Kysypä multa tai ehdota postausaihetta!

Oon taas tauon jälkeen päässy vauhtiin tässä bloggailun maailmassa ja kova into ois kirjoittaa. Nyt enää mietinkin, että mistä. Yksi postausaihe on takataskussa, mutta sen säästän vähän myöhemmäksi.
   Koska aiheita ei ole hirveästi varastossa valmiina, ajattelinkin että voisi olla klassisen kysymyspostauksen aika. En muistakaan milloin sellaisen olen viimeksi toteuttanut!
   Eli jos sulla ois jotain kysymyksiä mulle esitettävänä aiheesta tai toisesta, nyt siihen on oiva mahdollisuus! Heitä kysymyksesi tän postauksen kommenttiboxiin ensi viikon sunnuntaihin 10.1.2016 klo. 22.00 mennessä, niin saat siitä seuraavalla viikolla vastauksen. Tai jos sulla olisi joku aihe, josta haluaisit minun postaavan, niin heitäpä idealla tai useammalla kommentin muodossa tän postauksen alle! 
   Toivottavasti kysymyksiä (ja ehkäpä myöskin postausaiheita) tulisi mukavasti, koska itsellä olisi intoa vastailla teidän lukijoiden kysymyksiin tosi paljon. Kuitenkin kirjoitan tätä enemmän teille kuin itselleni, koska blogin tarkoitus on palvella mahdollisimman montaa ihmistä. Ja eihän se toteudu, jollei välillä heitä palloa teille päin.

Joten antakaas vaan mielikuvituksen laukata ja näppiksen laulaa. Kaikenlaiset kyssärit ja postausaiheet on tervetulleita - niin arkiset kuin syvällisemmätkin! :)

