Taitepiste

Vuosi sitten oli ihan tavallinen maaliskuun sunnuntai-aamu, mitä nyt siskoni olivat luonani yökylässä. Heräsimme naapurin porakoneen ääneen. Kello taisi olla jotain yhdeksän ja kymmenen välillä. Noustessani ylös se sunnuntai kuitenkin muuttui tavallisesta kivun ja pelon täyteiseksi päiväksi, jollaista en ollut ajatellut koskaan enää kohtaavani.

Mä tunsin sykähtävän, viiltävän kivun oikealla puolella vatsaani.

Se oli tuttu kohta. Mä tiesin, mitä sen kohdan alla oli, mitä siinä kohdassa oltiin reilut kahdeksan vuotta aiemmin tehty. Mutta mä olin kuitenkin toiveikas, en halunnut ajatella vielä yhtään mitään. Toki mä muistin, miten se sama kohta oli tuntunut jo muutamaan otteeseen kipeältä aiempina kuukausina ja miten olin kuluneella viikolla todennut äidilleni, että jotain outoa mun mahassa on.

Mä kuitenkin työnsin sen ajatuksen pois, menin keittiöön ja otin maitohappobakteerin vesilasillisen kanssa ennen kuin aloin kokoamaan mulle ja siskoilleni brunssia. Mun siskot rakastaa pitkiä aamupalahetkiä luonani, täytyyhän mun se brunssi valmistaa. Niin mä ajattelin.

   Se brunssi oli vieläpä tavanomaista erityisempi, koska sillä aamupalalla oli tarjolla myös pannukakkua.

Yleensä mä söin noina meidän siukkuviikonlopun runsailla aamupaloilla kaikkea. Nyt joku ääni mussa epämukavan oloni keskellä kuitenkin sanoi, ettei mun kannattaisi vetää tällä kertaa övereitä. Mä tulin täyteen jo kahdesta leipäsiivusta ja pannukakkupalasta – tai korkeintaan kahdesta. Jogurtin jätin väliin.

Me kuitenkin jatkettiin askareitamme normaalisti. Piti harjoitella meidän porukoille suunnittelemaa Eppukeikkaa varten lauluja ja sit piti mennä elokuviin. Ja paistaa laskiaispullia.

Niin tosiaan, oli laskiaissunnuntai.

  Jossain vaiheessa muistan soittaneeni äidille. Valitin vähän huolissani mahaani, joka muuttui tunti tunnilta kipeämmäksi. Siinä vaiheessa kuitenkin tuntui, että se voisi mennä vielä ohi. Äiti käski pysyä liikkeessä. Jossain välissä otin toisen maitohappobakteerin ja Movicolia, joka lisää nesteen määrää suolistossa.

Me treenattiin niitä lauluja, leivottiin pullat täyttökuntoon ja syötiin ennen kuin meidän piti lähtee kohti elokuvateatteria. Uskalsin syyä just ja just yhen lautasellisen keittoa. Jostain syystä mun ei ollut yhtään nälkä.

Jossain välissä otin myös kuvan Aaltomaljakossa olevista liloista tulppaaneistani Instaramiin. Laitoin siihen hashtagiks tulips ja lisäsin tulppaaniemojin perään.

   Matkalla elokuvateatterille pitelin mahaani, mutta kuluttaessamme aikaa leikkikentällä viimassa ja pakkasessa sanoin siskoilleni, et nyt tuntuu siltä, et se mahakipu alkaa vähitellen helpottaa. Toinen, loputtoman empaattinen siskoni sanoi, et hyvä juttu.

Ajattelin, että elokuvista palaisi kivuton Roosa.

   Söin muutaman karkin elokuvissa – enempää en uskaltanut. Se elokuva oli uusin Risto Räppääjä, mun myöhästynyt nimpparilahja toiselle siskolleni. Kun tunsin vatsassani ikävän kouraisun, joka vei sekunniksi kivun mennessään, luulin pienen hetken, et nyt ohutsuolessani ruokasula alkoi liikkua ja kipu häviää.

Sitten tunsin toisen kouraisun, kolmannen, neljännen.

Avasin vaaleanpunaisten farkkujeni ylimmän napin, koska ne olivat alkaneet puristaa.

Mä en muista siitä elokuvasta mitään. Sen sijaan muistan, et elokuvan jälkeen sanoin siskoilleni liiankin kohtuuttomaan ja ilkeän sävyyn, että nyt kukaan ei puhu mitään ja me vaan mennään mahdollisimman nopeasti mun kämpille. Mua sattui. Soitin äidille, että milloin sä tuut. Äiti sanoi tulevansa reilun tunnin kuluttua.

Sen jälkeen mä vaan laskin minuutteja siihen, et äiti tulisi ja tietäisi, mitä pitää tehdä.

Kotona linnoittauduin kuuman haudepussin kanssa sohvannurkkaan ja huutelin äkäisiä käskyjä siskoilleni siitä, miten laskiaispulliin saadaan ja valmistetaan täytteet. Mua hävetti ja suretti, et miks mä kohtelin siskojani sillä tavalla. Siskot sai kuitenkin pullat täytettyä, ne laitettiin jääkaappiin.

   Äiti tuli ja kinattin hetki multien vaihdosta mun jättipeikonlehteen. Miten se olikin mulle niissä kivuissa maailman tärkein ”hetitässäjanyt”-juttu? Kai siksi, et siitä oltiin sovittu etukäteen. Ja kyllähän äiti lopulta keksi, mitä laitetaan lattiansuojaksi, kun olin mennyt vahingossa heittämään kaikki sanomalehdet paperinkeräykseen.

   Mä olin luullut, et äiti hoitais asian mun kylppärissä.

Multien vaihdon ajan pitelin mahaani ja odotin, et äiti tokaisis, et nyt lähdetään ensiapuun. Mut äiti sanoi mulle, joka makasin keittiön lattialla kaapistoon nojaten, et liiku. Liiku, niin se helpottaa. Ja juo vettä.

   Niinhän mä olin tehnyt koko päivän.

   Tytöt ja äiti söi laskiaispullia. Kun ne lähti, mä itkin sitä, et olin kivullani pilannut tyttöjen päivän. Äiti selosti, et älä nyt sitä itke. Itku ei auta mitään ja ethän sä sitä kipua suunnitellut. Nyt vain pysyt liikkeessä ja juot vettä.

   Mä yritin sitä seuraavan, mitä mä nyt sanoisin, ehkä tunnin. Tytöt laittoi viestiä, ettei mun tarvi itkee sitä, et pilasin niitten viikonlopun, me oltiin ehitty tekemään kaikki, mitä oltiin suunniteltukin. Ja toivottavasti mun mahakipu loppuu.

   Jonkin ajan kuluttua siitä mä soitin äidille, et oon vessassa ja mua oksettaa. En pysty myöskään kävelemään suorassa ja se kipu ei oo hävinnyt minnekään, vaikka oon juonut ja kävellyt. Se kipu oli vaan äitynyt ja oli niinku helvetillistä.

   Äiti sanoi, et sit pitää lähteä ensiapuun. Pyysin nätisti hakemaan, sillä pelkäsin, et oksentaisin taksiin. Äiti sanoi tulevansa hakemaan ja viemään mut sinne. Muistutti vielä, et ota oksennuspussi varuiks mukaan. Mä otin. 

Se oli vaaleanpunainen muovipussi, johon en matkalla oksentanut kertaakaan.

Äiti sanoi autossa, et ne antaa mulle luultavasti Litalginia. Kysyin, mitä se oli. Kuulemma samaa lääkettä, mitä ne antoi mulle edellisten suolitukosten aikaan kipuihini. Mutta äidin mukaan se ei kyllä välttämättä auttais. En siinä vaiheessa halunnut ajatella tai kysyä, mitä se sit tarkoittais, jos Litalgin ei auta.

   Ensiavussa kiitin Luojaa siitä, että vastaanottotiskillä oli tuttavaperheen äiti, joka oli nähnyt mun aiemmat suolitukokset. Äiti oli kuulemma nähnyt tämän saman naisen ikkunasta ja ajatellut, että nyt ei tarvi pelätä, et kituisin tunteja ensiavussa saamatta hoitoa ja helpostusta kipuihini.

Selitin sille tuttavaperheen äidille tuskissani jotain päivän aikataulusta, kivuistani ja aiemmista tukoksistani. En muista tarkkaan. Mut sen mä muistan, kun toinen kysyi multa, missä asennossa mun ois hyvä just nyt olla. Se tarkoitti sitä aikaa, joka kului lääkärin odottamiseen. Vastasin, että en tiiä, mutten mä ainakaan istuviltaan pysty oleen. Nainen ohjas mut sänkypaikalle odottamaan lääkäriä.

 Mä en tiiä, kauanko mä siinä sikiöasennossa kipujeni kanssa tuskailin. Ehkä viisi minuuttia, jos sitäkään. Se nainen laittoi nimittäin hihat heilumaan. Yhtäkkiä verhon takaa tuli mies, jota mä vaan jäin kipujeni keskellä tuijottamaan. Mä luulin sitä komeeks mieshoitajaksi. Mut sit mä tajusinkin, et se on lääkäri.

Sain jotenkin tervehdettyä sitä. Se tutki mun mahan ja peräsuolen. Oikeaa puolta mahaa painaessaan mä ulvoin kivusta.

”Kauan sul on ollut näitä kipuja?”

”Jostain aamuyhdeksästä.”

”Näin kauan sitten kärvistelit niitten kanssa.”

En jaksanut kommentoida sitä hieman toruvaa ääntä. Mutta joo, kakstoista tuntia.

”Annetaan sulle kipulääkettä.”

”Joudunko mä TAYSiin?”

”Ei mennä nyt asioiden edelle. Katsotaan, miten ne lääkkeet auttaa.”

”Mut onks tässä semmoinen mahdollisuus, et joudun TAYSiin? Mä lupasin soittaa äidille ja kertoa, miten mun käy.”

”On tässä se mahdollisuus.”

Sitten lääkäri lähti ja mun ympärillä tapahtui asioita viivasuoraan ja nopeasti, peräjälkeen ja yhtä aikaa. Ehdin just ja just soittaa äidille väliaikatiedot ennen tämän näytelmän alkua.

 Tuttavaperheen äiti on ainut nainen, jonka tiedän osaavan laittaa mulle kanyylin niin, että se onnistuu ensimmäisellä yrittämällä. Tehtiin yhteistyötä – sanoin, että jos vois laittaa vasempaan käteen ja kyynärtaipeeseen, niin mun ei tarvii tehdä sen jälkeen kaikkea CP-kädelläni. Kokemuksesta tiesin, et esimerkiks viestin kirjoittaminen huonommalla kädelläni olisi älyttömän vaikeaa.

