Luukku 7: 18.5.2012

Hautajaisissani pukeutukaa mustaan 

 mutta vain koska se on tyylikästä

Äiti ja isi älkää vaipuko tuskaan

Mä nautin täysillä mun elämästä

 Tyttöystävät silmät päähän meikatkaa

 Ja menkää tilaisuuden jälkeen tanssimaan

 Pojat laulakaa se laulu

 Joka sai mut aina nauramaan.

- Heli Kajo, Jos mä kuolen nuorena

 

Se oli helatorstain jälkeinen perjantai, surun eskaloitumispäivä. Menin äitini kanssa sinun hautajaisiisi, jotka järjestettiin kotikaupunkimme kirkossa. Ne oli pakko järjestää siellä, sillä tilaisuus oli avoin – sinulla oli niin laaja piiri läheisiä, että olisi ollut väärin jättää yksikin pois. Tilaisuuteen saivat tulla kaikki ne, jotka tunsivat olleesi osana sinun elämääsi jossain sen vaiheessa. Mielestäni perheesi oli tehnyt sen suhteen oikean päätöksen – ihanasti ajateltu.

   Muutenkin perheesi oli saanut tilaisuudestasi juuri sinun näköisesi. Juuri sellaiset hautajaiset sinä olisit varmasti halunnut. Elämäsi miehet kantoivat sinut alttarille valkoisessa arkussasi varovaisesti ja hellästi kuin olisivat kantaneet prinsessaa. Minä tiedän, että sinä olit prinsessa – olit puettu wanhojen mekkoosi, sinulla oli päässäsi tiaara ja hiuksesi oli nätisti laitettu. Olit joskus sanonut, että näytit kauniilta wanhojen mekossasi ja todellakin – sinä olit siinä kuin prinsessa. Katsoessasi arkkusi kantamista tiesin ilman sinun näkemistäsikin, että et voinut olla muuta kuin kaunis.

   Siunaustilaisuudessasi oli myös pieniä kömmähdyksiä, jotka eivät kuuluneet käsikirjoitukseen. Kuitenkin minusta tuntui siltä, että ilman niitä siunaustilaisuutesi ei olisi ollut niin ainutlaatuinen. Ethän sinäkään ollut vakava, miksi siis siunaustilaisuutesi olisi ollut sellainen?

   En ole ikinä kokenut mitään niin raskasta kuin seisomisen ystävän arkun vieressä ja jäähyväisten jättämisen. Seisoa siinä ja ajatella, että sinä olet siinä niin lähellä, muttet kuitenkaan ole. Tiesin jo silloin, ettet sinä siellä arkussa ole. Siellä on vain sinun ruumiisi. Olet siinä vieressäni, kaikkien muidenkin vieressä ja pidät kädestä kiinni, muuten luhistuisimme siihen paikkaan. Muuten emme olisi kestäneet, jos et olisi ollut siinä. Sinä autoit minua sanomaan jäähyväissanani: Ethän pelkää pimeää siel’ on monta kynttilää. Nuku vain jos väsyttää, vielä valvon vierellä.

   Muistan ikuisesti sen hetken, kun sinut kannettiin auton perään valmiina viimeiselle matkallesi. Onneksi sinua ei haudattu, onneksi sinut tuhkattiin. Nyt jälkeenpäin ajateltuna hautaaminen olisi ollut paljon raskaampaa. Oli helpompaa vilkuttaa sinulle kun auto lähti liikkeelle. Se oli kuin ikään kuin sinun saattelemistasi pitkälle matkalle, jossa sinä saisit nauraa ja riemuita loputtomasti. Siellä, minne olit menossa, saisit elää elämääsi täysillä. Ikuisesti. Jossain vaiheessa me sinua surevatkin saisimme liittyä seuraasi. Joten vaikka siinä vilkuttaessa olo tuntui tyhjältä ja surumieliseltä, lohduttava ajatus oli, että näkisimme vielä joskus. Ero ei olisi ikuinen.

    Isäsi puhe muistotilaisuudessasi oli kaunis. Sinä olisit ollut ylpeä siitä ja varmasti oletkin. Siinä oli tarpeeksi naurua ja tarpeeksi itkua. Sen kauniimmaksi se ei olisi voinut tulla. Kuvanauha sinun elämästäsi juoksi pysähtymättä valkokankaalla. Vasta silloin tajusin, kuinka ainutlaatuisen elämän olit saanut elää ja kuinka todellakin olit nauttinut täysillä siitä. Kiitän Luojaani siitä, että sait syntyä juuri siihen perheeseen kuin synnyit. Juuri siinä perheessä sinusta oli kasvanut päämäärätietoinen ja vahva nuori naisenalku, joka piti heikoimmistaan huolta. Sinusta oli kasvanut upea ihminen.

   Toivon kovasti, että pidit meidän koulukavereidesi järjestämästä ohjelmasta: biiseistä ja minun puheestani. Toivottavasti pystyimme tavoittamaan sinun ajatuksiasi ja välittämään niitä myös niille ihmisille, jotka eivät sinua olleet kunnolla tunteneet.

   Koimme, että Heli Kajon Jos mä kuolen nuorena –biisi kertoi juuri sinusta. Ihan kuin sinä olisit sen tehnyt. Siksi se olikin yksi esittämistämme biiseistä muistotilaisuudessasi. Ja biisin mukaan tekivät myös juhlasi jälkeen osa porukastamme: tytöt meikkasivat silmänsä päähän ja lähtivät poikien kanssa paikalliseen pizzeriaan syömään. Tämän jälkeen he menivät leikkipuistoon leikkimään.

Tässä jatkopätkä Minä lupasin -kirjoitusten sarjaan. Ei ehkä jouluisin postaus eikä todellakaan iloisin blogin joulukalenteriin. Mutta tunnetta tuosta nelisen vuotta sitten kirjoitetusta tekstistä ei puutu. Ja tunteellinenhan se päivä oli - niin tunnetta täynnä, että muistin päivämäärän näin vajaan viiden vuoden jälkeenkin ulkomuistista.

~ Roosa ~