Luukku 2: Syksyn 2016 voimabiisi

Tän syksyn alkupuolella ilmestyi yksi kappale, joka sykähdytti heti. Ensin yhdistin sen voimakkaasti yhteen ystävääni ja hänen tarinaansa, mutta jonkin ajan kuluttua löysin myös itseni tästä kappaleesta. Tuo kappale on seuraava:

Ellinoora - Elefantin paino

Silloin luulit et tää on The End 

Mut ei ollut sun aika tulla osaksi virtaa 

Päivä taittui eteenpäin, mut se takaraivoon jäi 

Eikä me koskaan enää puhuttu siitä 

 Eihän leijonil oo kyynelkanavii 

Kun heikkoudetkin on vahvuuksii 

En mä kehtaa edes kysyä 

"Hei mikä on"

 mut huomaan sun silmistä 

 Se tekee kipeää, 

kun elefantin painon alle jää 

Eikä kukaan muu sitä nää 

Vaik sut on luotu kantamaan

 Nousemaan aina uudestaan

 Oon pahoillani en osannut lohduttaa 

Mut lupaan 

vielä se helpottaa 

 Kuka meidät opetti niin, 

pysymään hiljaisuudessa kii?

 Jos sä viitot, huomaako kukaan? 

Ja kun kupla puhkeaa, kaaosta ei voi kahlita 

Mut tänään naamiot riisutaan 

 Ja koko maailma näkee sen 

Mitä sä kavahdit peitellen 

Se tekee kipeää, 

kun elefantin painon alle jää 

Eikä kukaan muu sitä nää 

Ja vaik sut on luotu kantamaan 

Nousemaan aina uudestaan 

Oon pahoillani en osannut lohduttaa 

Mut lupaan 

vielä se helpottaa 

 Se tekee kipeää,

kun elefantin painon alle jää 

Eikä kukaan muu sitä nää 

Ja jonain päivänä se elefantti siivet saa selkäänsä 

Lentää kauas pois omiensa luo 

 Ja vaik sut on luotu kantamaan 

Nousemaan aina uudestaan 

Oon pahoillani en osannut lohduttaa 

Mut lupaan vielä se helpottaa 

Vielä se helpottaa

Tää biisi vaan jotenkin kolahti ja oon saanut tänä syksynä tästä biisistä äärimmäisen paljon voimaa vaikeisiin ja vähemmän vaikeisiinkin hetkiin. Etenkin oon takertunut sanoihin Eihän leijonil oo kyynelkanavii, kun heikkoudetkin on vahvuuksii. Niin, kun muut sinut tuntevat ihmiset uskovat, että olet terästä - katkeamatonta sellaista - et sää välttämättä heidän silmissään edes osaa itkeä. Ja välillä uskot sen itsekin: vaikka muhun sattuu, ei mulla ole oikeutta itkeä. Sillä nää kaikki heikkoudet on mun vahvuuksia.

   Kun on kasvattanut itselleen leijonan kuoren ja sydämen, on välillä (tai itse asiassa aika useinkin) vaikeaa näyttää muille, että väsyttää, sattuu ja menee huonosti. Että ei kerta kaikkiaan jaksa. Kun olet muiden silmissä se leijonasieluinen ihminen, joka menee läpi harmaimmankin kiven, sitä naamiota on vaikea riiisua ja tiputtaa kulissa. Näyttää, että myös minä olen haavoittuva ihminen. Muiden ihmisten on vaikeaa nähdä se totuus, että myös leijonien selässä voi välillä roikkua elefantti.

   Joskus on kuitenkin hetkiä, jolloin kuplan puhkeaminen on lähellä tai se tapahtuu. Se on aika pysäyttävää - ei välttämättä sinulle, vaan ympärillä eläville tyypeille. Silloin itselle tulee kuitenkin hyvä fiilis - mä uskalsin tuhota sen kuvan, että kestän mitä vaan.

   Ja siinä on se lause tai miete, mitä mun mielestä pitäisi jokaisen välttää sanomasta leijonille: "Kyllä se siitä. Sä selviät, koska sä oot aina ennenkin selvinnyt. Sillä sä et koskaan luovuta, joten selviät ihan mistä vain. Myös tästä." 

   Kyllä ne selviääkin, en epäile yhtään. Mutta myös leijonille pitää antaa lupa itkeä ja parkua. Lupa särkyä ja näyttää se elefantin painon määrä, mitä selässänsä kantaa. Eikä tarjota sitä lausetta, että kyllä sä tämänkin kestät, koska aina olet kaiken kestänyt. Sillä leijonasieluisen huoli omasta jaksamisestaan on tosi - sitä ei pidä asettaa vähäisemmäksi kuin omaa murhettansa.