”Joo, yritetään laittaa sinne. Tosin ensin täytyy katsoa, et saanko alemmas kuin kyynärvarteen. Jos sulle tulee pitkäkin reissu.”

En vieläkään suostunut uskomaan sitä. Kanyyli saatiin lopulta ensi yrittämällä suoneen, paikkana vasen kyynärtaive.  Kun kanyyli oli paikoillaan, toinen, nuorempi hoitaja tuntui suorastaan juoksevan lääkepussit ja ruiskut käsissään mun luokse. Kaikki tapahtui mun tajunnalle liiankin nopeasti.

   Kipu helpotti muutaman sekunnin päästä lääkkeiden alkaessa kiirimään suonissani eteenpäin. Pieni kipu ja epämukava tunne jäi kuitenkin jäljelle. Olin silti taivaassa.

   Kysyin siltä toiselta nuorelta hoitajalta, joka oli mulle tuttu jo vuosien takaa, että miksi mun verenpaineet on niin korkealla.

”Siks kun sulla on niin kovat kivut.”

Sen lisäks mulla oli kuumetta 37,8 astetta. Mua ei ollut palellut missään vaiheessa. Tulehdusarvot olivat normaalit sen nuoremman hoitajan mukaan – vielä.

   Tuskin lääkkeet olivat ehtineet vaikuttaa viittä minuuttiakaan, kun se Robert Pattinsonin ja Sebastian Rejmanin sekoitukselta näyttävä lääkäri tuli kyselemään vointia ja tunnustelemaan vatsaani, joka oli edelleen pinkeä kuin ilmapallo ja kova kuin kivi.

”Kyllä mulla edelleen kipuja on.”

”Joo, tukos siellä todennäköisesti on. TAYSiin lähdön paikka.”

Sen jälkeen se lääkäri lähti soittamaan ambulanssia ja kirjaamaan lähetettä.

   Mä aloin itkeä hysteerisenä. Mä en halunnut kuolla suolitukokseen.

   Nuorempi naishoitaja keräsi mun kamppeita. Joku älynväläys mulla oli käynyt, sillä mulla oli onneksi kännykän laturi mukana. Se olikin melkein ensimmäinen kysymys, jonka äiti esitti sen jälkeen kun oli kuullut uusimmat uutiset.

Puhelumme loputtua Whatsappiin tuli viesti. Äiti sanoi, että se rakastaa mua.

Se nuorempi hoitaja kysyi mun paniikin nähtyään, haluanko mä, et se odottaa ambulanssin ensihoitajia mun kanssa. Mä sanoin, et jos se vaan voi. Odotettiin ja juteltiin. Se hoitaja – mun entinen isonen – teki kyllä kaikkensa, et mä rauhoittuisin. Mut muistot kahdeksan vuoden takaa, pelko siitä, et mä jäisin vaan norumaan johonkin Acutan soppeen ilman hoitoa liian pitkäksi aikaa, oli liian voimakas. Tosin Sebastian Pattinsonin kirjoittama lähete oli todella vakuuttava. Rivien välistä olisi kuka vain osannut lukea, et lisätutkimuksia ja hoitoa pikaisesti kiitos.

   Ambulanssimiehet tuli ja mä urheasti päätin kävellä paarien kyytiin. Hoitajat onneksi tuki kyynärpäistä. Lääkkeet oli aika huojuttavia. Molemmat hoitajat toivottivat onnea matkaan ja lääkäri toivotti parempaa vointia. Mä katoin sitä lääkäriä itkuisin silmin ja sanoin kiitos. Mä todella toivon, et hän tajusi, että tarkoitin sitä koko sydämestäni.

Alle tunnissa ensiapuun saapumisesta olin jo ambulanssin kyydissä, määränpäänä Tampereen yliopistollinen keskussairaala.

Mä muistan siitä matkasta mun itkuisuuden, muutaman lisäkipulääkkeen ja mieshoitajan rauhallisen ja rauhoittelevan toiminnan. En ehkä kiittänyt niitäkään tarpeeksi. Edellisen, syyskuun 2010 sairaalareissun juonen kuultuaan vieressäni istunut hoitaja päätti soittaa TAYSin Acutaan, jonne mua oltiin viemässä. Hän halusi sekä infota, millainen potilaskeissi oli luvassa, mutta myös kertoa huoleni, et mut leikataan liian myöhään.

  Sieltä vastattiin, et jos leikkaava lääkäri on nukkumassa, se herätetään viimeistään nyt. Mun olo rauhoittui heti hieman. Mä olisin ehkä sittenkin turvassa ja jäämässä henkiin.

   Taysin Acutasta muistot ovat sekavia. Pelkäsin koko ajan kipujen pahemista ja sitä epätietoisuutta, et joudunko leikkaukseen vai en. Pelkäsin myös siellä yksin sängyllä nuokkuessani, et jos mut tarvii leikata, leikkaako nää mut ajoissa. Se oli sellaista pelonsekaista utua. Paljon yksittäisiä tapahtumia kokonaisuuden tai kronologisuuden sijaan kuitenkin muistan. Otettiin sydänfilmiä, verikokeita ja valtimoverikoetta. Huusin hysteriasta, kun kuulin mulle tarjoiltavan sellaista ajanvietettä. En ollut kuullut siitä mitään hyvää muutamia kertoja saman kokeneelta ystävältäni. Se olikin just sitä, mitä hän oli lupaillut – yks pahimmista. En tiiä, oliko se valtimoverikoe vai nenämahaletku pahempi. Kumpikin syvältä. CT-kuvasta löytyi kuin löytyikin suolitukos, joka johtui kuulemma aiempien suolistoleikkauksien jälkeen muodostuneista kiinnikkeistä. Ja sit odoteltiin lääkäriä leikkurista, et tiedetään, päädynkö leikkauspöydälle vai en. Mä olin varma, et päätyisin.

Tilanteeni kääntyi kuitenkin yllätyksellisesti itsestään, nesteytyksen ja lääkkeiden avulla hyväksi – jo aamuyöllä Acutassa leikkurista tullut lääkäri kuuli stetoskoopin avulla mahastani hiljaisia suoliääniä. Niinpä mut siirrettiin Gastrologian vuodeosastolle 2, jossa vietin seuraavat neljä päivää.

   Mä en muista, missä vaiheessa siellä Taysin Acutassa sain mun kännykän käsiini. En edes muista, antoiko sen joku mun repusta vai ojentiko joku mun repun mulle ja otin sen itse sieltä. Mut sen muistan, et siellä oli viesti mun toiselta tärkeimmistä ystävistä. Mä olin pyytänyt äitiä ilmoittamaan sille, et mua viedään TAYSiin. En jotenkin kyennyt sellaiseen itse siellä Jämsässä ambulanssia odotellessani. Olin liian sekaisin infotakseni toista ilman, että aiheuttaisin turhaa paniikkia. Se mun ystävä oli laittanut mulle viestiksi kohdan Psalmista 23. Mun vatsa tuntui sen verran aralta ja turvonneelta, etten kyennyt nauramaan. Mut sen viestiä lukiessani mä hymyilin yhtäkkiä tosi leveesti – enhän mä ollut vielä kuolemassa!

Vasta myöhemmin mä tajusin, et kuinka paljon se viesti mun puhelimessa olisi merkinnyt, jos se ois ollut mun ystävän viimeinen viesti mulle. Siinäkin tapauksessa, etten ois ikinä ehtinyt lukea sitä.

Se ystävä piilotti huolensa mun voinnista seuraavina päivinä mitä hauskimpin viesteihin. Ja sit oli monia muitakin ihmisiä, jotka Facebook- ja Instagram-päivitykseni nähtyään lähettelivät viestejä ja tsemppasivat. Niiden avulla mä kestin sen, et mulla oli parikin erikokoista nenämahaletkua ja virtsaummen takia katetri ja ulostetta ei meinannut tulla moneen päivään.

   Niin, vastoinkäymiset eivät loppuneet suoliäänten yhtäkkiseen palaamiseen aamuyöllä Acutassa. Kivut alkoivat uudestaan just ennen kuin mut siirrettiin osastolle. Niihin auttoivat onneksi lääkkeet. Mutta mun nenämahaletku jouduttiin vaihtamaan isompaan, koska se ei vetänyt. Ja sit kaikki ihmetteli, miks se isompikaan ei vedä. Yritettiin laimentaa vatsanlaukun sisältöä vedellä ja ties millä vippaskonsteilla – turhaan. Ilon sijaan tuli lisää kipua. En tiedä, mutta veikkaan, että siellä mahalaukussa oli useamman päivän ruoat sulamatta, sillä se suolitukoskin oli kuulemma pitkän ajan – jopa kuukausien – tulos. No, kun ne ruoat ei tulleet nenämahalatkun avulla ulos, ne tuli sitten oksentamalla. Sen jälkeen piti pidetellä tunti, että mun epilepsialääkkeet imeytyy, koska se letku korkattiin hetkeksi. Ja aika pian sen jälkeen ilmoitin, että se letku aiheuttaa hyödyn sijaan enemmän kipua, joten voisko siltä lääkäriltä kysyä, voiko sen vaan ottaa pois. Sairaanhoitaja yritti, että josko antais mulle Panadolia kurkun kipuihin, johon totesin, että eihän ne nyt oikeasti auta yhtään, sillä ei se Panadol sitä nenämahaletkua sieltä poista. Hoitajan oli pakko allekirjoittaa mun väite ja hetken kuluttua hän palasi luokseni mukanaan lääkärin myöntymys letkun poistoon, mutta myös ukaasi. Jos oksentaisin kerrankin, se laitettaisiin takaisin.

Mä sanoin, että sit mä en vaan oksenna.

 Enkä oksentanut – osittain pahoinvointilääkkeiden avustuksella. Olo kohentui heti huomattavasti, kun puutarhaletkun tuntu oli poissa kurkusta.

   Niin, sit se virtsakatetri vielä. Mä olin jo yöllä siellä Acutassa miettinyt, että miksi mä en pysty kunnolla pissaamaan. Viisaana en sitten kuitenkaan huolestuttanut muita ja osastollakin kovasti peittelin asiaa seuraavan aamupäivän ajan. Sairaanhoitajat kuitenkin ihmettelivät, miksi pyysin viemään niin usein vessaan. Heillä oli kai jo epäilyksiä, mutta kun lopulta tuskasta kärsien ja jokaisessa asennossa syvään hengitellen pyysin virtsarakon tilanteen tsekkaamista, tuloksena oli varma virtsaumpi-diagnoosi. Käytännössä se tarkoitti kahta litraa pissaa, jota rakkoni ei kyennyt tyhjentämään. Käsittääkseni rakon vetoisuus on puoli litraa. Diagnoosin syy ei koskaan tarkasti selvinnyt, mutta ilmeisesti suolitukoksen aiheuttamat kivut olivat saaneet myös rakon lihakset pahasti jumiin tai lamaannukseen.

