Treenailusta

Tammikuun loppupuolella meikä kävi tekemässä sopimuksen kuntosalille. Punttis sijaitsee 100 metrin päässä omasta kämpästä, joten en ole voinut jättää treenejä ainakaan siitä syystä väliin, ettei jaksaisi matkaa taittaa sinne ja takaisin - oli sää mikä tahansa.
   Sain ihan perustreeniohjelman, jossa käydään kaikki lihasryhmät läpi, vatsoista selkiin ja ojentajista koukistajiin. Ohjelman mukaan lähes poikkeuksetta toistojen määrä eri liikkeissä oli 3x12 plus palautusajat. Kokonaiskesto tuolloin venyttelyineen oli 1,5 tuntia.
   Otin tavoitteen, että kävisin kaksi kertaa viikossa salilla, koska lenkkeilen ja liikun muuten joka paikaan jalkaisin. Muutama kerta on peruuntunut joko päänsäryn tai yllättävien aikataulumuutosten takia. En ole ottanut niistä stressiä. Seuraavalla viikolla pyrin sitten taas korjaamaan tilanteen. Kuitenkin oon nyt ainakin kerran viikkoon mennyt salille tammikuun lopusta lähtien.
   Noudatin noin kolmen viikon ajan 3x12-sarjoja. Koska entistä punttistaustaa mulla ei ole, ei ollut ihmekään, että väsy tuli kun salilta kotiuduin. Tankkaamisen jälkeen väsymys kävi kuitenkin aina niin armottomaksi, ettei mitään rajaa. Saatoin nukkua yhteen putkeen 2,5 tuntia. Ja siltikin väsytti. Kun väsymys noin viiden-kuuden tunnin päästä helpotti, tilalle tuli päänsärky, ihan joka kerta. Mua oltiin tästä varoiteltu, mutta se väsymys ei kyllä ollut normaalia ja rupesi epäilyttämään, teenkö liian rankkaa sarjaa vai jännitänkö hartioita rintalihasliikkeitä tehdessä vai mikä on. Ärsytti, kun teki ittensä eteen jotain hyvää, niin palkintona oli silti kipu.
   Juttelin äidin kanssa asiasta ja hn taisi ekana sanoa, että taitaa olla mulle vielä liian pitkäkestoinen reeni, vaikka en teekään liian raskailla painoilla. Sitten pyysin fyssarin mielipidettä asiaan. Hän oli samoilla linjoilla äidin ja minun kanssa - kerrankin! Päädyttiin siihn lopputulokseen, että teen nyt tästä eteenpäin 2x12-sarjat. Jos mulla ei ois CP:tä ja näitä muita juttuja, niin 3x12 ois OK. Nyt kuitenkin parempi tehdä lyhyempiä sarjoja ja yhteiskestoltaan tunnin treenejä sihen saakka, kunnes tuntuu liian lällyltä. Sen jälkeen voin lisätä sarjojen pituuksia.
   Nyt 2 punttiskertaa lyhennetyllä treenillä takana. Ekan kerran jälkeen yhtä suuri väsymys ja se särky, mutta arvatkaas mitä! Tänään kävin aamupäivästä salilla, kävelin yht. 3 km kun kävin fysioterapiassa, tiskasin, siivosin ja tuuletin petivaatteet - ilman treenin jälkeistä väsyä! Pääkin ihan kunnossa treenin jäljiltä, miten hienoo! Koputtelen puuta, että tämä linja jatkuisi ;)
   Treenaamisen päämääränä mulla ei ollut ensisijaisesti kasvattaa lihasmassaa, vaan avata niska-hartia-seutua hieronnan ohella ja ylipäätään tutustua tuohon ikäisilleni jollain tapaa olennaiseen harrastukseen. En sano nyt suoranaisesti hurahtaneeni tuohon touhuun vielä, mutta joka kerta tykkään enemmän. Ei oo niin pakkopullaa enää, kuin silloin ekoilla kerroilla. Ja onhan niitä "sivutuloksiakin" ollut nähtävillä; eilen esittelin pikkuveikalle (15 vee), kuinka mun haba on kasvanut. Se jopa myönsi, että niin muuten oikeesti näyttää :D En tiiä oliko veikka vaan niin väsynyt (oli siis mun luona yötä), että päätti päästä helpolla vai tarkoittiko sitä oikeesti. ;) No täytyy mun myöntää, etten mä mikään hirveä lihaskimppu vielä ole, mutta on toi haukkari molemmissa käsivarsissa jonkin verran kasvanut - ihan OIKEASTI!