   Sillä kun antaa leijonallekin luvan olla välillä heikko ja lohduttelun sijasta lohduttaa (näillä kahdella sanalla on ero), antaa toivon kuvan. Kuvan siitä, että joku päivä se elefantti myös oikeasti kasvattaa siivet selkäänsä ja lentää pois. Että joku päivä oikeasti helpottaa.

   Onneksi ystäväpiirissäni on ainakin yksi henkilö, jonka tiedän ottavan minut ja huoleni todesta. Sillä myös hän painii oman leijonan kuoren kanssa ja ymmärtää tasan sen, etteivät oikeat sanat lohduttamiseen ole "Kyllä se siitä" vaan jotain aivan muuta.

Toivottavasti teidänkin elämässänne on ihmisiä, joilta saatte tarvitsemianne lohdutuksen sanoja juuri silloin, kun niitä tarvitsette!

~ Roosa ~

Luukku 1: Rakas joulupukki...

Kyllä, se on täällä! Nimittäin blogini ensimmäinen joulukalenteri. Joka päivä blogiin tulee uusi postaus, ikään kuin oma joulukalenterin luukkunsa. Välillä postaus ilmestyy aiemmin aamusta, välillä vähän myöhemmin illasta. Sillä tiedättehän, ettei oikeatakaan joulukalenteria muista kiireisinä aamuina välttämättä avata heti sängystä noustessaan. ;)

   Välillä postaukset ovat selkeästi joulu-aiheella varustettuja, välillä vammaosastoon meneviä ja jotkut postaukset taas enempi kuvapainoitteisia. Enemmittä puheitta, tervetuloa blogini joulukalenteriin!

Ajattelin näin joulukuun ekan kunniaksi aloittaa lahjalistalla Joulupukille. Mitä toiveita siis raapustin Joulupukille täksi jouluaatoksi?

Kuvat: Google

Keittiövälinekokoelmaani tarvitsisin ehdottomasti kaksi tarviketta lisää, sillä ne uupuvat multa tyystin - salaattiottimet ja kakkulapio nimittäin. Teräksiset ois mieluisimmat. Koska mulla on aterimet Hackmannin Savonia -sarjaa, olisi aika luksusta, jos ainakin salaattiottimet sointuisivat luontevasti aterimieni joukkoon. Kakkulapio voi olla myös jokin muukin kuin Savonia, esimerkiksi muumimamma-kakkulapio ois tosi jees. Pääasia, ettei mun enää tarvitsis tarjoilla ystävilleni piirakoita ja kakkuja paistinlastalla...

Kuvat: Lindex

Uudet yökkärit. Mun yövaatevarasto on tällä hetkellä vähän sellaista kokoa-se-itse -tyylistä. Eli käytännössä erilasia yökkärihousuja ja satunnaisia vanhoja kulahtaneita t-paitoja. Tein tossa just inventaariota mun  yökkäreille ja tajusin, että ois se ihan jees omistaa edes yksi yöpaita tai pyjama, joka ei oo venynyt, kulahtanut tai rikkinäinen. Ainakin siis täällä Ylivieskassa, sillä oon onnistunut jättämään Jämsään porukoille ne mun paremmassa kuosissa olevat pyjamahousut ja -paidat.

Kuvat: Ihanaiset-verkkokauppa

Toilettilaukku tai niin kuin meidän iskä on sen vääntänyt, pyytipussi (vrt.rallienglanti). Mun nykyinen on sellaset seitsemän, kahdeksan vuotta vanha ja sen muuten huomaa. Vähän meinaa sisä- ja ulkovuori irrota toisistaan :D Uusi pyytipussi muumikuosillahan ois aivan superihana, mutta Joulupukki saakoot itse päättää, millaisen minulle voisi tuoda. Kunhan ois tarpeeksi iso! ;)

Kuvat: Google

Joka joulu on pakko toivoa jotakin uutta kirjaa. Ensin meinasin jättää kirjatoiveen kokonaan pois, mutta sitten en vain raaskinut luopua siitä mielikuvasta, miten ihanaa on kääriytyä jouluna peiton alle uutuuttaan tuoksuvan kirjan kanssa. Ja lukea sitä vaikka aamuun saakka, jos siltä tuntuu. Tänä vuonna pienen googlettelun jälkeen listalleni päätyi Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma. Pulkkinen on mun pari vuotta sitten löytämäni uusi lempisuomalaiskirjailija, jonka teokseen "Vieras" rakastuin täysin saadessani sen joululahjapaketista. Mutta koska pukin kiireistä ei voi ikinä tietää, listasin kakkosvaihtoehdoksi maailmalla rakastetun bestsellerin, eli Jojo Meyesin Kerro minulle jotain hyvää.