   Se virtsaumpi ja siitä johtunut kestokatetri taisi olla jopa pahin takaisku mulle henkisesti, mitä tuli suolitukoksen aiheuttamiin liitännäisongelmiin. Hoitajat ja lääkärit ihmettelee, miten se nyt näin ja mun tekee mieli huutaa, et anteeksi, etten osaa pissata just nyt. Anteeksi ihan helvetisti, etten voi vaikuttaa rakkoni toimintaan. Sehän ei oikeasti edes ole millään tavalla ihmisen päätösvallan alla oleva elin. Samoin teki mieli pyytää anteeksi sitä, että suolistoni toiminnan käynnistyminen kesti monta päivää, enkä useammankaan vessakäynnin jälkeen voinut ilmoittaa minkään sortin tuotoksesta pöntössä.

   Sain todella kokea kovan käden kautta sen, että ihmisen elimistö on maailman omituisin järjestelmä ja moniin asioihin ei sen suhteen voi vaikuttaa. Ja jos suolisto menee jumiin, ollaan aika hengenvaarallisessa tilanteessa. Lähtöpäivänä katerista päästyäni ja vessassa asioimisen suhteenkin onnistuneena lääkäri sanoi, että voi olla että tulen uudemman kerran sairaalaan uuden suolitukoksen vuoksi ja sitten mulle laitetaan avanne. Tai sitten voi olla, etten saa enää koskaan tukosta. Kuitenkaan en voi itse juurikaan vaikuttaa siihen, tuleeko se tukos vai ei. Herran haltuun.

Onneksi avanneriskistä oltiin mainittu mulle vasta sitten, kun tukos oli mennyt itsestään ohi. Mutta kamalaa oli myös kuulla, että mitään varmuutta tulevaisuuden mahdollisista vastoinkäymisistä ei voitu antaa. Pahinta oli se, että mä en voisi mitenkään vaikuttaa suolistoni toimintaan. Tai ainoastaan kuitujen- ja vedensaannin turvaamisella, mutta sekin on hyvin pientä vaikuttamista. Minä ja elämäni ihmiset olemmekin käyneet läpi pitkän tien sen suhteen, että opettelemme taas luottamaan elämään pahimpien elämänkokemusten uusiutumisen jälkeen. Varsinkin, kun sain muistoksi tuosta tukoksesta todennäköisesti ikuiset kiinnikekivut, jotka muistuttavat suolitukoksen alkamisesta kertovia kipuja. Erotus on vain se, että se ei ole suolitukos. Kiinnikekipujen ja tukoksen tunnistamisen erottaminen on hyvin haastavaa ja olenkin olut monesti ensiavussa turhaan. Pelko on siis ollut kuluneena vuonna voimakkaasti läsnä. On vain ollut pakko totutella elämään kipujen kanssa, opetella tunnistamaan vaarallisen ja vaarattoman kivun erot – ja samalla on vain luotettava, että kaikki menee hyvin.

~ Roosa ~

Ihme nimeltä elämä

Huhhuh, onpa ollut pitkä tauko! Tätä(kään) ei suunniteltu (paluuta blogin pariin sen sijaan useasti), mutta pääpointti kai on, että täällä taas ollaan!

Mun elämä on ollut työn ja arjen tasapainoilua kokemusasiantuntijakoulutuksen kanssa. Olen ollut tosi tyytyväinen mun työhön ja säännölliseen työaikaan, se on tehnyt mulle pelkkää hyvää. Mutta jatkuva sosiaalisuus myös väsyttää ja olen saanut huomata, kuinka paljon tarvitsen omaa aikaa ja tilaa työpäivien jälkeen. Ja voin sanoa, että paljon. Oon avannut mun läppärin syyskuun jälkeen maksimissaan omien sormien lukumäärän verran. Valehtelematta yhtään. Kai mä sain oppari- ja opiskeluaikana ylipäätään tarpeekseni jokapäiväisestä koneen virtanapin painamisesta tarpeekseni - ja niin se homma jäi.

   Nyt olen kuitenkin tässä. Kuten sanottua, mun elämä ei ole näiden hiljaisten kuukausien aikana muuttunut juuri yhtään. Arkisin lähden paremmalla sekä huonommalla onnella kahdeksan pintaan töihin ja palaudun kolmen, neljän välillä kotiin. Teen ruokaa, siivoan, pesen pyykkiä, katson telkkaria ja menen nukkumaan. Sama setti seuraavana päivänä uudestaan.

Noin kirjoitin 1.3. ja ajattelin jatkaa seuraavalla viikolla - tai ehkäpä jo sunnuntai-iltana siskojen lähdettyä viikonloppukäynniltä. 3.3. siskojen lähdettyä oli pian kuitenkin minun aikani lähteä itse ensiavun kautta TAYSiin neljäksi päivää.
   Kiinnikkeen aiheuttama suolitukos. 
   On sanomattakin selvää, että säikähdin ja ajattelin jo hetken, että tämä oli tässä - enkä ole edes ehtinyt päivittää hautajaissuunnitelmaani! Elämä kuitenkin voitti ja kävi ihme - tukos meni ohi lääkkein ja nesteytyksellä. Onneksi sana avanne todettiin sivulauseessa minulle vasta sitten, kun se riski oli ohitse. Siihenkin oltaisiin varmasti totuttu, mutta hyvä näin. Lähtöpäivänäni kävin moikkaamassa arpisiskoani Epaa toisella osastolla ja sovittiin, ettei oteta uusintakierroksia enää - ei hän uusiutuneesta sairaudestaan, enkä minä suolitukoksistani. Nää riittää nyt.

Väsymys, rankat päänsäryt ja muut moninaiset oireet - sekä jaksamattomuus avata läppärin kantta - tuntuivat selittyvän jo kuukausia ohutsuolessani kehitteillä olleella ja sitten eskaloituneella suolenlaajentumalla ja sittem itse tukoksella. Silti alavireinen ja ahdistunut mieliala, sydämen korkea syketaso joulukuulta lähtien ja monet muut oireet eivät. En oikein tahtonut hyväksyä kuin puolittain diagnoosin yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstäkään. 

Sitten se lääkäri, joka teki mulle ahdistuneisuusdiagnoosinkin, päätti mun jatkuvan aaltoilevan pahoinvoinnin takia "varuiksi" tarkistaa mun varastorauta-arvot eli ferritiinin. Naisilla pidetään hyvänä arvona yli 50 lukemaa menkkojen takia. Viitearvon alaraja on 13. Mun arvo oli 8. BINGO! Pääsin osittain oman tahdikkuuteni ja määrätietoisuuteni avulla noin kolmessa viikossa rautatiputukseen, mikä ei sinällään ole automaatio. Mutta juuri hyvinkin tiukoilla olleen ohutsuoleni (joka edelleen välillä kipottelee), perussairauteni ja laajan oireistoni takia en uskaltanut ottaa riskiä kuuden kuukauden rautakuurin suhteen. Eikä onneksi sisätautilääkärikään. Viime viikolla kävin siis tankkauttamassa itseni täyteen rautaa. Yleensä oireiston ja oman voinnin paranemisen huomaa 2-3 viikon kuluttua rautatiputuksesta eli rautainfuusiosta. Nyt on kulunut vajaa viikko ja huomaan sen jo nyt! Eli tässä innolla odottelen, mikä on olo parin viikon päästä! Kesäkuussa kontrollit ja toivotaan, että rautavarastot tulivat nyt kerralla kuntoon ilman lisätankkausta. 

Nyt jaksan siivota ja pestä pyykkiä samana päivänä. Kävin myös kahtena peräkkäisenä päivänä lenkillä ja sykkeet palautui melkein heti! Saattaa kuulostaa hassulta, mutta mun arki oli tuon aloituksen kirjoittamisen aikaan sitä, että mietin, jaksanko tänään a) siivota b) käydä kaupassa c) laittaa ruokaa vai d) katsoa televisiota. Kaikkea ei voinut entiseen malliin tehdä samana päivänä - olin vaan niin loppu ja koko oireisto lääkärien mukaan psykosomaattista. Tänään oli tosi helppo pyykinpesun, petivaatteiden tuuletuksen ja pikaimuroinnin jälkeen avata vielä läppäri! Aika huippuu, tällaistako elämän kuuluukin olla?! 

Kuvituksena kuvia kuluneilta kuukausilta, jolloin tuli tosiaan myös käytyä kokemusasiantuntijakoulutus loppuun ja valmistuttua koulutetuksi kokemusasiantuntijaksi. Josko nyt, kun kirjoittamattomuus ja aivosumu eivät olleet vain laiskuutta tai ahdistusta, tulisi tännekin taas enemmän juttua - varsinkin siitä arkisesta elämästä! Tuosta uusimmasta suolitukoksesta en ainakaan toistaiseksi kykene kirjoittamaan, vaikka psykiatrisen sairaanhoitajan mukaan olen hyvin tuota asiaa työstänytkin. Ehkä joku päivä, mutta voi jäädä myös kirjoittamatta.  Katsotaan. Nyt haluun keskittyä (tai pyrkiä keskittymään) elämiseen ja siihen, että luotan taas kroppaani. Rautainfuusiosta ajattelin kyllä jonkin ajan kuluttua sitten tehdä postausta ja kantaa oman osuuteni kekoon tähän "muoti-ilmiö nimeltä ferritiini" -vääntöön perusterveydenhuollon ja asiakkaan välillä. Mua kohdeltiin hyvin ja aika vähin taistoin, mutta näin ei suinkaan kaikilla ole. Ei läheskään kaikilla.

Toivon tästä aurinkoista ja tervettä kevättä niin sulle kuin itsellenikin. Palataan!

~ Roosa ~

Perinnöllisyyslääkäri 12.6.2018

Blogihistoriani aikana on ollut muutamia tekstejä, joita on ollut vaikeaa kirjoittaa julkisesti toisten nähtäville. Tämä teksti tulee kuulumaan myös siihen kastiin. Vaikka kyseessä onkin vain kesäkuisen perinnöllisyyspoliklinikkakäynnin läpikäyminen. Mutta toisaalta toi käynti oli paljon muutakin kuin vai faktojen läpikäymistä (jotka tiesin varsin kiitettävästi entuudestaan). Sillä kyselin itseltäni ensin, onko tämä ok hoitaa jo nyt. Sitten kun mulle sanottiin toistamiseen, että se oli enemmän kuin ok, mulle avautui tai konkretisoitui, miten isojen kysymysten äärellä tulen ehkä painimaan tulevaisuudessa. Ja koska mulla on varsin hyvin uomiinsa asettuneet vastaukset kyseessä oleviin kysymyksiin, tää postaus on mulle vaikea. Sillä sanoin niin tai näin, tiedän sanovani radikaalisti. Vaikka näihin kysymyksiin ei voi vastata kuin suoraan ja radikaalisti. 
Käydään kuitenkin ensin läpi tuo polikäynti. 

