Uskon.

En muista, kuinka paljon olen itse aiheeesta täällä blogin puolella puhunut, mutta puhutaanpa nyt sitten kerralla ja kunnolla.

  Eli minä olen uskossa. Kuulun ihan tähän perusluterilaiseen kirkkoon ja oon ollut nyt viitisen vuotta aktiivinen jäsen, lähinnä tuolla srk:n nuorten puolella. Tuolta nuorten toiminnan katta kylläkin on päässyt vaikuttamaan ja toimimaan aika monessa jutussa.
   Mun perhe ei ole mitänkään todella uskovainen. Kaikki kyllä kuulumme kirkkoon ja meidät on kastettu. Iskä ei käy kirkossa (paitsi esim. mun, veljeni ja äidin ja sen kummilapsen konfirmaatiomessut tietysti) , mutta maksaa kirkolisveronsa mukisematta sekä kyyditsee minua ja vanhempaa veljeäni tarpeen mukaan seurakunnan juttuihin. Äiti puolestaan on sellainen perusluterilainen: käy kiirastorstain ja jouluaamunjumalanpalveluksissa, kauneimmissa joululauluissa ja lapsuudessani menimme perheen voimin mm. laskiaistiistain perhetapahtumiin.
   Itse en ollut mitenkään uskovainen ennen rippikouluani. En uitenkaan ollut mikään ateistikaan. Suhtautumiseni seurakuntaan oli neutraalin positiivinen. Sen katson johtuvan siitä, että seurakunta ja sen toiminta on ollut minun elämässäni läsnä jo pienestä pitäen. Kävin seuraunnan lapsikerhossa ja eskarissa ja koululaisena serakunnan kokkiksessa. Olin myös mukana seurakunnan lapsikuorossa neljän vuoden ajan alakouluiässä. Myös kaikki sisarukseni ovat käyneet seurakunnan kerhossa. Nuorimmalla sisaruksistani on menossa viimeinen kerhovuosi - sitten "kerhoaika" loppuu perheessämme. Omalla tavallaan haikeaa. Mutta jää hyvät muistot. Kerhotäditkin ovat pysyneet samoina koko sen ajan, mitä kerhoa on meidän perheessä käyty. Ei ihme, että kerhotädeillä menee nimet välillä sekaisin ;)

Roosa - ensikertalainen isonen vuoden 2010 kesältä.

   Kävin rippikoulun kesällä 2009 seurakuntamme leirikeskuksessa. Takana oli puolitoista vuotta kamalaa yläastetta kiusaamisen takia. Itsetuntoni ja itsevarmuuteni olivat murusina. Pelkäsin mennä koko riparille, vaikka kiusaajani eivät olleetkaan samalla leirillä. Ajattelin, että muutkin ajattelisivat minusta samalla tavoin, kuin kiusaajani. Eivät ajatelleet. Tietenkään.
   Rippileiri oli kokemuksena upea. Leirille oli valikoituneet juuri ne oikeat ihmiset, jotka saivat minut kiskottua ylös yksinäisyyteni kuopasta olenalla omia itsejään. Sain kokea olevani omana itsenäni hyvä ja todella arvokas. Hienoin asia oli tietysti se, että tulin leirillä uskoon. Näin jälkeenpäin sanottuna olin sitä toivonutkin jo pitkän aikaa. Ja jos niin ei olisi tapahtunut, en oikeasyi tiedä, olisinko enää hengissä. Kiusaaminen oli saanut minut erittäin alas ja itsetuhoisuuttakin oli ilmassa. Onneksi tämä tarina päättyi hyvin ja uskoon tultuani pystyin lopullisesti antamaan anteeksi kiusaajilleni. Kiusaaminen loppui myös vähitellen ysiluokan aikana ja nyt asiat ovat loppuunkäsitellyt.

   Omasta ikäluokastani aika moni tuli mukaan seurakunnan vireään nuorten toimintaan minun lisäkseni. Vastaanotto oli lämmin ja sitä se on edelleen - aina olet tervetullut ja varsinkin uudet ihmiset! Kävi seurakunnan tarjoaman maksuttoman isoskoulutuksen, kerhonohjaajakoulutuksen ja seuraavana vuonna jatkoisoskoulutuksen. Kävin nuortenilloissa ystävieni kanssa. Kävin festarireissuilla seurakunnan poppoon kanssa. Olin isosena leireillä. Löysin ihan uuden maailman. Suvaitsevaisuuden, ilon ja auttavan maailman - kaikki olemme yhtä suurta perhettä.

   Vieläkin olen mukana seurakunnan nuorten toiminnassa tiiviisti. Viime kesänä oli neljäs rippileirini isosena ja ensi kesänä toivottavasti seuraava. Pari viikkoa sitten lähdimme seurakunnan kanssa kohti Turkua ja Maata Näkyvissä -festareita (josta tulossa oma postaus, kun saan kuvia Merjalta!). Oli huikea viikonloppu. Keskiviikko-iltaisin minut löytää useimmiten meidän nuorten tiloista, elikkäs Kelhältä.
   Nyt kun useimmat kavereistani lähtivät opiskelemaan muualle tai jotenkin muut asiat ovat ajaneet ohitse, olo tuntuu välillä liian vanhalta seurakunnan nuorten toiminaan. Parin vuoden sisällä pitää varmaan miettiä, mihinkä siirtyisi. Meillä on K-18 toimintaa, mutta jotenkin se on jäänyt vähemmälle huomiolle. Ja kato on tapahtunut myös ihmisissä parin vuoden aikana - uusia ihmisiä on vaikea saada mukaan. Mutta seurakunnan toiminta on aaltoilevaa - välillä tulee kausia, jolloin on katoa, mutta tulee myös aikoja, jolloin väkeä tulvii mukaan. Ehkäpä siis kohta tapahtuu taas käännettä parempaan. Saadaan lisää porukkaa "eliittimme" joukkoon :)

Tyttöjen vessan tulvalta ei voi välttyä koskaan.