Kuvat: Google

Vikat toiveet on vähän sellasia ekstrajuttuja, mitkä olisi kiva löytää paketista aattoiltana, mutta jotka eivät ole mitenkään must have -toiveita.Eli tämän vuoden talvimuumikulho sekä lightboxiini uusi kirjainsetti. Lisäkirjaimia tohon boxiini mä harkitsin ostavani jo silloin, kun lightboxin kävin itselleni ostamassa. Päätin sillon jättää sen kuitenkin silloisen rahatilanteen takia myöhemmälle. Katsotaan tuoko pukki lisäkirjainsetin mulle vai lähteekö se jostakin nettikaupasta matkaan mukaan ensi vuoden puolella!

Tässä mun toiveet, jotka kirjoittelin itse asiassa viime yönä pukille whatsappiin. ;) Entäs sun lahjatoiveet? Kertokaas, mitä toivotte joululahjaksi, vai onko se lista kenties kokonaan tyhjä?

~ Roosa ~

22-vuotias Roosa

...ei herännyt tänä aamuna yhtään sen helpommin kuin ennenkään

...on saanut paljon iloisia onnitteluja ystäviltään, perheenjäseniltään ja sukulaisiltaan läheltä sekä kaukaa

...aikoo vetää tänään sen paljettimekon päälle ja lähteä juhlimaan

...arvostaa omia juuriaan, perhettään ja sukuaan joka päivä yhä enemmän

...on äärimmäisen onnellinen koulutovereistaan Ylivieskassa

...sekä sanattoman kiitollinen muista luotetuista ystävistään muualla Suomessa

...ei ole yhtä sinisilmäinen tai naivi kuin aiemmin

...mutta ei silti ole menettänyt positiivisuutta tai toivoa elämää kohtaan

...haluaa olla rehti, empaattinen ja luotettava tyyppi muita ihmisiä kohtaan

...on todella suojelunhaluinen, mitä tulee perheenjäseniin tai muihin läheisiin ihmisiin

...siirtäisi vuoria tai hakisi taivaalta tähtiä muiden ihmisten vuoksi, jos siihen pystyisi

...haluaa nähdä toisissa aina ihmisen kuoren takana
...osaa olla (ja ehkä onkin) tosi fiksu, mutta 
ystävien seurassa antaa hulluutensa nousta pintaan ja kunnolla!

...ei käynnisty enää aamuisin ilman kahvia

...rakastaa kynttilänloisteessa oleskelua

...on huomannut altistuneensa suvun naisten siisteysmanialle

...huomaa olevansa joka päivä valmiimpi työelämää varten 

...vaikka valmiiksi tuskin ikinä tulee

...on vihdoin avannut lukkonsa ja alkanut kirjoittaa opparin teoriaosuutta

...nauttii täysiä viimeisestä kouluvuodestaan

...haltioituu joka päivä enemmän pinkeistä hiuksistaan

...on mestari pakkaamaan Jämsän reissuja varten liikaa tavaraa matkaan mukaan

...haaveilee omasta perheestä, villasukista ja räsymatoista 

...tietää omat fyysiset, henkiset ja sosiaaliset rajansa paremmin kuin koskaan aiemmin

...ja on oppinut myös pitämään kiinni niistä

...on nähnyt vaikeita aikoja, mutta on selvinnyt niistä

...eikä siksi pelkää liiaksi tulevaisuudenkaan haasteita

Sillä tänään 22-vuotias Roosa on oppinut, 
että elämän parhaimmat asiat tapahtuvat usein vastoinkäymisten kautta.