 Neurologi siis teki toukokuussa pyynnöstäni lähetteen perinnöllisyyspoliklinikalle TAYSiin. Koska sinne oli kuitenkin kuukausien jonot ja mulla oli oikeus käydä samaan hintaan Pihlajalinnan Koskiklikan perinnöllisyyslääkärillä, käytin sen vaihtoehdon. Lähetin etukäteen lapsuudessa kopiot mulle tehtyjen DNA-testien tuloksista IP-diagnoosin varmistamiseksi ja Väestöliiton perinnöllisyyslääkärin polikäynnin (2001) lausunnosta postissa Koskiklinikalle. Noissa papereissa siis on kirjallisena se, että mulla on IP:n valtamutaatio ja se perinnöllisyysneuvonta tiivistetysti, mitä vanhemmilleni annettiin 2000-luvun alussa Maarit Peipon toimesta. 
   Minut vastaanotti todella ihana ja sydämellinen naislääkäri. Puhuttiin heti samalla kielellä ja muutaman minuutin jälkeen hän sanoikin, että periytymiskaavioita ei mulle IP:stä tarvitse piirtää, äitini ansiosta tiedän asian itsekin. Liekö tajunnut siitä, kun jo kolmannessa lauseessa käytin termiä letaali...
   Ja ensimmäistä kertaa ikinä mulle oli vapauttavaa olla lääkärin vastaanotolla. Mun ei tarvinnut kertoa ja selittää mahdollisimman yksinkertaisesti, mikä on Incontinentia Pigmenti, miten se on mulle tullut ja mitä oireita se aiheuttaa ja niin päin pois. Ekaa kertaa moneen, moneen vuoteen oli mun vuoro oppia uutta sairaudestani, ei lääkärin. Se oli jotenkin niin ihanaa, että multa pääsee itku tota fiilistä muistellessani. Niin ihana tunne se oli, en voinut kuin vain hymyillä lähtiessäni.
   Puhuimme siis käynnin aikana IP:n periytyvyydestä mahdollisille tuleville lapsilleni niiden kysymysten osalta, jotka minua askarruttivat. Etenkin kysymyksiä minulle tuotti IP:n letaali eli kuolemaan johtava luonne poikasikiöiden kohdalla.
   Oon yrittänyt kuvata mahdollisimman yksinkertaisesti IP:n periytyvyyden alla olevassa kuvassa. En ikinä tekis sitä värikyniä käyttäen normaalisti, mutta mun oli teidän lukijoiden mielenkiintoa ja ymmärrystä ajatellen tehtävä niin yksinkertaisesti, kuin vain osasin. 

Vasemmalla ylhäällä kuvattu mun sukupuolikromosomit. IP on mulla siis toisessa X-kromosomissa (punainen). Toinen X-kromosomi on tökerösti sanottuna terve tai normaali (sininen). Myöskin jos mulla joskus mies on, hänen sukupuolikromosominsa ovat IP:n osalta puhtaat. 
   IP:n aiheuttava X-kromosomi (punainen) voi periytyä niin tyttöihin kuin poikiinkin. Tytöt selviävät tuon IP:n aiheuttavan kromosomin kanssa, koska isältä periytyy terve X-kromosomi, joka ikään kuin paikkaa virheellisen X-kromosomin toimintaa. On myös toki mahdollista, että lapsi perii sekä minulta ja mieheltä terveet X-kromosomit ja välttyy IP:ltä. Perusterve lapsi siis.
   Mutta mikäli poikasikiö perii IP:n aiheuttavan X-kromosomin minulta, on edessä varsin suurella todennäköisyydellä keskenmeno. Pojilla on vain yksi X-kromosomi. Ja tästä sairaudesta selvitäkseen tarvitsee toisen terveen X:n, jota pojilla ei ole. Ellei sitten tapahdu vielä yksi mutaatio, joka ois melkoista. Sen epätodennäköisyydestä johtuen en puhu siitä, ettette mene pyörälle. Tämän varsin todennäköisen IP-poikien kuolemaan johtavan raskauden takia olin perinnöllisyyslääkärillä. Halusin tietää tästä asiasta lisää. 
   Missä vaiheessa raskautta IP johtaa poikasikiöillä kuolemaan? 
   Olin siinä luulossa, että poikasikiöiden kohdalla IP johtaa keskenmenoon aina varhaisessa vaiheessa raskautta. Näin ei kuitenkaan perinnöllisyyslääkärin mukaan ole aina. IP voi johtaa kuolemaan vielä raskausviikon 20 jälkeenkin. Poikasikiöt voivat siis kasvaa aluksi täysin normaalisti IP:stä huolimatta, mutta oireet vakavoituvat myöhemmin ja johtavat kuolemaan hyvin, hyvin suurella todennäköisyydellä. Tästä on kylläkin kuulemani mukaan eri perinnöllisyyslääkärit antaneet eri tietoja IP-naisille (kiitos kanssasisaret facessa!). Mutta varaudun siis siihen, että IP-poika voi varmistua lapsivesinäytteestä rv:lla 11-13. En voi siis elää siinä ajatuksessa, että rv 12:sta selviytyminen tarkoittaisi automaattisesti tervettä tyttöä, poikaa tai IP-tyttöä. 
   Ja tämä onkin sitten iso juttu - IP-pojan varmistuminen lapsivesinäytteestä. Mulle raskaus olisi ylipäätään terveenkin lapsen kohdalla riskiraskaus. Jos IP-poika varmistuisi näytteestä, se tietäisi abortin pohtimista. Todella iso asia, jota mun ei onneksi tulevaisuudessa tarvitse toivon mukaan pohtia yksin, jos osuu kohdalle. Nopeita päätöksiä vaativa asia, jonka takia en myöskään ole antanut itseni miettiä kantaani asiaan - päätyäkö siltä istumalta aborttiin vai toivoako ihmettä. Asia kun ei ole ainoastaan oman mielipiteeni varassa. Abortti rv 12 jälkeen tarkoittaa joka tapauksessa alatiesynnytystä, niin myös kohtukuolema.
   Voin siis saada terveitä tyttöjä, terveitä poikia tai IP-tyttöjä. IP-tyttöjen oireiden laajuudesta ja vakavuudesta ei voida sanoa etukäteen. Voi olla että selviää vähemmillä oireilla tai joutuu kokemaan pahempia oireita kuin minä itse.
   Kuten fiksu osasi lukeakin pari kappaletta aiemmasta - aion todellakin mahdollisesti tulevaisuudessa raskautuessani hakeutua sikiöseulontaan ja selvittää IP:n mahdollisen periytyvyyden jälkikasvulleni. Se on ollut mulle selvää aina. Ehkä siksi, että vanhempani varmistivat IP:n pikkusisarusteni kohdalla, vaikka mun kohdalla oli kyse mutaatiosta - ei vanhempieni sukulinjoista.
   Perinnöllisyyslääkäri sanoi mulle, että monesti sikiöseulonnan tuloksista halutaan ensin tietää, onko tulossa tyttö vai poika. Vasta jos vastataan, että poika, halutaan tietää, onko IP:tä. Mä oon vahvasti sen kannalla, että haluan tietää ensiksi IP-diagnoosista (onko vai ei) ja vasta sitten sukupuolen. Koska IP tietää tyttöraskaudessakin etukäteisvalmisteluja - varsinkin henkisiä sellaisia. IP-tytön kohdalla en hetkeäkään miettisi raskaudenkeskeytystä, vaikka siinäkin tapauksessa olisin siihen oikeutettu. Ilman muuta pitäisin IP-tytön. Mulla on tähän selitys, jonka takana seison vankasti.
   Olin esikoislapsi opiskelijavanhemmilleni. Ei mun sairauteen osattu varautua, sillä raskaus sujui ongelmitta. Ei ollut mitään sellaista, miksi mun kohdalla olisi pitänyt epäillä mitään sairautta raskausaikana. Olin totaaliyllätys palovammoja muistuttavine rakkuloineen. Ei osattu todellakaan aluksi sanoa, opinko kävelemään, käynkö normaalit koulut ja mitä kaikkia oireita IP mulle toisi.
   Mutta vanhempani selvisivät, halusivat lääkäreiltä kaikki faktat tiskiin, olivat avoimia kaikesta ja kaikille ja ottivat vastaan aina sen, mitä tuli. Eivätkä luovuttaneet. En tiedä varmastikaan suurinta osaa niistä huolista, mitä sairauteni on aiheuttanut. Enkä onneksi tiedäkään. Sillä minun silmiini omat vanhempani näyttäytyivät (ja näyttäytyvät edelleen) omanlaisinaan leijonavanhempina - he ovat pitäneet puoliani, suojelleet, taistelleet ja rakastaneet ehdoitta. Eikä vain minua, vaan kaikkia meitä sisaruksia.
   Jos IP heitettiin yllätyksenä silloin parikymppisille vanhemmilleni ja he selvisivät kiitettävin arvosanoin, eikö minulla ole tässä maailmanajassa vähintään samat, ellei paremmat mahdollisuudet pärjätä IP-lapsen vanhempana? Etukäteistieto, koko ajan parempi erityissairaanhoito, laaja tukiverkosto ja oma kokemus IP:stä eivät oman uskoni mukaan voi kuin kantaa pitkälle. Eli ei, minun ei tarvitsisi miettiä sekuntiakaan, pitäisinkö IP-tytön. Pitäisin ja rakastaisin ehdoitta. Ja tekisin kaikkeni, ettei hän tuntisi itseään erilaiseksi, vaan erityiseksi. 

