Arvokas tarina - Oikea poika

Lupailin teille tällä viikolla ensimmäisen teidän lukijoiden tarinoista. Itse ehdin omaa tekstiä tuottamaan vasta loppuviikosta, joten otetaas tämä postaus tähän keskiviikon ratoksi. Tämä elämäntarina on kirjoitettu nimimerkin "Oikea poika" takaa ja ansaitsee ainakin minulta suuret rispektit. Oikeasti. Kun mietin itteeni neljä vuotta sitten ja sitä, miten kesken sitä on ollut ja sit mietin tätä jätkää ja hänen kokemuksiaan, niin huhhuh. Ei voi kuin nostaa hattua ja arvostaa hänen rohkeuttaan. Rohkeutta olla just se, joka hän kokee olevansa. Vielä hienommaksi tän tekee se, et oon saanut itse seurata suhteellisen läheltä ja omin silmin hänen tekemäänsä matkaa, joka saa toivottavasti joku päivä sen ansaitsemansa päätöksen. Tää tyyppi on opettanut mulle tarinallaan älyttömän paljon, toivottavasti tästä voisi välittyä jokin opin ja arvostuksen siemen teille lukijoillekin!

Kun mut näkee tuolla kadulla, saattaa sitä ajatella että elän ihan normaalia 18-vuotiaan nuoren miehen elämää. Opiskelen kohta kolmatta vuotta lukiossa ja sen jälkeen suuntana on ehkä intti tai kolmannen asteen opinnot. Mulla on oma auto, ihan niinkun joillakin muillakin ikäisilläni. Mulla on myös kaunis tyttöystävä, josta olen ylpeä.
Kaikki ei tähän elämäntilanteeseen oo kuitenkaan ollut ihan niin helppoa, eikä tulevaisuudessakaan vaikeuksista voi säästyä.

Aloitan vaikka kertomalla vähän lapsuudestani. Mulla oli lapsena pitkään vaan äiti ja isosisko. Pian isäpuolen tultua kuvioihin, sain kaksi nuorempaa siskoa lisää. Meitä oli neljä tyttöä, joista äiti ylpeänä kertoi tuttaville.
Kodissamme leluina oli nukkeja ja barbeja ja telkkarista pyöritettiin prinsessaelokuvia vhs-kaseteilta.
Pienenä haaveilin autoista ja siitä, että mulla olisi veli, jonka kanssa leikkiä. Joskus sain pikkuautoja, mutta pikkusiskojen leikkien jäljiltä niistä ei iloa kauaa riittänyt.
Äitimme ompeli meille paljon itse vaatteita ja kerhon valokuvauksen alla hän tahtoi tehdä mulle ja isosiskolleni mekot. Kangaskaupassa tilanne meni siihen, että makasin maassa ja potkin ilmaa, kun äidin mielestä autokankaasta tehty mekko ei olisi ollut sopiva.
Ala-asteen lopulla toivoin joululahjaksi nintendo ds-pelikonsolia, mutta sain vain uuden nuken.
Yläasteen alussa muut tytöt alkoivat meikkaamaan ja kiinnittämään huomionsa ulkonäköön ja poikiin. Mua ei meikkaaminen kiinnostanut ja olisin halunnut vain kulkea huppari päällä ja collegehousut jalassa.

Seitsemännen luokan jälkeinen kesä oli aika vaikeeta aikaa. En halunnut nähdä ketään ja makasin vaan omassa huoneessa pimeessä peiton alla ja nukuin. Olo oli ahdistunut ja en tiennyt mikä oli. Suunnittelin tappavani itseni, koska koin ettei mulla ollut tulevaisuutta.  Joskus selasin nettiä ja löysin sieltä blogin, jossa kirjoitti eräs transmies prosessistaan, selviytymistarinasta tytöstä mieheksi. Silloin tajusin "mikä mua vaivaa". En ollutkaan tyttö vaan olin poika, jolla on väärä keho. Päätin, että jos sen blogin kirjoittajastakin oli prosessiin, oli myös mustakin.

