Toivepostaus part. 2: Miten näen itseni?

Anonyymi lukijani pyysi kommentissaan myös kertomaan hiukan siitä, miten näen itseni. Toive oli myös kuulla muiden ajatuksia minusta.  Todella hyvä ehdotus, kiitos tästä! Tämän postauksen olen rakentanut niin, että itse kerron siitä, miten ja millaisena näen itseni. Koska olen tunnetusti hirveän kova kirjoittamaan, teen erillisen postauksen muiden ajatuksista. Sen saan toivon mukaan kasaan lähipäivien aikana.


Juhannukselta 2012

Lapsesta lähtien olen ollut mielestäni hyvinkin itsenäinen. Ja päättäväinen. Olen tykännyt tehdä asioita yksin ja halunnut saavuttaa päämääriä, vaikka niiden eteen on joskus tarvinnut tehdä enemmän työtä. Tykkäsin leikkiä yksin, sain määrätä itse miten leikki eteni. Hypynaurulla halusin oppia hyppimään, vaikkei se kai käytännössä pitänyt olla edes oikein mahdollista yhden näkevän silmän ja huonon jalan kanssa. Kovaa työtä tein, ja opin. Ilman päättäväisyyyttäni tuskin olisin oppinut.
   Tämä itsenäisyys ja päättäväisyys on kyllä jatkunut tähän päivään asti. Tykkään olla yksin ja jos päätän jotain, teen kaikkeni, että saavutan päämääräni. Esimerkkinä päättäväisyydestä mainita tämän mun fysioterapian tilanteen - olen päättänyt, että se valitus menee läpi! Itsenäisyydestä sen verran vielä, että olen hyvinkin pienestä pitäen halunnut hoitaa asioitani itse. Jo yläasteen alussa sovin itse fysioterapia-aikani, olen aina tilannut lääkäriajat, soittanut labraan ja kysellyt tuloksia. Olen halunnut ottaa itse selvää asioista. Itse olen myös ostanut itselleni vaatteita omilla rahoillani yläasteikäisestä. Tietysti rahat on tulleet osittain synttäri/nimpparilahjana, mutta kuitenkin. Osa on kuitenkin myös ihan työstä ansaittuja rahoja. En myöskään itse usko, että pystyisin asumaan yksin, ellen olisi jo hyvinkin nuorena oppinut itsenäiseksi. Kertaakaan ei ole äidin ja isin tarvinnut muistuttaa laskujen maksamisesta tai hoitaa mun asioita esim. kelan tai työkkärin kanssa, itse mä olen ne hoitanut ilman huomauttamista.


Esikuva?

Itsenäisyyden vastakohtana olen myös hyvin sosiaalinen ja tulen toimeen kaikkien kanssa ikään, sukupuoleen, taustoihin ja ulkonäköön katsomatta. En pystyisi elämään ilman läheisiäni, perhettäni, ystäviäni, kerholapsiani, kaikkia mun ihania rakkaita. Yksinäisyyden ja yksin olemisen vastapainoksi tarvitsen toisia, että taas välillä voisin ja haluaisin olla yksin. Höpötän ja pöpötän hirveän paljon muiden seurassa. Varmasti välillä niin paljon, että muut kyllästyvät. Olen hyvin avoin vammastani, perheestäni, työstäni, ylipäätään kaikista elämäni tapahtumista. Olen suurten sukujen yksi jäsen ja mun ympärillä on aina ollut paljon eri-ikäisiä ja eri taustoja omaavia ihmisiä. Myös neurologit, fysioterapeutit, pohjallisten tekijät, hammaslääkärit ja kaikki muutkin ammattilaiset, jotka olen tämän vammani takia saanut kohdata, ovat avartaneet maailmaani ja sosiaalisuuttani. Olen hyvin varhain saanut olla tekemisissä hyvin monen erilaisen ihmisen kanssa. Se on sekä hyvä, että huono asia.  Olen oppinut vuorovaikutuksen "sääntöjä", mutta vastapainoksi se on tehnyt minusta ikäistäni kypsemmän (uskallan sanoa tämän monen lausunnon pohjalta), mikä ei ole aina ollut hyvä asia. Kun kaverit käyttäytyivät ääliömäisesti eli oikeastaan ikäistensä tavoin, minä en voinut ymmärtää, koska olin aina vähän ylempänä. Monet riidat olivat tämän seurausta. Kun muut eivät voineet ymmärtää minua enkä minä heitä. Mutta onneksi asioista on selvitty ja riidat sovittu. Ja näin jälkeen päin olen saanut huomata, että ne ihmiset, joiden kanssa tuli riideltyä, saattavat yllättäen ja ykskaks ottaa yhteyttä minuun hankalissa tilanteissa ja pyytää apua. Eli siis loppu hyvin, kaikki hyvin.


