Sanat, jotka satoivat paperille

Joskus tulee sellainen hetki. Niin kuin muutama päivä takaperin. Hetki, jolloin on pakko ottaa kynä ja paperia esille ja antaa sanojen tulla. Vaikka kello lähentelisi puolta yötä. Tässä postauksessa siis ajatuksia perjantain ja lauantain väliseltä yöltä. Ajatukset nousivat pinnalle Vain Elämän ja Sannin päivän pohjalta.

Mieleen tulee hetkiä yläkoulusta ja lukioajoilta. Hetkiä, jolloin ihminen on murrettu, uudelleenrakentuva minäkuva särjetty ja heitetty itsetunnon kanssa samalle roskalavalle. Kun se ihastuminen tuntui väärältä, suorastaan rikolliselta. Kaipa sitä tuli myös mietittyä, että jos mä vain ihastun ja rakastun väärällä tavalla. Ehkä mussa on rakennusvirhe siinä kohtaa. 

   Myöhemmin elämässä on ollut kausia, jolloin olo on ollut näkymätön. Elämä on rullannut eteenpäin, mutta skipannut mut - jättänyt bussipysäkille odottamaan seuraavaa autoa, jota ei koskaan tullutkaan. Ihmiset on kävelleet kaupungilla hymy huulilla, eikä musta ole tuntunut mitään. Onko mua edes nähty? Varmasti on. Mutta jos mä olisin katsonut katukuvaa, olisinko nähnyt itseäni? Tuskin.

Mun elämään on kuulunut paljon sielunystäviltä vaikuttavia henkilöitä. Sellaisia, joiden kanssa olen ajatellut pitäväni aina ja ikuisesti. Monta kertaa olen joutunut pettymään ja jättämään kaiken taakseni.. Vielä pahemmalta on tuntunut se, että taakse on jäänyt ihminen, joka kantaa minua mukanaan. Minua ja minun tarinaani. Se satuttaa. On vain täytynyt toivoa, että ne ihmiset ovat osanneet käsitellä tarinaani kunnioituksella, enkä törmää kuvitettuihin tarinoihin seuraavalla viikolla. Sillä minä itse en ole pystynyt jatkamaan.

   Epäitsekäs sydän ei kuitenkaan koskaan opi. Olen jaksanut uskoa ihmisiin uudestaan ja uudestaan. Kykenen löytämään ihmisistä jatkuvasti hyvää, vaikka mieli käskisi jo rikkomaan kaiken pieniksi palasiksi. Pyrin aina näkemään kuoren alle, näkemään ihmisen.  Ehkä tuo piirre on ollut onni: en ole ehtinyt kyynistymään.

   Epäitsekäs sydän jaksaa myös välittää ihmisistä - joskus liikaakin. Kun toisella on hätä, otan sen tosissaan. Kun kaveri soittaa ja pyytää avuksi kasaamaan huonekaluja, usein pesen samalla tiskit ja imuroin....vaikkei toinen pyytäisikään. Eikä tuollaiset johdu välttämättä siitä, että kaverilla on sotkuista. Se johtuu siitä, että haluan näyttää lähimmäisen rakkauteni toista kohtaan. Ajattelematta, että toisen pitää maksaa se takaisin seuraavalla viikolla. Varmaan hakisin kuunkin taivaalta, jos toinen sitä todella tarvitsisi ja nappaisin vielä pari tähteäkin kylkiäisiksi mukaan. Että niin, välillä pistää kyllä oikeasti naurattamaan tää mun "Roosa-äiti"-vaihteeni. 

Viime aikoina olen törmännyt sanoihin "En mä saisi valittaa, kun sulla on tuo vamma ja välillä kipuja muille asti jaettavaksi." Se saa mut välillä vähän vihaiseksi. Kun mulla on mun ongelmat, muilla omansa, eikä niitä voi mitenkään verrata toisiinsa. Ei kenenkään elämää ole tarkoitettu samalaiseksi, muuten me ei voitaisi ikinä oppia toisiltamme mitään. 

  Vaikka elämä onkin omasta ja toisten mielestä heittänyt lokaa vähän turhankin paljon niskaan, en halua muuttua marttyyriksi. Samaan aikaan moni voi (ainakin blogin kautta) ajatella, että teen kaiken oikein. Marttyyrina tai pyhimyksenä en ole kuitenkaan koskaan halunnut esiintyä. Se ei sovi mun etiikkaan. Istuin iltapäivällä istuin kahvipöydän ääressä ja kohtasin kaksi ihmistä, joilla on ihan erilainen elämänkoulu takanaan kuin itselläni. Ja siltikään en voisi arvostaa enempää noita oman elämänsä sankareita. Vaikka minä olisin ja olenkin tehnyt elämässäni toisin, en ole täällä arvostelemassa ja tuomitsemassa ketään, koska itsekin olen vain erehtyväinen ihminen. Ihminen, joka tekee oman elämänsä virheitä.  

   Elämässäni kuin tulevassa työssäni (mikä se ikinä onkaan) haluan olla ennen kaikkea nöyrä. En "jeesustella" uskollani tai millään muullakaan tietämykselläni. Haluan käyttää sydäntäni, käsiäni ja korviani toisten auttamiseen. Vetää sen ihmisen pois ojasta - tai jos ei muuta, kävellä hänen vierellään siellä ojan pohjalla. Kyllä yhdessä tie takaisin valoon lopulta löytyy. 

Minun iloni ja aurinkoni löytyy toisten ihmisten hymystä ja naurusta. Ei omastani. Koska oma hymyni ja nauruni on toisten tuottamaa. Särjetty ihminen, joka jossain vaiheessa jo ajatteli puhaltaa pelin poikki, muuttuikin taas näkyväksi. Kai se haluaisi joskus edelleen syödä purkista ja katsella Netflixiä (jos sellaisen omistaisi). Mutta sitten se ihminen, nainen, tajuaa katsoaa peiliin. Näkee hetkeen ajan ne sirpaleet, joista hänet on koottu miljoonia kertoja uudestaan. Mutta näkee myös sen, mistä kaikesta on selvitty. Se nainen olen minä itse. En halua kostaa, katkeroitua tai etsiä virheitä muista. Haluan uskoa parempaan omassa ja muiden elämässä. Luoda uskoa muille ja samalla yhtä paljon itselleni. Uskoa siihen, että kaikella elämän tuomalla loskalla on tarkoituksensa. 

Ja että joku päivä saat sen, mitä et koskaan ajatellut saavasi. Sillä ihan tosi - sinä kuin minäkin olemme sen arvoisia.  

~ Roosa ~