~ Roosa ~

Hammaslääkärikäynti 30.12.2015

Hipshei ja hyvää alkanutta vuotta 2016 kaikille! Niin kuin muidenkin ajatuksia herättävien tapahtumien jälkeen, en nytkään pystynyt heti hammaslääkärikäynnin jälkeen kertomaan teille siellä puhutuista jutuista. Vaadin itselleni taas sen käsittelyajan, jolloin kelailin itsekseni, mitä tapahtui, mistä puhuttiin ja minne ollaan menossa. Nyt kuitenkin muutaman päivän jälkeen on aika kertoa teillekin tuosta käynnistä.
   Paikalla oli kirurgi ja hammasortopedi. Aluksi he katsoivat purukalustoni läpi ja keskustelivat varsin yksimielisesti siitä, mitkä hampaat lähtee ja kuinka monimilliset ruuvit tonne leukaluuhun porataan. Oikeastaan tuon tsekkauksen jälkeen kirurgi lähti ja jäimme ortopedin kanssa vielä tsekkailemaan purukiskoni tilanteen. Tällä kertaa kulutus oli ollut niin tasaista, että akryyliä ei tarvinnut lisätä ollenkaan.
   Noiden jälkeen esitin omat kysmykseni ortopedille. Ensinnäkään en saa anestesiahoitaja-kummitätiäni mukaan nukutustilanteeseen. Kummitätini toimii leikkaussalissa Jämsässä anestisiahoitajana. Turvallisuusmääräykset ovat Jyväskylän keskussairaalassa kuitenkin niin tarkat, ettei ketään ulkopuolisia oteta edes nukutustilanteen ajaksi mukaan saliin. Tämä vetää mieleni apeaksi, vaikka osasin varautua moiseen vastaukseen. 
   Minulle tullaan laittamaan lisää hammasluuta leikkauksen aikana. Lisähammasluu pyrytään saamaan ensisijaisesti omasta leuastani. Jos oma hammasluuni ei riitä, sekoitetaan siihen keinoluuta mukaan. 
   Käytännössä kaikki maitohampaani ja huonokuntoiset rautahampaat poistetaan. Yläykköset jää ja ilmeisesti (?) myös päällystetyt neljä alaetuhammasta. Ainakaan kirurgi ja ortopedi eivät puhuneet niiden poistosta mitään. Jäin tosiaan käynnin jälkeen tätä ihmettelemään kovasti. Olen aina luullut, että alaetuhampaat lähtee. Mutta tarkistan tämän asian ensi käynnillä, joka on ilmeisemmin helmikuussa. Jos nämä neljä hammasta jäävät, olisi itsellä kova toive sen suhteen, että ne päällystettäisiin uudelleen. Muovipinta kun on jo hieman kellastunut. Olisi kiva saada valkoisemmat hampaat kuin mitä nämä nyt kymmenen vuoden "käytön" jälkeen ovat.
   Järkytys oli suuri sen suhteen, kuinka kauan leikkauksessa leukaluuhuni porattavien titaanijuurien luutuminen kestää. Minulle on joskus sanottu, että titaanin luutuminen kestää noin kuukauden verran. Ajattelin vielä varmistaa asian. Aika shokkiuutinen oli minulle, kun ortopedi sanoi, että minun kohdallani luutuminen kestää ainakin 6 kuukautta (!!!!!!). Syynä on se, että juurten lisäksi minulle lisätään sitä hammasluuta. Hammasluun luutuminen kestää nimittäin paljon kauemmin. Hampaiden kruunujahan ei tietystikään voida kiinnittää ennen juurten ja hammasluun kunnollista luutumista, se oli minulle jo ennestään selvää. Mutta kukaan ei ollut puhunut puolen vuoden odottelusta.
   Tuon puolen vuoden ajaksi minulle ei tehdä mitään erillisiä tekareita. Myös tämän kysäisin. Mennään siis alle kymmenellä hampaalla puoli vuotta. Tämä oli minulle erittäin suuri järkytys. Tietysti nyt kun järjellä ajattelee, luutuminen ei tapahtuisi ikinä kunnolla, jos leukaluun päällä olisi erilliset tekarit, jotka liikkuisivat. Mistään siltarakenteistakaan ei voi puhua, kun ei ole hampaita, joihin ne voisi kiinnittää. 
   Onneksi en lähtenyt kysymään harkkapaikkaa rippikoulutyöhön ensi kesäksi. Ensinnäkin olen varmaan tosi hurjan näköinen jonkin aikaa. En siis ulkonäöllisesti työkunnossa. Turvotus on varmasti jäätävää, luulen, etten edes tunnista hetkeen itseäni peilistä. Toisekseen, tuo alle kymmenellä hampaalla eläminen puolen vuoden ajan tuntuu estetiikan ja syömisen kannalta tosi kovalta palalta kurkussa. Ehkei toi syöminenkään, kyllä sen varmaan jotenkin jaksaa. Mutta toi esteettinen puoli...
   Mulle ulkonäkö sinänsä ei oo koskaan ollut tärkein asia elämässä. Voin mennä kouluun meikittä ja tukka hujan hajan, jos aamu on ollut kiireinen. Mutta hampaat on olleet mulle iso asia. Tässä nyt mietin, haluanko näyttäytyä kesällä kellekään (ei nyt mietitä vielä edes syksyä) vai olenko vain täällä kotona Jämsässä sulkeutuneena piha-aittaani ja kirjoitan opinnäytetyön teoriaosuutta. Kuinka pitkään kasvoni ovat turvotuksen vallassa? Miltä puheeni kuulostaa? Uskallanko puhua muille kuin perheenjäsenille vai jäänkö vain häpeän valtaan? Vaikka asialle on hyvä selitys ja tilanne on väliaikainen, tää tuntuu älyttömältä tuomiolta. Että antakaa mun nyt tämä(kin) kestää. No, tuon ripariharkan suoritan sitten jossain muussa välissä, harkkaopen kanssa ollaan tästäkin vaihtoehdosta alustavasti puhuttu.
   Leikkauksen päivämäärästä ei vielä puhuttu mitään. Muuta kuin että toukokuussa. Kirurgi, joka näitä on paljon tehnyt, olisi puheittensa mukaan ilmeisesti halunnut vielä odottaa muutaman vuoden. Lopputulos olisi seitsemänkymppisenä varmaankin parempi, jos odotettaisiin mut kaksvitoseksi. Mutta musta tuntuu, ellen mä tee tätä nyt, en kykene tähän ikinä. Tässä on ooteltu niin monta vuotta, kierrelty ja käännelty. Mieluummin teen tän nyt, kun ei oo kuin vaan opiskelut hankaloittamassa tilannetta. Perheen ja töitten kanssa tää olisi paljon haastavampaa. Enkä mä tiedä, kestäiskö mun hampaat vielä niin monta vuotta. No anyway...leikkaus on nyt sitten toukokuussa. Tuskin ne lääkärit ja kirurgit ois suostunu tähän nyt, jos lopputulos olisi tosi huono. Tän on pakko onnistua. Niin mä kovasti uskon.
   Nyt oottelen helmikuulle aikaa röntgen-kuviin. Loppukeväästä on sitten aikaa psykologille, jonne saan toivottavasti useamman kuin yhden ajan. Tuli tätäkin kirjoittaessa sen verran kyyneleitä silmäkulmiin... 