   Seurakunta on siis minulle kuin toinen koti. Seurakunnan toiminnassa saan olla rohkeasti oma itseni ja nähdä muita, jotka myös uskovat Jeesukseen. Ketään ei jätetä yksin. Olen saanut kanaa paljon vastuuta: olla isosena, kerhonvetäjänä ja ptää nuorteniltoja ja puheita, hartauksiakin. Olen myös kirjoittanut valtakunnalliseen nuoren seurakunnan lehteen, Nuottaan, kolumneja tämän vuoden ajan. Se on ollut mahtava tilaisuus ja mahdollisuus. Ja juuri tämän positiivisen kokemuksen myötä olen päättänyt, että joskus minusta tulee srk:n nuorisotyönohjaaja.
   En koe, että julistaisin uskoani mitenkään erityisesti. En halua, enkä näe siihen erityistä tarvettä. Ei ketään väkisin saa uskomaan, joten en ala uskostani kenellekään erityisesti saarnaamaan. Tietysti joskus uskonasiat tulevat puheeksi, ja silloin saatan mainita, että olen uskossa. Ja tottakai ripareilla tulee puhuttua uskostaan leiriläisille, muille isosille ja ohjaajille. Tietysti pienellä paikkakunnalla, monet tietävät, kuka kukakin on. En osa sanoa, näkyykö usko minusta jotenkin ulospäin. Minula on kaulassani n. 360 päivänä vuodessa rippiristi, mutta muuta ulkoista kristityn merkkiä en itsessäni näe. Varmasti ulkopuoliselle se näkyy valinnoissani ja elämäntavoissani, mutta itselle ne on niin arkipäiväisiä asioita jo, ettei niitä edes huomioi enää :)
   Lauantai 26.10. oli minulle erityinen päivä. Meillä oli tuolloin Jämsän kirkolla nuorten jokavuotinen musiikintäyteinen Silmät ristissä -tapahtuma. Jämsän seurakunta oli aiemmin tänä vuonna tilannut mainosvideota toiminnastaan. Mainosvideon tekijä halusi kuvata nuorten osuuden tuolla tapahtumassa. Hän halusi yhden henkilön, joka antaisi ikäänkuin "kasvot" Jämsän seurakunnan nuortentoiminnalle. Yksi nuorisotyöntekijöistä halusi minut siihen. Ja minähän suostuin :D Olen erittäin kiitollinen, että sain ottaa tämän tehtävän kanettavakseni. Kiitos!
   Toivottavasti olin sitten luottamuksen arvoinen, sillä tässä tämä mainosvideo kokonaisuudessaan (nuorten osuus n. 3.30 min kohdalla ja siellä minut voipi nähdä ja kuulla!). Oli kyllä pikkuinen shokki kun näin lopullisen version - itsekriitikko taas lempipuuhissaan ;)

Tästä videota katsomaan!

Tällaista tällä kertaa! :)

~ Roosa ~

Vakavana.

Sitten vähän vakavampiin juttuihin....en oikeesti tiedä, paljonko jaksan tänne selittää, mutta yritän..

Mun työmarkkinatuki katkaistiin tossa pari viikkoa sitten minusta riippumattomista syistä. Just kun kaikki oli lähtenyt rullaamaan tosi hyvin. No, kesällä sanoin, että aloitan opinnot avoimessa töiden ohella. Ei ollut työkkärintädin mielestä ongelma. Mua ei ohjeistettu mitenkään jatkotoimiin sen
suhteen, kun opinnot alkaa (esim. ottamaan työkkäriin yhteyttä). Toissa viikolla äidin kanssa puhuttiin, että mullahan alkaa kuntouttava työtoiminta tammikuussa. Paikka, työnkuva ja ihmiset pysyy siis samana, nimike vaan vaihtuu. Tuli siinä mieleen, voinkohan opiskella samalla tavoin kuin aiemminkin näitä avoimen opintoja.
   Meninpä sitten yksi päivä työkkärin ohi ja aattelin, ettei kysyvä tieltänsä eksy. Olisi varmaan sittenkin ollut parempi eksyä. Työkkärin neuvontatäti sanoi, ettei ongelmaa ole, mutten ole toimittanut mitään tietoa mun opiskeluista työkkärille ja ne ei oo laittanut asiaa käsittelyyn. Olin silleen, että anteeksi mitä? Tein selväksi, että minä olen asiasta ekalla käynnillä ilmoittanut, mutta minua ei ohjeistettu opiskelun suhteen mitenkään jatkotoimiin. Työkkärissä olivat sitten vain unohtaneet laittaa ruksia oikeaan kohtaan ja tämä tuli nyt tällein yllättäen ilmi. No, työkkärin vikahan se oli, kyllähän se infotäti sen tavallaan myönsi. Minä en ollut tehnyt mitään väärää. No, asia laitettiin käsittelyyn, täytin paperit ja vein työkkäriin. Käsittelyn ajaksi työmarkkinatukeni siis katkaistiin, mikä on ihan työkkärin normaali menettelytapa. Mutta arvatkaapa minkä mittaset on käsittelyjonot? 7 VIIKKOA. Suomeksi sanottuna en siis saa rahaa 7 viikkoon mistään, paitsi asumistuen, josta siis kaikki menee vuokraan ja veteen. Ja vuokraankin mun pitää pulittaa 60 e itse.
   Aattelin sit siinä, et ok, mut saanhan mä ne kolmen viikon rahat, mitkä mulle on maksamatta ennen käsittelyä. Onneksi tuli varmistettua tämäkin juttu työkkäristä. Muuten...joo en edes tiedä mitä. Varmistin siis, saanko ne 3 viikon rahat ennen katkaisua. Enpä saakaan, arvatkaas miksi?! "Koska katkaisu on laitettu 17.8. alkaen, jolloin kirjauduit avoimen opiskelijaksi." Siinä vaiheessa teki mieli vähintään näyttää keskaria sille naiselle. Mutta en näyttänyt vaan nielin kiukkuni ja kyyneleeni ja menin kotiin itkemään.

   Periaatteessa hätä ei ole tämän näköinen. Mähän oon oikeutettu tämän 7 viikon ajan toimeentulotukeen. Varasinkin sitten heti aikaa sossulle ja tänään oli tapaaminen. Nyt mun pitäisi viedä huomenna loputkin puuttuvat paperit sinne. Viikon päästä on uusi aika, jolloin tää mun sosiaalityöntekijä voi omien sanojensa mukaan periaatteessa antaa päätöksen toimeentulotuesta, jos kaikki tarvittavat paprut on siellä ja kunnossa. Rahojen pitäisi sitten olla mun tilillä 2.12., jolloin onkin eka eräpäivä, jolloin laskuja pitäisi maksaa. Sormet ristiin, että näin myös tapahtuu! Ainakin siis se sosiaalitäti ei missään vaiheessa sanonut ei sille, että saisin toimeentulotukea. Ja 7 päivän kuluessa hakemuksen saapumisesta mun pitäisi saada päätös. Eli jos vien huomenna hakemuksen, niin viikon päästä perjantaina :)
   Lisätään vielä, ettei mun fysioterapian valitukseen ole tullut päätöstä. Mutta kaippa senkin pitäisi tulla pian. Ainakin mä toivon sitä. Mun fyysinen tila ei ainakaan pysy hyvänä omin voimin. Ensi viikolla on aika omakustanteisesti kalevalaiseen jäsenkorjaukseen. Jospa nyt ainakin niskajumit sillä helpottaisivat.
   Lisätään vielä kirsikka kakun päälle. Mun keho on alkanut reagoida tähän kaikkeen stressiin. Oon nyt parina peräkkäisenä päivänä saanut sellasen kohtauksen, että mua on yhtäkkiä alkanut puristaa rinnasta sydämen kohdalta. Ne on saattanut kestää jopa useita kymmeniä minuutteja. Mitään tykytystä/muljahteluja ei ole, vain sellasta, että joku alkais painaa mun sydäntä pieneen astiaan tms. Ja tuon "kohtauksen" jälkeen on loppupäivän painon tunnetta rinnan päällä.
   Kävin sitten tänään lääkärissä asiasta. Kuunteli mun keuhkot ja sydämen, kaikki ok sen osalta. Kyseli oliko tykytystä/muljahteluja. Kun kerroin, ettei, totesi, ettei varmaan sillein vakavaa, että sydänperäistä olisi. Sitten kysyi sellasen kysymyksen, etten voinut muuta kuin  purskahtaa nauruun.