~ Roosa ~

Hetki

Joskus pysähdyn katsomaan itseäni - joko peilistä tai ulkopuolisen silmin. Viimeisen kuukauden aikana olen katsonut yhä useammin jälkimmäisen näkökulmasta. 
   Ensin olen tarkastellut ulkonäköäni. Se on ollut ihan mukiinmenevä, ei moitittavaa. Sitten olen jatkanut askareitani ihan kuin noita ulkopuolisen silmälaseja ei minulla olisi koskaan ollutkaan.
   Hetken päästä kuitenkin palaan kokovartalopeilini eteen ja asetan ne toisen ihmisen rillit uudestaan nenälleni. Pysähdyn ja mietin. Etsin sitä asiaa, mikä kuitenkin jäi jollain tavalla vaivaamaan mieltäni. 
   Mieleeni hiipii ajatus. Siinä on ehkä perää, mutten haluaisi uskoa sitä todeksi. Pudistelen päätäni ja ehkä naurahdankin.
   Kuitenkin jossain vaiheessa käyn läpi vaatekaappini sisällön. Tuossa on tuo rakastamani huppari, tuossa tuo pirteän oranssi t-paita. Noista collegehousuista en suostuisi luopumaan ikinä. Niin ja tuon villapaidan sain tosi hyvästä alennuksesta, on muuten ollut kestävä.
  Tulee meikkipussin vuoro. Ensimmäinen ajatus on, että se pitäisi kyllä pestä. Siellä ne kuitenkin ovat - Lumenet ja Max Factorit iloisesesti sekaisin. Turvalliset ja luotetut ystäväni.

Luotetut. Turvalliset. Makustelen sanoja hetken aikaa suussani. Takaraivoni perukoilla alkaa jyskyttää. Siellä samassa paikassa, missä mieleeni hiipinyt ajatuskin pitelee majaansa pystyssä. Hetken aikaa yritän unohtaa ja jättää tuon jyskytyksen huomioitta. Ihan niin kuin yritän aina jännityspäänsärynkin kanssa tehdä. Kai sama neuvo on sovellettavissa koputteleviin ajatuksiinkin?
   Se ei auta. Ei sitä periaatetta voi soveltaa tähän. Jyskytys kovenee, eikä varmasti lakkaa. Ei ennen kuin suostun pesämään omat silmälasini sopivalla määrällä itsekriittisyyttä. Sen jälkeen palaan vaatekaapilleni. Päätän kuitenkin aukaista viereisen oven. 
   Näen sen. Juhlavaatepussin. Sen, joka on suojannut kaikkia juhlamekkojani, hautajaisvaatteita, suoria prässättyjä housujani. Pitänyt ne järjestyksessä sisällään, suojassa pölyltä. 
   Käteeni osuu henkari, jossa roikkuu musta paljettimekkoni. Se kimaltelee kivasti loisteputkivalaistuksessa. Puen sen hetken mielijohteesta päälleni. Sopii ja mahtuu. Helposti. Alan miettimään peilin edessä kääntyillessäni, milloin olen viimeksi sitä edes käyttänyt. En moneen vuoteen.
   Takaraivossani jysähtää.
   Muistelen, että toin mekon Jämsästä mukani kesän lopussa. Ja että itse asiassa edeltävän kerran tämä mekko on ollut äitini päällä joissakin pikkujouluissa - ei minun. Olen käyttänyt tätä mekkoa tasan yhden kerran, wanhojen jatkoilla. Kohta viisi vuotta sitten. 
   Toinen jysähdys. 
   Riisun mekon ja ripustan sen takaisin henkariin, katselen vielä hetken. Sitten laitan mekon henkareineen päivineen takaisin pukupussiin toisen bilemekon viereen. Sen, jota olen käyttänyt abiristeilyllä.
   Sinne pukupussiin. Siellä sen on hyvä olla. Suojassa pölyltä.

Ja suojassa kokemuksilta. Siltä elämänosa-alueelta, johon en ole muutamaa kertaa enempää astunut.
   Sillä olen niin totaalisen tappiin asti pitänyt kiinni kaikesta tavallisesta ja turvallisesta. Rutiineistani, monta vuotta vanhoista villasukista, aamukahvistani. Kalenterini reunaan kirjoitetuista ajatelmista ja tsemppilauseista. Muumiastioistani. Joka toinen viikko vaihdettavista puhtaista lakanoista. 
   Arjestani. Siihen minä olen tarrannut kiinni niin äärimmäisen tiukasti, että on suoranainen ihme nähdä sen olevan vielä hengissä. Hiukan uupuneelta se tosin näyttää. Paljon vanhemmalta kuin se oikeasti on. 
   Pitäisikö minun huolestua? Olen skipannut elämästäni tosi olennaisen osan kohta 22-vuotiaan elämäksi. Riehumisen, uhoamisen, taksimatkojen, muistista olevien mustien aukkojen ja muovipusseissa raahattavien palautuspullojen sijaan olen ostanut kauppareissuillani omenamehua ja loppuvuodesta glögiä. 
   Olenhan minä opiskellut ja täyttänyt siltä osin tämänikäisen velvollisuuden. Olen muuttanut pois kotoa, odottanut jo joka kuun puolessa välissä seuraavan kuukauden neljättä. Ja kironnut, jos se päivä on osunut viikonlopulle. Niihin kohtiin voi laittaa ruksit. Hienosti nainen.
   Mutta olisinko voinut tehdä jotain toisin? Olla jotain muutakin kuin se ystävä, jonka luona saa juoda teetä muumimukista. Olla vähän räväkämpi, vähän vähemmän rutinoitunut ja suunnitelmallinen. 