Pikkuhiljaa aloin tilaamaan itselleni poikien vaatteita ja aloin näyttämään pojalta. Kahdeksannen luokan alkaessa kouluun marssi lyhythiuksinen, chinoihin, huppariin ja skeittikenkiin pukeutunut tyttöpoika, niinkun muut musta puhuivat.
Kotona äiti yritti kovasti saada mua käyttämään tiukempia farkkuja ja tyttöjen vaatteita, mutta en halunnut. En tuntenut niissä oloani mukavaksi.

Yhdeksännellä luokalla olin kertonut monille kavereilleni aikeistani. Kukaan ei tuominnut vaan kaikki olivat enemmänkin ylpeitä ja sanoivat, että kyllä musta aina on huomannut, etten tyttö ollut. Myös kotona uskaltauduin kertomaan asiasta. Äiti oli minusta ylpeä ja kertoi olevansa tukenani aina.
Keväällä sitten marssin terveydenhoitajan luo ja pyysin saada lähetettä transsukupuolisuuden diagnosointitutkimuksiin. Myöhemmin koululääkärin tapaamisen jälkeen lähete Tampereen eva-yksikköön laitettiin ja siitä alkoi jonkinlainen uusi vaihe elämässä. Samalla aloitin kirjoittamaan blogia prosessistani. Myöhemmin blogi myös toimi välineenä, jonka avulla sain kerrottua kaikille tutuilleni prosessin aloituksesta.

Peruskoulun jälkeen lähdin lukioon, jonne pelkäsin mennä todella paljon. Peruskoulun aikana mua ei koskaan kiusattu, uskalsin olla juuri sellainen kun halusin. Lukion alusta lähtien kutsumanimenäni käytettiin uutta sukupuolineutraalia nimeä, jolla aiemmin vain kaverit olivat mua kutsuneet. Pienessä lukiossa jutut liikkuivat ja moni oli lukenut blogistani minusta. Yllätyksekseni kukaan ei tuominnut vieläkään. Moni saattoi tulla kyselemään uteliaisuuttaan multa prosessista, josta kerroin avoimesti mielelläni. En ole koskaan ollut sellainen, että haluaisin salailla asioitani muilta.

Transsukupuolisuuden diagnosointitutkimukset alkoivat samana syksynä kun aloitin lukion eli vuonna 2014. Vuotta myöhemmin, lukuisten sairaanhoitajan, psykologin, lääkärin ja ylilääkärin vastaanottojen jälkeen sain sen mitä olin odottanut: diagnoosin F64.0 transsukupuolisuudesta.
Diagnoosilla olin oikeutettu miehen nimen muutokseen ja hormonihoitojen aloittamiseen. Virallisesti käyttämäni sukupuolineutraali nimi oli muutettu käyttöön mulle jo keväällä 2015, mutta ehkä myöhemmin mukaan liitetään myös toiset nimet.
Hormonihoidot aloitin syksyllä 2015 testoteronigeelillä, jota aloin levitellä päivittäin mahalle tai reisiin. Muutaman kuukeuden hormonihoitojen aloittamisen jälkeen muutoksia alkoi jo näkyä. Ääni madaltui ja ympäri kehoa ja kasvoja alkoi esiintyä lisää karvoitusta.
Nyt lähes kymmenen kuukauden jälkeen hormonihoitojen aloittamisesta ei minua naiseksi voisi erehtyä edes luulemaan.

Syksyllä edessä on transsukupuolisuuden diagnoosin vahvistaminen Helsingin yksikössä, jonka jälkeen voin siirtyä hormonihoitoihin, jotka laitetaan pistoksena muutaman kuukauden välein. Samalla voidaan myös alkaa suunnitella mahdollisia leikkauksia.
Edessä on siis vielä pitkä tie siihen, että olen lähes täysin mies. Ehkä tämä kaikki on kuitenkin sen arvoista.
Vaihtoehtona olisin ehkä oikeasti jo tehnyt jotain peruuttamatonta. Nyt mulla on mahdollisuus lähes normaaliin miehen elämään, mutta ennen kaikkea mahdollisuus elää juuri sellaisena kuin tunnen olevani.

