Toivepostaus part. 2: Miten näen itseni?

Anonyymi lukijani pyysi kommentissaan myös kertomaan hiukan siitä, miten näen itseni. Toive oli myös kuulla muiden ajatuksia minusta.  Todella hyvä ehdotus, kiitos tästä! Tämän postauksen olen rakentanut niin, että itse kerron siitä, miten ja millaisena näen itseni. Koska olen tunnetusti hirveän kova kirjoittamaan, teen erillisen postauksen muiden ajatuksista. Sen saan toivon mukaan kasaan lähipäivien aikana.


Juhannukselta 2012

Lapsesta lähtien olen ollut mielestäni hyvinkin itsenäinen. Ja päättäväinen. Olen tykännyt tehdä asioita yksin ja halunnut saavuttaa päämääriä, vaikka niiden eteen on joskus tarvinnut tehdä enemmän työtä. Tykkäsin leikkiä yksin, sain määrätä itse miten leikki eteni. Hypynaurulla halusin oppia hyppimään, vaikkei se kai käytännössä pitänyt olla edes oikein mahdollista yhden näkevän silmän ja huonon jalan kanssa. Kovaa työtä tein, ja opin. Ilman päättäväisyyyttäni tuskin olisin oppinut.
   Tämä itsenäisyys ja päättäväisyys on kyllä jatkunut tähän päivään asti. Tykkään olla yksin ja jos päätän jotain, teen kaikkeni, että saavutan päämääräni. Esimerkkinä päättäväisyydestä mainita tämän mun fysioterapian tilanteen - olen päättänyt, että se valitus menee läpi! Itsenäisyydestä sen verran vielä, että olen hyvinkin pienestä pitäen halunnut hoitaa asioitani itse. Jo yläasteen alussa sovin itse fysioterapia-aikani, olen aina tilannut lääkäriajat, soittanut labraan ja kysellyt tuloksia. Olen halunnut ottaa itse selvää asioista. Itse olen myös ostanut itselleni vaatteita omilla rahoillani yläasteikäisestä. Tietysti rahat on tulleet osittain synttäri/nimpparilahjana, mutta kuitenkin. Osa on kuitenkin myös ihan työstä ansaittuja rahoja. En myöskään itse usko, että pystyisin asumaan yksin, ellen olisi jo hyvinkin nuorena oppinut itsenäiseksi. Kertaakaan ei ole äidin ja isin tarvinnut muistuttaa laskujen maksamisesta tai hoitaa mun asioita esim. kelan tai työkkärin kanssa, itse mä olen ne hoitanut ilman huomauttamista.


Esikuva?

Itsenäisyyden vastakohtana olen myös hyvin sosiaalinen ja tulen toimeen kaikkien kanssa ikään, sukupuoleen, taustoihin ja ulkonäköön katsomatta. En pystyisi elämään ilman läheisiäni, perhettäni, ystäviäni, kerholapsiani, kaikkia mun ihania rakkaita. Yksinäisyyden ja yksin olemisen vastapainoksi tarvitsen toisia, että taas välillä voisin ja haluaisin olla yksin. Höpötän ja pöpötän hirveän paljon muiden seurassa. Varmasti välillä niin paljon, että muut kyllästyvät. Olen hyvin avoin vammastani, perheestäni, työstäni, ylipäätään kaikista elämäni tapahtumista. Olen suurten sukujen yksi jäsen ja mun ympärillä on aina ollut paljon eri-ikäisiä ja eri taustoja omaavia ihmisiä. Myös neurologit, fysioterapeutit, pohjallisten tekijät, hammaslääkärit ja kaikki muutkin ammattilaiset, jotka olen tämän vammani takia saanut kohdata, ovat avartaneet maailmaani ja sosiaalisuuttani. Olen hyvin varhain saanut olla tekemisissä hyvin monen erilaisen ihmisen kanssa. Se on sekä hyvä, että huono asia.  Olen oppinut vuorovaikutuksen "sääntöjä", mutta vastapainoksi se on tehnyt minusta ikäistäni kypsemmän (uskallan sanoa tämän monen lausunnon pohjalta), mikä ei ole aina ollut hyvä asia. Kun kaverit käyttäytyivät ääliömäisesti eli oikeastaan ikäistensä tavoin, minä en voinut ymmärtää, koska olin aina vähän ylempänä. Monet riidat olivat tämän seurausta. Kun muut eivät voineet ymmärtää minua enkä minä heitä. Mutta onneksi asioista on selvitty ja riidat sovittu. Ja näin jälkeen päin olen saanut huomata, että ne ihmiset, joiden kanssa tuli riideltyä, saattavat yllättäen ja ykskaks ottaa yhteyttä minuun hankalissa tilanteissa ja pyytää apua. Eli siis loppu hyvin, kaikki hyvin.


