17.2.1933-27.5.2020

Rakas Mummu,

Sinä tulet todellakin olemaan minulle aina rakas. Sain viettää kanssasi niin paljon aikaa jo hyvin pienenä, että minusta tuntui siltä, että siellä missä sinä olet, on minun toinen kotini.

En tiedä ketään, joka olisi aina niin huolehtivainen kuin sinä. Ja huolissaan. Läheisten hyvinvointi oli sinulle aina tarkeämpää kuin omasi. Jos jonkun hyvinvointi olisi ollut kiinni siitä, että taivaalta pitää hakea kuu, sinä luultavasti olisit hakenut sen. Sanoit usein meille lapsenlapsille, että "Älkää telmiä siinä" ja "Varokaa ettei päistänne tule kohta kahta kissankuppia." Et pitänyt riitelemisestä tai tappelemisesta. Välillä varoitit ja huolehdit myös aivan turhasta ja turhaan ja aivan liikaa. Mutta kaikki tietävät, että teit sen vain meidän parhaaksemme. Sinä todellakin halusit suojella meitä parhaasi mukaan kaikelta pahalta.

Muistoissani sinä hoidat kukkia, lannoitat pihakasveja, nypit rikkaruohoja sekä kuivuneita lehtiä kaikista niistä kymmenistä kukista ja kasveista, joita omistat. Seurasin lapsena huvittuneena, kuinka juttelit kasveille ja sitten kuuntelin, kuinka puhuit siitä, että kasvit tykkää kun niille juttelee. Pidin sinua höpsönä. Nyt huomaan itse juttelevani omille huonekasveilleni. Ja kun ne eivät ole tyytyväisiä saamaansa hoitoon, totean, että mummu kyllä tietäisi, miten teidät saisi voimaan paremmin.

Samoissa muistoissani sinä myös viet minua ruokkimaan pullalla sorsia, vaikkei niin saisi tehdä. Vedät minua ja veljeäni pulkassa, katsot kuinka keinun keinussa ja kun päätämme serkkuni kanssa leikkiä häitä, etsit meille huiveja juhlavaatteiksi. Ostat nukkeja, joilla voimme serkkuni kanssa leikkiä kotia pikkukammarissa. Välillä sitä kutsutaan Roosan kammariksi. Ulkomaanmatkoilta tuot aina jonkin koriste-esineen ja herkkuja tuliaisiksi. Minulla on lähes kaikki sinulta saamani koriste-esineet yhä tallessa.

Silloin tällöin sinä leivot pullaa ja kuivakakkuja. Minulla on selässäni pigmenttijuovia, joten teet välillä tiikerikakkua. Sanot, että "Tässä tiikerikakkua mummun tiikerilijalle." Jouluisin leivot pipareita ja sitten myös kanelimuroleipiä, koska serkkuni pitää niistä. Teet aina yhden ylimääräisen rasiallisen kanelimuroleipiä vain häntä varten. Sinulla on aina kahvipöydässä herkkuja ja suklaata piilossa jossain komerossa. Puhut, ettei saa syödä liikaa makeaa, tulee maha ja pää muuten kipeiksi. Hetken kuluttua kysyt, haluanko lisää suklaata.

Sinä käyt uimassa ja erityisesti vesijuoksemassa. Pyöräilet jumppaan ja takaisin. Näet ystäviä ja sisaruksia yksin ja yhdessä papan kanssa. Käymme yhdessä Saarijärvellä isotätini ja hänen miehensä luona. Nukun vieressäsi. Kun isotädin miehen kuolemasta on aikaa vain kuukausia, keräämme Saarijärvellä mansikoita Erkin lannoittamista pensaista. Raju ukonilma lähestyy ja haluaisin sisälle,  minua pelottaa. Lohdutat kuitenkin sanomalla: ”Erkki se vain siellä Jumalan kanssa kärrää kiviä pellolla. Se kyllä näkee meidät ja sanoo Taivaan Isälle, että älä noiden päälle kippaa.” Lähestyvä ukonilma kaikkoaa yhtä nopeasti kuin se tulikin. Olit oikeassa.

Pääsiäis- ja joulukirkossa tarjoat eukalyptuspastilleja. Olen oppinut, että niiden imeskely kestää noin saarnan verran. Toinen sinulta opittu taito on se, ettei minnekään pidä lähteä, ennen kuin on juonut lasin vettä ja käynyt vessassa.

Me käymme myös keskustan Tiimarissa usein koulun jälkeen. Äiti ei pidä siitä, mutta käymme siellä silti. Olen usein koulun jälkeen sinun ja papan luona. Pappa tekee voileipää ja paistaa lettuja. Sinä kysyt, miten koulussa ja kavereiden kanssa menee. 

Sitten alat unohdella asioita ja puhua samoja asioita vähän liian usein. Vähitellen sinulta katoaa ilmansuunnat. Sinusta tulee vähitellen äkäisempi ja söisit vain pullaa ja kahvia. Olen tottunut, että sinulla on kaappien siivousoperaatio aina menossa, mutta nyt niitä on kymmenen yhtä aikaa eikä yksikään valmistu.

Herra Alzheimer. Se kamala ukko tuli kysymättä lupaa keltään tänne.

Saan silti vielä muutaman vuoden kanssasi. Olisin voinut käyttää ne paremmin, eikä minulle tullut Herra Koronan takia tilaisuutta pyytää sitä sinulta anteeksi. Siitäkin huolimatta, ettet olisi tuskin ymmärtänyt anteeksipyyntöäni tai edes tunnistanut minua enää. Mutta anteeksi mummu, etten ollut luonasi useammin. Etten soittanut vielä silloin, kun osasit vastata puhelimeen. Sairastumisesi oli minulle niin kamalan vaikea asia. 

Toivottavasti pidät silti niistä muistoista, joita saimme. Minäkin arvostan niitä hetkiä, jotka saimme herra Alzheimerista huolimatta. Saimme omanlaisia uusia muistoja. Opin tuntemaan kaksi mummua. Molemmat niistä kysyivät, haluanko kahvia. Molemmat pitivät herkuista ja olivat huolissaan voinnistani. Toinen niistä piti saunomisesta, toinen ei olisi millään halunnut pesulle. Mutta se ei myöskään halunnut suihkun alta pois, kun sen sai sinne viimein houkuteltua. Molemmat käyttivät mitä omituisempia sananparsia. Toinen oli iloinen, toinen surullinen. Toinen osasi toimia itsenäisesti, toinen tarvitsi turvaa ja ohjeistusta. Kumpikaan ei olisi selvinnyt ilman pappaa.

Ja pappaa sinä todella rakastit. Et se ollut sinä, joka heitteli tavaroita ja halusi erota. Me kaikki tiedämme, että et sinä oikeasti halunnut. Et se ollut sinä. Muistan, että vänkäsitte ja nahistelitte usein lapsuudessani. Olin siitä huolissani - pelkäsin, että eroaisitte. Mutta sanoit kerran kahdeksanvuotiaalle Roosalle, että vaikka te välillä papan kanssa tappelettekin, kyllä te silti toisianne rakastatte. Ja pappa tulee rakastamaan sinua myös aina - olet hänelle tärkeintä, mitä koskaan on ollut tai tulee olemaan. 

En halua muistaa sinua vihaisena ja itkuisena mummuna. On turhaa väittää, ettet ollut sitä viimeisinä vuosinasi mummu. Sinä olit kaikkea muuta kuin itsesi, sillä välillä Alzheimer antoi sinusta vain häivähdyksen takaisin. Mutta kukapa ei olisi itkuinen silloin, kun on eksyksissä - kun ei ole missään kotona.

