Blogini kaikkien aikojen rehellisin tilitys

Tämä on ehkä blogihistoriani avoimin selostus ja tilitys mun olotilastani ja siitä, miten tähän on tultu. Ehkä saatan jonkun huonoon valoon, ehkä se henkilö saa tietää tästä. Mutta kello kahdentoista hätä ja ahdistus ei lue lakia. Se ylenpalttinen ahdistus, kun susta tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. On liikaa asioita ja kysymyksiä mielessä, joihin ei ole vastauksia tai avaimia. Ja samaan aikaan pitäis pysyä aikatauluissa opparin suhteen.

 
Reilu vuosi sitten heitin yhden kirjeen postilaatikkoon ja huokaisin helpotuksesta. Olin saanut kaikki käsittelemättömät ihmissuhdeasiat päätökseen. Tunsin oloni vapaaksi - mua ei harmittanut, ei ahdistanut eikä masentanut. Tunsin oloni vapaaksi ja onnelliseksi. Todella, todella onnelliseksi omassa sinkkunaisen olotilassani. Olin varmaan ekaa kertaa elämässäni oikeasti onnellinen siitä, et oon sinkku. Sanoinkin silloin itelleni ääneen, et nyt sä Roosa nautit siitä, et oot sinkku. Et ota itelles ketään ainakaan puoleen vuoteen.
   Tietysti unohdin koputtaa puuta ja hupskeikkaa. Meni ehkä naurettavat kolme viikkoa, kun näin yhdet iloiset ja lämpimät silmät syksyn ekoissa opiskelijabileissä. Aamulla Faceen oli tullut kaveripyyntö. Viikon keräsin itessäni kanttia ja rohkeutta. Sit mä päätin, et mä katon tän kortin kyllä kunnolla loppuun. Mähän myös katoin.
   Vajaan kolmen kuukauden tutustumisen ja säätämisen jälkeen sain olla onnellinen. Sitä onnea kesti kaksi viikkoa. Pudotus pilvistä oli aika korkea ja kova. Vaikka omalla tavallani osasin pelätä sitä. Et jos toinen ei kykenekään tähän. 

Ja mä päätin vain hymyillä...

En voisi edelleenkään arvostaa yhtään enempää sitä, miten toinen tämän suhteen stoppaamisen teki. Hän tuli luokseni käymään (vaikkakin pyynnöstä), makasi mun kämpän lattialla ihan säpäleinä ja piti pitkän monologin siitä, miksei hän kykenekään tähän, miksei meistä voikaan tulla mitään. Arvostan. Kaikki ei sellaiseen pystyisi. Mä tiedän, etten ehkä koskaan tuu näkeen niin...sellaista näkyä.
   Se oli oikea veto, siis suhteen lopettaminen. Seison täysin sen takana edelleen. En kadu sitä, että ihastuin. En sitä, että tuli ainakin omalta osalta jaettua todella henkilökohtaisia asioita toiselle. Enkä sitä, että minulla ja hänellä oli hetken ajan upeaa ja ihanaa ennen kuin kaikki meni rikki. Se oli mulle tärkeä kokemus ja opetus. Näin jälkikäteen voin myös itse rehellisesti sanoa, ettei meistä olisi ollut pidempään parisuhteeseen. Meissä oli samaa ja Hänessä niitä asioita, joita kumppaniltani toivoa. Mutta siinä oli myös paljon sellaisia näkemyseroja ja tekijöitä, jotka olisivat ajaneet suhteen jossain vaiheessa kuoppaansa. Näin jälkikäteen sanottuna se oli enemmän kuin oikea teko, että tarinallemme laitettiin piste niin aikaisessa vaiheessa. Ja niin oppikirjamaisesti, etten voi liikaa korostaa, miten arvostan toisen tekoa. Se vaati Häneltä varmasti rohkeutta, rohkeutta ja vielä kerran mieletöntä rohkeutta.
   Minulle kuitenkin luvattiin jotain, eikä sitä osattu pitää. Siitä olen surullinen, se rikkoi mua äärimmäisen paljon. Suhteen katkaiseminenkaan ei särkenyt mua niin pahasti kuin se, miten mua kohdeltiin ja miten lupaukset rikottiin. 
   Kun yhtäkkiä huomaa jääneensä tienposkeen hylättynä ystävänä, joka ei tiedä, missä mentiin mettään, voin sanoa et sattuu aika kovaa. Varsinkin, kun en saa kuulla, mitä mä tein väärin joutuakseni sinne. Kun huomaa, et se oonkin minä, joka tätä ihmissuhdetta yrittää edes jotenkin pitää yllä ja hengissä. Vaikka se oli alunperin toisen idea ja ehdotus. Johon minä suostuin. Olin täysin valmis siihen, että se on soronoo ja adjö. Mutta kun kerran toinen siinä mielentilassa ehdotti ja kattoi mua niillä silmillä...tietysti mä suostuin. Tietysti mä halusin uskoa, et meistä olis edes ystävyyteen tai kaveruuteen. 