Onko sua stressannut joku viime aikoina?

Että oonko stressaantunut? Kyllä vain. Varmaan 10 minuuttia kerroin kaikista jutuista, jotka tässä menee päin honkia. Tuli siihen tulokseen, että varmaankin näistä stressin aiheista on tullut noita oireita. Laittoi kuitenkin mulle lähetteen labraan ja EKG-filmiin. Menen noihin testeihin huomenna niin saan sitten tuloksia alkuviikosta.

   Suoraan sanottuna tässä on paukut aika vähissä. Kaikkeen. Tiedän, että noi raha-asiat kyllä järjestyy, nyt pitää vaan korkeintaan 2 viikkoa vaan odottaa. Se on kuitenkin nopeammin kuin 7 viikkoa. Ja jos nyt joku menisi pieleen, kyllä porukat on luvanneet auttaa. Siltihän tää masentaa, kun mä en oo tehnyt mitään väärää ja saan silti kärsiä. Onneksi oon koulussa töissä. Lapset antaa niin paljon muuta ajateltavaa, naurun/hymyn aihetta ja ennen kaikkea voimaa :) Ilman tota työkokeilupaikkaa oisin varmaan romahtanut jo ajat sitten. Mutta lasten takia on vaan jaksettava ja lapset auttaa mua jaksamaan!

   Voimat on kuitenkin nyt sen verran vähissä, että suunnitelmistani poiketen menenkin koko viikonlopuksi porukoille vähän huilimaan ja tuulettamaan ajatuksia (ylipäätään koko päätä). Tarkoituksena oli siis mennä vasta lauantaina porukoille, mutta nyt tuntuu siltä, etten halua olla yksin tän pään kanssa yhtään enempää kuin tarvis. Onneksi on rakastava, välittävä, kannustava ja auttava perhe. Ilman heitä en taas tiedä mitä olisin tehnyt <3

Nyt blogi hiljenee viikonlopun ajaksi, että saan sen tarvitsemani hengähdystauon. Rauhallista ja rentouttavaa viikonloppua kaikille - palataan astialle alkuviikosta!

~ Roosa ~

Toivepostaus part. 3: Muiden silmin

 Heippa kaikki! Tässä se nyt on, viimeinen osa toivepostauksessa, jossa ääneen ovat päässeet minulle tärkeät ystävät, koulukaverit, sukulaiset - kaikki ne, jotka ovat halunneet kertoa jotain minusta ja vammastani teille blogini lukijoille. Keräsin tarinat kahdella tavalla: laitoin facebookiin päivityksen, jossa kerroin blogistani ja tästä toivepostauksesta. En halunnut rajata itse sitä, kuka pääsisi kertomaan minusta tänne, joten vapaaehtoiset saivat lähettää inboxiin tarinansa minusta. Julkisesti blogista kertominen facebookissa jännitti hirveästi, mutta se ehdottomasti kannatti! Toinen  tapa oli muistolaatikoiden tonkiminen, josta löytyi paljon kirjeitä ja faniposteja. Myös tekemästäni muistojen taulusta, nappasin muutaman kuvan. Kuvien laadut eivät ole mitä parhaimpia, mutta koittakaahan selvitä! Kommentit/tarinat olen pistänyt tänne täysin anonyymisti ja sekaisin, lähimmäisteni yksityisyyttä kunnioittaen.

  

"Roosa on avoin vaikka välillä saattaakin sulkeutua, hän osaa huvitella, irtaantua murheista.
Roosa on niin ihanan avoin vammastaan ja moni ei siihen välttämättä pystyisi. Onhan Roosassa todella paljon hyviä, hienoja asioita. :) Roosa on kyllä kieltämättä välillä määräilevä, mutta olenhan Roosaa nuorempi niin sen kyllä ymmärtää. Kun Roosa kertoi vammastaan, se oli niin hienoa nähdä kuinka hän pystyi puhumaan avoimesti vammastaan. Kyllähän Roosan puolesta harmittaa nämä kaikki vastoinkäymiset mitä hän on elämänsä aikana saannut kohdata. Roosa on saannut kokea niin paljon ja hän on älyttömän vahva  <3 Olen ylpeä hänestä ja haluan, että Roosa pysyy koko elämäni vierelläni <3"

"Mä en ainakaan koskaan oo aatellu susta mitään negatiivista. Ja ollaanhan me samalla kylällä asuttu jo monen monta vuotta. Oot tosi ilonen ja mukava tytsy. Aina reipas ja iloinen. Susta ei huomaakaan mitään ns rajoitusta sun elämässä vaan sä jaksat aina painaa ilosena ja positiivisena eteenpäin. Sustakin vois niiiiiin moni ihminen ottaa mallia. :) en ite oo koskaa edes ajatellut asiaa siltä kantilta että sulla olis joku vamma tms. itse oon ajatellut että oot ihan samanlainen ja samalla viivalla kun kaikki muutkin. :)"

"Olen tuntenut Roosan ala asteelta saakka. Näihin vuosiin on mahtunut paljon hauskoja juttuja ja muistoja. Muistan kun välillä kävelimme koulusta meille syömään välipalaa ennen jumppaamista. Monesti pääsin itsekin mukaan ja etenkin venyttelemään. Ylä asteelta yhden liikuntatunnin muistan elävästi. Pelasimme lentopalloa. Oli tullut Roosan vuoro syöttää ja Roosahan syötti aivan loistavasti! Silloin oli hieno fiilis varmaan ihan koko joukkueella kun iloitsimme tästä onnistumisesta :).
Muutenkin Roosa on aina ollut poikkeuksellisen päättäväinen ja positiivinen, mitä tahansa on tullut eteen. Itse olen monesti miettinyt, ettei yhdelle ihmiselle pitäisi kasata noin paljon huonoa onnea, mutta Roosa on vain painanut sisulla. Minusta tuntuu, ettei Roosa ole koskaan ollut "se vammainen tyttö rinnakkaisluokalta" - Roosa on aina ollut Roosa. :)"

"Roosa on ihminen, jonka elämänasennetta ja jaksamista ei voi kuin ihailla. Hän on hyvin ahkera ja tunnollinen. Hän ei luovuta, van jaksaa yrittää aina uudelleen, jos joku ei ihan heti suju. Vastoinkäymisistä huolimatta hän jaksaa olla aina niin positiivinen ja iloinen ja uskaltaa olla rohkeasti oma itsensä. Lisäksi Roosa on hyvin rohkea, kuten nytkin pyytäessään näitä ajatuksia hänestä. Moni ei varmasti uskaltaisi näin tehdä, eikä se varmasti helppoa ollutkaan. Minulle oli selvää, että avunpyyntöön täytyy vastata ja että kertoisin omat ajatukseni Roosasta teille blogin lukijoille. Vammaisuus varmasti hankaloittaa elämää, mutta Roosa ei ole antanut sen näkyä ulospäin. Hän ei koskaan valita turhista, eikä ole vaativa - paitsi itseään kohtaan. En ole aiemmin pysähtynyt näin ajattelemaan koko vammaisuutta, koska Roosa on ollut mukana ihan tavallisessa arkielämässä samanlailla kuin kuka tahansa ei-vammainenkin. Asiaa on tietysti mahdotonta nähdä toiselta puolelta, mutta minulle Roosa on ollut siis ihan "samanlainen" (näin tökerösti ilmaistuna) kuin kaikki muutkin koulukaverit ja kaverit. Luulen, että vammaisuus on osaltaan tehnyt Roosasta niin vahvan kuin hän onkaan. Sellaisen korvaan, joka ei tunne Roosaa, tämä teksti voisi kuulostaa jopa epärealistiselta ylistykseltä, mutta minulta kysyttiin mielipidettäni ja ajatuksiani, ja seison täysin näiden sanojen takana. Luulempa myös, etten ole ainut, joka näin hänestä ajattelee."