Toivottavasti mummu tiesit, että sain jättää sinulle hyvästit; silittää tukkaasi ja kertoa sinulle kaiken sen, mitä halusin sinun vielä kuulevan. Olen niistä vieressäsi vietetyistä tunneista niin kiitollinen. Pelkäsin, että joutuisit lähtemään ilman, että kerron, kuinka rakas ja hyvä sinä olet minulle ollut. Mutta minä sain kertoa sen ja niin monta muutakin asiaa - kuten sen, ettei sinun tarvitsisi jäädä tänne enää minun takiani. Sillä sinä olit opettanut ja antanut minulle jo kaiken sen mitä tarvitsin - ja niin paljon enemmänkin. Minä kyllä pärjäisin, siitä sinun ei tarvitsisi olla huolissaan. Sinä ansaitsisit päästä kotiin. 

Eilen illalla sinä viimein pääsit. 

Rakkaudella ja kiitoksella,

Roosa

Aina unelmat ei toteudu

Vajaa vuosi sitten oli kulunut kolme viikkoa suolitukoksesta ja sen jälkeinen euforinen elämänhalu oli muuttunut tosiasioiden tajuamiseen ja realismiin. Aloin ymmärtää, että todennäköisesti joutuisin luopumaan yhdestä mun tärkeimmästä unelmasta. 

   Mä en tarvinnut asian tajuamiseen ja ymmärtämiseen lääkäriä - joskus pitkäaikaissairaana on tarpeeksi kyvykäs ymmärtämään asioita, jotka eivät millään tavalla edes liity perussairauteen. Lääkärin sijaan mä tarvitsin ihmistä, jolle sanoa ääneen tämä ymmärtämäni asia. 

Mä oisin voinut sanoa sen jollekin ihan toiselle tyypille. Oon välillä miettinyt, oisko mun pitänytkin. Mutta mä en halunnut, että toinen lähtee liiaksi mukaan mun panikointiin tai suruun. En halunnut kuulla, että mieti nyt vielä. En halunnut myöskään huolestuttaa liikaa. 

   Enkä erityisesti halunnut sääliä. 

   Mä kerroin asiasta ensimmäisenä mun miespuoliselle ystävälle. Paikassa, jossa sanoja ei pääse karkuun. Autossa, kun toinen oli heittämässä mua luotansa juna-asemalle. Väsyneenä iltapäivänä, jolloin sanomattomat asiat painaa sydäntä niin paljon, että ne tekee mieli vain huutaa ulos. Eikä ihme, sillä tämä asia meni niin syvälle mun naiseuteen, ettei paremmasta väliä. Asia myös tuntui ja tuntuu edelleen joltain niin negatiiviselta, ettei sille edes ole sanoja. Silti mun oli sanottava se ääneen, tehtävä siitä itselleni totta ja todellista.

”Mä oon tullut siihen tulokseen, että niiden mun mahassa olevien kiinnikkeiden vuoksi mun ei ole järkevää koskaan yrittää saada omaa lasta. Se ois tosi riskialtista.”

Toinen oli ehkä kaksi sekuntia hiljaa. Sitten se totesi varsin lohdullisen asian. Mietin, miten se osaakin vastaanottaa mun elämän tuskat niin hyvin ja löytää paremmat sanat kuin ehkä yksikään muu. Se ei panikoinut, käskenyt miettimään, huolestunut eikä säälinyt. Pahoillaan se toki saattoi olla, mutta tiesin, ettei toinen tulisi valvomaan öitään mua surkutellen. Viimeisenä totesin, etten ole kertonut asiasta oikeastaan kenellekään, enkä todennäköisesti ole hetkeen kertomassakaan. En ollut siihen vielä valmis. Mun ei tarvinnut kuulla toisen suusta mitään luottaakseni, ettei asia leviä eteenpäin. Vaikka siis oonkin jälkikäteen miettinyt, oisko mun pitänyt kertoa asiasta ekana jollekin toiselle, en saamani vastaanoton vuoksi osaa katua valintaani hetkeäkään. Se oli just sellainen, mitä tarvitsin.

Mä en halunnut jäädä asiaan kiinni liiaksi, joten painoin sen taka-alalle. Kunnes mun oli alkuvuonna palattava sen äärelle uudemman kerran. Useampi lääkäri nimittäin laittoi mut miettimään, haluanko mä tulevaisuudessa omia lapsia. Kukaan ei pystynyt sanomaan varmaksi, miten vatsassani oleva iso arpimassa vaikuttaisi raskauteen. Saattaisin saada suolitukoksen, mutta yhtä hyvin voisin selviytyä ilman sitä. Mikään ei ollut varmaa. Asia olisi luonnollisesti mun päätösvallan alla.

   Ylianalysoivana ihmisenä tulin siihen tulokseen, että mun on tehtävä lopullinen päätös asiasta. Muuten stressi saisi musta ylivallan. 

Niinpä mä päätin, ettei minusta koskaan tule biologista äitiä. 

Mä en ole asian kanssa vielä sinut ja ok. En tiedä, oonko koskaan. Mutta mä opettelen elämään sen kanssa. Samaan aikaan opettelen lohduttamaan muita. Vakuuttelen, että musta ei tarvitse olla huolissaan. Ja kyllä, päätökseni on lopullinen. Ei, en lohduttaudu ajatukseen siitä, että oon vielä nuori. Sillä todennäköisyyksiä relevantimpi kysymys on, oonko valmiiksi riskiodottajien ryhmään kuuluvana valmis ottamaan vielä senkin riskin, että voin saada suolitukoksen raskausaikana. En helvetissä ole. Sellaisen riskin ottaminen olisi ehdottoman väärin lasta kohtaan.

   Ja kyllä, olen puhunut asiasta psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.

   Mä oon kuitenkin aina halunnut äidiksi. Oon halunnut sitä enemmän kuin yhtäkään haaveammattia tai nykyistä työtäni. Kun ala-asteella muut sanoivat tulevansa isoina päiväkodin tädeiksi, partureiksi ja lääkäreiksi, mä sanoin haluavani äidiksi ja vasta sen jälkeen joksikin muuksi - ja nekin ammattitoiveet liittyivät tavalla tai toisella lapsiin ja nuoriin. Kun olin yläasteikäinen, harmittelin, ettei mulla ollut poikaystävää eikä teiniäitiys ollut yhteiskunnassamme tavoiteltavana pidetty asia - vaikka muodissa se toki saattoi olla. AMK-aikana en voinut pitää silmiäni erossa kaikista ihanista vauvan- ja lastenvaatteista. Kuinka monta kertaa olisinkaan halunnut ostaa koko Ylivieskan Kärkkäisen lastenvaateosaston tyhjäksi, jos se olisi ollut vähäisessä määrinkään järkevää. Kaverit pyörittelivät päitään mun hulluudelle.

   Onneksi en ostanut.

   Onneksi jo noin kymmenvuotiaana päähäni syttyi hassulta tuntunut haave. Mun kalenterin ja päiväkirjan välimallissa oli sellainen aukeama, johon sai kirjoittaa tulevaisuuden haaveitaan ylös. Mä kirjoitin tuon haaveeni sinne, muistaakseni kolmanneksi tai neljänneksi. Sitten tein kalenteripäivikseni ohjeen mukaan ja liimasin aukeaman sivut kiinni toisiinsa. Ehkä vuoden kuluttua tuosta kalenteripäivis lensi paperin- ja pahvinkeräykseen haaveet mukanaan. Muut kirjoittamani haaveet olen autuaasti unohtanut, mutta tuota kolmannen tai neljännen kohdan haavetta en.

Haluaisin adoptoida isona lapsen.

Adoptio on kai tuntunut musta aina varsin varteenotettavalta vaihtoehdolta. Olin ehkä 22-vuotias ammattikorkeakouluopiskelija, kun latasin kännykkääni laskurin. Se laski päiviä 25-vuotissynttäreihini. Adoption alaikärajaan. 

   Mä oon ollut kohta puoli vuotta 25.