 

   Avoimuus on varmasti myös sellainen asia, jonka itse lisäisin listaan. Voin puhua kipeistäkin asioista avoimesti kaikille, hieman tuntemattomillekin. Tämä on varmasti perheeni ansioita. Olen ollut hyvin tiedonhaluinen lapsi ja perheeni on antanut vastauksia - oli kyse sitten vammastani tai ihan mistä muusta tahansa. Avoimuudellakin on molemmat puolet. Se tuo ihmisiä lähelleni, mutta myös karkottaa. Joku ihailee avoimuuttani, joku toinen pelästyy ja lähtee kauemmas. Olenkin joutunut välillä opettelemaan olemaan hiljaa tietyistä asioista. Tässä on vielä paljon opeteltavaa, mutta pidän kuitenkin mielessäni sen, että minun ei tarvitse toisten ihmisten mielipiteiden takia muuttua - ainakaan liikaa.
   Monet sanovat, että olen rohkea. Olen selvinnyt asioista, mistä joku toinen ei omien sanojensa mukaan selviytyisi. Mene ja tiedä, tästä en itse välttämättä olisi niin varma. Mutta välillä tämäkin luonteenpiirre käy mielessäni.
   Kannustan ja autan muita. Tiedän itse, miten suuri merkitys pienillä hyvillä sanoilla on. Niistä saa todella paljon voimaa vaikeuksien ja ihan tavallistenkin asioiden keskellä. Ja jos näen, että toinen on avun tarpeessa, haluan auttaa, sillä minuakin on autettu. Tee muille niin kuin itsellesi toivoisit tehtävän, vai miten se meni?
 Olen huumorintajuinen, mutta välillä tajuan hyvät jutut liian myöhään. Mutta se parhaiten nauraa, kuka viimeksi nauraa, vai?


Abinavuodelta..

   Jos sitten mennään niihin asioihin, joihin en ole elämässäni niin tyytyväinen. Eli välillä huomaan olevani dominoiva, määräilevä. En pidä siitä. Joissain asioissa se on hyvä juttu, esimerkiksi lasten kanssa työskennellessä minun on pakko tietää, mitä tahdon lapsen tekevän. Koulussa on rajat, joita lapsien odotetaan noudattavan ja minä olen omalta osaltani pitämässä huolen siitä, että lapset niitä noudattavat. Jos alun lempeästi ja kaunisti sanominen ei auta, niin sitten on sanottava vähän topakammin. Myös näissä erilaisissa virastoissa omia asioitaan hoitaessa pitää olla tietää, mitä vaatia. Mutta ihmissuhteissa tämä ei ole aina niin jeejee-juttu. Tässä minulla on vielä opittavaa.
   Stressaan paljon turhista asioista. Sellaisista joihin en voi vielä vaikuttaa. Kaikesta pystyy saamaan stressin aikaiseksi. Ihan kaikesta, ihan aina.
   Perfektionistisuus. Onneksi vaadin tätä vain itseltäni, en muilta. Haluan hoitaa asiat kunnolla loppuun asti.
   Ja vaikka muuten olenkin avoin ja sosiaalinen, välillä muhun hiipii tietty arkuus ja epäluuloisuus. Mitä muut ajattelee? Uskallanko mä? Entäs jos mä on pidäkään siitä (joku uusi ja tuntematon juttu)?
   Vammasta mä oon kertonut jo aiemmin, eikä mun ajatukset ole muuttuneet. Tämä vamma on osa mua. Mä en juurikaan sitä ajattele, paitsi kun kohtaan uusia ja mulle tulevaisuuden kannalta tärkeitä ihmisiä. Silloin mä haluan olla avoin. Jos joku häipyy sen takia, että pelkää sellaista , jossa mun mielestä ole pelättävää, ei sitten kai ole tarkoitettu mun elämään. Joitain asioita mä en pysty tämän vamman takia tekemään, mutta ne on onneksi rajallisia. En sano, että elämä on aina juhlaa tämän perussairauteni eli IP:n johdosta. Monet itkut on itketty, varsinkin viime aikoina. Mutta koskaan en ole miettinyt, surrut ja manannut tätä sen enempää. Tämä oli tarkoitettu näin, enkä mistään hinnasta vaihtaisi pois. Ei se vaihtamalla parane. Jos mulla ei olisi tätä vammaa, en olisi Roosa ollenkaan. Olisin joku aivan muu ihminen. Ja minä haluan olla juuri tällainen - hyvine ja huonoine juttuineen.