Tällainen saattoi olla sen juuri sua kadulla vastaan tulleen 18-vuotiian nuoren miehen tarina, kaiken sen kuoren takana. Koskaan ei voi tietää, millainen tausta jollain ihmisellä on tai mistä hän on juuri tähän tilanteeseen päätynyt, missä on nyt. Kaikki elämässä ei aina ole niin mustavalkoista kun ajatella saattaa. 

- Oikea poika

Huhhuh, tiiättekö..oon lukenu tän tarinan ainakin kolmeen kertaan oikolukiessani tätä ja nyt just ennen kuin painan "julkaise"-nappia mä vaan alan itkeen täällä. Spotifysta alko soimaan just Ruudolfin Leijonakuningas-laulu ja mä mietin, kuinka paljon mä oisin menettäny, jos tän tyypin ja mun elämänpolut ei ois joskus ristenneet. Ja se, kuinka paljon toivon, että tää tarina ansaitsee myös teiltä lukijoilta kunnioitusta. Iso kiitos SÄ, et halusit jakaa tän. Oot sä vaan aika rohkee ja huippu tyyppi! :)

~ Roosa ~ 

//Jos haluat jakaa oman arvokkaan tarinasi - pienemmän tai isomman - klikkaapa tästä ohjeita katsomaan tai oikealla puolella olevasta kuvakkeesta!

Hei hei, mitä kuuluu?

Ensinnäkin, upeeta että te muutamat blogini lukijoista tartuitte mun edellisen postauksen  haasteeseen ja lähditte kirjoittelemaan tarinoitanne. Kiitos! Haluan vielä siis sanoa, et mitään merkkimäärää tai aikarajaa ei ole, joten mukaan ehtii just silloin, kun sulle vain passaa. Rohkeesti vain muutkin mukaan! :) Ekan kirjoituksen julkaisen ensi viikolla ja katsotaan, kuinka monen postauksen sarja teidän kirjoituksista saadaan. Toivottavasti monen! :)
   Tämän postauksen aattelin pyhittää ihan vain kuulumisille, sillä niitä ette ookaan saaneet kuulla viikkoihin. Oon tehnyt tän ihan tietoisesti, mutta osin ihan tiedostamattakin. Tässäpä niitä sitten olisi.
   Oon selvinnyt leikkauksen peruuntumisesta. Voimauttavien kysymyskorttien pohjalta syntynyt teksti tuli tänne blogin puolelle luettavaksi vasta reilu viikko sen kirjoittamisesta ja oli varmaan aitoudessaan aika pysäyttävä. Sitä se oli itsellenikin. Siksi mainitsinkin heti postauksen alkuun, että ne oli peruuntumispäätöksen lähipäivien fiiliksiä. Ne pahimmat alakulon sävyttämät päivät jäivät onneksi vähäisiksi ja aloin jatkamaan elämää. 
   Oon tehnyt nyt puolet mun kesäopinnoista (lue: yhden esseen) ja toista alan vääntämään varmaan huomenissa. Saisin sitten ensi viikon jälkeen nekin pois alta ja tilaa opparin ajattelemiselle ja sen tekemiselle. Kieltämättä heinä-elokuusta tulee aika tiivis aikakausi mulle, kun suunnitelmat muuttuivat niin yhtäkkiä kesäkuun kahdeksannen jälkeen. Uskon kuitenkin selviäväni - niin hyvin kuin vain tässä tilanteessa voin. 
   Juhannuksesta aattelin aluks tehdä teille kuvapostauksen, mutta enpäs sitten tehnytkään. Koska tein kaikkea muuta kuin roikuin puhelimen perässä mökkielämää elellessäni. Mun suunnitelma oli se, että jos saan kesäopintoja väännettyä valmiiks juhannustorstaihin mennessä sen yhden esseen verran, mä todellakin lähden vain rentoutumaan neljäks päivää mökille. Niin mä myös tein ja sellainen akkujen lataus perheen, mummun ja papan sekä serkkujen kanssa tuli tosi tarpeeseen.
   Jos en edes ehtinyt - tai muistanut - ottaa kuvia juhannuksena, mitä mä sit tein? No antakaas kun listaan....
   Paistoin makkaraa kolmena iltana. Olin suurimman osan päivästä pihalla. Keinuin ja annoin muillekin "riiviöparveemme" kuuluville vauhtia. Pelasin mölkkyä. Väritin värityskirjaa. Pelasin krokettia. Vahdin laiturin päässä pienempien uintihetkiä. Pelasin muistipeliä mummun ja serkkupojan kanssa. Ja Mustaa Pekkaa (tosin sitä pitäisi kai nykyään kutsua pelkäksi Pekaksi, ainakin korttipaketin mukaan). Kävin taas välillä keinumassa. Saunoin. Uin. Päivällä, illalla ja kerran yölläkin. Nukuin hyttyshattu päässä. Söin lettuja. Liikaa. Söin myös kaikkea muuta ruokaa ihan liikaa. Onnittelin mummua. Vitsailin papan kanssa. Heräsin agregaatin laulantaan aamuisin ja sen jälkeen jatkoin nukkumista. Kuuntelin radion juhannuslistaa ja katselin ilta-auringon säteiden kajastusta järven pinnasta. Istuin veneessä. Heitin tikkaa, enkä saanut yhtään niistä tauluun. Olin hyttysten ja mäkäräisten syötävänä. Opin pelaamaan maijaa. 13 vuotta nuorempi serkkupoika rökitti mut siinä mennen, tullen ja palatessa. Pelasin toki myös sankkua ja paskahousua. En välittänyt vaatteiden yhteensopivuudesta, vaan ainoastaan niiden mukavuudesta. Harjasin hiukset kerran päivässä. Jos muistin. Ja olin tosi kiitollinen siitä, et meillä on sellainen paikka kuin mökki, jossa voi vaan unohtaa kaiken stressaavan ja keskittyy vaan hengittämiseen <3