   Tänään naistenpäivä tuntuu erilaisemmalta kuin yksikään aiempi. Oon kuluneiden muutaman kuukauden aikana kysynyt arvoani naisena monesti. Vaikka tänä päivänä on vaihtoehtonsa, naiseuteni koki ehkä suurimman mahdollisen kolauksen. Varsinkin, kun IP:stä johtuen en voi antaa munasolujani edes luovutukseen. En voi siis tehdä ketään toista onnelliseksi, vaikka itse olen kokenut muutamankin onnettoman hetken.

   Ja toisaalta, vaikka pyörittelisin asiaa miten päin tahansa, lopputulos on silti se, että kaikesta huolimatta olen silti nainen. Nyt tämän koko naisen pitää vain saada kalibroitua omat naiseuden arvonsa uuteen asentoon. Siihen voi mennä hetki, mutta uskon, että joku päivä huomaan onnistuneeni.

Samalla tiedän, ettei mulla ole enää yhtäkään hyvää tekosytä olla laittamatta elämäni fasiliteetteja siihen kuntoon, että voin ottaa yhteyttä Pelastakaa lasten adoptioneuvontaan.

Mun suurin haaveeni ja unelmani tulee aina olemaan äitiys.

~ Roosa ~

Taitepiste

Vuosi sitten oli ihan tavallinen maaliskuun sunnuntai-aamu, mitä nyt siskoni olivat luonani yökylässä. Heräsimme naapurin porakoneen ääneen. Kello taisi olla jotain yhdeksän ja kymmenen välillä. Noustessani ylös se sunnuntai kuitenkin muuttui tavallisesta kivun ja pelon täyteiseksi päiväksi, jollaista en ollut ajatellut koskaan enää kohtaavani.

Mä tunsin sykähtävän, viiltävän kivun oikealla puolella vatsaani.

Se oli tuttu kohta. Mä tiesin, mitä sen kohdan alla oli, mitä siinä kohdassa oltiin reilut kahdeksan vuotta aiemmin tehty. Mutta mä olin kuitenkin toiveikas, en halunnut ajatella vielä yhtään mitään. Toki mä muistin, miten se sama kohta oli tuntunut jo muutamaan otteeseen kipeältä aiempina kuukausina ja miten olin kuluneella viikolla todennut äidilleni, että jotain outoa mun mahassa on.

Mä kuitenkin työnsin sen ajatuksen pois, menin keittiöön ja otin maitohappobakteerin vesilasillisen kanssa ennen kuin aloin kokoamaan mulle ja siskoilleni brunssia. Mun siskot rakastaa pitkiä aamupalahetkiä luonani, täytyyhän mun se brunssi valmistaa. Niin mä ajattelin.

   Se brunssi oli vieläpä tavanomaista erityisempi, koska sillä aamupalalla oli tarjolla myös pannukakkua.

Yleensä mä söin noina meidän siukkuviikonlopun runsailla aamupaloilla kaikkea. Nyt joku ääni mussa epämukavan oloni keskellä kuitenkin sanoi, ettei mun kannattaisi vetää tällä kertaa övereitä. Mä tulin täyteen jo kahdesta leipäsiivusta ja pannukakkupalasta – tai korkeintaan kahdesta. Jogurtin jätin väliin.

Me kuitenkin jatkettiin askareitamme normaalisti. Piti harjoitella meidän porukoille suunnittelemaa Eppukeikkaa varten lauluja ja sit piti mennä elokuviin. Ja paistaa laskiaispullia.

Niin tosiaan, oli laskiaissunnuntai.

  Jossain vaiheessa muistan soittaneeni äidille. Valitin vähän huolissani mahaani, joka muuttui tunti tunnilta kipeämmäksi. Siinä vaiheessa kuitenkin tuntui, että se voisi mennä vielä ohi. Äiti käski pysyä liikkeessä. Jossain välissä otin toisen maitohappobakteerin ja Movicolia, joka lisää nesteen määrää suolistossa.

Me treenattiin niitä lauluja, leivottiin pullat täyttökuntoon ja syötiin ennen kuin meidän piti lähtee kohti elokuvateatteria. Uskalsin syyä just ja just yhen lautasellisen keittoa. Jostain syystä mun ei ollut yhtään nälkä.

Jossain välissä otin myös kuvan Aaltomaljakossa olevista liloista tulppaaneistani Instaramiin. Laitoin siihen hashtagiks tulips ja lisäsin tulppaaniemojin perään.

   Matkalla elokuvateatterille pitelin mahaani, mutta kuluttaessamme aikaa leikkikentällä viimassa ja pakkasessa sanoin siskoilleni, et nyt tuntuu siltä, et se mahakipu alkaa vähitellen helpottaa. Toinen, loputtoman empaattinen siskoni sanoi, et hyvä juttu.

Ajattelin, että elokuvista palaisi kivuton Roosa.

   Söin muutaman karkin elokuvissa – enempää en uskaltanut. Se elokuva oli uusin Risto Räppääjä, mun myöhästynyt nimpparilahja toiselle siskolleni. Kun tunsin vatsassani ikävän kouraisun, joka vei sekunniksi kivun mennessään, luulin pienen hetken, et nyt ohutsuolessani ruokasula alkoi liikkua ja kipu häviää.

Sitten tunsin toisen kouraisun, kolmannen, neljännen.

Avasin vaaleanpunaisten farkkujeni ylimmän napin, koska ne olivat alkaneet puristaa.

Mä en muista siitä elokuvasta mitään. Sen sijaan muistan, et elokuvan jälkeen sanoin siskoilleni liiankin kohtuuttomaan ja ilkeän sävyyn, että nyt kukaan ei puhu mitään ja me vaan mennään mahdollisimman nopeasti mun kämpille. Mua sattui. Soitin äidille, että milloin sä tuut. Äiti sanoi tulevansa reilun tunnin kuluttua.

Sen jälkeen mä vaan laskin minuutteja siihen, et äiti tulisi ja tietäisi, mitä pitää tehdä.

Kotona linnoittauduin kuuman haudepussin kanssa sohvannurkkaan ja huutelin äkäisiä käskyjä siskoilleni siitä, miten laskiaispulliin saadaan ja valmistetaan täytteet. Mua hävetti ja suretti, et miks mä kohtelin siskojani sillä tavalla. Siskot sai kuitenkin pullat täytettyä, ne laitettiin jääkaappiin.

   Äiti tuli ja kinattin hetki multien vaihdosta mun jättipeikonlehteen. Miten se olikin mulle niissä kivuissa maailman tärkein ”hetitässäjanyt”-juttu? Kai siksi, et siitä oltiin sovittu etukäteen. Ja kyllähän äiti lopulta keksi, mitä laitetaan lattiansuojaksi, kun olin mennyt vahingossa heittämään kaikki sanomalehdet paperinkeräykseen.

   Mä olin luullut, et äiti hoitais asian mun kylppärissä.

Multien vaihdon ajan pitelin mahaani ja odotin, et äiti tokaisis, et nyt lähdetään ensiapuun. Mut äiti sanoi mulle, joka makasin keittiön lattialla kaapistoon nojaten, et liiku. Liiku, niin se helpottaa. Ja juo vettä.

   Niinhän mä olin tehnyt koko päivän.

   Tytöt ja äiti söi laskiaispullia. Kun ne lähti, mä itkin sitä, et olin kivullani pilannut tyttöjen päivän. Äiti selosti, et älä nyt sitä itke. Itku ei auta mitään ja ethän sä sitä kipua suunnitellut. Nyt vain pysyt liikkeessä ja juot vettä.

   Mä yritin sitä seuraavan, mitä mä nyt sanoisin, ehkä tunnin. Tytöt laittoi viestiä, ettei mun tarvi itkee sitä, et pilasin niitten viikonlopun, me oltiin ehitty tekemään kaikki, mitä oltiin suunniteltukin. Ja toivottavasti mun mahakipu loppuu.