Mutta jos positiivisesti ajattelee, saan toivon mukaan tänä vuonna joululahjaksi uudet hampaat! ;)

~ Roosa ~

Uuden vuoden toivotus

En ole välittänyt uuden vuoden juhlimisesta sitten yläkouluiän. En tiedä, mikä siinä on - olen kokenut uuden vuoden juhlimisen vaan jotenkin turhana. Tiedän, että on hiukan marttyyrimaista sanoa näin, mutta oman lisänsä tähän on varmasti tuonut se, ettei mulla ole ollut ketään muita kuin perheenjäsenet, joiden kanssa vuoden vaihtumista kilistellä. 
   Ehkä syynä tähän välinpitämättömyyteen on myös omanlainen ahdistus, minkä kätken pintani alle. En tiedä millä tuurilla kaikki elämäni kriisit ovat monena vuonna painottuneet loppusyksyyn: terveysongelmat, ihmissuhteiden katkeamiset sun muut. Vuoden vaihtuessa olen yleensä uuden kynnyksellä ja stressaan tulevasta todella paljon - varsinkin kun monilla on tapana vielä toivottaa parempaa uutta vuotta. 
   Kukaan ei voi oikeasti tietää, millainen omasta tai lähimmäisen vuodesta tulee. Siitä voi tulla parempi kuin edellisestä tai siitä voi tulla huono, pahimmassa tapauksessa tosi huono. Sen näkee vasta elämällä. 

Olen kokonaisuutena tyytyväinen kuluneeseen vuoteen. Alkuvuodesta en tosin juurikaan muista mitään, mutta se kertoo siitä, että tekemistä koulun kanssa riitti. Koulu ja opinnot ovat kuitenkin tuoneet stressistä huolimatta paljon iloa, naurua ja upeita ihmisiä elämääni. Eli muistamattomuudesta huolimatta ei pidä luulla, että alkuvuosi olisi ollut pelkkää tuskaa ja hikeä täynnä - se oli täynnä tavallista opiskelija-arkea. Ja tavallinen arki on mielestäni parasta.
   Kesällä pääsin kokeilemaan siipiäni työelämässä, seinäjoen alueseurakunnan kesätyöntekijänä. Kahdella poikaleirillä ja kahdella rippileirillä pääsin rakentamaan työminääni. Tapasin upeita nuoria ja työkaverit olivat mukavia. Sain paljon neuvoja tulevaan sekä rutkasti kehuja. Loppukesästä uskalsin jopa myöntää itselleni, että kyllä mä osaan. Olen tosi kiitollinen tuosta työkesästä. Varsinkin Ahvenanmaalla koettu rippileiri ihmisineen tulee jäämään sydämeeni ikiajoiksi. Voi kuinka hämmentyneen siunattu olo on tuosta Saaristoriparista.  