 Tietysti voisin syyttää vammaani ja lääkkeitäni. Voisin syyttää haja-asutusalueen kasvattia, joka ei voinut eikä voi saada ajokorttia. Ja lopuksi voisin esittää syytökset vielä lukion alun leikkauksillenikin, jotka veivät minulta mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin lukion ensimmäisinä päivinä. Niinä pirun tärkeinä ja merkittävinä päivinä. 
   Mutta niitä on turhaa ja lapsellista syyttää. Syytökset voi osoittaa vain ja ainoastaan minulle. 
   Nyt te kysytte, mitä ajattelin tehdä. En tiedä. Muuta kuin sen, että pitäisi nähdä mahdollisimman pian ystäviäni, jotka ovat pikkuveljeni ikäisiä ja samalla myös hänen ystäviänsä. Niin ja perjantaina Jämsään päästyäni imuroin, leivon mutakakun ja paistan pasteijoita, sillä olen kutsunut isovanhempani ja kummini myöhäisille syntymäpäiväkahveille. Minusta on tosi ihanaa päästä monen vuoden tauon jälkeen juhlimaan synttäreitäni perheen ja lähipiirini kanssa ihan vain leppoisasti jutellen ja kuulumisia vaihtaen. 

En tiedä pitäisikö a) hymyillä leveästi b) nauraa c) itkeä.

~ Roosa ~

Lääkärin, sun vai ei kenenkään syy?

