#Hampaatkotiin, osa 3

Maanantaina 20.2. oli kolmannen hammaslääkärikerran vuoro hampaiden metsästys -operaatiossani. Tiesin jo etukäteen, että nyt päästäisiin hommiin, eli tehtailemaan muotteja. Niin kuin olen kertonut monesti, olen saanut kehitettyä itselleni melkoisen viha-rakkaus-suhteen hammasmuottien ottamiseen. Jollain kierolla tavalla osaan nykyään jopa nauttia asiasta. Mutta menenpäs suoraan asiaan, nimittäin siihen, että mulla oli äärimmäisen erilainen ja poikkeuksellisen hauska kerta hammaslääkärin tuolissa.
   Ensinnäkin mua huvitti heti vastaanottohuoneeseen astuttuani se, että hyvin tutuksi käyneellä hammaslääkärilläni (tai ortopedihan hän varsinaisesti on) on aina tarve kätellä minua. Siis jokaikinen kerta. Ilman tuota kohtelasta kädenpuristusta en ole kertaakaan hänen luonaan hammaslääkärintuoliin istuutunut. Tietysti kätteleminen on ihan etikettiasia, mutta camoon, ollaan tunnettu sentään kolme, neljä vuotta. Eikö me voitaisi tehdä kättelynkin suhteen ihan sinun kauppoja, niin kuin muidenkin asioiden suhteen? :D

