Oloni on todella todella epätodellinen, tyhjä ja hassu. Vihdoinkin minulla on aikaa keskittyä kaunokirjallisuuteen, Toven elämäkertoihin, kaapissa lojuviin turhiin tavaroihin...ihan mihin vain haluan. Mulla on myös monen kuukauden jälkeen taas kunnolla aikaa keskittyä blogiin ja toteuttaa postausideoitani. Avasinkin Bloggerin ja tässä nyt ihmettelen, mitä ihmettä mä tänne sitten kirjottaisin. Pää lyö täysin tyhjää. Mun päässä pyörii vain yksi lause.
Mä palautin muutama päivä sitten valmiin opinnäytetyön.
Oon ollut naimisissa mun opinnäytetyön kanssa sellaset kaksi vuotta. Tuun kertomaan tosta projektista enemmän omassa postauksessaan lähikuukausina - heti, kun viralliset asiat on hoidettu loppuun ja pyyntö tutkintotodistuksesta lähetetty. Ystäväni KELAn takia siihen menee kuitenkin vielä hetki. Joten malttakaa muutama viikko, kerron sitten lisää!
Tänään kuitenkin aattelin vähän fiilistellä asiaa täällä - se on nimittäin varmaa, että olen nollan opintopisteen päässä unelmieni ammatista! Se tuntuu samaan aikaan ihanalta sekä kummalliselta. Kuten sanoin, mun oppariprosessi kesti kaksi vuotta. Se ei olisi voinut kestää vähempää eikä pidempää. Se oli tietoinen ja harkittu valinta, josta en lipsunut hetkeksikään. Onneksi. Pidin pääni ja tein sekä saavutin jotain sellaista, jolla ei oo ainoastaan merkitystä mulle itelleni. Ennen kaikkea saavutin jotain sellaista, jolla on merkitystä muille ja etenkin tulevaisuuden nuorille - noille suurille ihmeille.
Oon ihan mielettömän ylpeä itsestäni. Hienointa tässä on se, että mua ei yhtään hävetä sanoa sitä ääneen. Oon niin älyttömän epäitsekäs ihminen, että asian myöntäminen ääneen tuntuu jopa tosi terveeltä. Oon vääntänyt työni kasaan melkoisten henkisten ja fyysistenkin taakkojen keskellä, joten koen kerrankin olevani oikeutettu tähän iloon ja onneen. Koska tosiasia on, että mikään ei oo pysyvää - ei edes tämä tunnetila. Siksi aion nauttia siitä niin kauan kuin voin.
Aion myös ottaa kaiken irti siitä, että tulevaisuuteni ei ole toistaiseksi lukittu mihinkään. En tiedä, millä numerolla tuleva postinumeroni alkaa, vaikka muutto Ylivieskasta koittaakin viimeistään marraskuun lopussa. Mutta tiiättekö mitä - jostain syystä tätä murehtijaa tämä asia ei huolestuta lainkaan! Se on kumma juttu se. Ja toisaalta kamalan ihanaa.
Mulla ei ole nyt mitään aikatauluja, joiden perässä juosta. Sen takia aattelin nauttia tästä vapaudesta niin kauan kuin voin. Keskiviikkona kypsyysnäytteestä ja itsearviointilomakkeen täytöstä selvittyäni päätin, että vasta viikonloppuna saan aloittaa omaisuuteni perusteellisen syynäämisen pakosti edessä olevaa muuttoa varten. Tänään puolen päivän jälkeen herättyäni päätin, että saankin aloittaa vasta maanantaina - sillä se homma kuitenkin vie mut mukanaan tyystin, kunhan alkuun pääsen.
Tänä viikonloppuna mä saan siis ainoastaan olla. Tehdä kaikkea sellaista, mikä ei oo järkevää tai päämäärätietoista. Toisin sanoen saan tehdä just sitä, mitä mua huvittaa. Jos haluun kattoo Kotikatua viis jaksoa putkeen, se on ok. Jos haluun aloittaa jonkun hyvän kirjan ja lukee sitä aamuneljään asti, se on ok. Mulla on lupa nauttii kulahtaneissa viidakkokuvioiduissa lökäreissäni kynttilänvalossa pellillinen pannukakkua sekä vain fiilistellä Vain Elämää -kappaleita. Sekä juoda aamukahvia kello kahdelta päivällä. Toki saan myös pestä pari koneellista pyykkiä tai viikata jo kuivuneet petivaatteet vaatekaapin ylähyllylle. Mutta jos se sattuis jäämään, ei se haittaa.
Kyllä se uusi viikko arjen todellisuuksineen sieltä taas vastaan tulee. Tässä kohdin onkin hyvä turvautua Muumipapan elämänfilosofiaan.
Elämme vain kerran. Hiiteen velvollisuudet!
~ Roosa ~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Rohkeasti vain kommentoimaan, kuulen mielelläni sinusta <3