Jokaisella meistä on huonoja kokemuksia suomalaisesta terveydenhuollosta. Eikö totta? Joku on istunut ensiavun kovalla penkillä monta tuntia ennen vastaanotolle pääsemistä. Yhdellä on kokemus siitä, että tulee kohdelluksi potilaana ja asiakkaana epäasiallisesti. Niin ja mihin unohtuivatkaan ne ihmiset, joilla on ties monesko lääkityskokeilu meneillään?
   Kyllä, myös minulla on huonoja kokemuksia asiaan liittyen. Oli esimerkiksi äärimmäisen turhauttavaa nähdä se ärsytys erään sairaanhoitajan kasvoilla hammasleikkauksen jälkeisenä iltana, kun soitin tasaisin väliajoin soittokelloa päästäkseni vessaan. Tai turhautuneisuus. Että kun olisi muutakin tehtävää. Siinä tilanteessa miltei mieli pyytää itse anteeksi sitä, että minut on leikattu alle vuorokausi sitten ja jatkuvan tipan takia minun tarvitsee päästä vessaan kahden tunnin välein. Enkä valitettavasti uskalla ottaa noita 10 askelta itse, sillä olo on aika heikko. Että anteeksi.
   Mutta kuitenkin uskaltaisin sanoa, että suurin osa suomalaisista valittaa tämän maan terveydenhuollon heikkouksista - esimerkiksi pitkistä jonotusajoista, huonosti sanansa valinneista lääkäreistä ja hoitajista - turhaan. Itse haluaisinkin siis pitää pienen puolustuspuheen suomalaisen terveydenhuollon puolesta. Kiitän tästä tosi paljon Sipeä ja hänen erästä postaustaan. Se herätti minussa tarpeen sanoa jotain suomalaisesta terveydenhuollosta ja erityisesti sen arvostelusta niiltä osin, kuin olen siihen itse törmännyt.
   Ennen kuin menen asiaan, haluan kuitenkin muistuttaa muutamasta seikasta. Seuraavat lauseet pohjautuvat täysin mun näkemyksiin ja henkilökohtaisiin kokemuksiin asiasta. Sulla saa olla täysin oma mielipiteesi eikä sun tarvitse "ostaa" tätä kirjoitusta millään tavalla, jos et halua. Tarkoituksenani ei ole tunkea kaikkien nenät täyteen herneitä. Se, että kirjoitan tämän postauksen vähän suoremmalla tavalla ei ole hyökkäys tai syytös ketään teistä vastaan. Joskus on vain aiheita, joista on kirjoitettava ilman pehmittäviä ja kaunistelevia lauseenparsia. Tämä on sellainen aihe. Voitte siis jättää ne herne-maissi-paprika-sekoitukset suosiolla kaupan kylmäaltaisiin odottamaan muita ostajia. ;)
   Sairaanhoidon kannalta on lottovoitto syntyä Suomeen. Jokaisen lapsen kehitystä pidetään silmällä erilaisten taulukoiden ja viitearvojen avulla. Jos nissä havaitaan poikkeavuutta, asiaa aletaan tarkkailemaan. Ja jos huoli kasvaa suuremmaksi, asialle oikeasti tehdään jotakin. Jos lapsessa havaitaan odottomattomasti syntymän jälkeen jotain poikkeavuuksia (esim. kehitysvammaisuutta, jonkin elimen vajaatoimintaa), alkaa lapsen ympärillä tapahtua ja äkkiä. Lapsi ja hänen perheensä saatetan tutkimusten ja erikoislääkärikäyntien piiriin. Tarvittaessa koko eliniäksi.
   On totta, että joskus sairaanhoitajat tai lääkärit käyttäytyvät ja sanovat vähän ajattelemattomasti. Tai sitten on vain niin, että kemiat eivät vain kohtaa. Minullakin on ollut hammashoitojeni aikana muutamakin lääkäri, jonka kanssa luonteemme eivät ole kohdanneet. Muutamankin lääkärin luonne on ärsyttänyt joko liiallisella ammattikielellä, ynseydellä tai pirteydellä varustettuna. Ja jos nyt suunne loksahti auki, toistan. Kyllä minuakin on ärsyttänyt. Mutta niissä tilanteissa olen yrittänyt miettiä, onko kyseessä ammattivirhe vai ammattilaisen kuoren alla olevan ihmisen luonne ja ennen kaikkea tunteet. Lähes aina olen päätynyt viimeiseen. Siihen, että tuolla asiantuntijalla on vain huono päivä. Niin kuin varmasti sillä sairaanhoitajallakin, jonka naamalta ei paistanut todellakaan naantalin aurinko, kun ilmoitin kolmannen kerran illan aikana haluavani vessaan. Ehkä hänellä oli kotonakin kipeä lapsi, hoitokuviot selvittämättä ja liian lyhyeksi kutistunut ruokatauko takana. Eihän se olisi saanut vaikuttaa hänen käytökseensä minua kohtaan. Mutta hei, joskus vain sattuu niin, että omille tunteilleen ei voi mitään. Ihmisiä tässä kaikki ollaan.
   Senkin hammaslääkärin kanssa opin tulemaan toimeen, josta en aluksi pitänyt. Jäin jopa kaipaamaan häntä, kun hän ilmoitti monen vuoden yhteistyömme jälkeen siirtyvänsä muihin tehtäviin. Juuri ennen kuin isot pyörät leikkaukseni eteen alkoivat pyöriä. Ja kun nyt mietin, minä todella kaipaan tuota lääkäriä. Sillä minä tajusin, että tuollainen hän on vain luonteeltaan, sille asialle ei voi mitään ja näillä nyt mennään. Ja niin vain aikojen saatossa opin ensiksi sietämään häntä, sitten tulemaan toimeen hänen kanssaan ja lopulta jopa pitämään hänestä.
   Ne kerrat, jolloin olen oikeasti kyseenalaistanut toisen ihmisen ammattitaidon, ovat yhden käden sormilla laskettavissa. Uskon myös, ettei niitä tule hirveän montaa kappaletta lisää loppuelämäni aikana.