Kättelytradition jälkeen lääkäri totesikin virnistäen, että nyt päästäänkin sitten asiaan ja kunnon töihin. Nyökkäsin vastaukseksi ja hymyilin itsekin, sillä tätähän itsekin olin odottanut - jotain konkreettista askelta lähemmäs uusia hampaitani. 
   Peruspurentakatsausten ja muutaman hampaan hionnan sekä kiillotuksen jälkeen lääkäri ja hoitaja alkoivat irroitella paranemisjatkeita suustani. Ja niin kuin mainitsin - minulla oli tuolla kolmannella kerralla äärimmäisen hauskaa. Harmikseni en vain päässyt laukomaan vitsejäni lääkärille ja hoitajalle ääneen. Esimerkiksi niitä jatkeita irrotellessa lääkäri huomasi, että paranemisjatkeet ovat osittain varsin tiukassa, eivätkä lähde ihan pienimmällä kuusiokoloavaimen tyylisellä apuvälineellä irti. Hän pyysikin hoitajaa etsimään räikän, jotta saisi enemmän vääntövoimaa jatkeiden irroitteluun. No, moni saattaa tietää, että räikkä löytyy useimmiten myös jokaisen kodin työkalupakista ja toimii vääntövoiman lisääjänä vaikkapa huonekaluja kasatessa ja purkaessa. Itsekin olen moista apuvälinettä käyttänyt ja en tosiaankaan tiennyt, että räikkä voisi löytyä myös hammaslääkärin työvälineiden joukosta. Hoitajalla kesti hiukan aikaa etsiä se räikkä laatikoiden kätköistä. Jos lääkärini sormet eivät olisi olleet suussani kesken olevan irroitusprosessin vuoksi, olisin halunnut todeta, että olisivat pyytäneet mua tuomaan Ylivieskasta oman räikkäni mukanani, niin oltaisiin vältytty etsimisiltä. :D
   No, räikkä löytyi ja paranemisjatkeet laitettiin hyvin tarkkaan järjestykseen apupöydälle, jotta ne menisivät myös oikeassa järjestyksessä takaisin suuhuni. Jokainen jatke kun on itselläni vähän erikokoinen. Jatkeiden irroitus oli vähän ikävämmän tuntuinen juttu. Se ei varsinaisesti sattunut, mutta vihloi ja juili joittenkin jatkeiden kohdalla tosi paljon. Onneksi vihlominen oli ainoastaan hetkittäistä ja loppui lähes yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. 
   Kun jatkeet oli irroitettu ja lääkärin ja hammashoitajan kirjanpito kunnossa (sellaiselta se tuntui niiden 11 implanttijuuren ja jatkeiden kanssa), yläetuhampaisiin suihkutettiin muovia purennan stoppariksi. Sen jälkeen implanttijuuriini kiinnitettiin vuorostaan vähän erilaiset tapit muottienottoa varten. Tarkistin oikein kanta.fistä, että kyseessä oli implanttien jäljennössylinterit (voi että tätä sairaala/hammassanaston määrää, minkä kohta osaan). Sitten päästiin muottien tekoon.
   Koska tosiaan luulin, että muottiaines olisi sitä samaa vanhaa, ehdin kysymään jo hammaslääkäriltäni, että voidaanko ylämuotti ottaa istuma-asennossa. Lääkäri totesi, että onnistuuhan se kyllä, mutta tämä muottiaines on täysin eri luokkaa kuin mihin oon tottunut. Tämä aine ei valuisi mihinkään, eikä tulisi yläleuassakaan kitalaen alueelle. Lopputulena oli, että eiköhän me pärjätä näinkin.
   Ja tässä vaiheessa yllätyin. Muottiaines ei ollut todellakaan sitä perusmössöä, mihin olin kaikkien edeltävien vuosien aikana tottunut. Ei paniikkia aikaansaavaa tahnaa koko kitalaen alueella, ei hengitysvaikeuksia, ei lähellekään sitä epämukavuuden tunteen määrää, mitä aina ennen. Mössö/kipsiaineksen sijasta muovailuvahaa. No ei se nyt oikeasti mitään Play-Dohia ollut, mutta muovailuvahan ja silikonin tyyliseksi sekoitukseksi se on helpointa kuvata. Uusi muottienottokaava menikin näin: Hoitaja pyöritteli hanskojensa välissä muottiaineksen pitkoksi. Sillä välin lääkäri pursotti omien hampaideni ja implanttien kohdille silikonipuristimen näköisestä vempaimesta keltaista, nestemäistä ainetta. Pursotuksen jälkeen se hoitajan pyörittelemä muovailuvaha tungettiin muottilusikkaan ja lusikka heti perään suuhun. Tällä kaavalla otettiin yhteensä viidet eri muotit. Lääkäri totesi ekaa muottilusikkaa suuhun laittaessaan, että nyt sitten vain ihan rennosti hengittelet - ja vitsaili heti perään, että taitaa tosin kyllä olla helpommin sanottu kuin tehty. Lisäksi sain tämän kerran aikana kuulla kilokaupalla muitakin hauskoja lausahduksia, joihin pystyin lähinnä vain hymähtämään tai nyökkäämään vastaukseksi.
   Jos olisin voinut, olisin halunnut todeta lääkärille ja hoitajalle ainakin seuraavaa:

Päästitte mut sitten muottienoton suhteen täysin uudelle levelille. Jo oli kyllä aikakin!

Ootte sit käyneet iskän varastolla hakemassa silikonipuristimen.

Älä yhtään lesoile niitten muottien erinomaisesta onnistumisesta ja työsi jäljestä, sillä ainakin puolet on ihan vaan mun ansiota!

Mutta koska 3/4 kaikesta ajasta, jonka tuolla lääkärissä vietin, oli suuussani joko muotit, hammaslääkärin sormet tai muutama eri instrumentti, jäivät nuo minua hoitaneet ammattilaiset vaille montaa hyvin värikästä vitsiä. Ehkä kokoan vitsikirjan asiasta heille myöhemmin hoitojeni päättyessä. ;)

   Sielunmaisemani kuluneen kuukauden ajalta

Yllätyin siis kerrasta hyvin positiivisesti. Muotit jämähtivät kyllä paljon hitaammin kuin siinä toisessa versiossa, mutta hengittämisen suhteen ei tällä kertaa tarvinnut kokea minkäänlaista paniikkia. Jos sitä irroitusvaihetta ei lasketa mukaan, joka tuntui siltä, et lähteekö mukaan pelkästään ne jäljennössylinterit vai koko leuka. Muottitehtailu ei siis vieläkään herkuksi muuttunut, mutta kyllä mä tämän version valitsisin noin tuhat kertaa mieluummin kuin kipsisohjon. 