"Musta sä oot hirmu vahva ihminen ja sinut sun itsesi kanssa. Sä niinku et anna pilata sun elämää sun vammalla ja yleensä aina kun nään sut niin oot aina niin ilonen ja hyväntuulinen :) Ja et tekis kärpäsellekkään pahaa. susta huokuu itsevarmuus ja suuri päättäväisyys et jos päätät jotain niin säähän myös teet sen :) ja lopuks vielä se , että oot ollu ihana kaveri <3"

 

"En ole tiennyt, mitä sairautesi/vammasi pitää sisällään tai mikä se oikeastaan on. Toki olen huomannut kävelysi olevan eri näköistä kuin muilla, ja silmissäsi olen myös nähnyt jotakin erilaista. Myös aiemmat päivityksesi ongelmiisi liittyen ovat antaneet jotakin kuvaa. Kiinnostuin tuosta uudesta päivityksestäsi ja löysin itse asiassa jo blogisi. Jotenkin yllätyin, että puhuit siellä ja päivityksessäsi itsestäsi "vammaisena". Ehkä minun olisi aika päivittää tietojani vammaisista, mutta jotenkin tuli sellainen olo, että ihan normaalihan sinä olet. Tosiaan, ei vammaisuutta sinusta juuri huomaa. Toki se varmasti vaikuttaa elämääsi suuresti, ja joudut näkemään paljon vaivaa tiettyjen asioiden kanssa. Mutta ainakin näin kauempaa katseltuna se on niin luonnollinen osa sinua, ihan niinkuin mikä tahansa piirre kenessä tahansa ihmisessä. Juuri erilaiset piirteethän tekevät kustakin ihmisestä omanlaisensa. Olet järkevä, taitava, rohkea ja positiivinen nuori."

"Oltiin koko ala-aste samalla luokalla ja tutustuttiin sitä kautta. Joskus vitos-kutosluokan kieppeillä oltiin samassa kolmikossa ja vietettiin paljon aikaa yhdessä, katsottiin elokuvia ja muuta. Yläasteella jouduttiin eri luokille, eikä oltu enää niin paljoa tekemisissä, mutta ysiluokalla tulin teidän porukkaan ja lukioon mennessä nähtiin taas useammin. Oon aina pitänyt sua mukavana, avoimena, reippaana ja sinnikkäänä ihmisenä. Mä muistan ehkä huomioineeni sun vammaisuuden ala-asteella, mutta lukiossa mä oon aina onnistunut unohtamaan sen. Se tulee mieleen lähinnä vaan silloin kun sä puhut siitä. On tosi upeeta et sä pystyt puhumaan asioista avoimesti. Oot upea ihminen ja on ollu ilo tutustua suhun! : )"

"Ollaan ala-asteelta asti tunnettu ja sinä oot koko tämän ajan mitä ollaan tunnettu niin lyhyesti sanottuna reilu ja hyvä kaveri. Ja kun asiaa tarkemmin tutkaillaan niin oot kaikkien kaveri, jossei kaveri niin ainakin kaikkien kanssa loistavasti toimeen tuleva. Oot tosi sinnikäs ja pusket eteenpäin vaikka mikä olis ja se jos mikä on arvostettava piirre! Jos itsellä on ollut vaikeaa niin sinä olet aina kuunnellut ja vahvistanu omaa oloa siitä että kyllä kaikki selviää. Nyt kun alkoi miettimään sinua ja meidän yhteistä taivalta niin tulee mieleen sekä ylä- että alamäkiä mutta tottakai päällimäisenä hienoja muistoja."

Joka kerta kyyneleet silmissä luen tätä - kiitos äiti!

Haluan koko sydämestäni kiittää niitä ihmisiä, jotka kuluttivat aikaansa krjoittaen ajatuksia minusta ja vammastani tänne blogiin - ilman teitä tätä koko postausta ei olisi saatu kasaan. Ja ilman teitä tästä ei olisi tullut niin aito ja ihana kuin tämä postaus on - kiitos! <3

~ Roosa ~

Haaste!

Toivepostaus part. 3:n julkaisu siirtyy alkuviikkoon, koska annoin muutamille henkilöille hiukan lisäaikaa kirjoittamiseen. Mutta alkuviikosta tapahtuu. Niinpä mietinkin tänään, mistä postaisin teille näin pilvisenä ja epävakaisena lauantai-iltana. Onnekseni minun ei tarvinnut miettiä sen enempää postauksen aihetta, sillä beeskneesbritain -blogin Ringa oli haastanut minut.

Haasteesta tämmöistä infoa:  

Haasteen tarkoituksena on haastaa uusia blogeja, joissa on alle 300 lukijaa ja antaa blogille näkyvyyttä.

1. Jokaisen haastetun tulee kertoa itsestään 11 faktaa. 2. Pitää myös vastata haastajan 11 kysymykseen. 3. Haastetun pitää keksiä 11 uutta kysymystä haastetuille. 4. Pitää haastaa 11 bloggaajaa, joilla on alle 300 lukijaa. 5. Haasteessa tulee lukea, kuka sinut on haastanut ja kertoa se haastatuille. 6. Ei saa haastaa sitä, joka sinut haastoi.

Eli ei kuin vain hommiin!

11 Faktaa minusta: 
 

1. Tasan viikon päästä täytän huimat 19 vuotta - vihdoinkin! Synttäriviikonloppua vietän Turussa, jossa järjestetään jälleen kerran Euroopan suurin kristillinen nuorten viikonlopputapahtuma...elikkäs Maata Näkyvissä -festarit. Mukaanhan lähtee tietysti kaikki parhaat kaverit seurakunnan nuortenporukasta. Eli todellakin aion repäistä :D

2. Oon pitkästä aikaa kotona täällä maaseudun rauhassa tän viikonlopun. Tää lauantai kuluu lapsenvahtipuuhissa kun äiti ja isi on viihteellä ja huomennahan juhlistetaan isiä - isänpäiväkakku odottaa jo valmiina aamua!

3. Työkkäri sössi taas mun asioita (mua ei oltu informoitu tarpeeksi avoimen yliopiston opintojen ja työkkärin välisestä suhteesta...) ja rahojen maksuun tulee ehkäpä noin 6-7 viikon katko ensi maanantaista alkaen. Toivottaasti saan kuitenkin nämä katkoa edeltävien päivien rahat kahden viikon päästä, muuten kyllä menee eläminen tiukaksi ja joululahjat jää ostamatta...mutta kyllä tästä selvitään! Äiti ja iskä on luvanneet tarpeen tullen auttaa rahallisesti (kiitos veronpalautusten keksijälle!), mutta tietysti yritän selvitä yksin tästä(kin) rumbasta niin pitkään kun voin.