Tällä viikolla taas oon hyppinyt paikasta toiseen kuin mikäkin heinäsirkka. Tiistaina kävin kontrollikäynnillä Jyväskylän hammaspolilla ja ortopedi saikin taas kunnolla lisäillä akryyliä mun yöpurentakiskoon. Olin narskuttanut kunnon urat kiskooni, jollaisia ortopedini ei vähään aikaan ollut nähnytkään. Eipä ihme, et oli taas päänsäryt lisääntyneet. No, josko nyt korjaantuisivat. Ainakin ortopedi mulle niin lupasi ja toivotti virne kasvoillaan hyviä tulevia "yötöitä". ;) Hammasleikkauksesta toipumisen suhteen ortopedi oli toiveikas - hän uskoi kahden viikon riittävän hyvin pahimmasta vaiheesta toipumiseen. Eli mitä todenäköisemmin vahvistan heinäkuun lopussa elokuun 17. uudeksi leikkauspäiväksi. Tosiaan, jos (ja kun) mut leikataan 17.8. niin koulun alkuun jää kaksi viikkoa aikaa. Se on vähän jänskättänyt. Että pystynkö sellaisen ajan jälkeen jo istumaan koulussa ja selviämään arjesta suht itsenäisesti Ylivieskassa. Luotan kuitenkin ortopedin sanoihin, että kaks viikkoa riittäis hyvin. Elokuu, täältä tullaan!
   Keskiviikkona kävin sitten auttamassa ystävää muuttopuuhissa. Ystäväni on muuttamassa ensi kuussa Tampereelle poikaystävänsä kanssa, mutta eka muuttokuorma vietiin jo tänään. Muutto ja uusi elämä uudella paikkakunnalla on jännittänyt ystävääni, mutta ihan pelkkä se, et istuin, katselin ystäväni pakkaamista ja kuuntelin hänen huoliaan auttoi toisen mukaan paljon. Se on ollut mulle viime aikoina tosi tärkeää - et musta on hyötyä jossakin. Viimeiset puoli vuotta mun ystävät on kannatelleet enemmän ja vähemmän mua, kun en ole itse oikein jaksanut. Koin siitä suurta tuskaa - vaikkei edes tarvitsisi. Sillä sitä vartenhan ystävät ovat - et pahan paikan tullen jeesitään. Olenkin sanattoman kiitollinen kaikille, jotka mua on auttaneet ja potkineet eteenpäin viimeisen puolen vuoden aikana...kiitos! Vihdoin voin sanoa olevani suunnilleen jaloillani ja on tullut mun vuoro taas auttaa ja olla läsnä. Siksipä lähdinkin tosi tyytyväisenä keskiviikko-iltana ystäväni luota kotiin - mä sain auttaa toista! Mä olin hyödyksi! JEE!
   Joten vaikka deadlinet alkaa paukkua koulujutuissa ja tänään Jämsän markkinoilla rahaa kului enemmän kuin rahapussin nyörit salli, en aio vaipua epätoivoon.