 

Onneksi kuitenkin hyviä juttuja on yleensä enemmän ;)

 

Toivottavasti tämä postaus antoi sitä, mitä haettiin, kyselkää ihmeessä lisään, jos jäi vielä mietityttämään. Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

 

~ Roosa ~

  
  

Toivepostaus: Vähän (liikaa) minusta itsestäni itseni kertomana...

Eli toivottiin ihan perustietoa minusta itsestäni lisää. Tässäpä tulee...

Anteeksi kuvalaatu....

 Yleistä: Eli Roosa, vielä hetken aikaa 18 vee Jämsästä. Elokuussa muutin omaan kämppään välivuoteni ajaksi, jotta olisi helpompi käydä töissä. Työmarkkinatuki siis juoksee kouluavustajan töistä. Muuten varsinaisia tuloja ei ole, ellei asumistukea lasketa. Sehän menee siis kokonaan vuokraan...

Perhe: Olen viisilapsisen perheen esikoinen, synnyin vuonna 1994. 1998 syntyi ensimmäinen pikkuveljeni, neljän vuoden päästä seuraava pikkuveli. Vuodet 2006 ja 2008 toivat mukanaan molemmat pikkusiskon. Meidän jokaisen lapsen nimi alkaa R:llä ja myös toisissa nimissämme löytyy yhtäläisyyksiä: meidän tyttöjen toiset nimet ovat Eveliina, Karoliina ja Eppuliina, poikien toiset puolestaan loppuvat molemmat i-kirjaimeen Kasperi ja Eemeli. Se, että olen isosisko ja ikäeroa löytyy neljästä vuodesta lähes neljääntoista vuoteen saakka on mielestäni ennen kaikkea rikkaus. Olen saanut olla tarpeeksi kauan vanhempien ainokainen ja pikkusisarukset ovat opettaneet huolehtimaan, nipottamaan, riitelemään (sivistyneesti ja ei-niin-sivistyneesti), leikkimään, jakamaan, neuvomaan, auttamaan ja tietysti rakastamaan. En varmastikaan olisi näin sosiaalinen ja avarakatseinen ilman sisaruksiani.

kerran tehtiin kokkiksessa iltapalapiirakkaa - nam!

 Harrastukset: Harrastanut olen suhteellisen vähän - ainakin verrattuna useisiin kavereihini. Vamma on sulkenut pois monet liikuntalajit. Tai en sano, että vamma sulkisi pois asioita, mutta minä olen sulkenut. En ole koskaan tykännyt joukkuelajeista, joissa olisin väkisinkin huonompi kuin toiset. Lapsena en olisi pystynyt kuvittelemaan itseäni esim. pelaamaan jalkkista. Vaikka tiesin jo tuolloin varsin hyvin, että olen omana itsenäni hyvä ja vamma nyt vaan on vamma, riittää kun tekisin parhaani, päätin harrastaa jotain aivan muuta. Tai no, äiti päätti, että minut on saatava harrastamaan jotain, sillä itse olin hyvin haluton lähtemään koulupäivän jälkeen mihinkään harrastamaan/tapaamaan samanikäisiäni. Ykkösluokasta viidenteen luokkaan asti olin seurakunnan lapsikuorossa, jonne äiti ekana kertana lähes tulkoon raahasi, toisella kerralla hyppelin sinne jo itse. Olen siis varsin skeptikko kaikkeen uuteen, ekana ajatuksena on aina ollut "entä jos en pidäkään siitä". Äiti patisti myös minut pianonsoittoon, ja vasen hemikäsi oppi hyvin ahkeran harjoittelun tuloksena soittamaan sointuja. Nyt olen pianonsoiton lopettanut, mutta aina nyt joululaulut pitää soittaa. Seurakunnan kokkikerhossa olin myös kolmisen vuotta. Tätäkin äiti minulle ehdotti. Ja alun epäilyjen jälkeen pidin taas kovasti!

