Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää

Tiedättekö, millaisia ihmisiä arvostan? Tai jos mun käskettäisiin valita yksi luonteenpiirre, mitä vaadin toiselta, jotta hän voisi olla lähemmin osana elämääni, mikä se olisi? Mistä kaikesta olisin valmis luopumaan, jotta kaikkein tärkein säilyisi? 
   Rehellisyys. Kaikki muu saa jäädä veneestä pois, kunhan tuo luonteenpiirre säilyy matkassa mukana. Miksi? Koska ilman rehellisyyttä ei ole luottamusta, ilman luottamusta ei ole yhdessä jaettuja arkoja, kipeitäkin elämän tuomia salaisuuksia. Ja ilman näitä ei ole ymmärrystä, eikä mitään muutakaan. Kaikki pohjautuu rehellisyydelle, valheen vastakohdalle.
   Harvassa ovat ne ihmiset, jotka jaksavat yhä uudelleen nousta pystyyn tuhansien kaatumisten jälkeen vaikka usko tulevaisuuteen olisi kuinka hatara tahansa. Myönnän itsekin lukeutuvani tähän kastiin, joka nousee sieltä tulen keskeltä makaamasta, kokoaa itsensä jälleen kerran ja jatkaa matkaa. Mutta silti voin sanoa olevani tuhat kertaa ylpeämpi niistä ihmisistä ympärilläni, jotka ovat tehneet saman omalla käsikirjoituksellaan. 
   Ja kun ihmissuhteista on kysymys, ei mielestäni riitä, että on rehellinen sille toiselle osapuolelle. Pitää pystyä olemaan rehellinen myös itselleen. Totuuden myöntäminen saattaa satuttaa, mutta pidemmän päälle enemmän tuhoa tuo se, että tekee vastoin oman sydämensä tahtoa. Jos petkuttaa omaa sydäntään, ollaan kaukana rehellisyydestä, kaukana kaikesta hyvästä. 
   Pelkuruutta ei ole se, että päättääkin kääntyä takaisin kohti lähtöpistettä. Pelkuruutta ei ole se, että takaisin risteykseen tultuaan päättääkin lähteä kulkemaan sittenkin sitä toista polkua pitkin. Pelkuruutta se ei ole varsinkaan siinä tapauksessa, jos (ja kun) myöntää sen ääneen myös toiselle. Tiedättekö, miksi sitä sitten sanotaan? Rohkeudeksi, suureksi rohkeudeksi. 
   Ja jos tällainen ihminen on osana omaa elämää, pitää siitä olla vähintäänkin kiitollinen. Ajatus siitä, ettei nämä palat sopineetkaan tähän palapeliin, voi ja saakin harmittaa. Mutta mikäli itsellä on yhtään selkärankaa tai kasvoja jäljellä, ymmärtää sydämessään sen, mitä silmät eivät näe. Sillä vain omalla, rehellisellä sydämellään voi nähdä oikein ja katsoa silti valoisasti kohti tulevaa. Eihän sitä ajatusta palapelin kokoamisesta nimittäin tarvitse heittää kokonaan unholaan. Tilalle tarvitsee vain vaihtaa uudet ja oikeat palaset. 
   Tänä syksynä minä sain rinnalleni edellä kuvatun mukaisen ystävän. Ystävän, jonka rehellisyydestä ja rohkeudesta olen ylpeä. Joka omien sanojensa mukaan osaa olla täysi kusipää. Ystävän, joka on varmasti sitä. Mutta tiedän nähneeni kuoren alle ja osanneeni lukea rivien välistä. Siellä on paljon muutakin, jos vain osaa etsiä ja katsoa oikein. 
    Tai vaikkei olisikaan, siellä on se tärkein - rehellisyys.

Tämä syksy oli täynnä kiirettä, koulutehtäviä ja myllerrystä. Mutta silti voin sanoa, että tämä oli ehkä opettavaisin ja parhain syksy, minkä olen ikinä elänyt. 

~ Roosa ~