Päinvastoin. Vihdoinkin, pitkän ajan jälkeen alan tuntea taas eläväni. 

~ Roosa ~ 

Arvokas tarina, haluaisitko jakaa sellaisen?

Kaikki sai alkunsa tästä kirjasta ja siitä, että mulla oli juhannuksena viimeinkin aikaa lukea kokonainen kirja, vaikkakin pokkariversiona. Cecelia Ahern on yks niistä kirjailijoista, joita arvostan tosi korkeelle. Kirjojen juonet saattaa poiketa hyvinkin paljon toisistaan, mutta yhdistävänä tekijänä on kohtalo. Sekä ennen kaikkea tavallisten ihmisten tarinat. Vaikka kaikki Ahernin kirjat ovatkin fiktiivisiä, niin niissä on keskiössä täysin normitallaajat - sellaiset kuin sinä ja minäkin olemme. Tavallisia ihmisiä ja heidän elämäntarinoitaan täynnä oli erityisesti tämä Sadan nimen mittainen matka, johon uppouduin totaalisesti juhannuksen aikana. Oli niin terapeuttista. Ja siinä samalla mä tajusin yhden jutun.
   Nimittäin sen, kuinka paljon rakastan toisten ihmisten elämäntarinoita. Sitä, kun kuulen jonkun kertovan isommista tai pienemmistä jutuista, jotka ovat opettaneet hänelle jotain tärkeää elämästä ja sen elämisestä. Kuinka rakastan oman elämänsä sankareita. Kuinka meistä jokaisella on tarina tai opetus kerrottavanaan - ellei useampikin. Oon ihan tosissani. Vaikka joskus ajattelisi, et mun elämä on tavallisen tylsää, tässä ei oo mitään kiehtovaa, niin on siinä. Kaikilla ihmisillä on sydämen sopukoissa tarina, jolla on opetus. Ja niistä jokainen ansaitsee tulla kerrotuksi. 
   Tämä saattaa olla joko menestys tai todellinen hutilyönti, mutta yrittänyttä ei edelleenkään laiteta. Joten heitän verkot rohkeesti veteen ja toivon parasta. 
   Ideani on seuraava. Mä haluaisin antaa äänen teille lukijoille ja teidän tarinoillenne. Haluaisin kuulla ja lukea teidän oivalluksianne elämästä, mitä tärkeetä elämä on teille opettanut ja ennen kaikkea miten. Onko sulla takana joku suurempi tai pienempi elämän myrsky, josta oot selvinnyt? Haluaisitko kertoa siitä muillekin? Onko jollakin teistä jokunen sana sanottavana vammaisuudesta? Haluaisitko kertoa oman tarinasi vammaisena ihmisenä suomessa? Tai pitkäaikaissairaana? Entä erilaisuus, saako se ajatukset hyrräämään päässäsi? Tuntuuko, että joku asia ansaitsisi vähän enemmän kunnioitusta ja riisumista tabun vaatteista? Ylipäätään, minkä asian oivaltaminen tai mikä elämän tuoma käänne polkuineen on tehnyt susta kokonaisen? Tai ainakin kokonaisemman?
   Olisin tosi kiitollinen, jos joku tai jotkut teistä lukijoista uskaltaisivat jakaa oivalluksiaan tai kokemuksiaan täällä mun blogissa. En voi tarjota palkkiota tai älyttömän suurta lukijakuntaa, mutta voin tarjota täyden oman kunnioitukseni tarinoillenne. Ja opin paikan itselleni ja varmasti lukijakunnallenikin. 
   Jos siis sulta löytyisi tarina tai toinenkin jaettavaksi, anna näppiksen laulaa ja lähetä tarinasi osoitteeseen kaikentakanaonnainen@outlook.com. Voit liittää mukaan halutessasi kuvia (käytän niitä luottamuksellisesti ainoastaan tarinasi kuvitukseen täällä mun blogissa) tai voin käyttää omia ottamia kuviani tekstin kuvitukseen. Halutessasi voit myös kirjoittaa täysin anonyymisti. Liitäthän siinä tapauksessa tarinan yhteyteen nimimerkin, jonka "takaa" kirjoitat. Jos haluat tekstillesi jonkun tietyn otsikon tai jos sinulla on jotain muita toiveita tarinasi julkaisun tai ulkoasun suhteen, kerrothan siitäkin viestisi yhteydessä. Älä huoli kirjoitustaidoistasi tai mistään muustakaan - meillä jokaisella on oma, ainutlaatuinen tapamme kirjoittaa ja se jos mikä, on upeata! Lähettämäsi tekstin julkaisen muuntelematta täällä blogissa, tarkistan ja korjaan ainoastaan mahdolliset kirjoitusvirheet. Haluan vielä painottaa, että kaikki tekstit käsittelen luottamuksellisesti ja ne päätyvät ainoastaan tänne blogiin. Sille annan sanani.
   Jokaisen mahdollisen kirjoituksen yhteyteen laitan tägit ja tunnisteet arvokas tarina sekä vieraskynä. Näin tiedätte, mikä teksti on peräisin minulta ja mikä teiltä lukijoilta. Sillä ei hätää, edelleen jatkan oman elämäni tarinointia teille lukijoille teidän mahdollisten ja todella toivottujen tekstien lomassa. :)