Pääasia on, että salilla on musta kiva käydä ja varsikin tänään sieltä palasi positiivinen Roosa. Ja en tiedä, johtuuko lääkityksestä vai treenailusta, mutta mun päänsäryt on kyllä oikeesti vähentyneet, aiakin niskapäänsäryt. Toivotaan, että tämä suunta jatkuu!

~ Roosa ~

Juhista kuuntelemassa 21.2.

Tykkään susta niin että halkeen!!

Torstaina päätettiin ihan extempore äidin kanssa, että lähdetään perjantaina kuuntelemaan Juha Tapiota Areenalle. Koska mulla oli seuraavana päivänä parturi, olin hieman hiuskriisissä. Päätin kuitenkin, että laitan hiukset pinneillä toiselta puolekta toiselle puolelle, niin etä toiselta puolelta tukka on sliipattu ja toiselta puolelta ihanan tuuhea. Jossain postauksessa kyseisestä mallista on kuvakin - muistaakseni. Kokeilin myös pitkästä aikaa piilareita, sillä olin käynyt hakemassa Instrusta muutamat uuden merkkiset piilolinssit kokeiluun. Vanhat hankasivat niin pahasti,ettei niitä voinut käyttää. Nämä uudet tuntuivat vanhoihin verrattuna todella ihanilta, joten taidanpa mennä ensi viikolla tilaaman näitä uudenmerkkisiä piilareita. ;) Meikkaaminenkin sujui loistavasti linssit tai siis linssi päässä, vanhoilla kun sumeni näkö koko ajan. Yhdellä silmällä näkevähän säästää linssiostoksissa, koska menee vain yksi piilari kerralla ;D Kyllä, sitä rankempaa huumoria tähän väliin.
   Arkena en juurikaan panosta meikkiin, tummat silmän aluset piiloon, puuteria ja ripsiväriä. Nyt kuitenkin repäisin ja vetäisin meikin meikkivoiteesta poskipunaan asti. Tosin, kuka käski jättää puuterin äidin käsilaukkuun ja selviytymään muutaman päivän ilman sitä? Tai kuka intoutui ottamaan kuvia ittestään noin kolmen aikaan yöllä kotiin palattuaan, jolloin oot meikkeines ja hiuksines varmasti hehkeimmilläsi? Etkä voi mitenkään korjata asiaa, koska se puuteri tosiaan
unohtui sinne äidin käsilaukkuun...vain minä onnistun tässä!
   Joka tapauksessa keikka oli erittäin hyvä, laatutakuu säilyy Juhiksella vuodesta toiseen. Keikka oli vieläpä aika pitkä, melkein kaksi tuntia saatiin katsella komeaa ja niin symppistä miestä melkein eturivistä. Ei voinut kuin nauttia <3
   Iltahan meni meillä molemmilla naisilla vesilinjalla kun äiti oli kuski ja mun uudet lääkecoctailit ja lievästi kohonneet maksa-arvot pitivät huolen siitä, ettei varaa leikkiä hengellään ollut. Olinpa sitten humalassa tai en, huvittavan paljon sain hiuksineni huomiota. Eräskin humalainen kehui hiukseni maasta taivaisiin ja olisi halunnut tarjota juomat. Kieltäydyin kauniisti maanitteluista huolimatta. En vain jaksanut alkaa selittämään, miksi korkki on napakasti kiinni. Vanhempi mies ei olisi halunnut päästää äitiä ja mua lähtemään keikan jälkeen, olihan kello vasta kaksi yöllä, kun keikka loppui.
   Hauskaa ja ihanaa noissa kommenteissa oli se, ettenpä ole vuosiin saanut niin kiinnostuneita katseita osakseni. Puhumattakaan siitä, että tuntemattomat miehet tulivat juttelemaan mulle (vaikka ne olikin enemmän tai vähemmän kännissä). Se oli outoa minulle, joka on ollut miespuolisille vain se kaveri, vaikka kai sekin jo jotain on. Ehkä siis toivo ei ole vielä menetetty? ;)

~ Roosa ~

Ps. Nyt mua voi seurata myös Bloglovinissa! <a href="http://www.bloglovin.com/blog/11838525/?claim=uqzj7pmdh2g">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Rakkautta, ystävät!