4. Mulla on mahassa semmonen n. 10-15 cm pitkä ja 2-3 cm leveä arpi, joka alkaa rintalastan alapuolelta ja jaatkuu tonne bikinirajaan asti. Lukion alussa jouduin yllättäen ja kiireellisesti kaksi kertaa vajaa kahden kuukauden sisällä vakavaan leikkaukseen. Mulla oli siis lapsesta lähtien ollut noin kerran vuoteen tosi kipeä maha yhden päivän ajan, eikä sille koskaan ollut löytynyt syytä. Kun lukion ekana päivänä maha tuli kipeäksi , kipu loppui vasta neljän päivän kuluttua K-S K-S:n lastenosastolla suolileikkauksen jälkeen. Syy: napanuoran pätkä, joka ei ollut surkastunut mulla pois, vaan ollut kiertyneenä suolen ympärille. Ja jottei oltaisi liian helpolla päästy (ei kyllä päästy ekalla kerrallakaan ymmärtämättömien lääkärien ja hoitajien takia), jouduin 6 viikon päästä uudestaan hätäiseen suolileikkaukseen, jossa oli hengenlähtö tosi lähellä - sillä kertaa syy oli kiinnikkeessä, joka oli pistänyt suolen kuolioon. Elämäni henkisesti rankimpia kokemuksia -etenkin se viimeisin leikkaus ja viikot sen jälkeen. Mutta tässä sitä ollaan - 35 senttiä lyhyemmän suolen kanssa, mutta elossa enemmän kuin koskaan aiemmin! :)

5. Haluaisin joskus kirjoittaa ja julkaista kirjan. Mulla on ollut ala-asteen vikoilta luokilta lähtien viha-rakkaussuhde yhteen tarinaan. Oon kirjoittanut sen jo kahdesti vai kolmesti uusiksi, mutta vieläkään se ei ole valmis. Mutta joku päivä se varmasti on (kunhan tämä jo iäisyyden kestänyt "luova tauko" ja vihan kausi loppuisi!)

6. Katson salaa Erilaisia äitejä.

7. Olen onneton ottamaan itse kuvia itsestäni tai ylipäätään tajuamaan, milloin kannattaisi ottaa kamera mukaan.

8. En uskalla sytyttää tulitikuilla kynttilää. Onneksi Bicin sytyttimet on keksitty!

9. Lapsena mulla oli mielikuvitusystäviä vaikka muille jakaa. Tärkeimmät olivat ne 3 dalmatiankoiraa jotka piti ottaa mukaan kaikkialle, jopa lääkäriin. Rispektit mun vanhemmille, jotka jaksoivat mua ja mun koiria päivästä toiseen. 

10. Vihaan eniten raskaana olevien naisten jo varmaan patentoituakin lausetta: "Ei sillä väliä kumpi tulee, kunhan on terve." Tässä iässä kun alkaa miettimään jo tulevaisuuttaan, niin sitä miettii sitä mahdollisista perhettäkin. Ja näin vammaisena tuo lause ärsyttää tosi tosi paljon. Ja ei siinä, toki ymmärrän, että kaikki haluaa terveen lapsen. Niin minäkin haluan. Mutta kun se ei ole ehkä mahdollista. Ja oon myös miettinyt sitä, että eikö ne tulevat vanhemmat rakaistaisikaan sitä vammaista ja ei-tervettä lasta niin paljon kuin tervettä? Eikö se ei-terve lapsi olekaan samalla "tasolla" kuin terveet lapset? Tiedän, että tästä voi ottaa joku nokkiinsa, näin ei kuitenkaan ole tarkoitus. Kehotan taas vain miettimään toista ajattelutapaa ja sitä, miltä tuo lause kuulostaa vammaisen, esim. minun korviini. Olenkin päättänyt ja patentoinut itselleni tällaisen lauseen tulevaisuuden varalle: "Ei väliä kumpi on, ja onko terve vai sairas, kunhan on toivottu ja rakastettu." 

11. Saan suunnattomasti sielunrauhaa ja mielenkiinnon tunnetta kävellessäni yksin hautausmaalla tai muussa historiallisessa paikassa. Sellaisessa paikassa, jossa voi aistia historian - etenkin sellaisen, johon itsekin jollain tavalla liityn. Viime viikolla kävin tarkoituksella hautausmaalla, jossa oli vuoden 1918 muistomerkki. Sen merkin alle on joskus ammuttu minunkin isoisoisäni - syyttömänä. (Tarkennan, etten tunne kateutta tai en syytä ketään tästä tapauksesta. Emme me ole vastuussa menneiden sukupolvien tekosista.) Oli joten adrenaliinia nostattava, mutta myös samalla rauhoittava tunne olla siinä ja nähdä oman sukulaisensa nimi kirjailtuna siihen muistomerkkiin. Outoa, mutta totta.

11 Kysymystä minulle: 

1. Mitkä ovat heikkoutesi?

- Luonteenpiirteistä varmaan jo mainitsemani ujous, arkuus ja tietty skeptisyys kaikkea uutta kohtaan. Pitäisi vain välillä rohkeasti mennä ja olla ajattelematta liikaa sitä, miltä minusta tuntuu tai mitä muut aattelee. Voisi ajatella vaihteeksi jälkeenpäin ja mennä rokaten eteenpäin! Jos taas ajatellaan muuta kuin luonteenpiirteitä, niin mä oon niin perso kaikelle makealle, että oksat pois. Jos joku voisi haastaa mut herkkulakkoon, niin mä oon heti mukana!!!

2. Entä vahvuutesi?

- Koska luettelin noita jo edellisessä postauksessa, niin sanon tässä vain yhden, joka nousee nyt ekana mieleen, elikkäs sitkeys ja periksiantamattomuus - mä en vähällä luovuta! Jos ei heti onnistu, niin sitten yritetään (ja ehkä myös sovelletaan) niin kauan, että onnistuu!

3. Mitä tahtoisit osata tai osata tehdä paremmin?

- Haluaisin olla liikunnallisesti lahjakkaampi. 

4. Onko jotain, jota olisit halunnut tehdä toisin? Mitä? 

- Yksi lapsi kysyi tätä minulta yksi päivä  vähän toisin sanamuodoin. Kerroin hänelle silloin kaksi tapausta. Ekana haluaisin palata jonnekin kasiluokalle ja mennä yhden ihmisen luokse selvittelemään välejämme. Minulle tarjoutui siihen silloin mahdollisuus, mutten silloin uskaltanut - pelkäsin kuollakseni. Näin jälkeenpäin se olisi ollut hyvä ja loistava mahdollisuus unohtaa menneet ja jatkaa peruskoulu loppuun pelkäämättä ja esittämättä tiettyä roolia. Vaikka asiat ovatkin nyt loppuunkäsitelty, niin olisihan tämän voinut hoitaa nopeammin kuin kuudessa vuodessa. Toiseksi haluaisin vielä siihen yhteen kevätpäivään kaksi vuotta sitten. Haluaisin vielä kerran juosta halaamaan ystävääni ja sanoa hänelle, kuinka tärkeä hän minulle onkaan. Vielä kerran, ennen kuin se olisi myöhäistä.