Loppukesästä oli onneksi kuukauden verran aikaa pelkästään lomailua varten. Tuo kuukausi oli yllätyksekseni jopa liiankin pitkä aika olla ilman kummempia aikatauluja ja deadlineja. Niinpä koulun jatkuminen ja tutorointitehtävien alkaminen tulivat just sopivaan paikkaan. 
   Syksy menikin sitten jopa liiankin nopeasti. Tiesin etukäteen, että syksy tulee olemaan rankka. Niinpä puolessa välin syyslukukautta tein tietoisen päätöksen: en stressaisi turhista. Menin koulutehtävä kerrallaan ja luotin vain siihen, että kaikki tulee hoidettua ajallaan. Niinhän tulikin. Olen tuohon stressaamattomuus-päätökseeni näin jälkikäteen ajateltuna äärimmäisen tyytyväinen. En olisi muuten välttämättä jaksanut. Ehkä alitajunta tiesi, että elämä tulisi minua muilla osa-alueilla pyörittämään ihan 6-0. Mutta nyt se pyöritys on ohi - selvisin.
   On loppuvuosi ja olen jälleen uuden kynnyksellä. Toivoen, että tuleva vuosi olisi parempi, mutta ymmärtäen sen, ettei elämää voi käsikirjoittaa juuri mitenkään etukäteen.

Niinpä en toivota teille lukijoille parempaa uutta vuotta. En oikeastaan onnellista uutta vuottakaan. Sen sijaan haluan sanoa teille seuraavaa:

Elä jokainen vuoden 2016 päivä koko voimallasi. Naura kun naurattaa, itke kun itkettää ja hymyile leveästi kun siihen on aihetta. Älä piilota tunteitasi tai etenkään kiellä niitä. Sillä juuri silloin, kun tunteiden annetaan nousta pintaan sellaisina kuin ne tulevat, on ihminen aidoimmillaan. 
    Astu rohkeasti eteenpäin silloinkin kun pelottaa. Sillä sä et voi tietää mitä saatat menettää, jos jäät. Mistä kaikesta voit jäädä patsi. Usko mua, rohkeus kannattaa.
   Sanoilla on valtava voima. Niinpä älä jätä huomiseen sitä, minkä voit sanoa toiselle jo tänään. Kannusta ja kiitä. Neuvo ja rohkaise. Sano jotain kivaa ja piristävää toisille silloinkin, kun ei edes tarvitsisi. Sillä koskaan et voi tietää, milloin se on liian myöhäistä. Kun laittaa hyvän kiertämään, saa siitä itsellensäkin ainakin palan takaisin. Ellei kaksikin. Niin...ja muista pyytää ja antaa anteeksi. Muista antaa anteeksi myös itsellesi.
   Älä pelkää sitä, että mokaat. Tai että jotain menee rikki. Sä selviät kyllä. Ilman noita elämän säröjä me ei koskaan voitaisi jatkaa matkaa viisaampina eteenpäin. Äläkä etenkään kadu noita elämäsi synkimpiä päiviä ja sirpaleita. Siinä, että uskalsi ja epäonnistui, ei ole mitään kaduttavaa. Usko tämäkin: enemmän sä olisit katunut, jos et olisi uskaltanut laisinkaan. Muista, että niin kauan kuin on elämää, on aamuja ja uusia alkuja. 
   Tee aina välistä jotain hauskaa ja rentouttavaa - vaikka useamminkin. Työt tai opiskelut eivät nimittäin lopu niitä tekemällä. Sitä jaksaa yllättävän paljon enemmän, kun tekee välillä jotain, mistä tykkää.
   Unelmoi ja isosti. Unelmat eivät kuitenkaan ole tehty pelkästään haaveiltaviksi. Joten entäpä jos uskoisit niihin ja tekisit jotain niiden saavuttamiseksi. Ei olemassa yhtäkään niin suurta unelmaa, ettei sitä voisi tavalla tai toisella saavuttaa. Muttei ole olemassa myöskään yhtään niin pientä haavetta, ettei se olisi toteuttamisen arvoinen. Anna vain palaa! 
   Ja viimeiseksi - muista hengittää!