   Nyt vanhemmiten olen kyllä itse itselleni harrastukseni hankkinut, mutta painopiste on edelleen enemmän yksilökeskeisissä jutuissa, kuin yhteisöllisyydessä. Käyn nyt neljättä vuotta yksinaulutunneilla. En sano, että minulla olisi niin hieno ääni, että laulajaksi pitäisi ryhtyä, ihan normaali ääni mulla on. Tuolla yksinlaulutunneilla pyritäänkin siihen, että oppisi käyttämään ääntään oikein. Eli tekniikkaa laulujen kautta. Ja vaikka itse sanonkin, kehittynyt olen huimasti! Laulamisen lisäksi seurakunnan kokkiksen vetäminen ystäväni Merjan kanssa sekä seurakunnan nuorisotoiminnassa mukana oleminen ovat niitä harrastuksiin liitettäviä asioita.

isi toi viikolla tällasen - kiitos!

Musiikkimaku: Mun musamaku on aika laidasta laitaan, lukuunottamatta klassista ja ihan örinäheviä. Enemmän suomenkielistä kuin enkunkielistä. Lapsena kotona soi aina suomipop/rock, joten sinne minäkin olen jäänyt. Eniten tällä hetkellä soi PistePiste, Juha Tapion uusin levy, Elokuu, PMMP, Pariisin kevät. Onhan noita. Tiedän kyllä paljon enkunkielisiä hyviä kappaleita, mutta jos joku alkaa puhumaan jostain kappaleesta sen pelkällä nimellä tai jostain enkunkielisestä artistista, saatan olla ihan ulalla. Eli siis suomeksi sanottuna: kun kuulen radiosta enkunkielisen kappaleen, saatan tunnistaa sen ja todeta, että tää on tää hyvä biisi, mutta esittäjästä ja kappaleen nimestä mulla ei ole välttämättä hajuakaan.

osa mun lasten klassikko -kirjoista.

Kirjat:  Kirjat ovat olleet aina lähellä mun sydäntä. Kaikki kirjat. Siitä voi kertoa esimerkiksi se, että ensimmäinen sanani oli kirja. Olin tuolloin 7 kuukauden ikäinen. Enkä nyt puhu soopaa, olen vain ollut niin kunnianhimoinen jo silloin! :D Lapsena tuli luettua Astrid Lindgreniä, äidin vanhoja Tiina-kirjoja ja kirjaston tarjoamia herkkuja. Nyt opiskelu vie lukuhetket kyllä aika tehokkaasti, mutta sääntöni on ollut, että lomilla vähintään yksi kirja on popsittava. Syyslomalla en ehtinut, siispä joululomalle jää kaksi. Viimeisimpiä lukemiani kirjoja on Riikka Pulkkisen Vieras, Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty, Miika Nousiaisen Metsäjätti, Twilight-sarja ja Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-sarja. Tove Jansson on ehdoton kunnioituksen kohteeni niin kirjailijana, muumien luojana kuin taitelijanakin. Hänen elämänkertansa on edelleen valitettavasti kesken - kuka voisi kellot seisauttaa?

kuva Googlesta.

TV-sarjat:  Pysytään edelleen suomalaisessa. Ja varsinkin siinä. UP katsotaan joka viikko, jos ei ehdi, niin sitten Areenasta, keskiviikkoisin myös Taivaan tulet ysiltä on ehdoton. Kotikatua seurasin alusta loppuun - olin puolivuotias kun sarja alkoi ja katsomispaikkana sitteri, kun sarja loppui seurasin sarjaa sohvalta ja ikää mittarissa 18. Niin ja Vain Elämää - aivan upea ja ehdoton sarja! Perjantaina oli Juhiksen päivä, ihana, katsoiko kukaan ?!

kuva Googlesta.

Leffat: Varsin vähän tullut leffoja harrastettua. Mutta onhan noita, lastenleffat lähes kaikki mahdolliset katottu, Harry Potterit tietysti, Remember Me, Tie Pohjoiseen, Hulluna Saraan, 21 tapaa pilata avioliitto, Kaunis mieli, Forrest Gump, The Day After Tomorrow, Poseidon, Anoppi on pahin...tossa saattaa olla kahden vuoden saldoni. Ja varsin laaja ja erikoinen. Joku sais tehdä musta enemmän elokuvien ystävän. Ja täyttää kaikki aukot sivistyksessä!