5. Minkä hetken haluaisit kokea uudelleen?

- 1.6.2013 ylioppilaspäiväni. En tule unohtamaan sitä koskaan. <3

6. Mikä on pahin pelkosi?

- Yksin jääminen. Enkä siis tarkoita, että jään kotiin yksin tms. Tarkoitan pikemminkin yksinäisyyttä...toivottaasti tajusitte!

7. Kuinka irroittelet?

- Oon tosi huono lähtemään mihinkään baariin tms. Luulin joskus 17 veenä, että mun epilepsialääkityksen vuoksi en voisi juoda ollenkaan alkoholia. Mu neurologikäynti oli maaliskuussa, kun olin elänyt jo 4 kk täysi-ikäisyyttä ja monta vuotta siinä uskossa, ettei alkoholi voisi kuulua mun elämääni. Jotenkin mua ei siinä vaiheessa kiinostanut lähteä yöelämään mukaan - enkä edes uskaltanut kysyä. Mieluummin otan yksin kotona muutaman - ellen pelkää, että kärsin migreenistä seuraavana päivänä. Irrottelen siis turvallisesti hyvien ystävien parissa hyvän musiikin ja herkkujen parissa höpötellen kaikenlaista. Ja ensi viikonloppuna irrotellaan Turussa!

8. Minne et matkustaisi mistään hinnasta?

- Varmaan joku tämänhetkisistä kriisialueista. Yks ope mun typsikalla lähti just Kosovoon - sinne en nyt lähtisi. Enkä Pohjois-Koreaan varmaan ikinä...

9. Mitä tekisit, jos kuulisit että sinulla on kolme päivää elinaikaa jäljellä?

- Tekisin hoitamattomat asiat loppuun, sopisin mahdolliset riidat, olisin läheisteni kanssa. Nauttisin jäljellä olevasta ajasta täysillä loppuun asti!

10. Jos sinun pitäisi jättää ruokavaliostasi pois liha tai hiilarit, kumpi se olisi?

- Luulenpa, että se olisi liha. Rakastan liiaksi pastaa!

11. Mitä nimeä et missään nimessä antaisi lapsellesi?

- Tämä on vaikea! Koskaan ei saa sanoa ei koskaan, mutta tytölle "Rita" ja pojalle "Ilmari" ovat sellaisia nimiä, ettei varmaan heti ole nimenanto-listalla! 

11 Kysymytä haastetuille:

1. Miksi aloit bloggaamaan?

2. Jos saisit muuttaa yhden asian itsessäsi, mikä se olisi?

3. Jos saisit olla yhden päivän ajan joku ihan muu, mikä tai kuka olisit?

4. Paheesi?

5. Mistä saavutuksestasi olet ylpeä?

6. Mistä haaveilet?

7. Ketä/Keitä ihailet tai arvostat?

8. Kenelle kerrot ensimmäisenä, jos sattuu jotain tosi ihanaa/entäpä, kenelle kerrot ensimmäisenä jos sattuu jotain kamalaa? 

9. Oletko jouluihminen?

10. Mottosi?

11. Tämänhetkinen tunnetilasi valitsemasi biisin sanoituksen avulla ilmaistuna?

Haastan:

Annnin
Vilman
Iipun

Merjan

Anteeksi, haastoin vain neljä, mutta haluan jo nukkumaan ja olen löytänyt vasta muutaman blogin luettavaksi - en siis millään saisi 11 blogia kasaan! Yrittäkää te haastetut olla vähän parempia ja aktiivisia :D 
 

Ihanaa sunnuntaita kaikille (sen puolella näköjään jo ollaan...)! Ja ihanaa isänpäivää kaikille iseille!

~ Roosa ~

Toivepostaus part. 2: Miten näen itseni?

Anonyymi lukijani pyysi kommentissaan myös kertomaan hiukan siitä, miten näen itseni. Toive oli myös kuulla muiden ajatuksia minusta.  Todella hyvä ehdotus, kiitos tästä! Tämän postauksen olen rakentanut niin, että itse kerron siitä, miten ja millaisena näen itseni. Koska olen tunnetusti hirveän kova kirjoittamaan, teen erillisen postauksen muiden ajatuksista. Sen saan toivon mukaan kasaan lähipäivien aikana.


Juhannukselta 2012

Lapsesta lähtien olen ollut mielestäni hyvinkin itsenäinen. Ja päättäväinen. Olen tykännyt tehdä asioita yksin ja halunnut saavuttaa päämääriä, vaikka niiden eteen on joskus tarvinnut tehdä enemmän työtä. Tykkäsin leikkiä yksin, sain määrätä itse miten leikki eteni. Hypynaurulla halusin oppia hyppimään, vaikkei se kai käytännössä pitänyt olla edes oikein mahdollista yhden näkevän silmän ja huonon jalan kanssa. Kovaa työtä tein, ja opin. Ilman päättäväisyyyttäni tuskin olisin oppinut.
   Tämä itsenäisyys ja päättäväisyys on kyllä jatkunut tähän päivään asti. Tykkään olla yksin ja jos päätän jotain, teen kaikkeni, että saavutan päämääräni. Esimerkkinä päättäväisyydestä mainita tämän mun fysioterapian tilanteen - olen päättänyt, että se valitus menee läpi! Itsenäisyydestä sen verran vielä, että olen hyvinkin pienestä pitäen halunnut hoitaa asioitani itse. Jo yläasteen alussa sovin itse fysioterapia-aikani, olen aina tilannut lääkäriajat, soittanut labraan ja kysellyt tuloksia. Olen halunnut ottaa itse selvää asioista. Itse olen myös ostanut itselleni vaatteita omilla rahoillani yläasteikäisestä. Tietysti rahat on tulleet osittain synttäri/nimpparilahjana, mutta kuitenkin. Osa on kuitenkin myös ihan työstä ansaittuja rahoja. En myöskään itse usko, että pystyisin asumaan yksin, ellen olisi jo hyvinkin nuorena oppinut itsenäiseksi. Kertaakaan ei ole äidin ja isin tarvinnut muistuttaa laskujen maksamisesta tai hoitaa mun asioita esim. kelan tai työkkärin kanssa, itse mä olen ne hoitanut ilman huomauttamista.


Esikuva?