 Mulle on esitetty kysymyksiä siitä, että kun nyt kävin perinnöllisyyslääkärin juttusilla, onko se raskautuminen mulle ajankohtaista just nyt. Valitettavasti ei, sillä se nyt ensinnäkin vaatisi jonkun toisen tähän vierelle heti ekaksi. Kun mä pyysin lähetettä perinnöllisyyspolille, en ajatellut ollenkaan oman lapsen ajankohtaisuutta. Ajattelin vain aikaa ja jonkinlaista omaa rauhaa tän asian suhteen. 
   Mä halusin tietää nää perinnöllisyyteen liittyvät asiat siksi, ettei mun tarvitse jonottaa aikaa perinnöllisyyslääkärille sitten, jos raskautuminen tulee mulle joskus ajankohtaiseksi. Sillä mä halusin, että tiedän jo ennen raskautta mulle tarpeelliset faktat taudin periytyvyydestä. En halunnut, että jonottaisin aikaa perinnöllisyyspolille mahdollisesti kuukausikaupalla ennen kuin yrittäisin raskautua. Miksi?
   Koska epilepsialääkityksen takia mä tarvitsen neurologin luvan raskaudelle. Eli käytännössä mun pitäisi pystyä pudottamaan lääkitystä ja kaiken lisäksi onnistua siinä tietyn ajanjakson verran ennen kuin saisin tulla raskaaksi. 
   Jos haluatte mun mielipiteen tosta neurologin luvasta, se on perseestä, vaikkakin täysin omaksi ja lapsen parhaaksi. Kyllä mä sen tiedostan, ettei neurologin oo tarkoitus mua kiusata. Mutta lähtökohtaisesti se, etten voi pitää tätäkään asiaa täysin omanani, ärsyttää ja harmittaa. Jo se, että yritetään saada lapsi, on jotain arkaa, henkilökohtaista ja yksityistä jokaiselle pariskunnalle, joka sen päätöksen tekee. Ei siitä huudella tuolla kylillä. Mutta mun täytyy kertoo se avoimesti neurologille ja toivoa, että hän antaa luvan ensin lääkityksen laskuun ja sen jälkeen vielä raskautumiselle. Toki olen siinä mielessä onnekas, että IP ei estä biologisten lasten saamista. IP ei tarkoita lapsettomuutta. Mutta ottaahan se silti pattiin joutua hyväksyttämään omien lasten saamisen yrittäminen neurologilla.
   En siis halua, että tulevaisuudessa odottaisin sekä neurologin lupaa että perinnöllisyyslääkärin faktoja. Tällä mun perinnöllisyyspolikäynnillä ikään kuin yritin pelata aikaa, tai jotain sellaista. Ja koska IP on antanut mulle epilepsian lääkityksineen, mun ei ollut todellakaan liian aikaista käydä perinnöllisyyslääkärin juttusilla. Oli ihanaa kuulla, että myös perinnöllisyyslääkärin mielestä tein vain ja ainoastaan oikein, kun tulin jo nyt. Parempaa ajankohtaa hän ei kuulemma keksinyt itsekään.
   Nyt mulla on sanoa tarkat faktat toiselle, jos elämääni sattuisi mies, jonka kanssa voisi haaveilun lisäksi oikeasti ajatella perustavansa perheen. Että näillä mennään, ota tai jätä. Tai sitten pohdi kanssani muita vahtoehtoja, esimerkiksi adoptiota. Jos toinen ei näitä faktoja kestä, hän ei ansaitse minua. Karua, mutta totta.
   Se, että kävin tuon ihanan naislääkärin juttusilla saamassa minulle oikeutettua perinnöllisyysneuvontaa, ei tarkoita, ettenkö voisi mennä sinne uudestaan kumppanin kanssa tulevaisuudessa. Jos minusta siltä tuntuu ja etenkin jos toinen haluaa sinne mennä vielä kuulemaan faktat lääkärin suusta, menen kumppanin kanssa uudemman kerran perinnöllisyyslääkärin luokse. Ja enemmän kuin mielelläni. Tämä kesäkuinen käynti vain antoi mulle sellaiset tiedot, joiden valossa mun on hyvä tehdä päätöksiä tulevaisuudessa raskautumisen suhteen. Sitten jos aika on. 
   Tähän postaukseen olisi varmaan helppo kommentoida, että älä niistä omista lapsista stressaa, aikaahan on vielä parikymmentä vuotta mun kohdalla. Niin, ainakin teoriassa ja joo, käytännössäkin. Mutta etenkin CP:n, epilepsian ja sen takia, että jokainen raskaus on mulle riskiraskaus, en halua lykätä raskautumista 35:n jälkeisille ikävuosille. Varsinkin, kun keskenmenoriski on mulla 33%. Perusterveelläkin riskit kasvavat iän myötä. Mulla on jo lähtökohtaisesti riskejä raskauden suhteen (muitakin kuin keskenmeno) ja on toivon mukaan ymmärrettävää, että haluan ne minimoida. Tää on tosi pelottavaa teidän reaktioiden takia kirjoittaa. Ja omalta kannaltani ihan matematiikan vuoksi. Mutta sanon sen silti.

   IP:n tuomien oireiden ja riskien takia mä en mitä suuremmalla todennäköisyydellä yritä saada lapsia enää 35 vuotta täytettyäni. 

Ois ihanaa olla vastuuttomampi, mutta mä en taida osata olla vastuuton. En ammatissani enkä arjessani. Biologiset lapset on asia, jossa ei saa mun mielestä olla pätkääkään vastuuton. Ja oishan se hirveetä kuulla nää faktat vasta, kun pullat on uunissa. Parempi tietää etukäteen ja saada aikaa miettiä ja puntaroida kuin joutua tekemään isoja päätöksiä kiireellä.

Mun yks lapsuudenaikainen haave oli tulla äidiksi ja se toive kantaa edelleen. Äitiys, isyys ja vanhemmuus ylipäätään eivät ole itsestäänselvyyksiä kellekään. Mun kohdalla asiaan liittyy vielä IP:n tuomat lisäkiemuransa. Mutta jonain kauniina tulevaisuuden päivänä mä toivon olevani äiti - tavalla tai toisella. 

~ Roosa ~

Lääkärin, sun vai ei kenenkään syy?