   Kun muotit oli saatu tehtyä ja lääkäri todennut jokaista aikaansaanosta hetken hiljaa tutkittuaan "Pirun hyvä, mutta eihän sille mitään voi", johon olisin halunnut muistuttaa leikkimielisesti "tietysti, olinhan siinä nimittäin minäkin osallisena", puhdistettiin juuret klooriheksidiinillä, paranemisjatkeet pyöriteltiin ajoittaisen vihlonnan kanssa takaisin paikoilleen ja ruvettiin tsekkaamaan, minkä väristä legoa tuonne suuhun ruvettaisiin laittamaan.

Mutta sitten sain taas huomata, kuinka spesiaalitapaus oikeasti olen. Sen lisäksi, että implantteja on niin paljon, että paranemisjatkeiden paikasta saa pitää kirjaa, ovat omat hampaani niin vaaleita, että mun piti mennä hammaslabraan asti värimäärittelyyn. Hammaslääkärissä oleva hampaiden väriskaala ei ollut riittävä minun hammaskalustolleni.
   No, ei kuin Jyväskylän keskustan tuntumaan hammaslabraan, jossa ne mun hampaat tullaan valmistamaan. Ja siellä sen huomaaminen, että mun ylähampaat on niin vaaleat, että täysin samaa värisävyä ei löydy heidänkään skaalaväreistään. Mutta todella, todella lähelle menevät värisävyt löydettiin teknikon kanssa niin ala- kuin ylähampaidenkin kavereiksi. Niin lähelle menevät, että värisävyn eron huomaa oikeastaan vain alan asiantuntija.  
    Niin ja loppukevennyksenä kysymys siitä, mistä huomaa Roosan asioineen pikkaisen liian pitkään ja liian useasti hammaslääkärissä? Siitä, kun labran teknikko pyytää Roosaa avaamaan suun ja Roosahan myös avaa sen niin isolleen kuin saa - ja tajuaa vasta sen jälkeen, että niin. Nyt katsellaan vaan värisävyjä, eikä olla tunkemassa viittä eri laitetta ja monia sormia suuhun. Että pienempikin leukojen venyttelykin riittää vallan mainiosti. Taisi siinä labran teknikolla olla ihmettelemistä, kun pyysi mua pistämään suuta ison loikan pienemmälle. ;)
   

Ensi kerralla saan hampaani raakasovitukseen - kuinka huisia ja jännää! Ensi tiistaita odotellessa! Ja hei - kysykää ihmeessä, jos jokin kohta jäi mietityttämään. Yritin kuvailla kaiken mahdollisimman yksinkertaisesti, mutta niin moninainen prosessi tämä on, että välillä tuo yksinkertaisuus on silkka mahdottomuus.  (*tähän apinaemoji*)

~ Roosa ~

Pelon käänne

Aluksi se oli helpottavaa ja vapauttavaa. Leikkaus oli onnistunut, pelko oli (tietysti) turhaa. En joutunutkaan kärvistelemään puolta vuotta keittolinjalla, vaan jouduin jättämään hyvästit vain muutamalle ruoka-aineelle. Niille, jotka eivät muistu edes mieleen, vaikka kuinka yrittäisin penkoa muistini sekaisia laatikoita. 
   Elämä hymyili, kuukaudet vain vierivät eteenpäin. Minä elin elämääni ihan niin kuin ennenkin. Mitä nyt muutaman kerran kävin Jyväskylässä kiristyttämässä hieman löystyneet paranemisjatkeet, muutaman minuutin homma. Ja sitten taas jatkoin elämääni, jännittäen ja odottaen. Ihan kuin mitään
leikkausta ei olisi koskaan ollutkaan. 
Minä vain elin.

