Minä lupasin tehdä sinusta kuuluisan: Kohtaaminen

...Koska Sinä annoit minulle niin paljon. Ja nyt, kun olen päättänyt jättää opparin laakereilleen hetkeksi ja keskittyä vain omaan hyvinvointiini leikkaukseen saakka, on aika. Olen kertonut kerran vuoteen menehtyneestä ystävästäni yhden postauksen verran, mutta maininnut hänet useita kertoja siellä täällä. Koska hän vain on vaikuttanut niin paljon siihen, mitä olen nyt, miten ajattelen ja toimin elämässäni. 

   Silloin kun tämä rakas sielunsiskoni nukkui pois, lupasin hänelle jotain. Lupasin, ettei hän jää unholaan - teen hänestä vielä kuuluisan. Omalla tavallani. Nyt on kulunut tarpeeksi monta vuotta, että uskallan lähteä avaamaan niitä arkistojani, muistojani ja arpiani, jotka ovat tällentuneet yhdelle Word-tiedostolle reilun neljän vuoden aikana. Niitä kertyy varmasti vielä ajan saatossa lisää.

   Tiedän, ettei koko maailma lue tätä pientä blogiani. Mutta minä lupasin. Ystäväni ei jättänyt ikinä lupauksiaan täyttämättä, joten minunkin on pidettävä omani. Näyttääkseni Sinulle, ystäväni, mutta ennen kaikkea näyttääkseni itselleni. Jotain, en tiedä tarkalleen vielä mitä. 

Sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta

 Ei raudasta tai puusta

 Miten tyttöjä tehdään

 No ne on toisia aineita mistä tämmöset koostuu

- PMMP, Tytöt

Sain kuulla sinusta ensimmäistä kertaa silloiselta ystävältäni. Oli viidennen luokan kevät vuonna 2006. Hän kertoi, että tulisit luokallemme seuraavana syksynä, kun muuttaisit paikkakunnallemme perheesi kanssa. Olisit kuulemma iloinen ja ihana ihminen. Kaikki huomioonottava ja hauska.

   Koko luokka tiesi tulostasi jo keväällä, ja odotimme kaikki sinua innokkaasti. Sain kuitenkin olla ensimmäisiä, jotka asiasta tiesivät. Ei kai kukaan sinusta olisi tietänytkään ennen syksyä, ellei ystäväni olisi tuntenut sinua, ellet olisi ollut tuttavaperheen lapsi. Luulen, että ystävälläni oli syynsä kertoa minulle sinusta ensimmäisten joukossa. Sen syyn nimi oli epilepsia. Sairaus, jota minä olin kantanut mukanani jo nelivuotiaasta saakka. Sairaus, joka oli ollut unten mailla jo parin vuoden ajan, mutta joka saattoi herätä koska tahansa. Sairaus, joka oli yhtä olennainen osa minua kuin vihreät silmäni.

   Kun kuulin, että sinullakin on epilepsia, minuun syttyi toivon kipinä. Toivoin yhtäkkiä niin kovasti, että meistä tuli ystävät ja saisin lähelleni ihmisen, joka ymmärtäisi tätä sairautta paremmin kuin muut ”terveet” ihmiset. Sain enemmän kuin osasin kuvitellakaan.

   Syksyllä sinä sitten saavuit. Ensimmäinen asia, jonka sinusta muistan, on hymyilevät kasvosi. Näytit hymyilevän koko kehollasi, kasvoista varpaisiin asti. Kaikki luokkalaiseni, minä mukaan lukien, halusivat tutustua sinuun. Ehkä hieman kilpailimmekin sinusta, mutta sinä otit meidät kaikki omaksesi, et tehnyt eroa välillämme. Epilepsia ei tehnyt sinusta hyljeksittävää ja vammaista ihmistä. Luokka oli tottunut epilepsiaan jo reilun viiden vuoden aikana minun kanssani. Olin kertonut jo alakoulun ensimmäisinä päivinä epilepsiastani (ja muista sairauksistani) luokan edessä ääni väristen ja vähitellen minut oltiin hyväksytty luokan joukkoon täysivaltaisena jäsenenä. Olin tasoittanut sinulle tien valmiiksi. Kuulin jälkeenpäin, että se oli sinulle mielettömän merkittävä asia. Tiedätkö mitä? Tein sen enemmän kuin mielelläni.

   Vihdoinkin pääsin tutustumaan sinuun. Muistan, kun sanoin sinulle: ”Hei, mun nimi on Roosa ja tiedätkö mitä? Minullakin on epilepsia.” Siitä hetkestä lähtien välillemme syntyi aivan erityinen yhteys, vaikka emme jutelletkaan päivittäin. Pystyimme aina jatkamaan siitä, mihin olimme jääneet. Välillä puhuimme epilepsiasta, välillä jostain aivan muusta. Me molemmat olimme sitä mieltä, ettei sairaus saanut kaataa koko maailmaa – sinä joka olit sairastanut epilepsiaa noin vuoden ja minä, joka oli sairastanut sitä kahdeksan vuoden ajan. Elämää oli epilepsiasta huolimatta – tai juuri sen vuoksi.

   Sinä syksynä minä sain vierelleni sielunsiskon, jonka kanssa sain taivaltaa tätä elämää eteenpäin kuuden upean vuoden ajan. Ja siitä, jos mistä, olen enemmän kuin kiitollinen.

Näitä postauksia julkaisen silloin tällöin, kun siltä tuntuu. Nyt tuntui siltä, että oli ensimmäisen kirjoituksen aika.

~ Roosa ~