Ystävänpäivän kunniaksi aattelin puhua...mistäs muustakaan kun ystävyydestä!

Oonkin puhunut, että vamman takia, oli lapsena vaikeampaa saada vamman vuoksi ystäviä. Tunsin, etten kelpaa muille. Ehkä se oli osittain totta, mutta varmasti suurin osa oli päänsisäistä kuvitelmaani. ala-asteen lopulla minulla oli todella iso kaveripiiri, jolle vammani oli vain osa minua, ehkä jopa niinkin olennainen, ettei sitä edes ajatellut.
   Yläasteella tietysti kiusaaminen sekoitti pakkaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin tilanteessa, että liikuin vain tyttöporukoissa. Sain leiman otsaani, tai ainakin siltä tuntui. Leimassa luki: En kelpaa pojille. Kaveripiiriini oli aina kuulunut poikia, yhtäkkiä en tuntunut kelpaavan kellekään, edes kaverina. Menetin luottamukseni siihen, että olisin arvokas poikien silmissä. Ylipäätään kenenkään muun silmissä, mitä se pieni kaveripiirini silloin olikaan. Ja sielläkin tunsin välillä itseni ulkopuoliseksi.
   Meni vuosia saada itseluottamus ja -varmuus takaisin. Usko pelasti osan, mutta lopulta vain vuodet tekivät tehtävänsä. Lukiossa päätin aloittaa puhtaalta pöydältä. Ei kiusajia, ei häpeäleimaa otsassa. Epävarmuus hälveni pikkuhiljaa, mutta vasta lukion kolmannella tajusin - minä olen oikeasti arvokas ystävänä ja kaverina, jopa sen vastakkaisen sukupuolen silmissä.
   Ihmissuhteet eivät ole helppoja. Ei niitä ole varmastikaan luotu sellaiseisiksi. Vuosien saatossa tapahtuu paljon, iloa ja suruja. Altavastaavasta on narsistisen ihmissuhteen jälkeen vaikea siirtyä tasapainoiseksi ystäväksi ja luottaa, ettei ylitse ajeta uudestaan. Onneksi löysin lopulta senkin ystävän, joka opetti, etteivät kaikki ole sellaisia.
   Tällä viikolla koulussa lapset laittoivat ruokalan seinällä olevaan suurensuureen sydämeen pienempiä sydämiä, jossa oli heidän mietteitään ystävistä ja ystävyydestä. Kootusti heidän mielestään ystävä on rehellinen, häneen voi luottaa ja hänelle voi kertoa salaisuuksia. Ystävä ei revi hiuksista. Ystävän kanssa voi nauraa. Ja ennen kaikkea - ystävä saa hymyilemään.
   Rauta rautaa hioo, ihminen hioo ihmistä. Niin kertoo lempiraamatunkohtani ystävyyteen liittyen. Niinhän se menee. On ihanaa ja tärkeää, että meillä on ystäviä, joiden kanssa on hyvä ja helppo olla. Mutta pitää jättää tilaa myös erehdyksille ja vastoinkäymisille, joiden tarkoituksena on yhdessä selviytyminen ja ystävyyden vahvistaminen. Ystävyyden ei ole tarkoituskaan olla helppoa.Se on opettelua ja yhdessä kasvamista.

Pidetään ystävistämme ja toisistamme huolta. Ihanaa ystävänpäivää kaikille!

<3= Roosa

Sekametelisoppa

Blogin päivittäminen on ollut pitkään mielessä, mutta kuinka se onkin ollut niin vaikeaa? Postausideoitakin on ollut mielessä ja töitä niiden toteuttamisen eteen on tehtykin, mutta lopulta kaikki on jäänyt kiinni kuvien pienentämisestä tai itse siitä kirjoittamisesta...laiska mikä laiska. Tästä postauksesta tulee varmaan aika sekametelisoppa, koska aikaa tosiaan on vierähtänyt viimeisestä postauksesta. Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää ja niin edelleen.