   Jonkin ajan kuluttua siitä mä soitin äidille, et oon vessassa ja mua oksettaa. En pysty myöskään kävelemään suorassa ja se kipu ei oo hävinnyt minnekään, vaikka oon juonut ja kävellyt. Se kipu oli vaan äitynyt ja oli niinku helvetillistä.

   Äiti sanoi, et sit pitää lähteä ensiapuun. Pyysin nätisti hakemaan, sillä pelkäsin, et oksentaisin taksiin. Äiti sanoi tulevansa hakemaan ja viemään mut sinne. Muistutti vielä, et ota oksennuspussi varuiks mukaan. Mä otin. 

Se oli vaaleanpunainen muovipussi, johon en matkalla oksentanut kertaakaan.

Äiti sanoi autossa, et ne antaa mulle luultavasti Litalginia. Kysyin, mitä se oli. Kuulemma samaa lääkettä, mitä ne antoi mulle edellisten suolitukosten aikaan kipuihini. Mutta äidin mukaan se ei kyllä välttämättä auttais. En siinä vaiheessa halunnut ajatella tai kysyä, mitä se sit tarkoittais, jos Litalgin ei auta.

   Ensiavussa kiitin Luojaa siitä, että vastaanottotiskillä oli tuttavaperheen äiti, joka oli nähnyt mun aiemmat suolitukokset. Äiti oli kuulemma nähnyt tämän saman naisen ikkunasta ja ajatellut, että nyt ei tarvi pelätä, et kituisin tunteja ensiavussa saamatta hoitoa ja helpostusta kipuihini.

Selitin sille tuttavaperheen äidille tuskissani jotain päivän aikataulusta, kivuistani ja aiemmista tukoksistani. En muista tarkkaan. Mut sen mä muistan, kun toinen kysyi multa, missä asennossa mun ois hyvä just nyt olla. Se tarkoitti sitä aikaa, joka kului lääkärin odottamiseen. Vastasin, että en tiiä, mutten mä ainakaan istuviltaan pysty oleen. Nainen ohjas mut sänkypaikalle odottamaan lääkäriä.

 Mä en tiiä, kauanko mä siinä sikiöasennossa kipujeni kanssa tuskailin. Ehkä viisi minuuttia, jos sitäkään. Se nainen laittoi nimittäin hihat heilumaan. Yhtäkkiä verhon takaa tuli mies, jota mä vaan jäin kipujeni keskellä tuijottamaan. Mä luulin sitä komeeks mieshoitajaksi. Mut sit mä tajusinkin, et se on lääkäri.

Sain jotenkin tervehdettyä sitä. Se tutki mun mahan ja peräsuolen. Oikeaa puolta mahaa painaessaan mä ulvoin kivusta.

”Kauan sul on ollut näitä kipuja?”

”Jostain aamuyhdeksästä.”

”Näin kauan sitten kärvistelit niitten kanssa.”

En jaksanut kommentoida sitä hieman toruvaa ääntä. Mutta joo, kakstoista tuntia.

”Annetaan sulle kipulääkettä.”

”Joudunko mä TAYSiin?”

”Ei mennä nyt asioiden edelle. Katsotaan, miten ne lääkkeet auttaa.”

”Mut onks tässä semmoinen mahdollisuus, et joudun TAYSiin? Mä lupasin soittaa äidille ja kertoa, miten mun käy.”

”On tässä se mahdollisuus.”

Sitten lääkäri lähti ja mun ympärillä tapahtui asioita viivasuoraan ja nopeasti, peräjälkeen ja yhtä aikaa. Ehdin just ja just soittaa äidille väliaikatiedot ennen tämän näytelmän alkua.

 Tuttavaperheen äiti on ainut nainen, jonka tiedän osaavan laittaa mulle kanyylin niin, että se onnistuu ensimmäisellä yrittämällä. Tehtiin yhteistyötä – sanoin, että jos vois laittaa vasempaan käteen ja kyynärtaipeeseen, niin mun ei tarvii tehdä sen jälkeen kaikkea CP-kädelläni. Kokemuksesta tiesin, et esimerkiks viestin kirjoittaminen huonommalla kädelläni olisi älyttömän vaikeaa.

”Joo, yritetään laittaa sinne. Tosin ensin täytyy katsoa, et saanko alemmas kuin kyynärvarteen. Jos sulle tulee pitkäkin reissu.”

En vieläkään suostunut uskomaan sitä. Kanyyli saatiin lopulta ensi yrittämällä suoneen, paikkana vasen kyynärtaive.  Kun kanyyli oli paikoillaan, toinen, nuorempi hoitaja tuntui suorastaan juoksevan lääkepussit ja ruiskut käsissään mun luokse. Kaikki tapahtui mun tajunnalle liiankin nopeasti.

   Kipu helpotti muutaman sekunnin päästä lääkkeiden alkaessa kiirimään suonissani eteenpäin. Pieni kipu ja epämukava tunne jäi kuitenkin jäljelle. Olin silti taivaassa.

   Kysyin siltä toiselta nuorelta hoitajalta, joka oli mulle tuttu jo vuosien takaa, että miksi mun verenpaineet on niin korkealla.

”Siks kun sulla on niin kovat kivut.”

Sen lisäks mulla oli kuumetta 37,8 astetta. Mua ei ollut palellut missään vaiheessa. Tulehdusarvot olivat normaalit sen nuoremman hoitajan mukaan – vielä.

   Tuskin lääkkeet olivat ehtineet vaikuttaa viittä minuuttiakaan, kun se Robert Pattinsonin ja Sebastian Rejmanin sekoitukselta näyttävä lääkäri tuli kyselemään vointia ja tunnustelemaan vatsaani, joka oli edelleen pinkeä kuin ilmapallo ja kova kuin kivi.

”Kyllä mulla edelleen kipuja on.”

”Joo, tukos siellä todennäköisesti on. TAYSiin lähdön paikka.”

Sen jälkeen se lääkäri lähti soittamaan ambulanssia ja kirjaamaan lähetettä.

   Mä aloin itkeä hysteerisenä. Mä en halunnut kuolla suolitukokseen.

   Nuorempi naishoitaja keräsi mun kamppeita. Joku älynväläys mulla oli käynyt, sillä mulla oli onneksi kännykän laturi mukana. Se olikin melkein ensimmäinen kysymys, jonka äiti esitti sen jälkeen kun oli kuullut uusimmat uutiset.

Puhelumme loputtua Whatsappiin tuli viesti. Äiti sanoi, että se rakastaa mua.

Se nuorempi hoitaja kysyi mun paniikin nähtyään, haluanko mä, et se odottaa ambulanssin ensihoitajia mun kanssa. Mä sanoin, et jos se vaan voi. Odotettiin ja juteltiin. Se hoitaja – mun entinen isonen – teki kyllä kaikkensa, et mä rauhoittuisin. Mut muistot kahdeksan vuoden takaa, pelko siitä, et mä jäisin vaan norumaan johonkin Acutan soppeen ilman hoitoa liian pitkäksi aikaa, oli liian voimakas. Tosin Sebastian Pattinsonin kirjoittama lähete oli todella vakuuttava. Rivien välistä olisi kuka vain osannut lukea, et lisätutkimuksia ja hoitoa pikaisesti kiitos.

   Ambulanssimiehet tuli ja mä urheasti päätin kävellä paarien kyytiin. Hoitajat onneksi tuki kyynärpäistä. Lääkkeet oli aika huojuttavia. Molemmat hoitajat toivottivat onnea matkaan ja lääkäri toivotti parempaa vointia. Mä katoin sitä lääkäriä itkuisin silmin ja sanoin kiitos. Mä todella toivon, et hän tajusi, että tarkoitin sitä koko sydämestäni.

Alle tunnissa ensiapuun saapumisesta olin jo ambulanssin kyydissä, määränpäänä Tampereen yliopistollinen keskussairaala.