Tule vain vuosi 2016, mä oon valmis!

~ Roosa ~

  

Kohta se on menoa...

Huomenna se on. Päivä, jonka kohdalla kalenterissa lukee tuomio. Tuomio kello kahdessatoista. Huominen on se päivä, jota olen toisaalta odottanut läpi syksyn, toisaalta jännittänyt. Toisaalta se on myös päivä, jonka jälkeen olen niin paljon viisaampi. Huomisen jälkeen mitään ei voi peruuttaa, vaan kaikki alkaa vyöryä vääjäämättä kohti. 
   Huomenna on hammaslääkärikäynti Jyväskylään. Tapaan siellä hammaslääkärini lisäksi ainakin kirurgin, ehkäpä myöskin teknikon ja hammasortopedin. Juttelemme tulevasta leikkauksesta, sen kulusta ja ajankohdasta. Mutta myöskin siitä, mitä kaikkea ennen tuota leikkausta tulee tapahtumaan. 
   Viime aikoina tuo leikkaus on ollut mielessäni useastikin, milloin enemmän ja milloin vähemmän. Tiedän, että en voi odottaa kauempaa, mutta silti tuo leikkaus vaatii minulta itseltäni älyttömästi henkistä kanttia, valmistautumista ja rohkeutta. Ehkä se on myös omanlaistaan outouden tunnetta siitä, että tämä alkaa olla loppusuoralla. Valmistautumista luopumisen tunteisiin?
   Leikkauspelkoni tai ehkä nyt tarkemmin ajateltuna nukutuspelkoni vaatii muutaman psykologikäynnin. En häpeä myöntää sitä, kuinka paljon tuo leikkaus ja sen mukana tuoma nukutus pelottaa. Viime kerralla itkin vuolaasti, kun jouduin muistelemaan viimeisimpiä nukutuskertojani viiden vuoden takaa. Eli kyllä, ne ylöskirjatut toiveet psykologin luona käymisestä eivät ole tiedoissani turhaan. Tästä nukutuspelosta aion tehdä vielä erillisen postauksen, koska uskon sen juontavan juurensa monestakin eri asiasta, ei ainoastaan muutamasta viimeisestä nukutuskokemuksestani. Samalla tuosta pelosta kirjoittaminen auttaa mua matkalla kohti lekurin veitsen kohtaamista - tai anestisiahoitajan piikin. Kyllä, tähän aiheeseen vielä palataan (varmaan useammastikin kuin kerran).
   Näin viime yönä unta, että hammaslääkärin vastaanottohuoneeseen oli tuotu iso liitutaulu. Siellä oli hirveät suunnitelmat ja piirrokset tulevasta operaatiosta sekä tietysti ylimpänä leikkauksen päivämäärä. Se oli 4.4.2016. Toivottavasti kuitenkin vasta lähempänä toukokuuta tai vasta toukokuussa, niin ei tarvii olla pois lähiopetuksesta. :D 
   Tänään kirjoitan varmaan vielä listan kysymyksiä, johon toivon saavani vastaukset viisaammilta. Sillä lopulta kuitenkin tämä epätietoisuudessa eteenpäin kahlaaminen kuluttaa älyttömästi. Tieto tuo ehkä tuskaa, mutta ainakin tiedän, mitä tulee tapahtumaan. Helpottaa paljon, kun tietää mihin ja millaiseen juttuun sitä on ryhtymässä. 
   Huomenna se siis on, tuomio. Jännitän, mutta kuitenkin odotan...tästä se lähtee, olin valmis tai en.

Palailen viisaampana sitten kertomaan, mitä kuulin. 