   Vammaistukihakemus on nyt viety Kelaan, töissäkin oon pystynyt käymään. Salitreenit aloitin toissa viikolla, tarkoituksena käydä siellä 2 kertaa viikossa. Päätavoite ei ole tällä hetkellä lihasmassan kasvatus, vaan niska-hartia-seudun rentouttaminen. Oon käynyt salilla yhden mun kaverin kanssa, joka on osoittautunut hyväksi tavaksi. Kun lupautuu lähtemään toisen seuraksi, on suurempi kynnys perua koko juttu. Ainoastaan tänään mun oli pakko perua treenikerta, kiitos päänsäryn.

   Neurologi lisäsi mun lääkitystä ja soittaa mulle kahden viikon päästä. Neurologi oli aidosti huolissaan siitä, mun kivuille ei näy loppua. Migreenikohtauksia mulle ei ole tullutkaan nyt reiluun 2 viikkoon, ainoastaan jännityspäänsärkyä, mutta sekin tuntuu olevan tarpeeksi, varsinkin kun se jatkuu monta päivää putkeen rentoutusharjoituksista huolimatta.

   Kipu alkoi keskiviikkona, kun olin tiistaina käynyt salilla. Ilmeisesti tein rintalihasliikkeen väärin, hartiat kohollaan ja jännityttyneinä. Otin ke-pe välisenä aikana joka päivä tonnisen Panadolin, joskus se saattoi auttaa, joskus ei. Eilinen nelituntinen työpäivä oli täyttä tuskaa, mutta taistelin hymyn kasvoille. Kokkikerhonkin jaksoin vetää iltapäivällä kaverin kanssa, mutta sitten oli soitettava äidille, että tulee hakemaan mut porukoille (täällä ollaan vieläkin ja siksi ei itse otettuja kuvia). En jaksanut enää kipua yksin. Äiti sitten hieroi illalla mun niskoja ja aamulla kipu oli poissa kunnes palasi. Äiti hieroi taas ja kipu häipyi - luojan kiitos! 

   Ollaan alettu miettiä, milloin nää mun päänsäryt alkoi. Vuonna 2010 kesällä multa purettiin mun toinen epilepsialääke, Lamictal. Vuosi sen jälkeen sain ensimmäisen todella rajun päänsäryn ja syksyllä ekan migreenilääkityksen. Minulla oli päänsärkyjä jo Lamictalin aikana, mutta harvemmin ja niihin auttoi Burana. Joskus oli kausittain migreenikohtauksia, jotka olivat rajuja, mutta menivät muutaman tunnin kuluessa ohi ilman lääkkeitä, oksentamalla. Ottaisin milloin vain takaisin tuon pöntönhalailun. Sillä vaikka kohtaukset olivat rajuja, tiesin niiden olevan ohi kuuden tunnin sisällä - heti kun oksentaisin. Ei ole mitään varmuutta, mutta epäillään äidin kanssa vahvasti, että Lamictalin takaisin ottaminen auttaisi näihin mun päänsärkyihin. Olihan niitä senkin aikana, mutta huomattavasti vähemmän ja pystyin elämään. Nyt kivuttomat päivät menee rästiin jääneisiin kotihommiin ja töihin. Keskiviikkona mulla olisi avoimessa yliopistossa suoritus, johon en ole vielä yhtään valmistautunut. On ollut pakko priorisoida. Huomenna palaan kämpille, jolloin toivottavasti saan siivottua neljän päänsärkypäivän jäljet ja valmistauduttua suoritukseen. 

   Ensi viikolla menen myöskin verikokeisiin, sillä halutaan nähdä, missä kunnossa mun veri- ja maksa-arvot on vahvan lääkityksen johdosta. Yleensä arvot on olleet hyvät, mutta nyt voin odottaa ihan mitä tahansa. Toivotaan kuitenkin parasta!