Itsenäisyyden vastakohtana olen myös hyvin sosiaalinen ja tulen toimeen kaikkien kanssa ikään, sukupuoleen, taustoihin ja ulkonäköön katsomatta. En pystyisi elämään ilman läheisiäni, perhettäni, ystäviäni, kerholapsiani, kaikkia mun ihania rakkaita. Yksinäisyyden ja yksin olemisen vastapainoksi tarvitsen toisia, että taas välillä voisin ja haluaisin olla yksin. Höpötän ja pöpötän hirveän paljon muiden seurassa. Varmasti välillä niin paljon, että muut kyllästyvät. Olen hyvin avoin vammastani, perheestäni, työstäni, ylipäätään kaikista elämäni tapahtumista. Olen suurten sukujen yksi jäsen ja mun ympärillä on aina ollut paljon eri-ikäisiä ja eri taustoja omaavia ihmisiä. Myös neurologit, fysioterapeutit, pohjallisten tekijät, hammaslääkärit ja kaikki muutkin ammattilaiset, jotka olen tämän vammani takia saanut kohdata, ovat avartaneet maailmaani ja sosiaalisuuttani. Olen hyvin varhain saanut olla tekemisissä hyvin monen erilaisen ihmisen kanssa. Se on sekä hyvä, että huono asia.  Olen oppinut vuorovaikutuksen "sääntöjä", mutta vastapainoksi se on tehnyt minusta ikäistäni kypsemmän (uskallan sanoa tämän monen lausunnon pohjalta), mikä ei ole aina ollut hyvä asia. Kun kaverit käyttäytyivät ääliömäisesti eli oikeastaan ikäistensä tavoin, minä en voinut ymmärtää, koska olin aina vähän ylempänä. Monet riidat olivat tämän seurausta. Kun muut eivät voineet ymmärtää minua enkä minä heitä. Mutta onneksi asioista on selvitty ja riidat sovittu. Ja näin jälkeen päin olen saanut huomata, että ne ihmiset, joiden kanssa tuli riideltyä, saattavat yllättäen ja ykskaks ottaa yhteyttä minuun hankalissa tilanteissa ja pyytää apua. Eli siis loppu hyvin, kaikki hyvin.


 

   Avoimuus on varmasti myös sellainen asia, jonka itse lisäisin listaan. Voin puhua kipeistäkin asioista avoimesti kaikille, hieman tuntemattomillekin. Tämä on varmasti perheeni ansioita. Olen ollut hyvin tiedonhaluinen lapsi ja perheeni on antanut vastauksia - oli kyse sitten vammastani tai ihan mistä muusta tahansa. Avoimuudellakin on molemmat puolet. Se tuo ihmisiä lähelleni, mutta myös karkottaa. Joku ihailee avoimuuttani, joku toinen pelästyy ja lähtee kauemmas. Olenkin joutunut välillä opettelemaan olemaan hiljaa tietyistä asioista. Tässä on vielä paljon opeteltavaa, mutta pidän kuitenkin mielessäni sen, että minun ei tarvitse toisten ihmisten mielipiteiden takia muuttua - ainakaan liikaa.
   Monet sanovat, että olen rohkea. Olen selvinnyt asioista, mistä joku toinen ei omien sanojensa mukaan selviytyisi. Mene ja tiedä, tästä en itse välttämättä olisi niin varma. Mutta välillä tämäkin luonteenpiirre käy mielessäni.
   Kannustan ja autan muita. Tiedän itse, miten suuri merkitys pienillä hyvillä sanoilla on. Niistä saa todella paljon voimaa vaikeuksien ja ihan tavallistenkin asioiden keskellä. Ja jos näen, että toinen on avun tarpeessa, haluan auttaa, sillä minuakin on autettu. Tee muille niin kuin itsellesi toivoisit tehtävän, vai miten se meni?
 Olen huumorintajuinen, mutta välillä tajuan hyvät jutut liian myöhään. Mutta se parhaiten nauraa, kuka viimeksi nauraa, vai?


Abinavuodelta..

   Jos sitten mennään niihin asioihin, joihin en ole elämässäni niin tyytyväinen. Eli välillä huomaan olevani dominoiva, määräilevä. En pidä siitä. Joissain asioissa se on hyvä juttu, esimerkiksi lasten kanssa työskennellessä minun on pakko tietää, mitä tahdon lapsen tekevän. Koulussa on rajat, joita lapsien odotetaan noudattavan ja minä olen omalta osaltani pitämässä huolen siitä, että lapset niitä noudattavat. Jos alun lempeästi ja kaunisti sanominen ei auta, niin sitten on sanottava vähän topakammin. Myös näissä erilaisissa virastoissa omia asioitaan hoitaessa pitää olla tietää, mitä vaatia. Mutta ihmissuhteissa tämä ei ole aina niin jeejee-juttu. Tässä minulla on vielä opittavaa.
   Stressaan paljon turhista asioista. Sellaisista joihin en voi vielä vaikuttaa. Kaikesta pystyy saamaan stressin aikaiseksi. Ihan kaikesta, ihan aina.
   Perfektionistisuus. Onneksi vaadin tätä vain itseltäni, en muilta. Haluan hoitaa asiat kunnolla loppuun asti.
   Ja vaikka muuten olenkin avoin ja sosiaalinen, välillä muhun hiipii tietty arkuus ja epäluuloisuus. Mitä muut ajattelee? Uskallanko mä? Entäs jos mä on pidäkään siitä (joku uusi ja tuntematon juttu)?
   Vammasta mä oon kertonut jo aiemmin, eikä mun ajatukset ole muuttuneet. Tämä vamma on osa mua. Mä en juurikaan sitä ajattele, paitsi kun kohtaan uusia ja mulle tulevaisuuden kannalta tärkeitä ihmisiä. Silloin mä haluan olla avoin. Jos joku häipyy sen takia, että pelkää sellaista , jossa mun mielestä ole pelättävää, ei sitten kai ole tarkoitettu mun elämään. Joitain asioita mä en pysty tämän vamman takia tekemään, mutta ne on onneksi rajallisia. En sano, että elämä on aina juhlaa tämän perussairauteni eli IP:n johdosta. Monet itkut on itketty, varsinkin viime aikoina. Mutta koskaan en ole miettinyt, surrut ja manannut tätä sen enempää. Tämä oli tarkoitettu näin, enkä mistään hinnasta vaihtaisi pois. Ei se vaihtamalla parane. Jos mulla ei olisi tätä vammaa, en olisi Roosa ollenkaan. Olisin joku aivan muu ihminen. Ja minä haluan olla juuri tällainen - hyvine ja huonoine juttuineen.

 

Onneksi kuitenkin hyviä juttuja on yleensä enemmän ;)

 

Toivottavasti tämä postaus antoi sitä, mitä haettiin, kyselkää ihmeessä lisään, jos jäi vielä mietityttämään. Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

 

~ Roosa ~

  
  

Toivepostaus: Vähän (liikaa) minusta itsestäni itseni kertomana...

Eli toivottiin ihan perustietoa minusta itsestäni lisää. Tässäpä tulee...

Anteeksi kuvalaatu....

 Yleistä: Eli Roosa, vielä hetken aikaa 18 vee Jämsästä. Elokuussa muutin omaan kämppään välivuoteni ajaksi, jotta olisi helpompi käydä töissä. Työmarkkinatuki siis juoksee kouluavustajan töistä. Muuten varsinaisia tuloja ei ole, ellei asumistukea lasketa. Sehän menee siis kokonaan vuokraan...