   Niistä lähetteiden ja ekojen poliklinikkakäyntien odottelusta taasen...onhan se turhauttavaa odottaa. Kun tiedät, että lähete on kirjattu ja laitettu menemään, mutta mistään ei kuulu mitään. Jokainen haluaisi varmasti tulla hoidetuksi ensimmäisenä. Mutta se ei käytännössä oikein onnistu. Uskon vahvasti, että ammattilaiset osaavat päätellä, kuinka kiireellisesti kenenkin tulee päästä lisätutkimuksiin. Tietysti on niitä tapauksia, jolloin esimerkiksi syöpädiagnoosi on huomattu huomattavan myöhään, kun syöpäsolut ovat päässeet jo leviämään. Mutta tiedättekö te yhtään tapausta, jossa syöpädiagnoosi on tehty, mutta hoidot aloitetaan puolen vuoden kuluttua syövän havaitsemisesta? Niin, en minäkään. Jos asioilla on oikeasti kiire, kyllä silloin ympärillä alkaa tapahtua ja nopeasti. Kokemusta on. 
   Sitten ne sairaanhoitokustannukset. Poliklinikkamaksut kasvavat vuosi vuodelta ja eihän se varmaan kenestäkään ole kivaa maksaa 41.70e puolen tunnin polikäynnistä. Mutta kun miettii, paljon oikeasti kaikki ne tutkimukset, annetut hoidot sun muut maksavat, tuo neljäkymppiä on naurettava summa. Maksan ilomielin tuon summan esimerkiksi just niistä hammaslääkärikäynneistä, sillä tiedän, millainen suunnittelutyö mun hyvinvoinnin eteen on tehty ja että ne hoidot mitä saan, maksaisivat perussairaanhoidon puolella satoja ja tuhansia euroja. Mä oon ollut kallis ihminen tälle valtiolle. En edes halua tietää, kuinka paljon mun kaikki fyssarihoidot, neurologiset tutkimukset, tukipohjalliset, hammashoidot sun muut ovat oikeasti kustantaneet. Tiedän vain, että aivan järkyttävän paljon ja siihen nähden multa laskutettava osuus on pilkkahinta.
   Olen törmännyt myös lauseisiin, joissa ihmetellään, miten oikean lääkityksen löytäminen johonkin sairauteen on kestänyt niin pirullisen kauan. Että onko se lääkäri oikeasti tyhmä, kun on menossa jo kolmas eri lääkekokeilu. Tai että miten se lääkäri määräsi sulle eri lääkkeet kuin mulle, vaikka samasta vaivasta kärsitään.
   Ei, se lääkäri ei ole mitä todennäköisemmin tyhmä. Ihmiset vaan sattuu olemaan yksilöitä ja kaikki lääkkeet ja hoidot ei sovi kaikille. Jokainen on yksilö, etenkin mitä tulee terveydenhuoltoon. Mulle etsittiin oikeanlaista migreenilääkitystä tosi pitkään. Tuona aikana käytiin lävitse ainakin viidet kohtaus- sekä estolääkkeet. Oli ärsyttävää aloittaa ja purkaa lääkitystä vuoronperään ja kärsiä kivuista. Mutta minun piti vain hyväksyä, että mulle on vain haasteellisempaa löytää sopiva migreenilääkitys kuin joillekin muille. Mun tapauksessa haasteellisuus johtui siitä, että piti ottaa niin monta muutakin asiaa ja lääkitystä huomioon. Muille sopivat lääkkeet eivät sopineet mulle epilepsialääkityksen takia ja toisaalta heppoisimmista lääkityksistä ei ollut migreeniin mitään apua. Tämä lääkemetsästyksen kesto ja haasteellisuus ei ollut minun vikani. Eikä etenkään neurologin. Joskus vastauksen löytyminen saattaa vain kestää tosi pitkään. Mulla se kesti migreenilääkeiden kanssa kolmisen vuotta. Mutta eiköhän sen neurologin tavoitteena silti ollut oikeanlaisen lääkityksen löytäminen mahdollisimman nopealla aikataululla.
    Kun on saanut nähdä eri sairaanhoidon ja vammaisalan asiantuntijoiden työn kirjon ja laajuuden näin monen vuoden ajan ja loppua ei näy, näyttäytyy näiden ammattilaisten tekemä työ aivan eri silmin verrattuna niihin kansalaisiin, jotka hakevat antibioottikuurin pari kertaa vuodessa tk-lääkäriltä. Siellä työn taustalta paistaa suunnitelmallisuus potilaan hyväksi. 
   Oikeastaan paljon on kiinni potilaasta itsestään. Osaatko vaatia sitä, mitä tarvitset? Ethän vain väheksy oireitasi? Tai suurentele niitä? Kun on rehellinen hoitohenkilökunnalle ja muistaa oman äänensä oikeuden hyvien käyttäytymistapojen rajoissa, pääsee pitkälle. Jos mä olisin joskus väheksynyt oireitani tai jättänyt kertomatta uusista vaivoista ja oireista heti niiden alkuvaiheissa, saattaisin maata sänkypotilaana. Mutta kun riittävän ajoissa liikkeellä, todennäköisesti vaivoihinkin osataan puuttua ajoissa ja kohta elämä voi taas hymyillä.
   Viimeisenä on muistettava oma vastuu omasta hyvinvoinnistaan. On turha valittaa huonosta hoidosta, jos ei ole itse noudattanut lääkärin antamia ohjeita. Fyssarin kaikki antamat harjoitteet ei oo mulle helppoja tai mielekkäitä, mutta ne on mun hyvinvoinnin ja lihasten spastisuuden hyväksi. Ei ole ollut kivaa pitää oikomiskiskoja suussa, mutta ilman niitä en olisi koskaan voinut päästä siihen pisteeseen, että mut leikataan. Pitkät hoitosuhteet vaativat siis sitoutumista myös potilaan puolelta - eivät ainoastaan lääkärin. Ja joskus se vastaus huonoihin hoitokokemuksiin voi löytyä oikeasti peiliin katsomalla. 