Hammaslääkäristä tuli marras-joulukuun tietämillä kirje, johon oli merkitty seitsemän aikaa. En ollut odottanut, että niitä olisi ollut niin montaa. Tai että ne olisi laitettu niin hankaliin kellonlyömiin. Mutta en jaksanut juuri stressata. Tai stressasin, mutta lopputulos oli aina sama - että se ei muuttaisi tilannetta. Ajat olisivat nyt niillä paikoillaan kuin olisivat, ja se siitä. Sitä paitsi - se olisi vain pari kuukautta. Sen ajanhan ihminen seisoo vaikka päällään, vai mitä?
   Kehitin projektilleni nimen, #hampaatkotiin. Menin vastaanottokerroille ja sain vain mukavia sanoja ja leveitä hymyjä. Tästä tulisi niin hyvä. Sain noista vastaanottokerroista itselleni syyn jaksaa läpi kahden kuukauden kilometrisaldon. Koska lääkäreiden ja hoitajien ystävällisyys oli pompannut vielä uudelle ja suorastaan hulvattomalle tasolle entisestä, ajattelin itsevarmuutta täynnä, että minähän menen tästä läpi.

En ollut kuitenkaan ollenkaan varautunut tähän vielä. Olihan siitä yksi ammattilainen minua varoittanut jo syksyllä, marraskuussa. Olin sen kyllä itsekin tiedostanut. Mutta en minä todellakaan osannut odottaa tämän iskevän jo nyt, kesken juoksuni. 
   Identiteettikriisin.
   Okei, ehkä se on liian voimakas sana. Mutta en kutsuisi tätä ulkonäköpaineeksi tai vastaavaksikaan. Kyllä, tämä on lievemmän sortin identiteettikriisi, mutta silti aivan todellinen.
   Siihen ei auta minkään lääkärin toteamukset, että tästä tulee niin helkkarin hyvä. Ei, vaikka vielä vajaa viikko sitten vastasin itsekin takaisin, että uskon myös niin. Sillä kyllähän hymystäni ja hammasrivistöstäni tulee varmasti hyvä. Mutta mikään ei takaa sitä, että siitä tulisi hyvä minulle. Minun omiin silmiini.
   Entä jos petynkin lopputulokseen? Entä jos minua tuijottaa maaliskuun loppupuolella peilistä takaisin nainen, joka luuli saavansa nätimmät hampaat ja hymyn, kuin mitä lopulta sai? Tai entä jos sieltä tuijottaa takaisin nainen, joka ei enää tunnista itseään? Nainen, joka kadotti minänsä.

Olen todella akanut pikku hiljaa pelätä hammasprojektini lopputulosta. Himmailla intoani tulevien hampaiden suhteen. Niin monesti olen joutunut elämässäni turhautumaan ja pettymään ihmisten lupauksiin. En haluaisi pettyä tämän tarinan lopputulemaan. En halua olla tilanteessa, jossa minua hoitavat ihmiset ovat äärimmäisen tyytyväisiä ja iloisia pitkän työnsä lopputulokseen, mutta minä pidättelen itkua. Jotain aivan muita kuin ilon kyyneleitä.
   Samaan aikaan on myös niin ihanaa ja liikuttavaa, kuinka kaikki läheiseni ja ystäväni ovat innoissaan uusista, tulevista hampaistani. He elävät tätä kaikkea niin tunteella ja sydämellä. Mutta myös pelottavaa. He kun tuntuvat odottavan tätä kaikkea enemmän kuin minä itse. Ja minä sentään olen odottanut reilut parikymmentä vuotta. Koulutoverini vain mitäänsanomattoman hetken siihen verrattuna Entä jos hekin kohta hyppivät ilosta (siis lopputuloksen nähtyään), mutta minä en pysty sanomaan sanaakaan? 
   Tai pahintahan olisi, jos en edes tunnistaisi itseäni uusien hampaideni kanssa. Siis sisältäpäin. Olisin itselleni täysin vieras. Täysin tuntematon. Nyt ymmärrän syövästä selvinneen ystäväni pelot siitä, että muuttuneen ulkomuodon takia hän olisi muuttunut myös sisältä. Nyt ymmärrän niin helkkarin hyvin. 
   Tietysti pelkään yhtä paljon myös sitä, että kuolen ennen kuin ehdin saada uutta hymyäni. Junamatkalla, koulumatkalla, kotona - ihan missä vain. Silloin en ehtisi saada sitä, mitä olen niin pitkään odottanut. Pelkäsin sitä sitten tai en. Jos kuolisin ennen uusia hampaitani, tuottaisin pettymyksen myös tämän yhteiskunnan kassalle - niin turhaan kulutettuja markkoja ja euroja. Niin paljon rahaa, niin turhaan. Samassa paketissa menetetty nuoruus ja saavuttamatta jäänyt tulevaisuus. 