   Seuraavana olisi tarkoitus tehdä postaus siitä, millaisena näen itseni ja mitä muut minulle tärkeät ihmiset ajattelevat minusta. Pysykäähän kuulolla!

~ Roosa ~

Syysloman tekeleitä

 

 

Heissan, kaikki lukijat!

Syysloma alkaa kääntyä lopuilleen ja onhan tässä lomailtukin. Vielä muutama päivä ja sitten vaan reilut pari  kuukautta tiukkaa rutistusta ennen seuraavaa, hieman pidempää lomaa.
   Mutta kyllä tämän loman saldolla taas jaksaakin. Tiistaina tosissaan menin porukoille yöksi. Nukuin veljeni huoneessa ja vaikka minä kyllä tiesin, että veljeni kuorsaa, en kyllä osannut varautua niin voimakkaaseen soundiin...ensi kerralla korvatulpat mulle, kiitos! Yritin niitä korvatulppia jopa yöllä etsiä (iskä tuo usein niitä töistä kotiin), mutten mä niitä olisi löytänyt pimeästä talosta ilman, että olisin herättänyt jonkun (lue:isin).
   Keskiviikkona mentiin sitten Vaajakoskelle Hutunkiin keilaamaan. Oli kyllä mukavaa olla pitkästä aikaa koko porukalla viettämässä aikaa! Iskä ja mun vanhempi pikkuvelihän olivat tietysti parhaita (veikka ois voittanut koko matsin, mutta aina jos on vähänkin paineita, niin ei tuu mistään mitään). Äiti kolmas, minä neljäs ja pienempi veli viimeinen. Tytöt lähinnä työnsivät sitä palloa huvikseen omalla vuorollaan. Mulla pelin kulku on aina tämä: ensin menee tosi hyvin, sit kun kerran menee ränniin, niin sit menee pitkän aikaa huonosti ja kun viimein onni tuntuu toisen kierroksen puoli välissä kääntyvän, niin aika jo loppuu. Jotenkin ei taas kierteet tuntuneet osuvan kohdalleen. Puoleen väliin rataa meni pallo niin ihanaa kultaista keskitietä, mutta sitten ihan ykskaks - ränniin. Pari kertaa pallo lähti kyllä upeaan liitoon - ja näkyikin sitten tuloksissa. Mutta joo-joo, jälkipelit käydään Laihialla ja sillein. Puolen vuoden päästä taas uudestaan!

   Tänään siukut tuli tänne mun luo yöksi. En tajunnut kuvia juurikaan ottaa, mutta jos mä olisin niihin alkanut keskittymään, nin tärkein olisi unohtunut - läsnäolo. Kiva iltapäivä/ilta meillä ollut: pelailua, Vain elämää -sarjan kattomista, pannaria, satuilua ja nyt molemmat nukkuu onnellisina tossa mun sängyssä. Suloiset <3
   Viikonlopuksi ihan kivasti lomanlopettajaistoimintaa. Nään yhden mun tärkeän ystävän ja sen äidin musiikin merkeissä ja sunnuntaina menen äidin kanssa kyläilemään. Kiva viikonloppu siis tulossa ja ennen kaikkea - upea loma! :)

Taidan pikku hiljaa siirtyä tuonne siukkujen viereen nukkumaan. Ihanaa  ja hölläilyntäyteistä loppuviikkoa kaikille! :)

 

~ Roosa ~

Lomalle, lomps!

Niin alkoi täällä syysloma. Ja tietysti hirveän tunnollisena työntekijänä sairastuin heti perjantai-iltana. Kun kotiovi sulkeutui seitsemän maissa, kurkkukipu saapui minua ilhduttamaan. Illalla se meinasi kuumeenkin mulle nostaa, mutta pieneksi lämmöksi se vain jäi. Lauantai-aamuna muistin jälleen miten hirveätä se on, kun kurkku on kipeä. Ei auttanut kuin mennä Bafucineja ostamaan apteekista. Ja siis suosittelen noita pastilleja! Ne on ihan ehdottomia, jos haluaa selvitä kurkkukivusta mahdollisimman nopeasti ilman turhia kipuiluja. Bafucinhan nimittäin desinfioi kurkkua ja samalla puuduttaa nielun, ettei kurkkukipu tunnu. Ja vaikutus kestää juuri sen kaksi tuntia, jolloin voi imeskellä jo seuraavan tabletin. Jää kyllä Strepsilsit täysin kakkoseksi (ne ei nimittäin ainakaan mulla auta ollenkaan...)!
   No, kurkkukipu oli jo sunnuntaina lääkityksen johdosta tipotiessään ja nyt mulla on ainoastaan tuo mahdoton nuha jäljellä, kun kaikki röörit aukee nyt kerralla. Mutta parempi tämä kuin kipeä kurkku. Eivätkä nuo korvatkaan tulehtuneet, niin kuin pelkäsin. Sairastan siis korvatulehduksen vähintään kerran vuodessa ja aina kun flunssa iskee oon todella riskialtis saamaan tuon taudin. Mulla on ilmeisesti niin ahtaat korvakäytävät, että saan korvatulehduksia helposti. Että kuka mahtoikaan kutsua korvatulehdusta lastentaudiksi? :D No, kyllähän se sieltä vielä halutessaan ehtii. Toivottavasti ei kuitenkaan.