Mä muistan siitä matkasta mun itkuisuuden, muutaman lisäkipulääkkeen ja mieshoitajan rauhallisen ja rauhoittelevan toiminnan. En ehkä kiittänyt niitäkään tarpeeksi. Edellisen, syyskuun 2010 sairaalareissun juonen kuultuaan vieressäni istunut hoitaja päätti soittaa TAYSin Acutaan, jonne mua oltiin viemässä. Hän halusi sekä infota, millainen potilaskeissi oli luvassa, mutta myös kertoa huoleni, et mut leikataan liian myöhään.

  Sieltä vastattiin, et jos leikkaava lääkäri on nukkumassa, se herätetään viimeistään nyt. Mun olo rauhoittui heti hieman. Mä olisin ehkä sittenkin turvassa ja jäämässä henkiin.

   Taysin Acutasta muistot ovat sekavia. Pelkäsin koko ajan kipujen pahemista ja sitä epätietoisuutta, et joudunko leikkaukseen vai en. Pelkäsin myös siellä yksin sängyllä nuokkuessani, et jos mut tarvii leikata, leikkaako nää mut ajoissa. Se oli sellaista pelonsekaista utua. Paljon yksittäisiä tapahtumia kokonaisuuden tai kronologisuuden sijaan kuitenkin muistan. Otettiin sydänfilmiä, verikokeita ja valtimoverikoetta. Huusin hysteriasta, kun kuulin mulle tarjoiltavan sellaista ajanvietettä. En ollut kuullut siitä mitään hyvää muutamia kertoja saman kokeneelta ystävältäni. Se olikin just sitä, mitä hän oli lupaillut – yks pahimmista. En tiiä, oliko se valtimoverikoe vai nenämahaletku pahempi. Kumpikin syvältä. CT-kuvasta löytyi kuin löytyikin suolitukos, joka johtui kuulemma aiempien suolistoleikkauksien jälkeen muodostuneista kiinnikkeistä. Ja sit odoteltiin lääkäriä leikkurista, et tiedetään, päädynkö leikkauspöydälle vai en. Mä olin varma, et päätyisin.

Tilanteeni kääntyi kuitenkin yllätyksellisesti itsestään, nesteytyksen ja lääkkeiden avulla hyväksi – jo aamuyöllä Acutassa leikkurista tullut lääkäri kuuli stetoskoopin avulla mahastani hiljaisia suoliääniä. Niinpä mut siirrettiin Gastrologian vuodeosastolle 2, jossa vietin seuraavat neljä päivää.

   Mä en muista, missä vaiheessa siellä Taysin Acutassa sain mun kännykän käsiini. En edes muista, antoiko sen joku mun repusta vai ojentiko joku mun repun mulle ja otin sen itse sieltä. Mut sen muistan, et siellä oli viesti mun toiselta tärkeimmistä ystävistä. Mä olin pyytänyt äitiä ilmoittamaan sille, et mua viedään TAYSiin. En jotenkin kyennyt sellaiseen itse siellä Jämsässä ambulanssia odotellessani. Olin liian sekaisin infotakseni toista ilman, että aiheuttaisin turhaa paniikkia. Se mun ystävä oli laittanut mulle viestiksi kohdan Psalmista 23. Mun vatsa tuntui sen verran aralta ja turvonneelta, etten kyennyt nauramaan. Mut sen viestiä lukiessani mä hymyilin yhtäkkiä tosi leveesti – enhän mä ollut vielä kuolemassa!

Vasta myöhemmin mä tajusin, et kuinka paljon se viesti mun puhelimessa olisi merkinnyt, jos se ois ollut mun ystävän viimeinen viesti mulle. Siinäkin tapauksessa, etten ois ikinä ehtinyt lukea sitä.

Se ystävä piilotti huolensa mun voinnista seuraavina päivinä mitä hauskimpin viesteihin. Ja sit oli monia muitakin ihmisiä, jotka Facebook- ja Instagram-päivitykseni nähtyään lähettelivät viestejä ja tsemppasivat. Niiden avulla mä kestin sen, et mulla oli parikin erikokoista nenämahaletkua ja virtsaummen takia katetri ja ulostetta ei meinannut tulla moneen päivään.

   Niin, vastoinkäymiset eivät loppuneet suoliäänten yhtäkkiseen palaamiseen aamuyöllä Acutassa. Kivut alkoivat uudestaan just ennen kuin mut siirrettiin osastolle. Niihin auttoivat onneksi lääkkeet. Mutta mun nenämahaletku jouduttiin vaihtamaan isompaan, koska se ei vetänyt. Ja sit kaikki ihmetteli, miks se isompikaan ei vedä. Yritettiin laimentaa vatsanlaukun sisältöä vedellä ja ties millä vippaskonsteilla – turhaan. Ilon sijaan tuli lisää kipua. En tiedä, mutta veikkaan, että siellä mahalaukussa oli useamman päivän ruoat sulamatta, sillä se suolitukoskin oli kuulemma pitkän ajan – jopa kuukausien – tulos. No, kun ne ruoat ei tulleet nenämahalatkun avulla ulos, ne tuli sitten oksentamalla. Sen jälkeen piti pidetellä tunti, että mun epilepsialääkkeet imeytyy, koska se letku korkattiin hetkeksi. Ja aika pian sen jälkeen ilmoitin, että se letku aiheuttaa hyödyn sijaan enemmän kipua, joten voisko siltä lääkäriltä kysyä, voiko sen vaan ottaa pois. Sairaanhoitaja yritti, että josko antais mulle Panadolia kurkun kipuihin, johon totesin, että eihän ne nyt oikeasti auta yhtään, sillä ei se Panadol sitä nenämahaletkua sieltä poista. Hoitajan oli pakko allekirjoittaa mun väite ja hetken kuluttua hän palasi luokseni mukanaan lääkärin myöntymys letkun poistoon, mutta myös ukaasi. Jos oksentaisin kerrankin, se laitettaisiin takaisin.

Mä sanoin, että sit mä en vaan oksenna.

 Enkä oksentanut – osittain pahoinvointilääkkeiden avustuksella. Olo kohentui heti huomattavasti, kun puutarhaletkun tuntu oli poissa kurkusta.

   Niin, sit se virtsakatetri vielä. Mä olin jo yöllä siellä Acutassa miettinyt, että miksi mä en pysty kunnolla pissaamaan. Viisaana en sitten kuitenkaan huolestuttanut muita ja osastollakin kovasti peittelin asiaa seuraavan aamupäivän ajan. Sairaanhoitajat kuitenkin ihmettelivät, miksi pyysin viemään niin usein vessaan. Heillä oli kai jo epäilyksiä, mutta kun lopulta tuskasta kärsien ja jokaisessa asennossa syvään hengitellen pyysin virtsarakon tilanteen tsekkaamista, tuloksena oli varma virtsaumpi-diagnoosi. Käytännössä se tarkoitti kahta litraa pissaa, jota rakkoni ei kyennyt tyhjentämään. Käsittääkseni rakon vetoisuus on puoli litraa. Diagnoosin syy ei koskaan tarkasti selvinnyt, mutta ilmeisesti suolitukoksen aiheuttamat kivut olivat saaneet myös rakon lihakset pahasti jumiin tai lamaannukseen.

   Se virtsaumpi ja siitä johtunut kestokatetri taisi olla jopa pahin takaisku mulle henkisesti, mitä tuli suolitukoksen aiheuttamiin liitännäisongelmiin. Hoitajat ja lääkärit ihmettelee, miten se nyt näin ja mun tekee mieli huutaa, et anteeksi, etten osaa pissata just nyt. Anteeksi ihan helvetisti, etten voi vaikuttaa rakkoni toimintaan. Sehän ei oikeasti edes ole millään tavalla ihmisen päätösvallan alla oleva elin. Samoin teki mieli pyytää anteeksi sitä, että suolistoni toiminnan käynnistyminen kesti monta päivää, enkä useammankaan vessakäynnin jälkeen voinut ilmoittaa minkään sortin tuotoksesta pöntössä.