Mä en usko siihen, että jos ihmissuhteessa mennään metsään, vika on pelkästään toisessa. Mulle on kotona annettu se kasvatus, että riidoissa on kaksi osapuolta. Ja et jos vain on millään lailla mahdollista, riidat sovitaan kasvotusten. 
   Mä yritin sopia näkemistä, mä yritin pitää sitä ystävyyttä hengissä. Mut mä en voinut millään pitää kiinni toisesta, jos sillä ei ollut mitään halua pitää kiinni minusta. Yritin sopia näkemistä, ensin ja liian kauan hyvällä, sitten vähän pahemmalla. Koska mä todellakin halusin pistää pisteen koko jutulle kasvotusten ja nätisti. 
   Mä en tehnyt sitä niin nätisti kuin alun perin suunnittelin. Mut tein sen niin nätisti, kuin niillä voimillani pystyin. Kasvotusten, normaalilla äänenpainolla, korkeintaan lievä pettymyksen vire äänessä. En hae tällä mitään lisäpisteitä teoilleni, mut joku toinen ois voinu hoitaa sen niin paljon rumemminkin. Mut mä hoidin sen niin nätisti kuin osasin. Enkä siltikään saanut vastauksia kysymyksiini, jotka koin siinä tilanteessa mulle ihan oikeutetuiksi. Vaikka ihan vain jatkoa ajatellen. En edelleenkään tiedä, mitä tein väärin, että tilanne meni siihen, et piti pistää välit poikki. Tällä kertaa mun toimesta, mut kuitenkin yhteisymmärryksessä. Ois ollu arvokasta mun jatkolle ja kasvulle, et olisin saanut tietää, mikä meni mun osalta väärin. 
   Mutta vaikka en saanut tai koskaan saakaan vastauksia kysymyksiini, tiedän tehneeni oikein antaessani oman Ratinan Eppu-lippuni toiselle. Vaatimatta senttiäkään takaisin. Mä olisin halunnut mennä sinne juuri tämän ihmisen kanssa ja ystävinä, mutta tajusin kevään mittaan, ettei se olisi enään näillä kiemuroilla mahdollista, kannattavaa eikä mieluista. Tästäkään teosta en vaadi itselleni aplodeja. Mä halusin vain loppuun asti olla rehellinen ja lojaali toiselle. Jos mä en pysty meneen (ja kun en pysty) sinne hänen kanssaan, hän ansaitsee seurakseen sinne sellaisen, joka pystyy ja ansaitsee sen lipun sekä seuran. Mut ennen kaikkea sillä ilmaisella ja ylimääräisellä lipulla mä halusin osoittaa, että välien katkaisusta huolimatta mä en jää häntä vihaamaan. En vihaa, enkä kanna kaunaa. Sillä sellaisella mä en tässä jo valmiiksi vihaa täynnä olevassa maailmassa mitään voittaisi. 
   Eli  ei, mä en oo vihainen toiselle osapuolelle siitä, et se katkaisi suhteen. Enkä siitä, et ystävyyskään ei toiminut. Mut mun usko itteeni naisena ja arvokkuuteeni muitten silmissä koki kovan iskun. Jos jokin negatiivinen tunnelataus tätä ihmistä kohtaan mulla on, se on pettymys. Kun se ei voinut olla mua kohtaan loppuun asti rehellinen niin kuin mä olin sille. Sillä mä kyllä tiedän, et mun hyväuskoisuutta käytettiin omalla tavallaan hyväksi. Kyllä mulle loppuvaiheissa myös valehdeltiin - tai ainakin jätettiin asioita kertomatta. Ehkä joittenkin silmissä pieniäkin juttuja, mut sellaisia, jotka sai ja saa mut kysymään omaa arvoani ja kuvaani muiden ihmisten silmissä.
   Tapahtuneessa kuitenkin riittää käsiteltävää. Se, kuinka luulit saaneesi onnen viereesi pitkän kasvun, kipuilun ja odotuksen jälkeen - muttet saanutkaan. Kun luulit, ettei hän kuitenkaan häviäisi kokonaan sun rinnalta - mutta joudutkin toteamaan, et vaikka kaikkesi teit ja annoit, se ihminen lipuu sun otteesta pois.