~ Roosa ~

   

Sisulla

  
Meillä on ollut perheen kesken yksi jouluperinne siitä lähtien, kun minä aloin muistamaan paketein jouluisin perheenjäseniäni. Aattoaamuna kuusen alla odottaa minun pakettini sekä vanhempieni ostamat joululahjat meille lapsille (yksi jokaiselle). Loput lahjat tulevat sitten pukin matkassa aattoiltana. Vuosien varrella myös veljet ovat alkaneet muistaa meitä muita perheenjäseniä pienin paketein ja siskot omine askarteluineen. Tänä vuonna aattoaamuna lahjoja olikin melkoinen kasa kuusen alla odottamassa. Vanhempien kuusenaluslahjasta minulle paljastui kirja. Kirja, jonka saaminen ei olisi voinut osua parempaan ajankohtaan.

"Sisu alkaa sieltä, missä sinnikkyys loppuu."

Tässä teoksessa eri suomalaiset henkilöt kertovat oman sisutarinansa ja määrittelevät siten sen, mitä sisu on. Sisu kun on käsitteenä varsin suomalainen - sitä ei ole kyetty kääntämään edes englanniksi. Vaikka ilmiönä sisukkuus on tunnettu myös maailmalla, sanaan "sisu" kätkäytyy jotain uniikkia, jotain varsin suomalaista.
   Äiti sanoi, että kirja tuli OAJ:n kautta hänelle (unohti peruuttaa kirjapaketin) ja hän tiesi heti, että tämä kirja olisi minua varten. Minulle, jos kenelle se sopisi. Äiti ei ollut varmasti väärässä.
   Niin kuin olen jo sanonut, tämä syksy on ollut rankka. Ehkä enemmän päänsisäisesti kuin fyysisesti. Tämä syksy on ollut melkoinen matka omaan itseensä: mistä tulen, minne olen menossa? Mitä mä haluan? Mitkä piirteet ovat luovuttamaton osa minua, missä pitäisi kehittyä? Keneen luotan? Ketkä säilytän elämässäni, keihin otan etäisyyttä?
   Mun elämässä on ollut paljon risteyskohtia, jotka ovat muuttaneet elämän suuntaa. Jos ne eivät ole koetelleet, niin ainakin ne ovat pistäneet miettimään. Elämääni on kuulunut paljon ihmisiä, joiden olen luullut jäävän elämääni. Valitettavasti vain pieni osa heistä jatkaa edelleen matkaa kanssani. Sielunystäviä on vielä vähemmän. Ja yhden heistä jouduin saattelemaan viimeiselle matkalleen lähes neljä vuotta sitten. Elämä ei ole todellakaan ollut mustavalkoista, vaan oman itseni kohdalla se on sisältänyt myös kaikki harmaan eri sävyt.
   Mua on aina sanottu sisukkaaksi. Roosa ei koskaan luovuta, ei ikinä. - niin voi kuulla monen suusta. Myönnän sen itsekin; välillä huomaan itsestäni löytyvän sellaista voimaa, jota en ikinä ajatellut sisältäväni. Monen monta kertaa olen ollut ahtaassa putkessa näkemättä valoa toisessa päässä. Kuitenkin olen jollain ihmeen voimalla päässyt ulos vapauteen. Sisukkuutta ei ole nimittäin ole ollut jäljellä yhtään, ei enää oikeastaan voimiakaan millä päästä taas jaloilleen. Ei välttämättä edes halua. Mutta sisua on ollut.

"Sisu kätkeytyy usein miltei tyynen pinnan alle. Sisu ei välttämättä näykään päällepäin. Suurin osa ihmisistä on sisukkaita ja rohkeita, kun heidän on pakko ja selviytyminen riippuu siitä."