   Positiivisiakin asioita on onneksi huomattu - mun leuat on alkaneet naksua ja paukkua! Mun purentakisko on alkanut hoitaa tehtävänsä ja leuat alkaa rentoutua. Osa päänsäryistä on hävinnyt heti sen jälkeen kun haukotellessa tai puhuessa on kuulunut jäätävä pamahdus ja leuat on vertyneet. Töissä katseilta ja ihmetykseltä en ole voinut välttyä leukojen naksumisen johdosta, mutta naurulla nekin tilanteet on saanut korjattua!

Ensi viikolla luvassa muutospostaus, jossa näette, miten mun hiustyyli on vuosien varrella muuttunut. Luvassa myöskin ajatuspostausta siitä, miltä tuntuu kun tuomitaan menneisyyden perusteella. Aktiivisuutta myöskin kuvien suhteen tulossa! Pysykäähän kuulolla, kun tämä bloggaaja yrittää ottaa ryhtiliikettä tämän blogin suhteen! ;)

~ Roosa ~

Totta vai tarua?

Kaikki varmaan tietävät tunteen, kun sinua tunnuta uskovan. Vaikka kuinka syysi olisi oikea ja aiheellinen, etkä todellakaan ole valehdellut, muut ajattelevat, että taas toi käyttää tota samaa tekosyytä. Minä sain kokea tuon varsin epämiellyttävän tunteen eilen.
   Migreeni oli (taas) iskenyt yöllä. Heräsin kipuun ja huokaisin - taas sarjassamme epämukavat aamut. No, melkein itku siinä pääsi, että pitää soittaa töihin ja kertoa miten asiat on. Ilmoitin, että tulen heti, kun kipu on poissa. Koska menin kymmenen maissa vanhalle lukiolleni kertomaan välivuodesta/avoimesta yliopistosta/työkkärin/Kelan toiminnasta, varsinaisia työtunteja kertyi lopulta kaksi. Mutta olin töissä kuitenkin. En ikinä jää tai jäisi töistä huvin vuoksi pois. Onhan niitä aamuja kun ei millään viitsisi raahautua töihin, mutta en ikimaailmassa käyttäisi migreeniä tekosyynä jäädä töistä pois. En yylipäätään jätä menemättä töihin ilman kunnollista ja aiheellista syytä. Jos olen töistä pois, olen poissa ihan aiheesta.
   Kun tulin eilen töihin, näin ohjaavan opettajani. Sanoin, että olo on taas hyvä. Sitten hän kysyi, että olenko huomannut kuinka migreenini/päänsärkyni tulevat usein juuri tiistai-aamuina. Että kannattaisi miettiä, mikä se syy on. Kyllä, tiedostan, että usein pää on kipeä tiistai-aamuisin/torstaisin iltapäivällä. Ja kyllä, minä yritän aina löytää syyn kipuun. Viime viikon tiistaina johtui todennäköisesti siitä, että jännitin perheeni automatkaa Vuokattiin ja jännitys kumuloitui aamun migreeniin. Mutta syytä eiliseen migreeniin en tiedä. Ja koska olen lähinnä koko ajan päänsäryssä, en halua lähteä miettimällä miettimään ja stressaantumaan siitä, kun en löydä syytä, miksi päätä särki. Joskus vain tulee särkyjä, joille en löydä millään syytä. Ja niihin en jaksa takertua. Pian alkaa särkeä uudestaan miettimisestä päätä.
 Eilen tuntui myös tuntua siltä, että ensimmäistä kertaa ohjaava opettajani epäili migreenini todenperäisyyttä. Katsoi juuri sillä tavalla ja puhui sellaisella äänenpainolla, että oli epäileväinen suhteeni. Tuntui todella pahalta, varsinkin, kun puhuin totta.