Nyt heitän pallon teille! Toivottavasti edes yksi ottaisi kopin. Jos jäi epäselvyyksiä, heitelkää kysymyksillä kommenttiboxiin, niin vastailen parhaan kykyni mukaan! :)

~ Roosa ~

 

VK: Millaisia tunteita tunnen nyt?

//Kirjoitettu 13.6. eli viisi päivää leikkauksen peruuntumisesta

Vahvin tunne on pettymys. Pettymys siihen, etten päässyt hammasleikkaukseen, jota varten olin valmistautunut NIIN paljon. Vaikka tiedän, ettei flunssa ollut minun syyni, en voi olla ajattelematta, miten asiat olisivat jos en olisi hommannut nuhaa, kurkkukipua ja lievää lämpöä itselleni. Ihan kuin olisi saanut talon valmiiksi ja sitten rakennusmestari tulee ja sanoo, että olen tehnyt virheen. Korjaa perustukseen saakka, kaikuu ohje. Se sattuu ja tuottaa mielipahaa ja pettymystä omaan itseensä. Ja taitoihinsa.
   Minua harmittaa, etten pysty olemaan paras tytär, isosisko, lapsenlapsi ja ystävä kaikkien näiden vastoinkäymisten jälkeen. Minä niin haluaisin, mutten kykene. Vastaanväittäminen kaikista tärkeimmille tulee kuin luonnoistaan, vaikkei haluaisikaan. Sama levy on jäänyt jankkaamaan levysasemaan, kun näen ystävän. Yritän saada sitä pois, mutta en kykene. Minä kyllä niin hauaisin. 
   Olen väsynyt. En jaksa antaa kaikkea koulutehtäville. Ne vain ahdistavat. En saa purettua tätä pettymyksestä nousevaa ajoittaista angstin boostia edes niihin. Sellaiseen, missä olen aina pärjännyt. Nyt koulujututkin näyttävät minulle kieltä ja juoksevat karkuun.  
   Minulla on ikävä sitä tilannetta, että tunnen minua tarvittavan. Haluaisin kokea itseni tarpeelliseksi. Että minusta olisi hyötyä. Leirillä, töissä, kavereiden elämässä - jossakin. Nyt olen kuin hylätty lelu lelukopassa, jota kukaan ei tarvitse meneillään oleviin, pitkäkestoisiin leikkeihinsä. 
   Epävarmuus syö. Kun joutuu odottamaan faktatietojen saapumista. Senkin jälkeen päätökset pitää tehdä todennäköisyyksien perusteella - ei 100%:sten varmuuksien.