   Sain todella kokea kovan käden kautta sen, että ihmisen elimistö on maailman omituisin järjestelmä ja moniin asioihin ei sen suhteen voi vaikuttaa. Ja jos suolisto menee jumiin, ollaan aika hengenvaarallisessa tilanteessa. Lähtöpäivänä katerista päästyäni ja vessassa asioimisen suhteenkin onnistuneena lääkäri sanoi, että voi olla että tulen uudemman kerran sairaalaan uuden suolitukoksen vuoksi ja sitten mulle laitetaan avanne. Tai sitten voi olla, etten saa enää koskaan tukosta. Kuitenkaan en voi itse juurikaan vaikuttaa siihen, tuleeko se tukos vai ei. Herran haltuun.

Onneksi avanneriskistä oltiin mainittu mulle vasta sitten, kun tukos oli mennyt itsestään ohi. Mutta kamalaa oli myös kuulla, että mitään varmuutta tulevaisuuden mahdollisista vastoinkäymisistä ei voitu antaa. Pahinta oli se, että mä en voisi mitenkään vaikuttaa suolistoni toimintaan. Tai ainoastaan kuitujen- ja vedensaannin turvaamisella, mutta sekin on hyvin pientä vaikuttamista. Minä ja elämäni ihmiset olemmekin käyneet läpi pitkän tien sen suhteen, että opettelemme taas luottamaan elämään pahimpien elämänkokemusten uusiutumisen jälkeen. Varsinkin, kun sain muistoksi tuosta tukoksesta todennäköisesti ikuiset kiinnikekivut, jotka muistuttavat suolitukoksen alkamisesta kertovia kipuja. Erotus on vain se, että se ei ole suolitukos. Kiinnikekipujen ja tukoksen tunnistamisen erottaminen on hyvin haastavaa ja olenkin olut monesti ensiavussa turhaan. Pelko on siis ollut kuluneena vuonna voimakkaasti läsnä. On vain ollut pakko totutella elämään kipujen kanssa, opetella tunnistamaan vaarallisen ja vaarattoman kivun erot – ja samalla on vain luotettava, että kaikki menee hyvin.

~ Roosa ~

Rakas mummu

Tänään sinun elämässäsi kääntyi uudenlainen lehti. Olen ylpeä sinusta ja siitä, kuinka upeasti sinä sen otit. Lähdit iloisin mielin lomallesi ja pelkoni osoittautui turhaksi. Aika monen muunkin. Tästä alkaa uudenlainen aikakausi ja toivon, että saamme nauttia siitä vielä pitkään ennen seuraavia vaiheita.

Se oli vuoden 2016 alkua, kun pappa kertoi, että nyt se viimein varmistui - sinun sairautesi. Se oli minulle valtava helpotus, sillä niin monelle asialle löytyi syy. Mutta samalla, kun kaikelle sille huolelle löytyi selitys, tapahtui jotain muutakin. Sairaudestasi, jonka piti olla helpotus (ja olikin), tuli minulle aivan kamala mörkö. Aloin etääntyä sinusta, sillä en halunnut kohdata totuutta. 
   Olet ollut elämäni yksi tärkeimmistä henkilöistä - ja olet edelleen. Olet tehnyt paljon vuokseni näyttääksesi, kuinka paljon rakastat. Ja rakastat paljon - vähintään yhtä paljon, kuin minä sinua. Siksi oli vaikeaa elää sen tiedon kanssa, että sinun muistosi minusta ja meistä tulisivat seuraavien kuukausien ja vuosien kuluessa haalistumaan ja lopulta häviämään kokonaan. En osannut ajatella asiaa niin, että meillä voisi hyvässä saatossa olla kuitenkin vielä monia hyviä vuosia edessä. Ajattelin heti pahinta. En sinne vievää matkaa, jonka aikana meillä olisi vielä mahdollisuus kaikkeen hauskaan.
   Koin huonoa omaatuntoa siitä, etten pystynyt loppujen opintojen takia näkemään sinua niin usein - ja kun oli mahdollisuus, välttelin sitä viimeiseen asti. Minulla oli myös välissä itsenikin kanssa niin vaikea kausi, että en siksikään pystynyt. Olisin kyllä halunnut kokea "pakene" -refleksin sijaan jotain muuta. Olisin halunnut pystyä toimimaan, kuten moni muu läheisesi. Mutta en silloin vain pystynyt.

Muistan nähneeni yhtenä yönä toissakesänä unta. Siinä sinä kerroit minulle sairaudestasi ja tulin siitä todella onnelliseksi. Sinä kun et ollut sanonut minulle siitä mitään ääneen. Sitten heräsin ja tajusin, että se oli vain uni. En tiedä, miksi minulle oli niin hirveän tärkeää, että sinä itse sanoisit minulle, ettet muista enää kaikkea. Että menee ilmansuunnat ja ihmiset sekaisin. Tiesin nimittäin hyvin, että se, ettet myönnä mitään, kuuluu tähän prosessiin.   

   Lopulta minä kuitenkin otin itseäni niskasta kiinni. Vaati paljon, että piileksimisen sijaan kättelin alzheimeria ja totesin sille "en mä sua toivonut, mutta terve nyt kuitenkin". Mutta havahduin siihen ajatukseen, että miten voisin tehdä mummu sulle mitään niin hirveää, kuin tulla käymään vasta, kun olen muuttunut silmissäsi joksikin toiseksi. Ei. En halunnut sen tapahtuvan - se olisi ollut väärin kaikessa siinä valossa, mitä sinä olet tehnyt vuokseni. Nyt on minun vuoroni olla sinun turvanasi monen muun meille tärkeän ihmisen kanssa. 
   En opi koskaan pitämään alzheimerista - ja tuskin sinäkään. Mutta olen yrittänyt tulla sen kanssa toimeen ja olla sille lempeä - jotta se olisi meille kaikille hyvä mahdollisimman pitkään. Erityisesti mummu sinulle. 
   Olemme nähneet hyviä ja huonoja päiviä - ja tulemme näkemään jatkossakin. Tämä matka on kuitenkin pelkojeni sijaan antanut myös jotain todella ainutlaatuista. Olen saanut oppia paljon kärsivällisyydestä ja siitä, ettei tärkeintä ole se, onko jokainen paikka ja ajankohta oikealla paikallaan - tärkeintä on se, että sinä saat noista muisteluhetkistäsi iloa itsellesi. Valmiissa maailmassa ei ole myöskään kiire, vaikka se tarkoittaisi sitä, että hoidat jonkun asian paljon paljon hitaammin kuin ennen. Syyllistäminen ei auta ketään missään tilanteessa, vaikka se olisikin niin äärimmäisen helppoa. Sen sijaan niissä tilanteissa, kun ei tiedä itkeäkö vai nauraa, kannattaa nauraa. Oikeasti. Kannattaa vain nauraa. 

Roolit ovat kääntymässä yhä vahvemmin toisinpäin. Vanhetessa palataan niihin samoihin asioihin, joita sinä opetit minulle lapsena. Nyt minä vain opetan niitä sinulle. Eikä se ole oikeastaan niin kamalaa. Sillä tiedän, että parikymmentä vuotta sitten sinulla oli varmasti yhtä vaikeaa kanssani samoissa tilanteissa. Ainakin tiedän, keneltä se päämäärätietoisuus ja omatahtoisuus on minulle periytynyt. 
   Ja silloin, kun on vaikeampaa, yritän muistaa, että se et ole sinä, vaan alzheimer. On varmasti aivan hirveää, kun yhtäkkiä asiat ja tavarat vain katoavat mielestä. En voi edes kuvitella, kuinka hirveää. Siksi yritän parhaani. Sillä tiedän, että tulen todennäköisesti kohtaamaan tuon taudin vielä itsekin, mikäli saan tulla yhtä vanhaksi kuin sinä. En aina kuitenkaan onnistu, mutta toivottavasti pystyt antamaan sen anteeksi. Kiitos, että annat. 