Muutaman kerran olen löytänyt sen sieltä itsekin.

 

~ Roosa ~

Minä lupasin: Uni, joka ei loppunut

Miten hauraalta elämä tuntuukaan

 kun on vain rakkaus ja kuolema läsnä

 ja outoa niin,

 et hän mennyt on pois

- Sir Elwoodin hiljaiset värit, Hautajaiset

Se kulunut viikko oli ollut henkisesti minulle ja perheelleni erittäin raskas. Kaksi läheistä ihmistä oli jouduttu hyvästelemään. Se oli tuntunut kohtuuttomalta. Mutta vielä kohtuuttomammalta tuntui se tiistai-aamu ja sen mukanaan tuomat uutiset.

   Se oli ryöstö.

   Olin tullut kouluun tuntia aikaisemmin kuin tunnit alkoivat. Juttelin parin kaverini kanssa ja kerroin, miten hirveä viikko minulla oli ollut. Taisin tokaista, ettei kiitos yhtään kuolemaa enää. En jaksaisi.

   Viisi minuuttia sen jälkeen kellot pysähtyivät.

   Koko lukion aula täyttyi ihmisistä. Suurin osa itki. Minä yritin sisäistää tapahtuneen. Olin niin shokissa, etten saanut kyyneltäkään ulos. Halailin ihmisiä ja yritin kovasti itkeä, onnistumatta. Pelkäsin, että minussa olisi jotain vikaa. Pitihän minun nyt itkeä, saamari! Pelkäsin turhaan – tuon päivän jälkeen kyyneleitä on vuodatettu kyllästymiseen asti.

   Siitä tiistaista muistan kaiken, mutten kuitenkaan muista. Minuun sattui niin paljon, etten enää edes tuntenut kipua. Kuin joku olisi repinyt minut kappaleiksi ja jättänyt kitumaan. Tuntui siltä, ettei se olisi voinut olla totta. Toisaalta minä tiesin joka solullani, ettei se voinut sen todemmaksi enää tulla: sinä, sielunsisareni, olit poissa. En näkisi sinua enää, en tässä todellisuudessa.

   Pahinta oli kai epätietoisuus – kukaan ei tarkalleen tietänyt, mitä oli tapahtunut. Joku tiesi osan sieltä ja joku toinen täältä. Mutta mikä oli loppujen lopuksi oikein, mihin piti uskoa?

   Sain tietää tapahtumien tarkasta kulusta vasta kuusi päivää kuolemasi jälkeen. Se oli ollut epilepsia, se kirottu tauti, joka oli sinulla ollut vakavampi kuin minulla. Se sinua vaivannut tauti, josta olisin osan halunnut ottaa pois. Enhän minä ollut saanut yhtään kohtausta sen kuuden vuoden tuntemisen aikana, minulla olisi ollut varaa edes yhteen kohtaukseen. Ei, en minä alkanut pelätä sitä. Mutta suuttunut olin ja ymmälläni. Eihän epilepsia voisi tappaa – vai voisiko?

  Tietyllä tavalla olen nyt onnellinen siitä, ettet joutunut kärsimään. Sinä nukuit, sinä et ollut herännyt kohtaukseen. Olit saanut ottaa enkelin kädestä kiinni ja antanut hänen johdattaa rajan tuolle puolen. Sinä olit vain nukahtanut. Onko sen kauniimpaa tapaa lähteä? Nukahtaa ja herätä uudessa kauniissa maailmassa.

 Häntä ja niin montaa muutakin tänä pyhäinpäivänä kaivaten ja muistellen.

~ Roosa ~