Tää vuosi on ollut mielettömän rankka. Tapahtuneen on voinut varmasti tajuta täällä blogissakin rivien välistä - se ei ole vaatinut hirveästi sisälukutaitoa tai tulkkausta. Ensin todellakin ajattelin, et tää on jotain niin henkilökohtaista, et tää rehellinen ja avoin kertomus tapahtuneesta jää mun yksityiselämään ja muutaman uskotun ystävän tietoisuuteen. Mut nyt vaan tuntuu, et kaikki kaatuu päälle. 
   Koska eihän nämä elämän haasteet tässä olleet.
   Koko ajan tämän lisäksi mun päässä on vilisseet myös hammasleikkaukseen liittyvät jutut ja pelot. Lisäksi on pitänyt vääntää opparia hitaasti, mutta määrätietoisesti eteenpäin. Kolme isoa asiaa, mun rikkonaisuuteni ja ahdistukseni pyhä kolminaisuus: Leikkaus, Oppari ja Ihmissuhteen teettämä vaurio. Koko loppukevät mulla oli todella kiireistä opinnäytetyön eri osa-alueiden suhteen - ja onneksi oli. Se piti mut jotenkin elämässä kiinni - koulukiireiden lisäksi. Samoin lähestyvä leikkaus ja pelot.
   Mut se teki myös paljon hallaa. Koska mulla ei juuri ollut aikaa, motivaatiota tai jaksamista puida tapahtunutta (tai vaikka olikin, en hirveän pitkälle päässyt), on viimeinen kuukausi ollut tosi kivulias. Leikkauksen peruuntuminen tuntui pisteeltä i:n päälle: tämäKÄÄN ei mennyt suunnitellusti. Vaikka tiedän, ettei sairastumisille mitään voi, leikkaus olis ollut mulle monella tapaa henkinen onnistuminen myös tämän rikkoutuneen ihmissuhteen osalta. Mä olisin päässyt elämässäni konkreettisesti eteenpäin. Maailma ja Taivas ois näyttäneet, et elämä jatkuu ruohonjuuritason lisäksi ihan silmin nähtävällä tavalla. 
   Leikkaus olis ollut mulle yks murhe listasta pois, yks elämänvaihe eteenpäin. Koska leikkaukseen valmistautumisen on nyt osin joutunut aloittamaan alusta ja ihmissuhteen katkeamisen tuottamat vauriot on vasta ohittaneet alkukorjausvaiheen, niitä on joutunu käsitteleen yhtä aikaa. Eikä kummankaan käsittely etene. 
   Tää kesä oli mulla tosi hyvin suunniteltu. Vain nähdäkseni, ettei elämä mee kuten käsikirjoittaa. Mun piti koko elokuu kirjoittaa rauhassa opinnäytetyön teoriaosaa. Leikkauksen peruuntuminen tiesi sitä, et kesäopinto- ja opparikuviot piti järkätä uusiks. Ja kun sitä teoriaa on alkanut nyt sinnikkäästi kasaamaan (lue:kirjoja lukemaan ja tekstiä raapustamaan), ahdistus iskee kaikista pyhän kolminaisuuteni osa-alueesta yhtä aikaa päälle. Ja niin mikään ei etene. Sain jopa yhden sairaalaan vievän paniikkikohtauksen. Kaikki tuntuu romahtavan hetkenä minä hyvänsä alas, koska kannatteluvoima ei vaan riitä. Mielen täyttää pessimistisyys: ajatukset siitä, et sä et selvii näistä mistään. Sä et saa opparia kasaan. Sä et valmistu. Sä et selvii leikkauksesta hengissä. Etkä muuten saa tulevaisuudessakaan sitä elämäsi tärkeintä ihmissuhdetta. Sä et edes halua sellaista. Oikeesti. Haluat elää elämäs loppuun asti yksin. Sua inhottaa ajatus, et jakaisit elämäsi toisen ihmisen kanssa. Ja saisitte lapsia - HYI!
   Ehkei näin ole. Jossain tuolla pääkopan pohjalla loistaa vielä himmeenä se valo, et oppari tulee ainakin kasaan ja mä valmistun just mun unelmien ammattiin. Muiden juttujen valosta tai hehkulamppujen vaihdon tarpeesta en edes jaksa puhua. En jaksa edes toivoa, etten liiaksi pety. Ne syttyy, jos on syttyäkseen. Mut se vaatii mieletöntä korjaustyötä ja ymmärrystä muilta ihmisiltä.

   ...koska hymyn taakse voi piilottaa niin paljon.

Tämä todellakin tulee olemaan henkilökohtaisin postaus, minkä julkaisen. Mä tiedän, et ehkei pitäisi. Mut toisaalta, ehkä se tuo mulle hetkellisen mielenrauhan ja teille lukijoille totuudenmukaisen tiedon siitä, missä nyt oikeasti mennään. Oon aika loppu. Mut kuitenkin jaksan toivoo tälle toiselle ihmiselle kaikkee hyvää ja vaan parasta. Kunpa jaksaisin toivoo sitä yhtä paljon itelleni. No, jos ei muuta, niin ainakin opin tän: mä tarviin rinnalleni ihmisen, joka on täysin sinut ittensä kanssa ja kaikessa, täysin KAIKESSA rehellinen ja luottamuksenarvoinen. Älkää tekään ikinä tyytykö vähempään!

~ Roosa ~