Jokaisella meistä on huonoja kokemuksia suomalaisesta terveydenhuollosta. Eikö totta? Joku on istunut ensiavun kovalla penkillä monta tuntia ennen vastaanotolle pääsemistä. Yhdellä on kokemus siitä, että tulee kohdelluksi potilaana ja asiakkaana epäasiallisesti. Niin ja mihin unohtuivatkaan ne ihmiset, joilla on ties monesko lääkityskokeilu meneillään?
   Kyllä, myös minulla on huonoja kokemuksia asiaan liittyen. Oli esimerkiksi äärimmäisen turhauttavaa nähdä se ärsytys erään sairaanhoitajan kasvoilla hammasleikkauksen jälkeisenä iltana, kun soitin tasaisin väliajoin soittokelloa päästäkseni vessaan. Tai turhautuneisuus. Että kun olisi muutakin tehtävää. Siinä tilanteessa miltei mieli pyytää itse anteeksi sitä, että minut on leikattu alle vuorokausi sitten ja jatkuvan tipan takia minun tarvitsee päästä vessaan kahden tunnin välein. Enkä valitettavasti uskalla ottaa noita 10 askelta itse, sillä olo on aika heikko. Että anteeksi.
   Mutta kuitenkin uskaltaisin sanoa, että suurin osa suomalaisista valittaa tämän maan terveydenhuollon heikkouksista - esimerkiksi pitkistä jonotusajoista, huonosti sanansa valinneista lääkäreistä ja hoitajista - turhaan. Itse haluaisinkin siis pitää pienen puolustuspuheen suomalaisen terveydenhuollon puolesta. Kiitän tästä tosi paljon Sipeä ja hänen erästä postaustaan. Se herätti minussa tarpeen sanoa jotain suomalaisesta terveydenhuollosta ja erityisesti sen arvostelusta niiltä osin, kuin olen siihen itse törmännyt.
   Ennen kuin menen asiaan, haluan kuitenkin muistuttaa muutamasta seikasta. Seuraavat lauseet pohjautuvat täysin mun näkemyksiin ja henkilökohtaisiin kokemuksiin asiasta. Sulla saa olla täysin oma mielipiteesi eikä sun tarvitse "ostaa" tätä kirjoitusta millään tavalla, jos et halua. Tarkoituksenani ei ole tunkea kaikkien nenät täyteen herneitä. Se, että kirjoitan tämän postauksen vähän suoremmalla tavalla ei ole hyökkäys tai syytös ketään teistä vastaan. Joskus on vain aiheita, joista on kirjoitettava ilman pehmittäviä ja kaunistelevia lauseenparsia. Tämä on sellainen aihe. Voitte siis jättää ne herne-maissi-paprika-sekoitukset suosiolla kaupan kylmäaltaisiin odottamaan muita ostajia. ;)
   Sairaanhoidon kannalta on lottovoitto syntyä Suomeen. Jokaisen lapsen kehitystä pidetään silmällä erilaisten taulukoiden ja viitearvojen avulla. Jos nissä havaitaan poikkeavuutta, asiaa aletaan tarkkailemaan. Ja jos huoli kasvaa suuremmaksi, asialle oikeasti tehdään jotakin. Jos lapsessa havaitaan odottomattomasti syntymän jälkeen jotain poikkeavuuksia (esim. kehitysvammaisuutta, jonkin elimen vajaatoimintaa), alkaa lapsen ympärillä tapahtua ja äkkiä. Lapsi ja hänen perheensä saatetan tutkimusten ja erikoislääkärikäyntien piiriin. Tarvittaessa koko eliniäksi.
   On totta, että joskus sairaanhoitajat tai lääkärit käyttäytyvät ja sanovat vähän ajattelemattomasti. Tai sitten on vain niin, että kemiat eivät vain kohtaa. Minullakin on ollut hammashoitojeni aikana muutamakin lääkäri, jonka kanssa luonteemme eivät ole kohdanneet. Muutamankin lääkärin luonne on ärsyttänyt joko liiallisella ammattikielellä, ynseydellä tai pirteydellä varustettuna. Ja jos nyt suunne loksahti auki, toistan. Kyllä minuakin on ärsyttänyt. Mutta niissä tilanteissa olen yrittänyt miettiä, onko kyseessä ammattivirhe vai ammattilaisen kuoren alla olevan ihmisen luonne ja ennen kaikkea tunteet. Lähes aina olen päätynyt viimeiseen. Siihen, että tuolla asiantuntijalla on vain huono päivä. Niin kuin varmasti sillä sairaanhoitajallakin, jonka naamalta ei paistanut todellakaan naantalin aurinko, kun ilmoitin kolmannen kerran illan aikana haluavani vessaan. Ehkä hänellä oli kotonakin kipeä lapsi, hoitokuviot selvittämättä ja liian lyhyeksi kutistunut ruokatauko takana. Eihän se olisi saanut vaikuttaa hänen käytökseensä minua kohtaan. Mutta hei, joskus vain sattuu niin, että omille tunteilleen ei voi mitään. Ihmisiä tässä kaikki ollaan.
   Senkin hammaslääkärin kanssa opin tulemaan toimeen, josta en aluksi pitänyt. Jäin jopa kaipaamaan häntä, kun hän ilmoitti monen vuoden yhteistyömme jälkeen siirtyvänsä muihin tehtäviin. Juuri ennen kuin isot pyörät leikkaukseni eteen alkoivat pyöriä. Ja kun nyt mietin, minä todella kaipaan tuota lääkäriä. Sillä minä tajusin, että tuollainen hän on vain luonteeltaan, sille asialle ei voi mitään ja näillä nyt mennään. Ja niin vain aikojen saatossa opin ensiksi sietämään häntä, sitten tulemaan toimeen hänen kanssaan ja lopulta jopa pitämään hänestä.
   Ne kerrat, jolloin olen oikeasti kyseenalaistanut toisen ihmisen ammattitaidon, ovat yhden käden sormilla laskettavissa. Uskon myös, ettei niitä tule hirveän montaa kappaletta lisää loppuelämäni aikana.
   Niistä lähetteiden ja ekojen poliklinikkakäyntien odottelusta taasen...onhan se turhauttavaa odottaa. Kun tiedät, että lähete on kirjattu ja laitettu menemään, mutta mistään ei kuulu mitään. Jokainen haluaisi varmasti tulla hoidetuksi ensimmäisenä. Mutta se ei käytännössä oikein onnistu. Uskon vahvasti, että ammattilaiset osaavat päätellä, kuinka kiireellisesti kenenkin tulee päästä lisätutkimuksiin. Tietysti on niitä tapauksia, jolloin esimerkiksi syöpädiagnoosi on huomattu huomattavan myöhään, kun syöpäsolut ovat päässeet jo leviämään. Mutta tiedättekö te yhtään tapausta, jossa syöpädiagnoosi on tehty, mutta hoidot aloitetaan puolen vuoden kuluttua syövän havaitsemisesta? Niin, en minäkään. Jos asioilla on oikeasti kiire, kyllä silloin ympärillä alkaa tapahtua ja nopeasti. Kokemusta on. 
   Sitten ne sairaanhoitokustannukset. Poliklinikkamaksut kasvavat vuosi vuodelta ja eihän se varmaan kenestäkään ole kivaa maksaa 41.70e puolen tunnin polikäynnistä. Mutta kun miettii, paljon oikeasti kaikki ne tutkimukset, annetut hoidot sun muut maksavat, tuo neljäkymppiä on naurettava summa. Maksan ilomielin tuon summan esimerkiksi just niistä hammaslääkärikäynneistä, sillä tiedän, millainen suunnittelutyö mun hyvinvoinnin eteen on tehty ja että ne hoidot mitä saan, maksaisivat perussairaanhoidon puolella satoja ja tuhansia euroja. Mä oon ollut kallis ihminen tälle valtiolle. En edes halua tietää, kuinka paljon mun kaikki fyssarihoidot, neurologiset tutkimukset, tukipohjalliset, hammashoidot sun muut ovat oikeasti kustantaneet. Tiedän vain, että aivan järkyttävän paljon ja siihen nähden multa laskutettava osuus on pilkkahinta.
   Olen törmännyt myös lauseisiin, joissa ihmetellään, miten oikean lääkityksen löytäminen johonkin sairauteen on kestänyt niin pirullisen kauan. Että onko se lääkäri oikeasti tyhmä, kun on menossa jo kolmas eri lääkekokeilu. Tai että miten se lääkäri määräsi sulle eri lääkkeet kuin mulle, vaikka samasta vaivasta kärsitään.
   Ei, se lääkäri ei ole mitä todennäköisemmin tyhmä. Ihmiset vaan sattuu olemaan yksilöitä ja kaikki lääkkeet ja hoidot ei sovi kaikille. Jokainen on yksilö, etenkin mitä tulee terveydenhuoltoon. Mulle etsittiin oikeanlaista migreenilääkitystä tosi pitkään. Tuona aikana käytiin lävitse ainakin viidet kohtaus- sekä estolääkkeet. Oli ärsyttävää aloittaa ja purkaa lääkitystä vuoronperään ja kärsiä kivuista. Mutta minun piti vain hyväksyä, että mulle on vain haasteellisempaa löytää sopiva migreenilääkitys kuin joillekin muille. Mun tapauksessa haasteellisuus johtui siitä, että piti ottaa niin monta muutakin asiaa ja lääkitystä huomioon. Muille sopivat lääkkeet eivät sopineet mulle epilepsialääkityksen takia ja toisaalta heppoisimmista lääkityksistä ei ollut migreeniin mitään apua. Tämä lääkemetsästyksen kesto ja haasteellisuus ei ollut minun vikani. Eikä etenkään neurologin. Joskus vastauksen löytyminen saattaa vain kestää tosi pitkään. Mulla se kesti migreenilääkeiden kanssa kolmisen vuotta. Mutta eiköhän sen neurologin tavoitteena silti ollut oikeanlaisen lääkityksen löytäminen mahdollisimman nopealla aikataululla.
    Kun on saanut nähdä eri sairaanhoidon ja vammaisalan asiantuntijoiden työn kirjon ja laajuuden näin monen vuoden ajan ja loppua ei näy, näyttäytyy näiden ammattilaisten tekemä työ aivan eri silmin verrattuna niihin kansalaisiin, jotka hakevat antibioottikuurin pari kertaa vuodessa tk-lääkäriltä. Siellä työn taustalta paistaa suunnitelmallisuus potilaan hyväksi. 
   Oikeastaan paljon on kiinni potilaasta itsestään. Osaatko vaatia sitä, mitä tarvitset? Ethän vain väheksy oireitasi? Tai suurentele niitä? Kun on rehellinen hoitohenkilökunnalle ja muistaa oman äänensä oikeuden hyvien käyttäytymistapojen rajoissa, pääsee pitkälle. Jos mä olisin joskus väheksynyt oireitani tai jättänyt kertomatta uusista vaivoista ja oireista heti niiden alkuvaiheissa, saattaisin maata sänkypotilaana. Mutta kun riittävän ajoissa liikkeellä, todennäköisesti vaivoihinkin osataan puuttua ajoissa ja kohta elämä voi taas hymyillä.
   Viimeisenä on muistettava oma vastuu omasta hyvinvoinnistaan. On turha valittaa huonosta hoidosta, jos ei ole itse noudattanut lääkärin antamia ohjeita. Fyssarin kaikki antamat harjoitteet ei oo mulle helppoja tai mielekkäitä, mutta ne on mun hyvinvoinnin ja lihasten spastisuuden hyväksi. Ei ole ollut kivaa pitää oikomiskiskoja suussa, mutta ilman niitä en olisi koskaan voinut päästä siihen pisteeseen, että mut leikataan. Pitkät hoitosuhteet vaativat siis sitoutumista myös potilaan puolelta - eivät ainoastaan lääkärin. Ja joskus se vastaus huonoihin hoitokokemuksiin voi löytyä oikeasti peiliin katsomalla. 

Muutaman kerran olen löytänyt sen sieltä itsekin.

 

~ Roosa ~

Suolistoleikkaukset 2/2

Jos et ole lukenut aiempaa, siihen pääset painamalla tästä (klik) ! Edelleen haluan muistuttaa, että kirjoitin tämänkin leikkauskertomuksen hyvin suoraan ja kaunistelematta. Jos siis olet heikkohermoinen, suosittelen, että mietit pystytkö tämän lukemaan. Mutta palatkaamme nyt viiden vuoden takaiseen...

Oli syyskuun 20. päivän ilta. Olin saanut kaikki kiinni koulutehtävissä ja seuraavalla viikolla oli alkamassa koeviikko. Elimme taas normaalia arkeamme, arpigeelikin oli haalistuttanut mahassani oleaa arpea mukavasti - se oli lähes huomaamaton. Sitten se iski. Järjetön kipu, joka ylitti taas kaikki kipuasteikot. Olin tulostamassa sitä älytöntä työtä vaatinutta maantiedon tutkielmaa, kun mun oli pakko heittää lattialle kippuraan. Tiesin, että nyt jokin on pahemman kerran vialla.
   Lähdin alakertaan kertomaan kivusta äidille ja isille. Ihmettelin, että pystyin kävelemään suorassa, viimeksi kun kipu oli vetänyt kippuraan. Iskä sanoikin, että kipu on varmaan vaan jotain psykosomaattista tulevasti koeviikosta, että kyllä se menee ohitse. Äitikin oli muistaakseni oli siinä vaiheessa aika samoilla linjoilla isin kanssa. Mikä nyt on sinänsä ymmärrettävää - eihän meille kerrottu mitään mahdollisista komplikaatioista. En ole yhtään varma, mutta muistaakseni pyysin äitiä lämmittämään lämpöhauteen ja tuomaan sen minulle yläkertaan, en pystyisi odottamaan sen lämpiämistä seisaaltaan alakerrassa. Minuutit tuntuivat jo tuossa vaiheessa tuskaisilta.
   Äiti toi hauteen. Ja kaippa hänkin hyvin nopeasti tajusi, ettei kaikki ole ok. Pyörin tuskaisena sängyssäni, meinasin hyperventiloida ja itkin. Yritin itsekin rauhoittua äidin kehotuksista huolimatta, mutta kipu pisti vastaan. Muistan kysyneeni äidiltä kivun seasta, että mikä on se raja, että lähdemme ensiapuun. Monesti jaksan sinnikkäästi kivuista huolimatta odottaa, kunhan tiedän aikarajan. Äiti sanoi, että katsotaan nyt vaikka tunti. Taisimme lähteä kotoa reilun puolen tunnin kuluttua tuosta. Iskä oli varma, että tulisimme muutamassa tunnissa takaisin. Kello taisi lähennellä yhtätoista.
   Äiti hiljensi totutusti jokaiseen mutkaan. Minä laskin penkin selkänojan niin alas kuin pystyin. Makasin silmät kiinni ja laskin mielessäni minuutteja sairaalalle. Puolessavälin matkaa pyysin äidiltä itkien anteeksi, jos menisimme sairaalaan turhaan. Molemmat muistimme mielissämme, kuinka työlästä oli viimeksi päästä hoitoon ja leikkaukseen. Äiti sanoi, että tietysti minut on vietävä sairaalaan.
   Ensiavun luukulla äidin kertomus edeltävästä leikkauksesta ja minun tuskani saivat hoitajan viemaan minut äkkiä tutkimuspöydälle odottamaan lääkäriä edeltävän potilaan luota. Lääkäri tuli kymmenessä minuutissa luokseni. Onneksi ei se sama ea-lääkäri kuin edeltävällä kerralla. En muista tutkiko hän minua sen kummemmin, vai riittikö pelkkä edeltävän leikkauksen epikriisin vilkaisu. Tosiaan, epikriisi oli tullut muutamaa päivää aikaisemmin postissa kotiimme. Olimme pyytäneet sen lähettämistä myös Jämsän tk:een. Äiti kysyi, lukiko lääkäri ennen tuloani epikriisini. Ei sellaista ollut tullut sairaalalle. Onneksi epikriisi oli kuitenkin ehtinyt meille ja äiti oli tajunnut ottaa sen mukaan. Äiti antoi paperin lääkärille, joka luki sitä maksimissaan kymmenen sekuntia. Seuraava lause oli: "Suoraan Jyväskylään. Ja tytölle kipulääkettä."
   Niinpä sitä lähdettiin taas lanssilla Jyväskylään, tällä kertaa kiireellisempänä B-hälytyksenä. Ensiavussa mulle oltiin annettu jotain vahvaa kipulääkettä, joka auttoi aina 15 minuuttia kerrallaan. Tuollaisissa 15 minuutin jaksoissa mentiin koko lanssimatka. Lääkettä ehdittiiin antaa matkan aikana siis lisää 3 tai 4 kertaa. Jo tuossa vaiheessa huono tilani valkeni hatarasti minulle, kun ensihoitaja herätteli mua välillä hengittämään reippaammin. Happisaturaatiot olivat välillä liian matalalla, jotain 74 luokkaa (sen pitäisi olla yli 90).
   Jyväskylään päästiin puolen yön jälkeen. Siellä oli ovilla jo vastassa B-hälyn takia kourallinen tomeria naishoitajia. En tiennyt vielä silloin, kuinka suuressa osassa he sinä yönä olisivatkaan henkiinjäämiseni suhteen. Minut vietiin suoraan sairaalan kriisihuoneeseen. Kello lähenteli puoli yhtä. Tämän jälkeen muistikuvat ovat hataria, kivunsekaisia pätkiä sieltä täältä, kietoutuneina toisiinsa.
   Äidiltä olen jälkikäteen kuullut, että naisista yksi istui koko ajan tietokoneen ääressä syötellen hoitotietojani ylös ja etsien vanhoja. En tiedä oliko siinä vielä yksi joka yritti saada leikkausjärjestelyt kuntoon vai hoitiko edeltävä niitäkin. Loput sitten toimivat minun pelastamisekseni. Minulle vaihdettiin sairaalavaatteet ja kipulääkettä sain niin paljon kuin uskalsi antaa. Odoteltiin, että päästäisiin ensin magneettikuviin. Sitten odoteltiin tuskainen tovi sitä, että päästäisiin CT-kuvaan. Välissä oli lisää kipulääkettä ja sanoinkuvailematonta kipua. Sellaista, mitä ei pahimmalle vihamiehelleenkään toivoisi.