   Vammaisen ja kipukroonikon elämää on vaikea ymmärtää, jos itse ei siitä kärsi ja lähipiiri on terve. Ymmärrän sen hyvin. Ei vain ole kosketuspintaa, johon tarttua. Ja minä itse pystyn hyvin peittämään päänsäryn. Kun olin ensiavussa lääkäri ihmetteli voinko olla niin kipeä kuin väitän, kun en näytä kärsivältä. (No, olin siinä vaiheessa odottanut lääkäriä 2 tuntia, mitä muutakaan siinä olisi voinut tehdä kuin odottaa rauhallisesti. Ei huuto ja parku mitään auta.) Jotkut pääsevät helpommalla ja toiset saavat hieman painavamman selkärepun kannettavakseen. Vammaisena saa kokea sellaisia asioita, joita tavallinen tallaaja ei ymmärrä. Kaikki asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä. Minulle esimerkiksi hillo- ja pilttipurkkien avaaminen on vaikeaa, toisessa kädessä on vähemmän voimaa kuin toisessa, vasen käsi ei saa pidettyä purkkia paikoillaan, kun oikea käsi yrittää vääntää purkkia auki. Hillopurkki pitää ottaa kaapista lämpiämään aikaisemmin, jotta sen saa auki silloin kun sitä tarvitsee. Pystyn pukeutumaan, mutta se kestää kauemmin kuin muilla - jopa tuplasti. Niin, ja veli puistelee mun matot, liian painavia ja voimaa siihen hommaan tarvitaan. Ikkunanpesijäksi ei myöskään minusta ei ole. Ne on pieniä juttuja, jotka muille on itsestäänselviä ja helppoja. Aina se, että näyttää samalta kuin muut, ei tarkoita, että on terve ja pystyy kaikkeen samaan kuin muut. Myös "normaalilta" ja "terveeltä" näyttävä voi olla vammainen. Ja se, jolla on vikaa siellä täällä, tuskin haluaa käyttää vikojaan tekosyinä siihen, että pääsisi livahtamaan velvollisuuksistaan. Ainakin kaikki ne vammaiset, jotka tunnen (itseni mukaan luettuna) haluavat näyttää, että kyllä minäkin pystyn samaan kuin muut ja yrittävät kovasti onnistuakseen - ja lopulta pystyvät parempaan kuin mitä heiltä odotettin.
   Rakastan työtäni lasten parissa yli kaiken. Se on rankkaa, mutta paljon enemmän olen saanut kokea onnistumisen tunteita kuin surua. Ja lopulta ne rankat ja haasteelliset asiat muuttuvat palkitseviksi, kun saatkin sen lapsen oppimaan tai lapsi yhtäkkiä hyväksyykin sinut alun hankaluuksien jälkeen ja muodostaa luottamuksellisen siteen sinuun. Aina kun olen joutunut jäämään migreenin takia töistä pois, minua on harmittanut hirveästi, etten pääsekään töihin auttamaan lapsia ja kokemaan heidän kanssaan onnistumisen elämyksiä. Välillä olen itkenytkin sen vuoksi, että migreeni esti pääsyni töihin. En jäisi mistään hinnasta pois töistä, koska minulla on työ jota rakastan yli kaiken.
   Toivon niin paljon ensi viikolla alkavalta kunosalitreenailulta, että sanoja on vaikea löytää. Yli kaiken toivon sitä, että kivut hellittävät vielä tämän lopputalven aikana ja pystyisin tekemään töitä ilman poissaolopäiviä. Sillä tämä elämä kivun kanssa ei ole elämisen arvoista. Tälläkin hetkellä pää on kipeä, mutta teen kaikkeni, ettei lääkettä tarvitsisi ottaa. Lähinnä siis yritän unohtaa päänsäryn. Toivotaan, että niksi toimii ja työtoverini uskovat, etten minä valita ja jää töistä pois turhasta. Sillä sitä minä en tee.

Kivutonta keskiviikkoa kaikille muille!

~ Roosa ~

2 viikon saldo

 Heissan taas piiitkästä aikaa! On ollut vähän hiljaista tän blogin puolella, kiitos pään. Kertaillaanpas, mitä reilun 2 viikon aikana on tapahtunut...