Viikonloppu ja maanantai (kello näyttää sen verran, että ollaan jo tiistain puolella..) kuluivatkin sitten ihan rauhallisesti sisätiloissa lukuunottamatta kaupassa käyntiä ja roskien vientiä. Niinpä tässä on melkein tekemällä joutunut keksimään, mitä sitä tekisi. No, onneksi ärrän mobiilisovelluksessa oli kuponki, jolla leffavuokra oli vain 2 e (!!). Vuokrasinpa siis 21 tapaa pilata avioliitto -leffan. En ehkä nauranut niin paljon, mitä leffakotelon takakansi antoi olettaa, mutta kyllä mä silti kovasti tykkäsin - kannatti katsoa. Ehkä myös senkin takia, että pystyn soveltamaan tuota kyseistä elokuvaa avoimen yliopiston yhteen opintotehtävään (vaikken tajunnutkaan sitä vielä leffaa katsoessani).
   Sitten sorruin teinipeilikuvailuun. Kuvaan todella harvoin itse itseäni. Jotenkin se ei vain minun kohdallani toimi. Jos haluan itsestäni naamakuvan, niin passitan jonkun muun toimimaan valokuvaajana. Ja sitä paitsi olen niin ärsyttävän itsekriittinen. Varmasti moni niistä kuvista olisi ollut hyvä, mutta poistin silti suurimman osan. Ja juuri noi ylläolevat kuvat onnistuivat parhaiten, mutta sitten päätti aurinko pilata kaiken valollaan ja noi kuvat piti muokata tollaisiksi....se siis siitä kuvailusta :D
   Kauppareissulla osuin lankahyllyn eteen ja sain idean: mummu varmaan voisi neuloa mulle uudet lapaset muumi-aiheella. Soitin mummulle ja sovin, että ostan langat ja suunnittelen muumikuvion. Kotona sitten mietin, mitä tuli luvattua. Mä en koskaan ennen ole suunnitellut kuviota lapasiin, koska en ole sellaisia koskaan neulonutkaan. No, googletin, löysin lapasten teko-ohjeen mm. mörkö-aiheella, mutten muumilla. Ja mä kun halusin nimenomaan muumin! No, muistatteko ne Tallinnasta ostetut muumivillasukat? Otin ne esille ja päätin, että pakko kai se on opetella itse. Ja kappas, mähän osasin piirtää sen villasukan muumin mukaisen kuvion IHAN ITSE ruutupaperille! Ylpeyskerroin on joku 100000 nyt. Ei kun mummun luokse tässä lähipäivinä siis.

Huomenna olisi tarkoitus käydä porukoilla pitkästä aikaa. Iskä ottaa mut töistä tullessaan ja oon porukoilla yhden yön. Majoitus toteutuu ilmeisesti veljeni huoneessa patjalla- sellaista se on suurperheessä, jossa on yksi huone ja sänky liian vähän mun kotona yöpymistä ajatellen!
   Keskiviikkona olisi sitten tarkoitus lähteä koko perheen voimin Hutunkiin Vaajakoskelle keilailemaan. Varasin tänään radat meille - iskälle toi 2 minuuttiä kestävä tapahtuma oli ilmeisesti liikaa, koska ei ollut kahden viikon aikana "ehtinyt" sitä tehdä. Voi miehet...mutta no, pääasia kai on, että homma on nyt hoidossa!

