Minä lupasin: Uni, joka ei loppunut

Miten hauraalta elämä tuntuukaan

 kun on vain rakkaus ja kuolema läsnä

 ja outoa niin,

 et hän mennyt on pois

- Sir Elwoodin hiljaiset värit, Hautajaiset

Se kulunut viikko oli ollut henkisesti minulle ja perheelleni erittäin raskas. Kaksi läheistä ihmistä oli jouduttu hyvästelemään. Se oli tuntunut kohtuuttomalta. Mutta vielä kohtuuttomammalta tuntui se tiistai-aamu ja sen mukanaan tuomat uutiset.

   Se oli ryöstö.

   Olin tullut kouluun tuntia aikaisemmin kuin tunnit alkoivat. Juttelin parin kaverini kanssa ja kerroin, miten hirveä viikko minulla oli ollut. Taisin tokaista, ettei kiitos yhtään kuolemaa enää. En jaksaisi.

   Viisi minuuttia sen jälkeen kellot pysähtyivät.

   Koko lukion aula täyttyi ihmisistä. Suurin osa itki. Minä yritin sisäistää tapahtuneen. Olin niin shokissa, etten saanut kyyneltäkään ulos. Halailin ihmisiä ja yritin kovasti itkeä, onnistumatta. Pelkäsin, että minussa olisi jotain vikaa. Pitihän minun nyt itkeä, saamari! Pelkäsin turhaan – tuon päivän jälkeen kyyneleitä on vuodatettu kyllästymiseen asti.

   Siitä tiistaista muistan kaiken, mutten kuitenkaan muista. Minuun sattui niin paljon, etten enää edes tuntenut kipua. Kuin joku olisi repinyt minut kappaleiksi ja jättänyt kitumaan. Tuntui siltä, ettei se olisi voinut olla totta. Toisaalta minä tiesin joka solullani, ettei se voinut sen todemmaksi enää tulla: sinä, sielunsisareni, olit poissa. En näkisi sinua enää, en tässä todellisuudessa.

   Pahinta oli kai epätietoisuus – kukaan ei tarkalleen tietänyt, mitä oli tapahtunut. Joku tiesi osan sieltä ja joku toinen täältä. Mutta mikä oli loppujen lopuksi oikein, mihin piti uskoa?

   Sain tietää tapahtumien tarkasta kulusta vasta kuusi päivää kuolemasi jälkeen. Se oli ollut epilepsia, se kirottu tauti, joka oli sinulla ollut vakavampi kuin minulla. Se sinua vaivannut tauti, josta olisin osan halunnut ottaa pois. Enhän minä ollut saanut yhtään kohtausta sen kuuden vuoden tuntemisen aikana, minulla olisi ollut varaa edes yhteen kohtaukseen. Ei, en minä alkanut pelätä sitä. Mutta suuttunut olin ja ymmälläni. Eihän epilepsia voisi tappaa – vai voisiko?

  Tietyllä tavalla olen nyt onnellinen siitä, ettet joutunut kärsimään. Sinä nukuit, sinä et ollut herännyt kohtaukseen. Olit saanut ottaa enkelin kädestä kiinni ja antanut hänen johdattaa rajan tuolle puolen. Sinä olit vain nukahtanut. Onko sen kauniimpaa tapaa lähteä? Nukahtaa ja herätä uudessa kauniissa maailmassa.

 Häntä ja niin montaa muutakin tänä pyhäinpäivänä kaivaten ja muistellen.

~ Roosa ~