Yhtä paljon tämä yhteiskunta tosin menettäisi siinäkin tapauksessa, jos saan sen hymyn, enkä olekaan tyytyväinen näkemääni. Vaikka minä niin kovasti haluankin ja yritänkin pitää näkemästäni. Mutta en vain pidä. Se olisi satujen painajainen. Painajainen, jonka piti toteuttua vain saduissa, mutta joka hyppäsikin kirjoista suoraan elämään. Minun elämääni. Kappas vain!

Voi kunpa sen ei tarvitsisi olla totta.

~ Roosa ~

Näitä asioita ystävyydessä arvostan

Ystävyyteen liittyvät ajatukset muuttuvat iän karttuessa. Joskus aikoinaan ystävyydessä minulle oli todella merkityksellistä kaikki se, mikä näkyy pinnalle päin - se, kuinka useasti tavattiin, pääsikö mukaan alakouluiässä välituntien pihaleikkeihin, muistiko toinen kysyä minulle tärkeän kokeen onnistumisesta tai muun tärkeän elämäntapahtuman täyttymisestä sekä sen herättämistä ajatuksista. Tärkeää myös oli, että oli samanlaisia mielipiteitä. Vai pitäisikö sanoa niin päin, että erilaiset mielipiteet herättivät minussa jännityksen ja epämukavuuden tunteita - tuleekohan tästä riita, jos sanon ajattelevani näin, mietin useasti teini-ikäisenä.
   Pidin lapsuudesta saakka kyllä tärkeänä ja arvokkaana myös yhdessä jaettuja salaisuuksia ja jo teininä rakastin todella syvällisiä keskusteluita. Minulla vaan oli harvinaisen vähän niitä ihmisiä, keiden kanssa sellaisia käydä. Aikuistuttuani oma sosiaalinen verkostoni oli hyvin laaja, mutta selkeästi jotkin ihmiset hakivat elämässäni vakituista paikkaansa. Vasta nyt 22 vuoden iässä voin sanoa, että minulla on ystävyyssuhteita, joiden todella uskon kantavan pitkälle, jopa loppuun asti.
   Jos ajattelen ajanjaksoa viime vuoden ystävänpäivästä tähän päivään, huomaan jälleen kerran hieman muuttuneeni ystävyyteen liittyvien asioiden suhteen. Kuluneen vuoden aikana olen huomannut ja hoksannut monien käytännön tilanteiden kautta, mitä asioita ystävyydessä todella arvostan. 
    Arvostan rehellisyyttä. Sitä, että sanotaan selkeästi, mikä passaa ja mikä ei. Jos ystävän ei onnistu viedä sinua kauppaan, niin hän myös sanoo sinulle suoraan, ettei se valitettavasti käy, koska on esimerkiksi kipeänä.  Arvostan myös sitä, että ystävyydessä kerrotaan avoimesti omista tunteistaan. Hyvän ystävän tunnistaa siitä, että hänelle uskaltaa todella sanoa, että nyt jokin asia hänen käytöksessään luokkasi minua. Hyvä ystävä osaa myös palautteen kuultuaan katsoa itseään toisen silmin ja keskustella asiasta korrektisti, menemättä puolustuskannalle. Niin voidaan ehkä huomata, että toinen voisi muuttaa käytöstään tietyissä tilanteissa ja pyytää anteeksi. Tai ehkäpä saattaa olla niin, että korrektin keskustelun jälkeen molemmat huomaavat, että kummallakin olisi jotain opittavaa ja he voisivat molemmat yrittää petrata asiassa tai toisessa.
   Tärkeäksi kuluneen vuoden aikana on myös muodostunut toisen virheiden sietäminen. Kukaan kun ei ole täydellinen. Jotkin asiat eivät vain ole myöskään muutettavissa. Olen esimerkiksi äärettömän kiitollinen siitä, että AMK-ystäväni jaksavat viikosta toiseen sitä, että meikä tiputtelee tavaroita toisen perään. Kuinka monta kertaa olenkaan löytänyt itseni pyyhkimässä luokkahuoneen lattiaa vesilammikosta tyyppien nauraessa vieressä. Tai, miten olen hukannut avaimeni tai puhelimen. Ja sen jälkeen tiputtanut kynän. Ja heti perään taas vesipullon. Tiedän, että moni luokkalaiseni