Tässäpä nyt vähän kuulumisia ja suunnitelmia sekavasti kerrottuna parille seuraavalle päivälle. Hyvää viikonjatkoa kaikille!

~ Roosa ~

The lazy Sunday

Löhöilypäivän look.

Tänään on ollut varsin rento päivä: herätys kello 11.30, tunnin lenkki lämpöisessä syyspäivässä, keksien leivontaa ja ihan vain oleskelua. Varsin turha ja ihana päivä siis. Vielä viikko töitä ja sitten saankin viettää kokonaisen löhöilyviikon syysloman merkeissä!

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille!

~ Roosa ~

Kuntoutuksesta...

 

1.10. oli kuntotustyöryhmän kokous, jossa käsiteltiin mun kuntoutuksen tarvetta uudelleen, koska edelliseen kokoukseen ei ollut tullut neurologin lausuntoa eikä lääkärin kuntoutussuunnitelmaa, koska lääkäri mokasi (!!).
   Päätös oli helppo arvata, koska fysioterapeuttini oli osallisena kokouksessa: mulle ei myönnetty lisää fysioterapiaa. Mua kyllä niin v*tutti, kun fysioterapeutti soitti mulle torstai-aamuna. Tässä mutama kriteeri, minkä takia mulle ei myönnetty fysiotarapeuttini mukaan lisää fysioterapiaa:

• mun leukojen lihaksille suositellusta voice massage -hieronnasta ei saa Kelakorvausta. Ei ole mitään todisteita, että se oikeasti auttaisi. Ja sitä paitsi siinä ollaan passiivisessa tilassa.
• minun pitäisi oppia olemaan itse aktiivisempi, joten lisäkuntoutuskerrat eivät tätä tarkoitusta palvele.
• tästä nyt fysioterapiassa käytetystä niskalihasten harjoitelusta näyttää olevan selkeästi hyötyä. Ei ole tarvetta muuttaa järjestelyjä.

Saanko hieman vastata näihin argumentteihin? No, vastaan joka tapauksessa:

• jos mun leukalihaksia ei jotenkin aleta avaamaan, niin mun tuleva hammasleikaus epäonnistuu totaalisesti. Että jotain avaavaa hoitoa/harjoitusta tänne, kiitos!
• Että enkö ole ollut aktiivinen? Aina olen venytellyt, tehnyt tunnollisesti harjoitteet mitä on käsketty jne. Lisäksi mulla on pitkäaikaissairaus, jota valitettavasti sinä fysioterapeuttini et voi parantaa, vaikka kovasti sitä yrität. Joskus on hyvä katsoa itsekin peiliin.
• Että on hyötyä? Miten näin voi sanoa 2 kuntoutuskerran jälkeen? Kysynpä vain.