   Koen yksinäisyyttä omassa kehossani ja oman pääni sisällä. Kun kukaan ei voi tuntea näitä samoja fiiliksiä kanssani - joudun loppujen lopuksi käymään ne läpi yksin ja selviytymään niistä myöskin yksin. Mutta en millään jaksaisi. Mutta on vain pakko. Mennä tätä pimeää polkua yhä syvemmällä metsään toivoen, että joskus pääsen sieltä pois ja valoon.
   En edes muista, miltä tuntuu toisen kosketus iholla. Täytyy siis myöntää se, että olen hieman katkera toisten onnelle ja parisuhteille. Tiedän, etten saisi. Enkä edes haluaisi. Kyynelten lävitse kuitenkin viimeisillä voimillani kysyn: miksi ja kuinka kauan? Miksi olen yksin, miksi en saa onnea - ihan tavallista elämää ja parisuhdetta - itselleni? Mikä minussa on kallellaan, minkä pitää minussa muuttua ennen onnen löytymistä? Kuinka kauan minun pitää odottaa vai luovutanko jo suosiolla? Toivottavasti minun ei tarvitse. Sillä silloin terälehdistäni viimeinenkin kuihtuu pois.
   Kuitenkin olen myös kiitollinen niistä ihmisistä, jotka ovat osoittaneet ja osoittavat rakkautta ja välittämistä minua kohtaan nyt, kun sitä tarvitsen eniten. Ja nämä tyypit näyttävät rakkauttaan siitäkin huolimatta, etten käytökseni puolesta todellakaan ansaitsisi. KIITOS. Kiitos, että te ette ole luovuttaneet, vaan rakastaneet, luoneet toivoa ja taas rakastaneet.

Sillä rohkeinkin ja kestävinkin murtuu joskus. Niin kuin minä nyt. Mutta te ystävät ja tuntemattomammatkin blogin lukijat luotte mulle uskoa ja toivoa siihen, että kaikki selviää vielä ja puuttuvat elämäni palaset löytyvät kyllä 

- ja lopulta musta tulee kokonainen.

~ Roosa ~

VK: Mitkä ovat tärkeimmät arvoni?

Ajattelin tähän väliin taas palata voimauttavien kysymyskorttien pariin, kun uutta tekstiä ei nyt juuri synny.
Tammikuussa nostin korttipakastani uuden kortin ja mietin, mitkä on mun tärkeimmät arvoni. Sain niitä listaani 10 kappaletta. Nyt tekin saatte ne tietää.

1. REHELLISYYS

Arvostan sitä, että ihmiset puhuvat totta ja ovat rehellisiä itselleen ja muille. Myös itse haluan olla rehellinen toisille ja etenkin itselleni.  Valhe tekee hallaa kaikelle, rehellisyydessä on kaikki ainekset hyvään elämään, vaikka totuus saattaa aluksi satuttaa. Lopulta rehellisyys kuitenkin johtaa juuri oikeaan päämäärään.

2. OIKEUDENMUKAISUUS

Oikea teko ansaitsee tunnustusta ja kiitosta, huonoilla valinnoilla tulee olla sanktionsa. Tee niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Sillä pääsee pitkälle.  