Tiedän, että vaikka tekisin muiden läheistesi kanssa mitä tahansa, lopulta alzheimer voittaa - ja se jos mikä, itkettää. Jossain vaiheessa vain minä muistan sorsien ruokkimishetket sekä sen yhden reissun, kun haimme veikan ja sinun kanssasi pajunvitsoja virpomista varten. Jonain päivänä et muista edes papan voipaperiepisodia, joka naurattaa sinua aina valtavasti, jos päädymme sitä muistelemaan. Ja mikä pahinta - joku päivä minä lakkaan olemasta sinulle lapsenlapsi. Olen vain yksi miljoonista muista ihmisistä.
   En kuitenkaan halua ajatella sitä vielä liiaksi. Tämä tie on opettanut kulkemaan hetki kerrallaan, askel askeleelta. Iloitsemaan niistä tilanteista, jolloin olet yhtä nokkela kuin vanhoina hyvinä aikoina. Iloitsemaan siitä, että muistat edelleen rakkaittesi nimet - ehkä pienen hakemisen jälkeen, mutta kuitenkin. Sinä muistat. Kysyt edelleen kylään tullessani, juotko kahvia ja menet keittämään sitä. Onnistuneesti. Sinä olet edelleen aina yhtä huolissasi ja aina yhtä innokas tarjoamaan herkkuja. Ihan niin kuin aina, ihan aina. Ja vaikka välillä joudumme papan kanssa toteamaan surullisina, että sinä olet mummu kotona, päiviin mahtuu vielä naurua ja elämää. Tämä tie on opettanut olemaan kiitollinen. Kiitollinen siitä, että saat jatkossakin nauttia värikkäästä elämästä - siihen tulee vain uudenlainen lisä. Ja olemaan ennen kaikkea kiitollinen siitä, että saan kulkea tätä tietä kanssasi - että päätin pelkäämisen sijaan kohdata totuuden ja oppia tulemaan toimeen sen kanssa. Ihan hyvinhän tämä on mennyt. Toivottavasti myös menee mahdollisimman pitkään.   

   Ja silloinkin, kun enää mä omistan meidän muistot, jotka oli joskus meidän yhteisiä, mä toivon. Mä toivon sitä, että mä voin nähdä sussa sen mummun, joka rakasti. Ja joka  rakastais edelleen, jos vain asiat olis menny toisin.  Ja että se rakkaus on silti olemassa ja mä oon edelleen olemassa sulle - kosketuksena ja tunteena siitä, ettei ole mitään hätää.

Rakkaudella,

lapsenlapsesi Roosa

Ei-toivotut muistomerkit

Sanon usein toisen miettiessä ja synkistellessä omaan ihoon tullutta nirhaumaa, arpea tai muuta jälkeä, että älä anna sen masentaa, arvet kertoo vaan elämästä. Uusien lääkärien ja hoitajien tai kaverin kaverien nähdessä mahani ison leikkausarven jaksan kertoa uudestaan ja uudestaan tarinan arpeni takana. Ja joka kerta päätän tarinani sanoihin mutta se on aika vähän siitä, että mä sain jäädä henkiin. Näin mä aattelenkin ja kuljen tulevinakin kesinä rohkeasti bikineissä - kuten tein myös viime uutena vuotena paljuseurani kanssa, josta tunsin entuudestaan vain muutaman tyypin.
   Mutta sitten tulee niitä päiviä, kuten viime viikkoiset. Päiviä, jolloin joudun omasta tahdostani ja lääkärin suosituksesta hankkimaan itselleni lisää taistelumerkkejä kroppaani. Kyllä, puhun luomenpoisto-operaatioista, joita itselleni on kertynyt 19. ikävuoden jälkeen neljä. Niistä jokainen on ollut aiheellinen ja todennäköisesti myös viime viikkoinen poistunut luomi osoittautuu vaarattomaksi. Toivon, että myös pari muuta poistolistalla olevaa luomeani saavat patologilta hyvät lausunnot. 
   Vaikka pohjimmiltaan ajattelen, että arvet kertoo vain elämästä, luomenpoistoista aiheutuneet arvet harmittavat välistä ja kovaa. Enemmän kuin koko mahani kahtia jakava leikkausarpi. Nuo pienet arvet kun laittavat pohtimaan, miksei tuo yksi iso arpi riittänyt. Enkö joutunut silloin elo- ja syyskuussa 2010 pelkäämään tarpeeksi ja ymmärtämään tarpeeksi paljon sisäisestä kauneudesta 16-vuotiaaksi? Eikö minulla saisi olla oikeutta muuten arvettomaan kehoon? 
   Hyvä ystäväni ja sielunsiskoni Epa käy usein näitä keskusteluja kanssani. Hän on oikeastaan ainoa, jolla on kokemusta tästä asiasta, jopa paljon enemmän kuin itselläni. Hän sanoitti hirveän hyvin sen, miksi oman kropan jäljet tuntuvat välistä tosi ärsyttäviltä ja masentavilta. Se johtuu siitä, että on muutenkin jo valmiiksi tutkimuskohde. Kun on tottunut verikokeisiin, oireidensa kertomiseen itsenäisesti hoitohenkilökunnalle, kokeillut ja löytänyt sopivat lääkitykset ja selvinnyt monesta henkisesti ja fyysisesti kivuliaasta tilanteesta, tuntuu vääryydeltä saada niistä ikuiset muistutukset matkaan mukaan. Yksi tai kaksi arveksi kutsuttua muistomerkkiä ei itseäni haittaa, mutta asia on eri, kun niitä kertyy useampia. 
   Ja vaikka arvistaan ei ole selitysvastuussa kellekään, ihmiset kaipaavat niitä. Selityksiä. Välillä he eivät ajattele kaipaavansa, mutta jälkeenpäin kiittävät, että varoitin. Säikähdys olisi muuten ollut ehkä liian suuri. Täysin virheetön vartalo on harvinaisuus, mutta tarpeeksi poikkeava voi hämmentää ja pelottaa.

  

Maailma sisältää liian paljon kauneusihanteita, joita onneksi yritetään silloin tällöin kunnolla ravistella alas. Sitä pitäisi tehdä ehdottomasti enemmän ja useammin. En tiedä kylläkään, miten. Jos tietäisin, en kirjoittaisi tätä postausta nyt.

   Ehkä itselleenkin pitää antaa aikaa. En ehkä koskaan tule katsomaan pikkuisia selkääni ja kylkeäni koristavia arpia yhtä rakastavasti kuin moninkertaisesti isompaa, napani kiertävää arpea. Mutta joku päivä toivon katsovani niitä hyväksyvästi. Että siinä te nyt olette ja se on ok. Lähdetään salille, että jaksan kantaa kehoani ja teitä hyvinvoivana jatkossakin.

   Toivottavasti myös tulevaisuuden maailma on kaikenmuotoisten vartaloiden lisäksi avoin ja hyväksyvä myös kaikenkokoisille arville. Terkuin nainen, joka jätti lapsuudesta tutut napapaidat viime kesänä kauppaan, vaikka ne bikinit omistaakin.  

Ehkä ois kuitenkin pitänyt olla jättämättä?