Perhe: Olen viisilapsisen perheen esikoinen, synnyin vuonna 1994. 1998 syntyi ensimmäinen pikkuveljeni, neljän vuoden päästä seuraava pikkuveli. Vuodet 2006 ja 2008 toivat mukanaan molemmat pikkusiskon. Meidän jokaisen lapsen nimi alkaa R:llä ja myös toisissa nimissämme löytyy yhtäläisyyksiä: meidän tyttöjen toiset nimet ovat Eveliina, Karoliina ja Eppuliina, poikien toiset puolestaan loppuvat molemmat i-kirjaimeen Kasperi ja Eemeli. Se, että olen isosisko ja ikäeroa löytyy neljästä vuodesta lähes neljääntoista vuoteen saakka on mielestäni ennen kaikkea rikkaus. Olen saanut olla tarpeeksi kauan vanhempien ainokainen ja pikkusisarukset ovat opettaneet huolehtimaan, nipottamaan, riitelemään (sivistyneesti ja ei-niin-sivistyneesti), leikkimään, jakamaan, neuvomaan, auttamaan ja tietysti rakastamaan. En varmastikaan olisi näin sosiaalinen ja avarakatseinen ilman sisaruksiani.

kerran tehtiin kokkiksessa iltapalapiirakkaa - nam!

 Harrastukset: Harrastanut olen suhteellisen vähän - ainakin verrattuna useisiin kavereihini. Vamma on sulkenut pois monet liikuntalajit. Tai en sano, että vamma sulkisi pois asioita, mutta minä olen sulkenut. En ole koskaan tykännyt joukkuelajeista, joissa olisin väkisinkin huonompi kuin toiset. Lapsena en olisi pystynyt kuvittelemaan itseäni esim. pelaamaan jalkkista. Vaikka tiesin jo tuolloin varsin hyvin, että olen omana itsenäni hyvä ja vamma nyt vaan on vamma, riittää kun tekisin parhaani, päätin harrastaa jotain aivan muuta. Tai no, äiti päätti, että minut on saatava harrastamaan jotain, sillä itse olin hyvin haluton lähtemään koulupäivän jälkeen mihinkään harrastamaan/tapaamaan samanikäisiäni. Ykkösluokasta viidenteen luokkaan asti olin seurakunnan lapsikuorossa, jonne äiti ekana kertana lähes tulkoon raahasi, toisella kerralla hyppelin sinne jo itse. Olen siis varsin skeptikko kaikkeen uuteen, ekana ajatuksena on aina ollut "entä jos en pidäkään siitä". Äiti patisti myös minut pianonsoittoon, ja vasen hemikäsi oppi hyvin ahkeran harjoittelun tuloksena soittamaan sointuja. Nyt olen pianonsoiton lopettanut, mutta aina nyt joululaulut pitää soittaa. Seurakunnan kokkikerhossa olin myös kolmisen vuotta. Tätäkin äiti minulle ehdotti. Ja alun epäilyjen jälkeen pidin taas kovasti!

   Nyt vanhemmiten olen kyllä itse itselleni harrastukseni hankkinut, mutta painopiste on edelleen enemmän yksilökeskeisissä jutuissa, kuin yhteisöllisyydessä. Käyn nyt neljättä vuotta yksinaulutunneilla. En sano, että minulla olisi niin hieno ääni, että laulajaksi pitäisi ryhtyä, ihan normaali ääni mulla on. Tuolla yksinlaulutunneilla pyritäänkin siihen, että oppisi käyttämään ääntään oikein. Eli tekniikkaa laulujen kautta. Ja vaikka itse sanonkin, kehittynyt olen huimasti! Laulamisen lisäksi seurakunnan kokkiksen vetäminen ystäväni Merjan kanssa sekä seurakunnan nuorisotoiminnassa mukana oleminen ovat niitä harrastuksiin liitettäviä asioita.

isi toi viikolla tällasen - kiitos!

Musiikkimaku: Mun musamaku on aika laidasta laitaan, lukuunottamatta klassista ja ihan örinäheviä. Enemmän suomenkielistä kuin enkunkielistä. Lapsena kotona soi aina suomipop/rock, joten sinne minäkin olen jäänyt. Eniten tällä hetkellä soi PistePiste, Juha Tapion uusin levy, Elokuu, PMMP, Pariisin kevät. Onhan noita. Tiedän kyllä paljon enkunkielisiä hyviä kappaleita, mutta jos joku alkaa puhumaan jostain kappaleesta sen pelkällä nimellä tai jostain enkunkielisestä artistista, saatan olla ihan ulalla. Eli siis suomeksi sanottuna: kun kuulen radiosta enkunkielisen kappaleen, saatan tunnistaa sen ja todeta, että tää on tää hyvä biisi, mutta esittäjästä ja kappaleen nimestä mulla ei ole välttämättä hajuakaan.

osa mun lasten klassikko -kirjoista.

Kirjat:  Kirjat ovat olleet aina lähellä mun sydäntä. Kaikki kirjat. Siitä voi kertoa esimerkiksi se, että ensimmäinen sanani oli kirja. Olin tuolloin 7 kuukauden ikäinen. Enkä nyt puhu soopaa, olen vain ollut niin kunnianhimoinen jo silloin! :D Lapsena tuli luettua Astrid Lindgreniä, äidin vanhoja Tiina-kirjoja ja kirjaston tarjoamia herkkuja. Nyt opiskelu vie lukuhetket kyllä aika tehokkaasti, mutta sääntöni on ollut, että lomilla vähintään yksi kirja on popsittava. Syyslomalla en ehtinut, siispä joululomalle jää kaksi. Viimeisimpiä lukemiani kirjoja on Riikka Pulkkisen Vieras, Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty, Miika Nousiaisen Metsäjätti, Twilight-sarja ja Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-sarja. Tove Jansson on ehdoton kunnioituksen kohteeni niin kirjailijana, muumien luojana kuin taitelijanakin. Hänen elämänkertansa on edelleen valitettavasti kesken - kuka voisi kellot seisauttaa?

kuva Googlesta.

TV-sarjat:  Pysytään edelleen suomalaisessa. Ja varsinkin siinä. UP katsotaan joka viikko, jos ei ehdi, niin sitten Areenasta, keskiviikkoisin myös Taivaan tulet ysiltä on ehdoton. Kotikatua seurasin alusta loppuun - olin puolivuotias kun sarja alkoi ja katsomispaikkana sitteri, kun sarja loppui seurasin sarjaa sohvalta ja ikää mittarissa 18. Niin ja Vain Elämää - aivan upea ja ehdoton sarja! Perjantaina oli Juhiksen päivä, ihana, katsoiko kukaan ?!

kuva Googlesta.

Leffat: Varsin vähän tullut leffoja harrastettua. Mutta onhan noita, lastenleffat lähes kaikki mahdolliset katottu, Harry Potterit tietysti, Remember Me, Tie Pohjoiseen, Hulluna Saraan, 21 tapaa pilata avioliitto, Kaunis mieli, Forrest Gump, The Day After Tomorrow, Poseidon, Anoppi on pahin...tossa saattaa olla kahden vuoden saldoni. Ja varsin laaja ja erikoinen. Joku sais tehdä musta enemmän elokuvien ystävän. Ja täyttää kaikki aukot sivistyksessä!

   Seuraavana olisi tarkoitus tehdä postaus siitä, millaisena näen itseni ja mitä muut minulle tärkeät ihmiset ajattelevat minusta. Pysykäähän kuulolla!

~ Roosa ~