  

 Kuvat osastoajalta sen ajan kännykkäkameralla otettuina.

Kävi nimittäin niin, että ambulanssissa annettujen kipulääkkeiden jälkeen mikään lääke ei enää vienyt pois kipuani. Siellä kriisihuoneessa kuulemma kellon kanssa vahdattiin, milloin voi antaa seuraavan annoksen - joko samaa tai eri lääkettä kuin aiemmin. Se kanyylin kautta menevien lääkkeiden määrä oli yhtä järjetön kuin kipunikin. Jossain välissä kysyin itse, voiko mulle enää antaa mitään. Että kestääkö mun kroppa niin isoa määrää vahvoja lääkkeitä, omien epilepsialääkkeitteni lisäksi? Tuolloin peloissaan oleva äitini (joka kuitenkin vaikutti minun silmiini urhealta, niin kuin äidin tehtävään kai kuuluu) sanoi, että lopetetaan kipulääkitys, kun siitä ei ole mulle mitään apua. Odotetaan leikkaukseen pääsyä.
  Sitähän odoteltiin. En tiedä sanoinko ääneen, että se olisi niin paljon helpompaa odottaa ja kestää kipua, kun tietäisi, milloin pääsee leikkaukseen. Mutta sitä mietin niin monta monituista kertaa kivun seasta. Kuvausten tuloksia kysyin, mutta minulle vastattiin hyvin neutraalisti, että kyllä sinne leikkaukseen mennään, on siellä suolessa jotain vikaa. Niin kuin vastattiin hyvin positiivisesti mulle silloinkin, kun multa otettiin sydänfilmi. Että hienostihan se sydän siellä sykki - samaan aikaan hoitaja pisti monitorin äänettömälle ja viestitti toisille, että nyt on kiire. Mun kalium-arvot olivat romahtaneet. Jos joku ei siis tiedä, kalium on äärettömän tärkeä aine sydämen toiminnan kannalta. Jos ne arvot on pielessä, on sydämen romahtaminen lähellä. Mulla oli. Hoitajille tulikin kiire lisätä nestepussin sekaan kaliumia, ettei sydän jätä leikkiä kesken ennen aikojaan. Äiti jaksoi silti, jos ei nyt hymyillä, niin olla vierellä ja tsempata sekunnista toiseen, läpi pimeän syyskuun yön, jolloin päivämäärä oli vaihtunut jo 21.9.2010. Yöhön, joka muutti elämäni.
   Tiesin - kaikesta huolimatta - että tässä on se vaara, että minun aikani oli tässä. Että tähän sairaalan sängylle minä huokaisen viimeisen huokaukseni. Toisaalta jokin pieni ääni sai mut sitkuttelemaan sekunnista toiseen. Onneksi.
   Jossain vaiheessa kipu helpotti. Itsestään. Hengitykseni mielestäni tasaantui, pidin silmiäni kiinni ja ihan kuin minua olisi vähän nukuttanutkin. Hetken oli hiljaista, kivutonta ja hengitin raskaasti. Hoitaja kuiskasi äidilleni "Nyt taisi helpottaa." Äiti myönteli. Lähes saman tien kivun hyökyaalto palasi, ja heräsin taistelemaan. Näin jälkeenpäin luulen, että olin tuona hetkenä jo lähtemässä, irrottamassa hiljalleen otettani tästä maailmasta. Kuultuani sairaanhoitajan ja äidin äänet, tartuin kuitenkin elämän syrjään tiukasti kiinni. Eihän mun tarvitse lähteä vielä, eihän?
   Niin kuin kerroin, tuona yönä Jyväskylän päässä yksi hoitaja hoiti koko ajan asioitani koneen äärellä ja järjesteli leikkausta. Magneetti- ja CT-kuvat olivat vielä helppo järjestää - leikkaavan lääkärin herätys ei. Sairaaloissahan on öisin aina päivystävä kirurgi hereillä. Mutta päivystävä kirurgi ei voi leikata. Hoitaja yritti ja yritti saada päivystävän kirurgin ymmärtämään, että leikkaava kollega pitää herättää. Jossain vaiheessa tilani heiketessä tai ollessa ainakin yhtä kriittinen kuin edeltävät tunnit vierelläni oleva hoitaja kysyi toiselta hoitajalta, mikä tilanne siellä lekurin päässä on. Kun hän kuuli, että päivystävä kirurgi oli sitä mieltä, että leikataan mut mieluummin aamulla ekana, ettei leikkaavaa tartte herättää, tämä tomera hoitaja äidin mukaan käveli vanhanaikaisen puhelimen luo ja pyöritteli numeron leikkaavaan päähän. Luuriin hän tokaisi (minun kuulematta) "Tämä tyttö ei voi odottaa aamuun. Jos me odotetaan kahdeksaan, tämä kuolee tänne meidän käsiin." Nuo hoitajat olivat siis todellakin tärkeässä roolissa elämässäni tuona yönä. Ilman heitä minä en ehkä olisi tässä heistä kertomassa.
   Niin minua alettiin pian valmistelemaan leikkausta varten. Minulle laitettiin esimerkiksi virtsakatetri, koska tiedettiin, että minä en leikkauksen jälkeen muutamaan päivään pystyisi käymään vessassa itse. Katetrin laitto muiden kipujen kanssa tuntui liiankin epämiellyttävältä, mutta toisaalta se tiesi sitä, että kohta olisin leikkaussalissa. Siellä minulle laitettiin vielä edipuraalipiikki ja pumppu. Välikommenttina huomautettakoon, että olen ihmetellyt äidiltä, että eikö se epiduraalin laitto synnytyksessä satu. Tähän äiti on vastannut, että kyllä, muttei se tunnu siinä kiputilassa enää minkään arvoiselta. Nyt epiduraalinlaiton valvetilassa kokeneena allekirjoitan saman - sattuihan se, mutta niissä kipusvääreissä se selkärankaan laitettu piikki ei tuntunut enää miltään.
   Viimein uusi hoitaja tuli hakemaan mua ja äiti mukanani lähdettiin kohti sairaalan leikkaussalia. Viimeisillä voimillani siedin kivun ja yritin sinnitellä leikkaukseen asti. Jos minun käsissäni olisi henkiinjäämiseni kriisihuoneen ja leikkaussalin välillä, minähän jäisin eloon. Leikkaukseen, kirurgien ja anestesihoitajien työhön kun en voinut vaikuttaa. Olen aina jännittänyt leikkauksia. Minä kun olen se, joka haluaa pitää kaikkia lankoja käsissään. Leikkaustilanteessa minun oli annettava ne muille ja toivottava parasta. Oman tilanteeni vakavuuden (vaikkenkaan kriiittisyyden) ymmärtäneenä sanoin hoitajalle kivun seasta, että minua pelottaa se leikkaus, jos en herääkään. En onneksi kivuiltani sisäistänyt hoitajan vastausta: "Niin, eihän sitä koskaan tiedä." Tuo sananvaihto oli viimeinen, jonka äitini kuuli jäätyään leikkaussaliin vievien palo-ovien ulkopuolelle. Jälkikäteen olemme kuulleet, kuinka hoitajan oli valinnut sanansa minulle väärin, ei hänen niin olisi pitänyt sanoa, vaikka sanat olivatkin totisinta totta. Oli vain ajan kysymys, leikattaisiinko minut ajoissa vai sittenkin liian myöhään. 
   Minä menin leikkaussaliin ja nukahdin. Sillä välin äiti oli jäänyt seisomaan Jyväskylän keskussairaalan kuolemanhiljaiselle ja hämärälle käytävälle. Äiti mietti, mitä nyt. Mihin hän menisi. Voimat olivat totaalisen loppu. Jostain äiti sai idean. Jos hän vain mitenkään osaisi kulkea lastenosastolle, jonne minut tuotaisiin, hän menisi sinne. Kyllä hän ehkä osaisi, jos vain vielä saisi jostain voimaa. Niin äiti lähti seikkailemaan lastenosastolle sairaalan kellarin kautta, koska lastenosastolle normaalisti kulkeva reitti oli vieläkin remontissa. Ensin siis piti mennä sairaalan kellarikerrokseen, kulkea varastotilanakin toimivaa käytävää pitkin toisen hissin luokse, joka toi suoraan lastenosaston ovelle. Siellä kellarissa äiti katseli hylättyjä kylmäkaappeja ja katonrajassa meneviä viemäriputkia ja varmaan ymmärsi, miltä juoksijasta tuntuu maratonin viime metreillä. Jotenkin ihmeen kaupalla äiti kertomansa mukaan selvisi lastenosastolle. Hän hyytyi infotiskin eteen ja sai itkultaan hädin tuskin sanotuksi: "Roosa vietiin juuri uuteen leikkaukseen. Roosa on tulossa kohta tänne." Sairaanhoitaja muisti tietysti äidin ja minut. Hän näki äidin totaalisen väsymyksen ha ohjasi äidin yhteen osastohuoneeseen ja antoi äidin nukkua väsymystään muutaman tunnin. Ennen sitä äiti soitti ilmeisesti isille ja kertoi tilanteen. Pyysi, josko hän tulisi hakemaan hänet muutaman tunnin kuluttua. Sitten äiti ainakin yritti nukkua, en tiedä millä menestyksellä. Sillä välin kotona isi soitti naapurin sedän paikalle laittamaan vielä nukkuvat veljeni kouluun ja vahtimaan vielä pienempiä siskojani. Sisaruksiani, jotka eivät tienneet mitään sairaalareissustani. Aamupalapöydässä sitten ihmeteltiin, harmiteltiin ja yritettiin ymmärtää, mitä yöllä oli tapahtunut.