~ Roosa ~

Ne pienet, mutta suuret sanat ja teot

Paniikkikohtauksia, ahdistusta, sydämentykytyksiä, kyyneleitä ja varjoja, joita en ennen ollut huomannut. Mutta myös hymyä, naurua, unelmia, materialismionnellisuutta ja pitkiä puheluita ystävien kanssa. Sitä mun viime kesä oli. Ja sitä tää mun syksy on edelleen. En voi sanoa olevani valmis uuden itseni kanssa, vaikka viimeinen psykologin tapaaminen on jo takanapäin. Se, että jättää hyvästit jollekin vanhalle, joka määräsi ennen hyvin pitkälle elämän kulkusuunnan ja sen sijaan ottaa vastaan uuden, jota ei tunne ollenkaan, on pitkä prosessi. Pidempi, kuin tiesinkään.

   On hassua, miten hampaat voi vaikuttaa omaan kehonkuvaan niin paljon. Tai ylipäätään ihmismieleen. Kun saa jotakin, mitä ei juuri koskaan halunnut ajatella, ettei vain joutuisi pettymään ja sitten kuitenkin saa sen kaiken...se on melkoinen juttu. Vähintään yhtä omituista on huomata vielä kolme, neljä kuukautta muutoksen jälkeen, että ensimmäisenä ihmiset pyytää kerta toisensa jälkeen sua esittelemään hammasrivistöäsi. Ja kyllähän sitä niin tekeekin, vaikka mieli huutaa, että nää mut, älä hampaitani! Sillä mä oon jotain paljon enemmän kuin mun uudet hampaani. Ja heti perään mieli esittää kysymyksen - olenhan?

   Alan vähitellen olla taas jokseenkin raiteilla elämäni kanssa. En tokikaan ole valmis, mutta ainakin olen tullut kuopan pohjalta sen  viereen. Välillä on hetkiä, jolloin kuoppa tuntuu olevan todella lähellä, mutta olen onnistunut haraamaan vastaan ja näyttämään kenkkuilevalle mielelle peukun sijaan keskaria. Vielä menee aikaa, että voin sanoa olevani onnellisesti itseni herra, jolla on kaikki tosi fine. Mutta haluan luottaa siihen, että se päivä vielä tulee. Haluaisin myös kovasti hyvästellä sen kuolemanpelon, joka tarttui minuun tiukasti pari vuotta sitten. Ajattelin hyvästeleväni sen hammasleikkaukseen mennessä, mutta se otti silloin vain äkkilähdön muutaman päivän kaupunkilomalle. On vähintäänkin kuluttavaa elää kuolemanpelon kanssa joka päivä enemmän tai vähemmän. Pelätä milloin loppu tulee. Ja samalla pelätä, että elämä jää elämättä, kun oon takertuneena tähän pelkoon. Ehkä joku päivä pystyn heittämään tuon pelon rotkon reunalta alas ja sen jälkeen elän elämääni carpe diem -tyylisesti. Siihen on kuitenkin ehkä vielä jonkin verran matkaa.

Moni ihminen varmasti miettii, miten toimia mielenterveydellisistä ongelmista kärsivän ihmisen seurassa. Mitä sanoa, jos toinen kertoo valvoneensa paniikkikohtauksen kanssa puolitoista tuntia edellisyönä? Mitä tehdä, kun toinen istuu sohvallesi ja sanoo, että tää on ihan paska päivä, kun ahistaa niin paljon tää elämä? Niin...oikeastaan ei ole olemassakaan mitään ainoita ja oikeita taikasanoja, jotka sä voit kaivaa tilanteen tullen laatikosta ja joiden avulla sä kykenet pelastamaan toisen päivän sekä elämän.

   Ihmisiä kun ei voi pelastaa, heitä voi vain rakastaa. Ja rakkautta voi taas osoittaa niin monin eri tavoin. Mitä asioita mä olen kokenut tärkeäksi, mitä asioita mä oon arvostanut ystävissäni ja eidän toiminnassaan, kun mulla on ollut paha olla?

   Oon arvostanut empatiaa ja jaettuja kokemuksia. Että toinen sanoo, että juuri noita samoja oireita hänelläkin on ollut paniikkikohtauksen aikana. Oon arvostanut niitä jaettuja tunnetiloja ja oireita erityisesti sen vuoksi, että mun paniikkikohtauksen ensioireet (puutuminen, pistely) on täysin samoja, mitä epilepsiakohtauksen auraoireet aikoinaan oli. Ja sekös vaan boostaa paniikkia.

   Oon ollut kiitollinen myös tsempeistä. Kun joku sanoo arvostavansa, että mä selvisin tunnin paniikista yksin, elämä muuttuu heti vähän valoisammaksi. Ylpeäksi ne kommentit ei ikinä voi mua tehä, sillä paniikkikohtaukset on jotain sellaista, joista ei vaan voi ikinä ylpeillä. Never.

   Kukaan ei kerro mielenterveyden ongelmista egonsa kasvattamiseksi. Mt-oireista kertominen vaatii paljon rohkeutta. On suuri luottamuksenosoitus kuulla toiselta, ettei elämässä mene kovin hyvin. Yleensä mielenterveysongelmista ei kerrota siksi, että haettaisiin sääliä. Niistä kerrotaan siksi, että edes joku uskoisi ja ottaisi todesta. Mä en oo hyötynyt säälistä (enkä sitä onneksi ole joutunut kohtaamankaan), vaan sen sijaan toisten hyväksynnästä. Että ihmiset mun ympärillä hyväksyy sen, että nyt tilanne on tämä, nyt eletään näillä korteilla, mutta ajan kuluessa ne voi vaihtua paremmiksi. Toisten tietoisuus mun elämäntilanteesta on tehnyt mulle paljon levollisemman olon. Eli aina ei tarvita hienoja lauseenparsia toiselta. Pelkästään, se että toinen tietää ja hyväksyy, voi auttaa paljon.

Mutta vähintään yhtä paljon kuin tsempit ja halaukset on mua mua auttaneet, on mua auttaneet myös toisten teot. Ja nyt en tarkoita yllätysruokakasseja kotiovella tai mitään muutakaan sellaista. Tarkoitan leffailtoja, kahvikupposten ääreen istuutumista, toisen avunpyyntöjen kuulemista koulutehtäviin liittyen...tarkoitan kaikkea sitä, mitä mahtuu tavalliseen arkiseen elämään. Jos istun toisen sohvalle ja sanon, että elämä ahdistaa ja kaveri kysyy perään, juotko kahvia, vois aatella, et se on mun tilanteen ohittamista. Varsinkin, kun seuraavaksi sama kaveri kysyy, voitko tarkistaa mun kirjoittaman sähköpostin, ennenkö lähetän sen. Mutta ei. Se ei ole mun tilanteen ohittamista. Ei mun mielestä ainakaan.

   Se on juurikin mun tilanteen hyväksymistä - ja ennen kaikkea minun hyväksymistä juuri senhetkisenä itsenäni. Se on myös minuun ja taitoihini luottamista, vaikka olenkin mieleltäni hiukan rikki. Luottamista siihen, että mä silti osaan ja oon pohjimmiltani sama tyyppi kuin ennenkin, vaikka sillä hetkellä musta itsestäni ei siltä tunnukaan.

   Mikään ei myöskään saa tarttumaan elämänsyrjästä niin paljoa kiinni, kuin konkreettinen tekeminen tai arkisista asioista jutteleminen. Paniikki ja ahdistus irroittaa ihmisen kyseessä olevasta hetkestä jonnekin aivan muualle ja saa ajattelemaan jotain täysin turhaa ja epäolennaista. Sellaisia juttuja, joihin ei voi vaikuttaa. Mutta toisen neuvominen koulutehtävissä tai tiskikoneen täyttämisessä maaduttavat ihmisen siihen hetkeen. Että mä elän tässä ja nyt, huominen on vasta huomenna. Ja tällaiselle ihmiselle kuin minä, se on ollut parasta terapiaa. Sanoisinkin oikeastaan vaan yhden neuvon teille, jotka haluutte auttaa kaveria mielen alamäissä.

Olkaa luontevia, omia itsejänne.

~ Roosa ~