Työt alkoi 7. päivä. Oli kiva palailla taas töihin, vaikkakin tuntui, että loma loppui hiukan kesken. Työkokeiluni loppui jouluna, mutta pääsin jatkamaan koululla kuntouttavassa työtoiminnassa. Syksyllä työaikani oli 6h/pvä viitenä päivänä viikossa. Kuntouttavassa työtoiminnassa voin hiukan itse vaikuttaa työaikoihini. Sovimme työkkärissä marraskuun lopulla sosiaaliohjaajan ja työkkärin tätini kanssa, että päänsärkyalttiuteni takia teen tämän kevään vain 5 tuntia päivässä töitä maananaista perjantaihin.
   No, kaikki meni hyvin torstaihin asti. Torstai-iltana jälleen kerran ensiapuun päänsäryn takia. Niskat oli taas niin älyttömän jumissa, että päänsärky puhkesi. Äiti haki mut puoli yhdeltätoista porukoille nukkumaan, kosa ne antoi mulle taas älyttömästi kaiken maailman lääkkeitä, eikä mikään auttanut. No, äiti hieroi mun hartioita ja menin lämpöhauteen kanssa nukkumaan. Aamulla niskapäänsärky oli poissa, mutta arvatkaas mitä - mulle oli iskenyt toiselle puolen päätä migreeni. No, se meni ohi sitten migreenilääkkeellä.
   Tosta päivästä lähtien tää on ollut aikamoista lääkerallia. Joko mulla on niskat jumissa niin paljon että päätä särkee tai sitten mulla on migreeni. Eikä asiaa ole helpottanut yhtään, että stressaan ja tunnustelen koko ajan, särkeekö päätä/tuleekohan se kohta sieltä takaisin.
   Keskiviikkona olin käymässä mun vanhalla fyssarilla. Mielipiteemme olivat samat: pitää olla sekä vahvistavaa, että rentouttavaa harjoitetta mun lihaksille. Nyt onkin sitten käyty tumasta toimeen. Maanantaina oon menossa viereiselle kuntosalille käymään ja tekemään sopimuksen sinne, samalla mulle tehdään saliohjelma. Tälle mun nykyiselle fysioterapeutille sanoin, että minä alan nyt itse hoitamaan tuota vahvistavaa puolta salilla ja toivon todella, että mun fysioterapiakerrat kuluvat hemijalan kuntoutuksessa (enimmäkseen linjausharjoitteet) sekä niska-hartia-seudun rentoutuksessa. Fyssarini oli kanssani yllättäen samaa mieltä. Annan sittenkin tälle uuden mahdollisuuden, enkä ole vaihtamassa häntä toiseen. Sitä ei pidä kuitenkaan kieltää, että luottamus ja kunnioitus ei ole yhtä korkealla kuin ennen. Mutta katsotaan katsotaan...

   Tiedän, että uuden vuoden postauksessani puhuin, että tuskin minua salilla tullaan näkemään. Mutta nyt on niin, etten halua muuttua lääkeaddiktiksi ja kuluttaa vuosiani siihen, että joku päivä minä olen jossain vieroituksessa, kun lääkkeet ovat ottaneet vallan elämässäni. Nytkin tilannne on se, että joudun miettimään sitä, mitä uskallan ottaa, että heräisin seuraavaan aamuun. En halua kuolla lääkkeiden yliannostukseen. Ei, minä haluan elää, lähteä opiskelemaan, seurustella, mennä naimisiin, perustaa perheen ja sitä rataa. Lääkkeiden on aika lähteä, ei minun. Ja sen eteen olen valmis tekemään mitä vain!
   Eilen tulikin sitten tilattua Ellokselta vähän treenivaatteita, joiden pitäisi saapua Matkahuoltoon tiistaina. Tästä se sitten alkaa. Oon samalla jännittynyt, innoissani ja kauhuissani.
   Enää ei tartte myöskään murehtia rahahuolista. En muista oonko kertonut siitä, kuinka mun työmarkkinatuki katkaistiin, kun työkkäri sössi asioita. Eivät muistaneet laittaa raksia oikeeseen kohtaan, kun mainitsin aloittavani syyskuussa avoimen opinnot. No, tämä kävi ilmi marraskuussa, kun kävin työkkärissä muuten vaan asioimassa. Asia meni käsittelyyn silloin ja työmarkkinatukeni katkaistiin. Sossun rahoilla elettiin 2 kuukautta, mutta tiistaina sain päätöksen te-toimistosta, että avoimen opintoni eivät estä työmarkkinatuen/kuntoutavan työtoiminnan saamista. Nyt on mun tilillä NELINUMEROINEN luku rahaa varmaan ekaa kertaa elämässäni, kun tuet tuli takautuvasti tilille. Pikkasen laittoi hymyilyttämään :)