Pakko, kun on pakko olla sisukas. Nousin kouluun yläasteella, vaikka kolme luokkani poikaa saivat minut voimaan erittäin pahoin. Vaikka joinain päivinä tuntui siltä, ettei ollut oikeastaan ketään, kenen luokse mennä juttelemaan ja hengailemaan, nousin, söin, pukeuduin ja lähdin kouluun. Koska oli pakko. Jokin pakotti minut liikkeelle ja kulkemaan läpi sen sumuisen yläkouluajan. Se ei ollut äiti tai isi, se oli sisu. Ilman tuota sisua en olisi selviytynyt. En tiedä, mistä sitä riitti niin moneksi aamuksi (varsinkaan kun en kasiluokasta muista mitään), mutta ilmeisesti sitä oli kuitenkin tarpeeksi, koska olen vielä tässä.
   Nykyisyyteen ja lähimenneisyyteen palatakseni...tällä hetkellä päässä pyörii miljoona eri ajatusta ja tunnetta, joista oikein yhdestäkään en saa kiinni. Olen soittanut monta itkuista puhelua syksyn aikana Merjalle. Muutaman kerran Merja on puhelun lopussa kysynyt, selviänkö tai pärjäänkö minä. Olen vastannut, että minun on pakko. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Vaikka tekisi mieli luovuttaa, jokin pieni ääni sanoo, että sinun on pakko seviytyä ja jatkaa elämää. Sä pääset yli. Koska sun on pakko.
   Kaikki tämä voi kätkeytyä ja usein kätkeytyykin peilityynen pinnan alle. Vedän kasvoilleni hymyn, vaikkei hymyilyttäisi. Kysyn toisten kuulumiset, vaikkeivät ne välttämättä kiinnostaisi. Kerron, että menee hyvin, tai ainakin, että tässähän tämä. Vaikkei se niin olisikaan. Kaiken lisäksi autan enemmän muita hätään joutuneita, vaikka ensin minun pitäisi auttaa itseäni. Mutta sisukas ihminen luottaa siihen, että oma minä voi odottaa hetken. Että sisua löytyy vielä huomennakin, jos tänä iltana toinen kaipaa apua. Vasta päästyään pahimman yli sisukas ihminen myöntää ne tulenlieskat, joiden läpi on kulkenut. Itsellensä sekä niille, jotka eivät ole asiasta olleet millään tavalla tietoisia. Eli suurimmalle osalle ihmisistä. Sisukas ihminen ei halua huolestuttaa liian montaa läheistään. Vain niille hän kertoo, jotka hänet oikeasti tuntevat. Joiden hän tietää pystyvän auttamaan hänet sekunnista seuraavaan, kun omat voimat ovat hetken aikaa lopussa. Siitä eteenpäin hän jatkaa taas sisulla. Muuta kun ei ole jäljellä.

"Sisuun liittyy aivan olennaisesti se, että onnistuaksen täytyy uskaltaa epäonnistua."

Kun valitsee kahdesta toisen tai kun ylipäätään tekee omaan elämään vaikuttavia päätöksiä, täytyy myös muistaa kolikon kääntöpuoli - kaikki ei välttämättä menekään niin kuin suunnitteli. Voi olla, että herään kahden kuukauden kuluttua ojan pohjalta tai sitten kävelen parrasvalojen loisteessa. On uskallettava, vaikka pelkää.

    Pelko kuuluu elämään, mutta sille ei saa antaa liikaa valtaa. Itse jopa sisuunnun entistä enemmän, jos pieni pelko kulkee mukana takataskussa. Pelko on hyvä renki, mutta erittäin huono isäntä. Nytkin taistelen tuon pelon kanssa, jotta pääsisin eteenpäin elämässäni. Jotta saisin kurottua ison kuilun elämässäni umpeen tai edes hypättyä sen yli.

   Epäonnistuin, mutta jos jotain hyvää etsii, ainakin uskalsin. Uskalsin, vaikka tiesin voivani epäonnistua. Nyt täytyy enää kerätä rohkeutta ja uskallusta, jotta joskus voisin onnistua.

"Niin kauan kuin on elämää, on aamuja ja uusia alkuja."

