Pelon käänne

Aluksi se oli helpottavaa ja vapauttavaa. Leikkaus oli onnistunut, pelko oli (tietysti) turhaa. En joutunutkaan kärvistelemään puolta vuotta keittolinjalla, vaan jouduin jättämään hyvästit vain muutamalle ruoka-aineelle. Niille, jotka eivät muistu edes mieleen, vaikka kuinka yrittäisin penkoa muistini sekaisia laatikoita. 
   Elämä hymyili, kuukaudet vain vierivät eteenpäin. Minä elin elämääni ihan niin kuin ennenkin. Mitä nyt muutaman kerran kävin Jyväskylässä kiristyttämässä hieman löystyneet paranemisjatkeet, muutaman minuutin homma. Ja sitten taas jatkoin elämääni, jännittäen ja odottaen. Ihan kuin mitään
leikkausta ei olisi koskaan ollutkaan. 
Minä vain elin.

Hammaslääkäristä tuli marras-joulukuun tietämillä kirje, johon oli merkitty seitsemän aikaa. En ollut odottanut, että niitä olisi ollut niin montaa. Tai että ne olisi laitettu niin hankaliin kellonlyömiin. Mutta en jaksanut juuri stressata. Tai stressasin, mutta lopputulos oli aina sama - että se ei muuttaisi tilannetta. Ajat olisivat nyt niillä paikoillaan kuin olisivat, ja se siitä. Sitä paitsi - se olisi vain pari kuukautta. Sen ajanhan ihminen seisoo vaikka päällään, vai mitä?
   Kehitin projektilleni nimen, #hampaatkotiin. Menin vastaanottokerroille ja sain vain mukavia sanoja ja leveitä hymyjä. Tästä tulisi niin hyvä. Sain noista vastaanottokerroista itselleni syyn jaksaa läpi kahden kuukauden kilometrisaldon. Koska lääkäreiden ja hoitajien ystävällisyys oli pompannut vielä uudelle ja suorastaan hulvattomalle tasolle entisestä, ajattelin itsevarmuutta täynnä, että minähän menen tästä läpi.

En ollut kuitenkaan ollenkaan varautunut tähän vielä. Olihan siitä yksi ammattilainen minua varoittanut jo syksyllä, marraskuussa. Olin sen kyllä itsekin tiedostanut. Mutta en minä todellakaan osannut odottaa tämän iskevän jo nyt, kesken juoksuni. 
   Identiteettikriisin.
   Okei, ehkä se on liian voimakas sana. Mutta en kutsuisi tätä ulkonäköpaineeksi tai vastaavaksikaan. Kyllä, tämä on lievemmän sortin identiteettikriisi, mutta silti aivan todellinen.
   Siihen ei auta minkään lääkärin toteamukset, että tästä tulee niin helkkarin hyvä. Ei, vaikka vielä vajaa viikko sitten vastasin itsekin takaisin, että uskon myös niin. Sillä kyllähän hymystäni ja hammasrivistöstäni tulee varmasti hyvä. Mutta mikään ei takaa sitä, että siitä tulisi hyvä minulle. Minun omiin silmiini.
   Entä jos petynkin lopputulokseen? Entä jos minua tuijottaa maaliskuun loppupuolella peilistä takaisin nainen, joka luuli saavansa nätimmät hampaat ja hymyn, kuin mitä lopulta sai? Tai entä jos sieltä tuijottaa takaisin nainen, joka ei enää tunnista itseään? Nainen, joka kadotti minänsä.

Olen todella akanut pikku hiljaa pelätä hammasprojektini lopputulosta. Himmailla intoani tulevien hampaiden suhteen. Niin monesti olen joutunut elämässäni turhautumaan ja pettymään ihmisten lupauksiin. En haluaisi pettyä tämän tarinan lopputulemaan. En halua olla tilanteessa, jossa minua hoitavat ihmiset ovat äärimmäisen tyytyväisiä ja iloisia pitkän työnsä lopputulokseen, mutta minä pidättelen itkua. Jotain aivan muita kuin ilon kyyneleitä.
   Samaan aikaan on myös niin ihanaa ja liikuttavaa, kuinka kaikki läheiseni ja ystäväni ovat innoissaan uusista, tulevista hampaistani. He elävät tätä kaikkea niin tunteella ja sydämellä. Mutta myös pelottavaa. He kun tuntuvat odottavan tätä kaikkea enemmän kuin minä itse. Ja minä sentään olen odottanut reilut parikymmentä vuotta. Koulutoverini vain mitäänsanomattoman hetken siihen verrattuna Entä jos hekin kohta hyppivät ilosta (siis lopputuloksen nähtyään), mutta minä en pysty sanomaan sanaakaan? 
   Tai pahintahan olisi, jos en edes tunnistaisi itseäni uusien hampaideni kanssa. Siis sisältäpäin. Olisin itselleni täysin vieras. Täysin tuntematon. Nyt ymmärrän syövästä selvinneen ystäväni pelot siitä, että muuttuneen ulkomuodon takia hän olisi muuttunut myös sisältä. Nyt ymmärrän niin helkkarin hyvin. 
   Tietysti pelkään yhtä paljon myös sitä, että kuolen ennen kuin ehdin saada uutta hymyäni. Junamatkalla, koulumatkalla, kotona - ihan missä vain. Silloin en ehtisi saada sitä, mitä olen niin pitkään odottanut. Pelkäsin sitä sitten tai en. Jos kuolisin ennen uusia hampaitani, tuottaisin pettymyksen myös tämän yhteiskunnan kassalle - niin turhaan kulutettuja markkoja ja euroja. Niin paljon rahaa, niin turhaan. Samassa paketissa menetetty nuoruus ja saavuttamatta jäänyt tulevaisuus. 

Yhtä paljon tämä yhteiskunta tosin menettäisi siinäkin tapauksessa, jos saan sen hymyn, enkä olekaan tyytyväinen näkemääni. Vaikka minä niin kovasti haluankin ja yritänkin pitää näkemästäni. Mutta en vain pidä. Se olisi satujen painajainen. Painajainen, jonka piti toteuttua vain saduissa, mutta joka hyppäsikin kirjoista suoraan elämään. Minun elämääni. Kappas vain!

Voi kunpa sen ei tarvitsisi olla totta.

~ Roosa ~