Kun pieni suloinen
esikoistyttäreni syntyi marraskuisena iltana, olin vaikeasta synnytyksestä
uupunut, mutta onnellinen – olin äiti. En osannut olla huolissani, liekö
tajusinkaan, että vauva vietiin happikaappiin vihertävän lapsiveden ja heikon
happisaturaation takia. Näin minulle on jälkikäteen kerrottu. Pian kuitenkin
sain rinnalleni tuon pienen nyytin, joka osasi heti imeä rintaa hienosti ja
maitoa lähti tulemaan hyvin. Vasta seuraavana aamuna huomasin, että
täydellisellä vauvallani oli kummallisia rakkuloita iholla, vähän niin kuin
palovammoja ja niitä ilmestyi lisää koko ajan. Hoitohenkilökunta oli
huolissaan, mutta minä edelleen hormonipökerryksissä. Kuulin jo ensimmäisen
vuorokauden aikana mainittavan IP:stä, mutta ei siitä kukaan sen kummemmin osannut
kertoa. Meidät kiikutettiin taksilla keskussairaalaan, jossa lastenlääkäri
sanoi, että pariviikkoisena voidaan ottaa jalan ihosta koepala, joka
varmistaisi epäilyä. Muuten jatkettiin normaalia vauvanhoitoa, mutta joka
vaipanvaihdon yhteydessä rikkinäistä ihoa penslattiin. Vauva kasvoi hyvin,
valvotti itkuisena yöt ristiäispäiväänsä saakka, siitä lähtien nukkui yli
kahdeksan tunnin yöunia. Aurinkoinen, vastavuoroinen, virkeä vauva. Hieman
vasemmalle kippurassa makuullaan, mutta oppi liikkumisen taitoja ihan
ikäistensä rytmissä. Diagnoosin vahvistuttua halusin neurologilta kaikki faktat
tiskiin ja tiesin, että odotettavissa oli laaja valikoima muita oireita, mutta
en antanut pelolle valtaa. Sisimmässäni tiesin, että mitä tahansa tulisi eteen,
selviäisimme kyllä. Minulla oli esikoinen, oma täydellinen tyttäreni Roosa.
Roosa rakasti vauvasta
saakka kirjoja, ensimmäinen sanakin tuli jo kuuden ja puolen kuukauden ikäisenä
selkeästi: KRRJA. Seuraavaksi tuli ÄITI, vuoden ikäisenä lauseita. Nykyään
oikea puhetulva! Kävimme viikoittain
fysioterapiassa, myöhemmin myös toimintaterapiassa. Kaikki Roosan kanssa
työskentelevät rakastuivat häneen oikopäätä. Teimme alusta asti Roosalle
selväksi, että hän ei ole erilainen kuin muut. Hän on ihan tavallinen lapsi,
jolla on erityisiä ominaisuuksia. Vaikka Roosa oppi kävelemään vasta
puolitoistavuotiaana, hän ryömi hiekkalaatikolla täyttä päätä naapurin
samanikäisten tyttöjen kanssa ja leikkikaverit oppivat tosi näppärästi
auttamaan hankalissa paikoissa. Kävimme satujumpassa, kerhoissa,
lastentapahtumissa. Emme ole passanneet Roosaa yhtään sen enempää kuin
myöhemmin syntyneitä terveitä sisaruksiaankaan, emmekä hyväksyneet muilta
ihmisiltä sääliä, paapomista tai surkuttelua. Sanoin kaikille, että tämä on nyt
meidän elämää, emme osaa muuta kaivatakaan.
Monesti olen ajatellut, että
olisi ollut vaikeampi suhtautua lapsen sairauteen, jos aluksi olisi ehtinyt
luulla, että lapsi on terve. Neljävuotiaana hiekkalaatikolla, kun pikkuveli oli
vauva, Roosa kesken leikin kysyi: - Äiti, olitteko te isin kanssa surullisia,
kun minä synnyin, enkä ollutkaan terve? Siinä silmänräpäyksessä tajusin, että
tällä lapsella oli myös aivan ainutlaatuinen kyky ajatella asioita ikäisiään
syvemmin. Vastaus oli kuitenkin helppo antaa: - Emme. Me olimme tosi onnellisia,
että saimme juuri sinut ja näimme heti, että selviäisit ihan mistä vaan. Ja
sitten jatkui leikki kuin mitään syvällistä keskustelua olisi ollutkaan.
Jälkeenpäin näitä tilanteita on tullut vastaan useita. Ekana koulupäivänä oli
naurettu ja kuiskittu selän takana. Roosa ei halunnut mennä enää kouluun.