En ole oikeastaan vihainen muille kuin fysioterapeutilleni. Olen saanut nyt hieman tietoa hänen työtaustastaan. Hän on aikaisemmin ollut osastolla töissä. Tällä osastolla olleet ihmiset ovat kuntoutuneet ennalleen, tai ainakin lähes ennalleen. Nyt poliklinikkatyössä hän on ollut vasta alle 5 vuotta. Vaikka hän onkin jo reippaasti keski-ikäinen, mitään ymmärrystä ei näytä pitkäaikaissairaalle olevan. Hän kuntouttaa minua kuin osastolla olevia, luullen, että paranisin. Mutta minä en parane, eikä minuun (tai muihinkaan pitkäaikaissairaisiin) voi soveltaa samoja kuntoutusmenetelmiä kuin osastoilla olleisiin potilaisiin.
   Se, mikä satutttaa minua eniten, on se, miten fysiotapeutttini luulee, että minä en tee itse mitään kuntoutukseni eteen. Hän myös arvostelee perhettäni, kuinka eivät ole pitäneet huolta, että teen harjoitteet. Kyllä minä teen, voi kuule kyllä teen! Teen aktiivisesti nämäkin harjoitteet, joista ei todennäköisesti ole mitään hyötyä (kerron kohta näistä harjoitteista..). Eli jos hän ei näe muutosta minun kunnossani, syy on tietysti minussa ja perheessäni, ei missään tapauksessa hänen metodeissaan. Ja tämä jatkuva arvostelu satuttaa todella paljon. Sekä se, ettei hän edes suostu kuuntelemaan minun tai perheeni mielipiteitä - hän sivuuttaa ne kylmästi. Että me olemme 18 vuoden kokemuksellamme minun saamastani kuntoutuksesta väärässä ja hän aina oikeassa, vaikka on tehnyt poliklinikkatyötä vasta muutaman hassun vuoden.
   Ja minun nykyisestä tilastani ja kuntoutusmetodista, jota fysioterapeuttini minuun nyt soveltaa. Olen edelleen jumissa, vaikka ehkä muutama päänsärkykohtaus on jäänyt tulematta. Fysioterapeuttini näkee että päänsärkyni ja kaikki muutkin vaivani ovat huonon ryhtini syytä. Kyllä, minulla on sairaudestani johtuva huono ryhti, mutta päänsärkyihini vaikuttaa moni muukin asia: leukaluiden kireys, yksi näkevä silmä (näkevä silmä rasittuu helposti), toispuoleisuus, niskan kireydet, jalkojen kireydet jne...tämä on monen asian summa, joten tätä kaikkea pitäisi katsoa kokonaisuutena. Mutta ei, kun teemme ryhtiä parantavia voimaharjoituksia painoilla, kaikki paranee, kireydet häipyvät jne. Ja se, että neurologi hyvin ponnekkaasti lausunnossaan sanoi, että omaehtoinen fyysinen harjoittelu vain saa tässä tilassa minut vain entistä huonompaan kuntoon, on todellista potaskaa. Ja nyt kun olen kaksi kuntotuskertaa saanut (2 viikon ajalla), tästä on selvästi hyötyä. Ei kai tuloksia voi noin nopeasti nähdä?
   Käytännössä harjoitus menee näin: ensin teen punteilla harjoitteitteita lämmittelyksi. Sitten voimakuminauha mun päänympärille ja teen kunnon ryhdissä taivutuksia eteen, taakse ja kummallekin sivulle 40x10 sek. eli 10x10 sek. suuntaansa. Näitä harjoitteita pitää tehdä viisi kertaa viikossa. Mutta koemme, että fysioterapeuttini on toiminut tässäkin väärin, ei siinä, että hän antaa harjoitteita kotiin, vaan siinä, että hän antaa sellaisia harjoitteita, joita minä en voi kotona yksin suorittaa. Äitini ajaa 5 kertaa viikossa 7 kilomeriä suuntaansa, että hän tulee tekemään harjoitteet kanssani. Tämä on mielestäni väärin.

No, päätös tulee varmaankin huomenna postiluukusta vielä kirjallisena. Fysioterapeuttini sanoi ivallisesti puhelimessa: "Voihan siitä aina tietysti valittaa..." Luuliko hän, ettemme valittaisi, että tyytyisimme tällaiseen kohteluun? Todellakin valitamme. En tiedä, mitä mieltä te lukijani olette tällaisesta kohtelusta, mutta minun ja perheeni mielestä tämä on väärin. Siispä kaikki voimanrippeet kasaan ja valituskirjettä rustaamaan - onneksi ei ole ensimmäinen kerta!

Toivotaan, että kaikki vielä järjestyy!

 

~ Roosa ~

Kiirettä piisannut!

Huh-huh, onpas ollut pitkä tauko postailussa! Mutta syyn voi löytää helposti katsomaan edeltäviin 10 päivään - kiirettä on pitänyt!
   Töiden lisäksi olen opiskellut, opiskellut ja opiskellut...2 samaan aikaan menossa olevaa kurssia avoimessa ovat pitäneet kiireisenä. Nyt molemmat ohitse ja seuraavat 3 viikkoa pakerretaan ainoastaan yhden kurssin kimpussa. Jospa siis aikaa jäisi postailullekin enemmän. :)
   Töiden ja opiskelun jälkeen onkin pitänyt hoitaa tarpeelliset kotiaskareet: tiskaus, imurointi, roskat...Ja niiden jälkeen aikaa onkin jäänyt lähinnä nukkumiseen.
   Tietysti elämässä on tapahtunut muutakin kuin opiskelua, työtä ja laskujen maksua. Merjan synttäreitä tosissaan juhlittiin, kävin vammaisohjaajalla ja kuntoutustyöryhmässä mietittiin uudestaan kuntoutustani, kun nyt neurologinkin lausunto oli mukana. Näistä vammaan liittyvistä jutuista kertoilenkin huomenna (lupaan!) lisää, kun näköjään ihan hölläilypäivä tulossa :)

Nyt nukkumaan...huomiseen :)

 

~ Roosa ~