on vähintään kerran (todennäköisesti useamman) miettinyt, voisinko mä viimeinkin oppia ja olla kaatelematta vettä sinne ja tonne. Mutta silti - he vain hymähtävät, virnistävät ja isoimpien vesikriisien sattuessa auttavat ja tuovat minulle ison pinkan käsipyyhepaperia. Yhtä lailla yritän itse ymmärtää ystävieni heikkouksia - viestien vastaamisen venymistä tai vaikkapa tupakointia. Ne kun ovat yksittäisiä asioita, niin pieniä ja merkityksettömiäkin kokonaisuuteen verrattuna. Ja toisaalta - mitä se ystävä olisikaan ilman omituisia tapojaan. Uskallan väittää, ettää joku päivä luokkalaiseni tulevat viel todella kaipaamaan Roosaa ja kaatuneita vesipulloja. ;)
   Ystävä ei tee ongelmaa siitä, ettei toinen voi tehdä jotakin. Todelliset ystäväni tunnistan siitä, ettei mun ajokortittomuus nouse esteeksi näkemiselle tai muulle yhteiselle tekemiselle. Parhaimmissa tapauksissa kuskiasioista ei tarvitse edes puhua yhteistä ohjelmaa suunnitellessa. 
   Vitsiä saa ja pitääkin heittää, mun tapauksessa myös vammastani. Itsehän vitsailen siitä useinkin. Ystävä myös uskaltaa itse heittää läppää vammoistani ja nauraa kilpaa kanssani eri letkautuksille sekä ironisille tilanteille. Hyvä ystävä kuitenkin tietää, että samasta asiasta ei kannata kertoa samaa vitsiä kymmenettä kertaa peräkkäin ja että on myös päiviä sekä ajanjaksoja, jolloin vammastani ei kannata vitsailla lainkaan.
   Jossain vaiheessa voi myös huomata, että tunnistaa jo toisen asennosta tai ilmeestä hänen fiiliksensä. Ystävä tietää, milloin on sellainen päivä, ettei kannata kuormittaa toista omilla murheillaan tai liiallisella kysymystulvalla. Todella hyvä ystävä osaa olla hiljaa toisen vieressä monta tuntia, eikä se muodostu ongelmaksi - pikemminkin voimauttavaksi kokemukseksi. 
   Tärkeää ei minulle ole nykyään se, kuinka usein ketäkin ystävääni näen tai kuinka monta tuntia olen keskustellut kenenkin kanssa whatappissa viikon aikana. Laatu korvaa määrän. Ja kaikista tärkeintä on vain tietää, että jossain on joku, jolle voin aina soittaa, kun siltä tuntuu. 
   Myös vamman suhteen olen saanut huomata ihan uuden asian. Hyvä ystävä osaa luetella kaikki vammani tarvittaessa ja jos hyvin käy (ja näin on myös käynyt), ystävä myös tietää, että eri vammani johtuvat perussairaudesta, joka on nimeltään Incontinentia pigmenti. Ekan kerran kun tällainen sattumus kävi ja IP tuli koko nimeltä lausuttuna sekä ennen kaikkea oikein, olin todella hämmentynyt. Mutta tietysti iloissani. Mulla on ympärillä ihmisiä, jotka välittävät musta niin paljon, että ovat halunneet sisäistää koko sairauteni sen eri oireineen ja opetelleet lausumaan sanan INCONTINENTIA PIGMENTI. Sanan, jonka opettelemiseen minulla meni monta vuotta. Sen sijaan kyseessä olevat ihmiset oppivat sen parissa vuodessa.
    Jaat elämäsi merkitykselliset ajanjaksot todennäköisesti ystäviesi kanssa. Hyvät ystävät elävät sun mukana niitä tärkeitä juttuja niin satasella, että sua ihan naurattaa ilosta, onnesta ja liikutuksesta. Kuluneen vuoden ajan mun ystävät on eläneet kanssani hammasoperaatiotani lävitse. Kilometreistä välittämättä. Oli sitten välimatkaa vain muuta kilsa tai muutama sata kilsaa, tiedän, että ystäväni odottavat hampaitani ja uutta hymyäni. Parasta tässä jutussa on se, että huomaan heidän odottavan tuota suurta päivää jopa suuremmalla innolla kuin minä itse. <3