Juttelimme illalla ja päätimme, että ihmettelijöille pitää kertoa, miten asiat
ovat. Lupasin tulla auttamaan. Seuraavan koulupäivän jälkeen opettaja soitti
liikuttuneena, että Roosa oli pyytänyt puheenvuoroa tunnilla, asettunut luokan
eteen keinutuoliin ja luetellut kaikki vammansa. Lopuksi oli sitten todennut,
että ei tämä sairaus häntä haittaa, toivottavasti ei siis muitakaan. Eikä juuri
haitannut koko alakoulun aikana.
Vaikeita hetkiä Roosan
sairauteen liittyen on toki äidilläkin ollut. Yksi pahimmista kaksi ja
puolivuotiaana, kun oikean silmän sokeus todettiin. Lapsi hätääntyi sylissä,
kun karsastusta tutkittiin ja näkevän silmän päälle asetettiin lappu. Tiesin
ennen lääkärin sanoja, mistä oli kyse. Ensimmäinen epilepsiakohtaus johti
tuntikausia kestäneeseen tajuttomuuteen ja pitkään syyllistin itseäni, kun en
osannut toimia oikein heti kohtauksen alkaessa. Harvapa osaa. Pahinta oli se,
ettei minua laskettu sairaalaan mukaan, koska pikkuveli oli nelikuinen. Onneksi
isi pääsi. Epilepsia mullisti elämän. Roosa oli näin jälkikäteen ajateltuna
neljävuotiaana masentunut, eikä puoleen vuoteen suostunut piirtämään muilla
väreillä, kuin mustalla. Ja pelkkää söheröä. Onneksi epilepsiakohtauksia tuli
harvoin, koska niistä selviäminen kesti aina vuorokauden. Jälkitilana Roosalla
oli aina häpeä. Viimeisin kohtaus tuli kymmenen vanhana.
Yläkouluaika oli rankkaa
kahdestakin syystä. Roosalla oli paljon päänsärkyjä ja uudet luokkakaverit
alkoivat kiusata häntä. Äitinä yritin asioita selvitellä. Tosin vasta nyt
viimeisen vuoden aikana minulle on selvinnyt, että Roosan elämä silloin olikin
paljon rankempaa kuin olin osannut kuvitella.
Erityislapsen äitinä
haastavaa on ollut etenkin se, että joudut viranomaisille koko ajan
todistamaan, kuinka lapsesi eroaa terveistä ikätovereistaan. Arjessa kun emme
kuitenkaan edes muista, että lapsi on sairas. Vaikka perheessämme on puhuttu
aina avoimesti Roosan sairaudesta, on se ollut niin luonnollinen osa elämää,
ettei siitä ole tehty numeroa. On eletty meidän arkea. Mistään emme ole
joutuneet luopumaan lapsen sairauden takia. Päinvastoin se on ollut meille
suuri rikkaus. Toki joskus vaikeina aikoina sitä toivoisi, ettei lapsi joutuisi
kokemaan niin paljon tuskaa ja syömään niin paljon lääkkeitä. Mutta ilman
Roosan sairautta emme olisi juuri tässä ja tällaisia kuin olemme.
Itkin jo ennen kuin olin lukenut koko tekstin, kiitos äiti! Onneksi juuri sinä olet minun äitini <3
Voii että, tää oli kyllä niin ihana postaus!♥ :'))
VastaaPoistaNiin minustakin. Tuskin tuun koskaan tätä itkemättä lukemaan :')
PoistaMinäkin itkin, ihana kirjoitus! <3
VastaaPoista<3
PoistaSuuret kiitokset! Tippa linssissä minullakin. Jään vielä pitkäksi aikaa mietiskelemään näitä ip-juttuja äitisi kannalta. Hänessä on jotain samaa kuin Muumimammassa.Terv. Tuula
VastaaPoistaOle hyvä, anteeksi, että toteutus kesti. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai? ;) Naurattaa tuo muumimamma, minä, muut sisarukseni ja äitikin näkevät hänet enemmän Vilijonkkana :D Mutta pinnan alla oleva rakkaus on varmasti jotain muumimammamaisuutta :)
PoistaTäytyy tunnustaa, että Muumimaailmasta löytyy minulle vielä monta huonosti tuntemaani asukasta, vaikka niitä kirjoja on ollut nautinto lukea työmaalla.
PoistaKyyneleitä tuli kirjoittajallekin <3 ja kyllä todellakin olen enemmän Vilijonkka kuin Muumimamma :)
VastaaPoistaT. äiti <3