Siksipä tänään päätin Citymarketissa käydessäni, että nyt minäkin vihdoin ostan ne pinkit Reinot. Kyllä, en ole aikaisemmin omistanut moisia. Tarvin niitä lähinnä vain roskien vientiin/petivaatteiden vientiin tuuletusparvekkeelle. Muuhun en reinoja käyttää, kun on noi jalat tuommoiset mitä on. Mutta crocsit on aika vaaralliset näin talvella tuohon roskien vientiin yms., enkä jaksa aina solmia talvikenkiä sitä varten jalkaan. Siksipä reinot nyt vihdoinkin. Meinasin ostaa ne jo syksyllä, mutta kiitos työkkärin, ostaminen siirtyi tähän päivään.
   Tämä päivä on ollut hyvä päivä. Vähän asioiden hoitelua, kaupassa käyntiä, imurointia, patoinkia, herkkuja ja vähän myöhemmin srk:n nuorteniltaa. Ei päänsärkyä tai migreeniä (koputan puuta). Mulla on nyt vahva usko siihen, että kyllä tämä tästä! Suunta on vain ylöspäin!

Ehkäpä siis jatkossa täällä tullaan näkemään vähän tekstejä mun treenaamisestakin - löytyykö kiinnostusta treenipostausten lukemiseen? Anyway, ensi kesään mennessä tätä blogia kirjoittaa toivottavasti hyvässä kunnossa oleva, positiivisempi, iloisempi ja kivuttomampi Roosa :) Tämä kiittää ja kumartaa tältä illalta ja alkaa valmistautua nuorteniltaan lähtöön!

~ Roosa ~

.

Upposin uudelleen taas samaan kaipuuseen.

Puhuin jo aiemmin, kuinka helppoa olisikaan pyyhkiä ihmisiä pelkällä napin painalluksella pois omasta elämästään ja muistoistaan. Toinen mahdoton toiveeni olisi, että kunpa jotkut hyvin alkaneet ihmissuhteet eivät katkeaisi yhtä nopeasti kuin ne alkoivatkin - yhtäkkiä, ilman syytä.

Se tapahtui viime kesänä. Aluksi jopa pelkäsin häntä ja ilmeisesti hänelläkin oli omat epäilyksensä minua kohtaan. Luottamus kuitenkin löytyi nopeasti alun kankauden jälkeen. Meillä oli todella hauskaa. Niinkin hauskaa ja mukaavaa että nuo hetket ovat huonoina päivinä kantaneet todella pitkälle. Ja sanat kantavat vielä pidemmälle.
   Viikossa ehtii tutustua hyvin ja ehkä jopa kiintyä toiseen, mutta siihen se kuitenkin jäi. Toivoin ja uskoin, että näkisimme vielä ja ystävystyisimme. Niin ei koskaan käynyt. Näimme muutaman kerran, sattumalta ja ohi mennen. Olihan hänellä syynsä, mikseivät tapaamiset koskaan onnistuneet. Ymmärsin ja ymmärrän vieläkin. Jos haluaa huipulle, on tehtävä töitä ja paljon. Ei silloin jää aikaa muulle. Silti jossain syvällä omassa päässä mönkii silloin tällöin pihalle ajatus siitä, että tein jotain väärin - enkä tiedä todellakaan mitä. Vaikka tiedän ja suurimmaksi osaksi uskonkin, ettei vika ole minussa. Aika vain on niin rajallista.
   Kaikesta huolimatta tuo viikko viime kesältä jää muistoihini erittäin opettavaisena, hauskana ja kultaisena. Sen arvoa ei voi mitata, niin tärkeäksi tuo viikko minulle muodostui. Ja vaikka nyt mieli onkin silloin tällöin maassa ja musta, vielä joku päivä voin lukea kaikki ne kirjeetkin hymyssä suin ja muistella, miten hienon viikon sain viettää upean ja ainutlaatuisen ihmisen kanssa kesällä 2013.

~ Roosa ~