Aamulla minä heräsin (en tiedä aikaa) vähitellen leikkauksesta. Kesti hetken ennen kuin tajusin, missä oltiin ja mitä oli tekeillä. Sitten se tuli, viha ja suru yhtä voimakkaina. Taas minä olen täällä. Taas sama h*ton sairaalaviikko letkuineen, tippoineen, katetreineen ja kipupumppuineen edessä. Voi saakeli. Teki mieli itkeä, mutta en jaksanut. Olin niin totaalisen väsynyt. Myöhemmin oltuani täysin tällä maailmankartalla kuulin, että leikkaushaavaani oli tullut kiinnikkeitä edeltävästä leikkauksesta. Nämä kiinnikkeet olivat tarttuneet ohutsuoleeni ja saaneet sen kuolioon 25 sentin matkalta.
   Hoito eteni edelliskerran tavoin. Sain kaikki letkut ja härvelit pois samassa tahdissa kuin viimeksikin. Mullahan oli siinä mielessä jopa helppoa, kun tiesin esim. miten sängystä tulee nousta tuollaisen leikkauksen jälkeen. Ei tarvinnut opetella kaikkia juttuja uusiksi, se helpotti paljon. Osasin olla realistinen toipumiseni suhteen.
   Fyysinen parantuminen menikin aika hyvin ja joutuisasti ajatellen sitä, että multa oli just poistettu suolta reilun parinkymmenen sentin verran. Toki ensipäivinä oli hyvinkin heikossa kunnossa ja sen myös näki. Veriarvot (etenkin hemoglobiini ja tulehdusarvot) eivät kyllä olleet kuuden viikon takaiseen mitenkään priimaa, mun hemppa putosi johonkin 94 (naisten alin viitearvo 118) ja antibioottia meni koko sairaalaviikon ajan. Kotiin lähtiessä lyötiin rautaresepti käteen.  Mutta toisaalta, nyt tilanne olikin ollut paljon vakavampi ja suoleen oltiin jouduttu koskemaan. Ja kyllähän ne arvot levolla ja lääkkeillä korjaantuivat hyvin - rauhaisasti, mutta vakaasti.
   Toista oli henkisen puolen kanssa. Olin pettynyt kehooni. Olin vihainen Jumalalle ja mietin uskon jättämistä. Mietin, mitä mä oon tehnyt väärin. Miks mä jouduin tänne uudestaan? Oonko mä niin paska ihminen, et oon oikeesti ansainnut tän? Eiks Jumalan ois pitäny pitää huoli, etten joudu sairaalaan uudestaan? Mitä mä olin yläkerran herran mielestä tehnyt niin väärin, että laittoi mut taas Jyväskylään makoileen? Lisäksi olin tosi väsynyt monta päivää siellä kriisihuoneessa annetuista lääkkeistä. Äiti oli ympyröinyt mulle lehdestä mielenkiintoisia ohjelmia, joita voisin katsella. Aloitin, mutta joka kerta havahduin lopputekstien kohdalla. Olin nukahtanut. Sekös ärsytti ja harmitti vielä lisää. Eikö musta ole edes telkkaria katsomaan?
   Masennuin kyllä hetkiseksi aika pahasti. Kukapa ei? Mä olin just päässyt taas normaaliarkeen, palannut kouluun ja saanut kaikki kiinni koulutehtävissä. Sitten matto vedettiin jalkojen alta uudemman kerran. Mua ei ilahduttanut oikein mikään. En pystynyt katsomaan, kun joku söi huoneessa. Mulla oli tosi paha olo, henkisesti. Halusin kotiin ja kavereiden luokse kouluun, mutta tuntui, ettei mun olisi sielläkään hyvä. En tiennyt, olisiko missään mitään paikkaa, missä olisin onnellinen. Päivät oli pitkiä odottaa vanhempia ja sisaruksia käymään, aivan liian pitkiä. Ei ollut intoa tehdä helppojakaan koulutehtäviä, joihin kyllä olisi ollut voimaa sängyn pohjallakin. Mulla ei ollu intoa parantua, muttei myöskään jäädä sairaalaan. En tiennyt, miten päin olla.
   Sitten jotenkin asia purkaantui. Yhtenä kertana itkettiin äidin kanssa molemmat mun pahaa oloa - mulla oli paha olla ja äidillä oli paha olla, kun näki esikoisensa kärsivän. Normaalisti kun mulla on sisua kyllä kääntää asia kuin asia voitoksi. Nyt olin hiljainen ja aivan muissa maailmoissa. Sen olivat kyllä hoitajatkin huomanneet edelliskertaan verrattuna. Mutta pitkään yritin vain pitää kestohymyä yllä, vaikken olisi jaksanutkaan. Ajattelin, että kyllä se tästä, vaikkei se siitä.

Tuon itkuhetken jälkeen puhuin yhdelle sairaanhoitajista, voisinko puhua psykologin kanssa. Äiti soitti sukulaiset läpi ja kehotti tulla piristämään mua pian sairaalaan, että mun olo kohentuisi. Monet kun olivat ajatelleet tulevansa moikkaamaan mua sitten, kun pääsisin kotiin. Oli perjantai-ilta, joten psykologi oli tavattavissa vasta maantaina. Mutta seuraavien kahden päivän aikana mun luona ravasi solkenaan vieraita, esim. kaikki tädit puolisoineen, kummitäti ja mummut ja papat. Jos joku heistä ei ollut paikalla sairaanhoitajat tulivat juttelemaan ja pelailemaan. Tässä kyllä täytyy mainita, että sairaanhoitajat lastenosastolla olivat huippuja, oon kyllä todella kiitollinen heille! He tsemppasivat, lohduttivat ja hauskuuttivat - tekivät kaikkensa mun hyvinvoinnin eteen. Se työ, mitä he tekevät, on kullanarvoista.
   Viikonlopun aikana huoneessani ollut ihmisvirta sai mut hyvin iloiseksi ja masentuneet fiilikset hälvenivät. Sain kuitenkin vielä maanantaina tavata psykologia, jonka kanssa kokemustani käytiin läpi. Maanataina psykologin käynnin jälkeen pääsin lähtemään kotiin. Oli syyskuun 27. vuonna 2010.
   Kotona olin vielä jonkun aikaa sairaalasta tulon jälkeen. Opettajat lukiossa olivat hyvin huomaavaisia ja joustavia. Täysipäiväisesti palasin kouluun syysloman jälkeen. Siihen asti kävin istumassa tunnin siellä, toisen tuolla oman vointini mukaan. Istuminen on nimittäin aika rankkaa, kun on 2 kertaa menty lyhyen ajan sisään vatsalihasten läpi! Ruokavalio oli leikkauksen jälkeen muutaman viikon helposti sulavaa. Sekin vaikutti osaltaan siihen, että olin toipilasvaiheessa aika pitkään. Jääkaapistamme löytyi myös paljon suklaamannapuuroa, koska mun paino oli tippunu tosi rajusti sairaalassa. Taisin painaa just ja just 40 kiloa, eli sairaalassa paino putosi viiden kilon verran.
   Tämä sairasteluaikani oli rankka minulle ja perheelleni. En tiedä, miten se vaikutti  esimerkiksi sisaruksiini, mutta varmasti vaikutti. Pienin siskoni ei muista sairasteluani, vaikka hän se taisi tokaista leikkauksen jälkeen "Siukulla on vetoketju mahassa!"  Ehkäpä ihan hyvä, ettei muistakaan. Vaikka välillä arpeni nouseekin hänen kanssaan puheeksi. Että mistä se vetoketju nyt olikaan peräisin.
   Rankkuudestaan huolimatta selvisimme, kaikki. Pitkään ajattelin, että turha toipua, joudun taas sairaalaan. Mutta en joutunutkaan. Sen sijaan aloimme pikku hiljaa taas keskittymään elämiseen - voimakkaammin kuin koskaan aiemmin.   

Arpi ennen ja jälkeen. Aluksi vihasin sitä. Nyt olen kiitollinen siitä - ilman sitä en olisi tässä.

Tässä tämä tarina nyt olisi. Pitkä, hurjilla juonenkäänteillä ja kyynelillä varustettu. Tätä kirjoitin itse välistä kyllä niin kyynelten lävitse, että hädin tuskin näin, mitä kirjoitin. Halusin kuitenkin jakaa nämä tarinat kanssanne. Tuo viisi vuotta mitä tänään tulee tästä vikasta leikkauksesta täyteen, on mulle merkittävä rajapyykki. En tiedä täysin, miksi. Ehkä siksi, että tässä oltiin niin lähellä kuolemaa, ettei tosikaan. Jotenkin sitä osaa arvostaa tämän kautta omaa elämäänsä, kun tietää että voisi olla toisinkin. Siksi keskittykäämme nauttimaan elämästä täysillä, nyt ja tässä!

~ Roosa ~