaania nenäsumutteena. Mikä taivas - jo puolessa tunnissa! Kipu ei kokonaan lähtenyt, mikä nyt ei ihme ollut pitkittyneen migreenin vuoksi. Lääkärikin tuota sanoi. Teki mulle vielä koordinaatiatestit ja lähetti pitkän sairaalapäivän jälkeen kotiin nukkumaan. Tosin en itse uskaltanut mennä omaan kotiin, vaan menin porukoille höntin olon takia. Apu olisi lähellä jos jotain olisi sattunut.

Eipä onneksi sattunut. Eilen saikkupäivä taas ja menin hammaslääkäriin Jyväskylään, jossa sain purentakiskon yöpurennan vuoksi. Jospa se auttaisi niihin päänsärkyihin, jotka tulee ihan yöpurennan takia - toivo on ainakin suuri! :)
   Tänään taas suurin piirtein tolpillaan (kipulääkkeiden vaikutus hävinnyt), järki luistaa taas suunnilleen ja kipu ainakin toistaiseksi poissa. Apteekissa kävin hakemassa nopeampivaikutteisia migreenilääkkeitä ja odotan maanantaita kuin kuuta nousevaa. Tarkoituksena on siis soittaa neurologille aikaa, jotta saisi lääkitystä kuntoon. Olisi kiva päästä töissäkin välillä olemaan - ei enää tällaisia viikkoja kiitos!
   Tänään myös leivottu mummulassa pikkuleipiä jouluksi. Seuraavassa postauksessa hieman tämän naisen kodin joulutunnelmaa kuvien avulla esitettynä! :)

Ihanaa ja kivutonta viikonloppua kaikille (ja anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet)!

~~ Roosa ~

Lomalle, lomps!

Niin alkoi täällä syysloma. Ja tietysti hirveän tunnollisena työntekijänä sairastuin heti perjantai-iltana. Kun kotiovi sulkeutui seitsemän maissa, kurkkukipu saapui minua ilhduttamaan. Illalla se meinasi kuumeenkin mulle nostaa, mutta pieneksi lämmöksi se vain jäi. Lauantai-aamuna muistin jälleen miten hirveätä se on, kun kurkku on kipeä. Ei auttanut kuin mennä Bafucineja ostamaan apteekista. Ja siis suosittelen noita pastilleja! Ne on ihan ehdottomia, jos haluaa selvitä kurkkukivusta mahdollisimman nopeasti ilman turhia kipuiluja. Bafucinhan nimittäin desinfioi kurkkua ja samalla puuduttaa nielun, ettei kurkkukipu tunnu. Ja vaikutus kestää juuri sen kaksi tuntia, jolloin voi imeskellä jo seuraavan tabletin. Jää kyllä Strepsilsit täysin kakkoseksi (ne ei nimittäin ainakaan mulla auta ollenkaan...)!
   No, kurkkukipu oli jo sunnuntaina lääkityksen johdosta tipotiessään ja nyt mulla on ainoastaan tuo mahdoton nuha jäljellä, kun kaikki röörit aukee nyt kerralla. Mutta parempi tämä kuin kipeä kurkku. Eivätkä nuo korvatkaan tulehtuneet, niin kuin pelkäsin. Sairastan siis korvatulehduksen vähintään kerran vuodessa ja aina kun flunssa iskee oon todella riskialtis saamaan tuon taudin. Mulla on ilmeisesti niin ahtaat korvakäytävät, että saan korvatulehduksia helposti. Että kuka mahtoikaan kutsua korvatulehdusta lastentaudiksi? :D No, kyllähän se sieltä vielä halutessaan ehtii. Toivottavasti ei kuitenkaan.

Viikonloppu ja maanantai (kello näyttää sen verran, että ollaan jo tiistain puolella..) kuluivatkin sitten ihan rauhallisesti sisätiloissa lukuunottamatta kaupassa käyntiä ja roskien vientiä. Niinpä tässä on melkein tekemällä joutunut keksimään, mitä sitä tekisi. No, onneksi ärrän mobiilisovelluksessa oli kuponki, jolla leffavuokra oli vain 2 e (!!). Vuokrasinpa siis 21 tapaa pilata avioliitto -leffan. En ehkä nauranut niin paljon, mitä leffakotelon takakansi antoi olettaa, mutta kyllä mä silti kovasti tykkäsin - kannatti katsoa. Ehkä myös senkin takia, että pystyn soveltamaan tuota kyseistä elokuvaa avoimen yliopiston yhteen opintotehtävään (vaikken tajunnutkaan sitä vielä leffaa katsoessani).
   Sitten sorruin teinipeilikuvailuun. Kuvaan todella harvoin itse itseäni. Jotenkin se ei vain minun kohdallani toimi. Jos haluan itsestäni naamakuvan, niin passitan jonkun muun toimimaan valokuvaajana. Ja sitä paitsi olen niin ärsyttävän itsekriittinen. Varmasti moni niistä kuvista olisi ollut hyvä, mutta poistin silti suurimman osan. Ja juuri noi ylläolevat kuvat onnistuivat parhaiten, mutta sitten päätti aurinko pilata kaiken valollaan ja noi kuvat piti muokata tollaisiksi....se siis siitä kuvailusta :D
   Kauppareissulla osuin lankahyllyn eteen ja sain idean: mummu varmaan voisi neuloa mulle uudet lapaset muumi-aiheella. Soitin mummulle ja sovin, että ostan langat ja suunnittelen muumikuvion. Kotona sitten mietin, mitä tuli luvattua. Mä en koskaan ennen ole suunnitellut kuviota lapasiin, koska en ole sellaisia koskaan neulonutkaan. No, googletin, löysin lapasten teko-ohjeen mm. mörkö-aiheella, mutten muumilla. Ja mä kun halusin nimenomaan muumin! No, muistatteko ne Tallinnasta ostetut muumivillasukat? Otin ne esille ja päätin, että pakko kai se on opetella itse. Ja kappas, mähän osasin piirtää sen villasukan muumin mukaisen kuvion IHAN ITSE ruutupaperille! Ylpeyskerroin on joku 100000 nyt. Ei kun mummun luokse tässä lähipäivinä siis.

Huomenna olisi tarkoitus käydä porukoilla pitkästä aikaa. Iskä ottaa mut töistä tullessaan ja oon porukoilla yhden yön. Majoitus toteutuu ilmeisesti veljeni huoneessa patjalla- sellaista se on suurperheessä, jossa on yksi huone ja sänky liian vähän mun kotona yöpymistä ajatellen!
   Keskiviikkona olisi sitten tarkoitus lähteä koko perheen voimin Hutunkiin Vaajakoskelle keilailemaan. Varasin tänään radat meille - iskälle toi 2 minuuttiä kestävä tapahtuma oli ilmeisesti liikaa, koska ei ollut kahden viikon aikana "ehtinyt" sitä tehdä. Voi miehet...mutta no, pääasia kai on, että homma on nyt hoidossa!

Tässäpä nyt vähän kuulumisia ja suunnitelmia sekavasti kerrottuna parille seuraavalle päivälle. Hyvää viikonjatkoa kaikille!

~ Roosa ~