Tällaisia asioita olen oppinut arvostamaan erityisen paljon kuluneen vuoden aikana. Mitkä asiat merkkaa teille eniten ystävyydessä? :)

~ Roosa ~

#Hampaatkotiin, osat 1 & 2

Mihin viimeiset kaksi viikkoa ovat kuluneet? No tähän.

Pakkamiseen. Matkustamiseen. Purkamiseen, pakkaamiseen ja jälleen matkustamiseen.

   Projektini, jonka olen rakkaudellisesti nimennyt #hampaatkotiin, on alkanut. Viikko sitten oli ensin aika röntgeniin (ei, en jaksa opetella sanaa kuvantaminen) ja sen jälkeen toiselle minut leikanneista kirurgeista. Kun ekaksi hommakseni menin sinne röntgeniin, hoitaja näytti tuttua masiinaa. Astelin sen luokse, tungin pääni tutun kehikon sisälle ja tartuin käsitukiin, etten horjahtaisi takakenosta asennostani takaraivo edellä lattiaan. Lopuksi vaan etuhampaat purentatikkuun kiinni ja ei kuin vain kuvaamaan. Olin ulkona valehtelematta 3 minuutissa. Hoitaja naurahti, että taisi olla tuttua puuhaa. :D
   Röntgenin jälkeen menin hammaspolille, jossa tehtiin pieni ja nopea kirurginen toimenpide. Elokuisessa leikkauksessa minullehan porattiin ne 11 titaanijuurta leukaluihin kiinni. Samalla niiden suojaksi kieritettiin sellaiset tapit, joita kutsutaan myös paranemisjatkeiksi. No, leikkauksessa kävi jokin tenkapoo, sillä yläleukani kahteen  juureen niitä ei voinut suoriltaan pyöritellä. Niimpä noiden kahden juuren kohdilta vedettiin vaan tikeillä ikenet kiinni ja juuret saivat jäädä luutumaan ilman jatkeita.