 

   Avoimuus on varmasti myös sellainen asia, jonka itse lisäisin listaan. Voin puhua kipeistäkin asioista avoimesti kaikille, hieman tuntemattomillekin. Tämä on varmasti perheeni ansioita. Olen ollut hyvin tiedonhaluinen lapsi ja perheeni on antanut vastauksia - oli kyse sitten vammastani tai ihan mistä muusta tahansa. Avoimuudellakin on molemmat puolet. Se tuo ihmisiä lähelleni, mutta myös karkottaa. Joku ihailee avoimuuttani, joku toinen pelästyy ja lähtee kauemmas. Olenkin joutunut välillä opettelemaan olemaan hiljaa tietyistä asioista. Tässä on vielä paljon opeteltavaa, mutta pidän kuitenkin mielessäni sen, että minun ei tarvitse toisten ihmisten mielipiteiden takia muuttua - ainakaan liikaa.
   Monet sanovat, että olen rohkea. Olen selvinnyt asioista, mistä joku toinen ei omien sanojensa mukaan selviytyisi. Mene ja tiedä, tästä en itse välttämättä olisi niin varma. Mutta välillä tämäkin luonteenpiirre käy mielessäni.
   Kannustan ja autan muita. Tiedän itse, miten suuri merkitys pienillä hyvillä sanoilla on. Niistä saa todella paljon voimaa vaikeuksien ja ihan tavallistenkin asioiden keskellä. Ja jos näen, että toinen on avun tarpeessa, haluan auttaa, sillä minuakin on autettu. Tee muille niin kuin itsellesi toivoisit tehtävän, vai miten se meni?
 Olen huumorintajuinen, mutta välillä tajuan hyvät jutut liian myöhään. Mutta se parhaiten nauraa, kuka viimeksi nauraa, vai?


Abinavuodelta..

   Jos sitten mennään niihin asioihin, joihin en ole elämässäni niin tyytyväinen. Eli välillä huomaan olevani dominoiva, määräilevä. En pidä siitä. Joissain asioissa se on hyvä juttu, esimerkiksi lasten kanssa työskennellessä minun on pakko tietää, mitä tahdon lapsen tekevän. Koulussa on rajat, joita lapsien odotetaan noudattavan ja minä olen omalta osaltani pitämässä huolen siitä, että lapset niitä noudattavat. Jos alun lempeästi ja kaunisti sanominen ei auta, niin sitten on sanottava vähän topakammin. Myös näissä erilaisissa virastoissa omia asioitaan hoitaessa pitää olla tietää, mitä vaatia. Mutta ihmissuhteissa tämä ei ole aina niin jeejee-juttu. Tässä minulla on vielä opittavaa.
   Stressaan paljon turhista asioista. Sellaisista joihin en voi vielä vaikuttaa. Kaikesta pystyy saamaan stressin aikaiseksi. Ihan kaikesta, ihan aina.
   Perfektionistisuus. Onneksi vaadin tätä vain itseltäni, en muilta. Haluan hoitaa asiat kunnolla loppuun asti.
   Ja vaikka muuten olenkin avoin ja sosiaalinen, välillä muhun hiipii tietty arkuus ja epäluuloisuus. Mitä muut ajattelee? Uskallanko mä? Entäs jos mä on pidäkään siitä (joku uusi ja tuntematon juttu)?
   Vammasta mä oon kertonut jo aiemmin, eikä mun ajatukset ole muuttuneet. Tämä vamma on osa mua. Mä en juurikaan sitä ajattele, paitsi kun kohtaan uusia ja mulle tulevaisuuden kannalta tärkeitä ihmisiä. Silloin mä haluan olla avoin. Jos joku häipyy sen takia, että pelkää sellaista , jossa mun mielestä ole pelättävää, ei sitten kai ole tarkoitettu mun elämään. Joitain asioita mä en pysty tämän vamman takia tekemään, mutta ne on onneksi rajallisia. En sano, että elämä on aina juhlaa tämän perussairauteni eli IP:n johdosta. Monet itkut on itketty, varsinkin viime aikoina. Mutta koskaan en ole miettinyt, surrut ja manannut tätä sen enempää. Tämä oli tarkoitettu näin, enkä mistään hinnasta vaihtaisi pois. Ei se vaihtamalla parane. Jos mulla ei olisi tätä vammaa, en olisi Roosa ollenkaan. Olisin joku aivan muu ihminen. Ja minä haluan olla juuri tällainen - hyvine ja huonoine juttuineen.

 

Onneksi kuitenkin hyviä juttuja on yleensä enemmän ;)

 

Toivottavasti tämä postaus antoi sitä, mitä haettiin, kyselkää ihmeessä lisään, jos jäi vielä mietityttämään. Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

 

~ Roosa ~