3. AITOUS JA LÄSNÄOLO

En halua esittää mitään muuta kuin oikeasti olen. Haluan antaa itsestäni 110% sitä, mitä olen. Jotkut vihaavat, toiset rakastavat. Uskon kuitenkin, että ne jäävät vierelleni, joiden pitääkin. Ihmisen ei tulisi koskaan olla siinä tilanteessa, että pyytää anteeksi sitä, mitä on. Jos siis ei ole loukannut ketään. Se on asia erikseen. Mutta jos on ollut oma itsensä - hyvänä tai huonona päivänä - ei ole mitään anteeksipyydettävää. Rakastan ja katson hymyillen ylöspäin ihmisiä, jotka uskaltavat olla rohkeasti sitä, mitä ovat. Haluan myös, että seurassani kenenkään ei tarvitsisi feikata - ei toisten eikä minun itseni.
   Haluan itse olla läsnä, kun toisella on asiaa, suurta tai pientä. Haluan kohdata ihmiset aitoina omina itsenään. Että jokaisella olisi luotani lähtiessä tunne siitä, että kuuntelin, katsoin silmiin ja olin läsnä. Sama tietysti myös toisinpäin.

4. LUOTETTAVUUS

On tärkeää olla luottamuksen arvoinen. Olla jollekin joku, jolle voi kertoa arkojakin asioita pelkäämättä, että törmää seuraavana päivänä juoruihin. Ilman luottamusta on elämässä vaikeaa saavuttaa mitään merkittävää ja pysyvää. Luottamus toiseen voi pelastaa paljon ja paljosta.

5. USKOLLISUUS

 Tärkeät ihmiset ovat minulle kaikki kaikessa. Sen he myös varmasti tietävät, koska pyrin kaikilla teoillani, sanoillani ja olemuksellani sen osoittamaan. Kun joku on minun, pidän siitä kiinni. Jos joku läheiseni kokee vääryyttä, täältä lempeän kuoren alta paljastuu melkoinen leijonaemo, joka suojelee ja puolustaa rakkaimpiaan viimeiseen asti.

6. PYRKIMYS KOHTI PAREMPAA

Haluan viedä asiat maaliin hienosti ja kunnialla. En jätä mitään puolitiehen. Haluan aina yllättää itseni yltämällä vähän korkeammalle kuin aluksi itse uskoinkaan. Tajuta, että "jes, sehän meni paremmin kuin hyvin!" Haluan kehittyä jatkuvasti ja joka kerta tehdä asiat paremmin kuin eilen.

7. USKO JUMALAAN

Se, että elämällä on jokin muukin tarkoitus kuin elämän hyvät ja huonot päivät, antaa voimaa ja suunnan kaikelle. Se on se, mihin turvaan, joka saa minut huonoimpanakin päivänä uskomaan parempaan huomiseen.

8. SITKEYS

Pienemmistä tai suuremmistakaan ei lannistuta. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto kuin hätätapauksessa. Ja hätätapauksia ei ole elämässäni  juuri ollut, ihan vain sen ansiosta, että sitkeä yrittäminen ja usko omiin kykyihin on tuottanut aina lopulta tulosta.

9. TOISTEN KUNNIOITTAMINEN

En halua, että yksikään sanani tai tekoni loukkaa toista. Ihmisillä tulee olla oikeus omiin mielipiteisiin ja valintoihin, vaikka ne eivät olisi minun mieleni mukaisia. Sanonta tuomitse vasta sitten, kun olet kävellyt kaksi viikkoa hänen mokkasiineissaan pitää erittäin hyvin paikkaansa.

10. POSITIIVISUUS

Hymyllä saa aikaan enemmän kuin kyynelillä. Kun yrittää löytää ensin ne positiiviset seikat ja muistaa nauraa ekana omille mokilleen, pääsee elämässä aika pitkälle. 

Tässäpä ne olis. Mitkä on sun? Löytyikö kenties samoja? :)

~ Roosa ~