Nyt kuitenkin noihin piilossa oleviin juuriin laitettiin ne jatkeet. Tämä meni siis sillä kaavaa, että kirurgin veitsellä ja muilla instrumenteilla ikenet auki ja leukaluu esille. Kun juuret sitten löytyivät, paranemisjatkeet pyöritellen vain paikoilleen. Homma meni paikallispuudutuksessa ja aikaa kului puudutuksineen sellaiset 40 min. Operaatio vaati vain yhden tikin. Ja ei hätää, tuo toimenpide ei sattunut laisinkaan, ikävin osuus oli puuduttaminen. Se oli myös ainut asia, mikä sattui. Kirurgin suorittama käsityö suussani tuntui vain paineen tunteena ja mun ajoittaisina ääneen sanomattomina mietteinä siitä, tuleeko jokin instrumentti kohta poskiluusta läpi. :D Mutta eipä tullut ja illalla pystyi juomaan vettäkin taas niin, että tunsi oman ylähuulensa ja nenänsä...
   Tuo siis viikko sitten. Tänään uusi käynti, jota epäilin muottitehtailu-kerraksi. Osuin arvaukseni suhteen kuitenkin väärään - käynti oli vain kontrollikäynti hammasortopedilleni, joka suorittaa tämän projektin myös loppuun. Hän katsoi, miltä tuolla suussa näyttää ja totesi lopuksi, että hyvä tästä tulee. Sitä en itsekään epäile hetkeäkään. Mulla on kova luotto noihin tyyppeihin Jyväskylässä! Ja ensi viikolla päästään kuulemma tekemisen makuun, kun vähän otetaan malleja ja mittoja. Huhtikuu, täältä meitsi tulee! :)
   Nyt mulla olisi siis huhtikuun alkuun saakka aikoja Jyväskylään noin viikon välein. Se on tietänyt, ja tietää tuhansia kilometrejä ja kahden kaupungin asukkaana olemista. Sekä koulua ja elämää siinä välissä mikäli vain ehtii. ;)

 Joku nokkela varmaan alkoi jo pohtia, että jos mun eka aika hammaspolille oli viikko sitten, miten voin sanoa tämän projektin kestäneen jo pari viikkoa? No sen takia, että kahden (tai oikeastaan kolmen) kaupungin välillä ravaaminen on melkoista taktikointia ja suunnittelua. Jos siis en halua turhaa stressiä ja migreeniä kaupanpäällisiksi. En halua.
   Minun piti siis jo viikkoa ennen ekaa aikaa tilailla kuukaudeksi juna- ja bussilippuja sekä suunnitella oikein kalenterin kanssa, missä välissä pitää olla koulussa, milloin ehtii hoitamaan kotityöt Ykan päässä ja pystyiskö johonkin kalenterin nurkkaan tunkemaan vielä salilla käynnin. Ja lopuksi on vain pitänyt toivoa, että olen merkinnyt kaiken oikein ja olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Toistaiseksi aikataulu on pitänyt.
   Ei maailman iiseimmät 2 kuukautta tulossa, mutta yritän vain miettiä sitä palkintoa, mikä mua huhtikuussa odottaa. :) Lisäksi suurena tsemppinä ja kannustimena mulle toimivat hammaspolin työntekijät - mua hoitavat lääkärit ja hoitajat. Nyt kun ollaan käännytty loppusuoralle, heistä on tullut mulle entistä tärkeämpiä ja läheisempiä. Myös heidän puheistaan ja ilmeistään voi huomata sen saman ilon ja haikeuden sekoituksen, mikä itsellänikin on päällä. Olen taas entistä vähemmän potilas, jos ollenkaan. Olen Roosa, jonka kuulumisista ollaan kiinnostuneita ja joka on kiva saada vastaanotolleen. Tästä mulla ois jo näiltä parilta kerralta hyviä ja ihania esimerkkejä. Oikeastaan mulla riittäisi heidän asiakaspalvelustaan tekstiään jo uuden postauksen verran. Eli yritänpä raapustella sellaisen teille lähiaikoina - heti, kun koululta, matkustelulta ja hammaspolikäynneiltäni ehdin! 

Huhtikuuhun saakka siis luvassa taas aikamoinen tykitys hammaskuulumisia. Oon iloinen, et saan jakaa tän matkani viimeisetkin kilometrit teidän lukijoiden kanssa! :)

~ Roosa ~