Viimeiset kolme päivää ovat olleet raskaimpia. Olen saattanut vain maata sängyssä ja kietoutua sekalaisiin ajatuksiini. Mutta päivät ovat vaihtuneet iltoihin ja illat uusiin aamuihin alakuloisuudestani huolimatta. Ei siis auta jäädä tuleen makaamaan, vaikka lieskat välillä meinaavatkin kaataa minut uudestaan maahan. On jaksettava nousta yhä uudelleen pystyyn ja jatkettava eteenpäin. Pienin ja varovaisin askelin, mutta eteenpäin kumminkin. Jokin sisälläni sanoo, että tämän täytyi tapahtua. Että tämä kuului suunnitelmaan, joka joku päivä toteutuu kokonaan. Saan kyllä sen, mistä unelmoin, tavalla tai toisella. Nyt ei pidä lannistua, nyt ei sa menettää toivoaan. Jatka eteenpäin askel askeleelta, mutta muista olla itsellesi armollinen. Mua saa harmittaa, minä saan itkeä. Mutta en liikaa. Sillä jos jään vain märehtimään, onni ja elämä lipuu huomaamattani ohitse. Sitä en sentään halua. 

"Kun aivot ja sydän ovat linjassa jonkun asian saavuttamiseksi, sellaista ihmistä on aika vaikea pysäyttää."

Minä koin tuon hetken. Olen kokenut sen monesti, pienempienkin asioiden kohdalla. Aivojen ja sydämen asettaminen samaan linjaan vie oman aikansa ja panostuksensa. Se vaatii kysymyksiä ja niihin vastaamista. Se vaatii itsetuntemusta ja seikkailua oman elämäntarinansa sivuilla. Mutta se kannattaa. Olen henkisesti varustautunut muutaman kuukauden retkeen, jonka aikana oman elämän kuviot pitää suoristaa ja laittaa järjestykseen. On ehkä heitettävä konkreettisestikin asioita roskikseen, mutta ehkäpä juuri nyt on hyvä paikka tälle inventaariolle. Kun pöydän pinta on jälleen puhdas, olen valmis nostamaan pääni rohkeasti ylös, katse luotuna kohti seuraavaa maalia. Tuohon pisteeseen on vielä matkaa. Mutta en sentään ole niin pohjalla kuin kasi- tai ysiluokalla. Sain kiinni tukevasta oksanhaarasta matkalla kohti kuopan pohjaa ja tarrasin lujasti kiinni. Vuosia sitten en tehnyt niin, koska ei ollut voimia tai halujakaan moiseen. Mutta nyt tilanne on eri. Erona on se, että kuitenkin pohjimmiltani tiedän, mitä haluan. Enkä tuosta ajatuksesta luovu, vaikka mikä tulisi eteen.

Minä haluan elää. Kokea ne kaikki värit mustasta kirkkaan keltaiseen. Muuttaa harmaat väreiksi. Se ei varmasti tule olemaan jatkossakaan helppoa, mutta minä pääsen sinne, minne haluankin. Niin pääset sinäkin. Jos ei muulla, niin sisulla.

~ Roosa ~

Mistä tulee joulumieli?

Blogi on nyt saanut suurin piirtein ulkoasunsa uuteen uskoon. Sivupalkin kuvat pitäis vielä päivittää kunnolla, mutta ne ehtii sitten joulun jälkeen säätää loppuun. Nyt on nimittäin aika vielä hetkeä ennen aattoa aikaa kerätä joulumieltä sisimpäänsä. Minulle joulumieli syntyy näistä:

Nyt jätän koneen kolmeksi päivää ja toivotan teille blogini lukijoille ihanaa ja rauhallista joulua!

~ Roosa ~

Ulkoasu elää

Päivittelin tossa banneria, mutta tekstien osalta joudun vielä hiukan sääteleen fontteja sekä niiden kokoa ja paikkoja. Myöskin blogin taustat sun muut voivat muuttua (ja todennäköisesti muuttuvatkin). Kärsivällisyyttä siis sinne - eiköhän tää tästä huomisiltaan mennessä! :)

~ Roosa ~