Pahin, mutta kuitenkin se kaikista tärkein

Olin tässä ystävilläni istumassa iltaa. Juttelimme perheistämme ja siitä, kuinka tärkeää se on, että on perhe ja sen jäsenet, joita rakastaa. Tästä syntyi innostus ja halu kertoa jotain perheestäni ja sen jäsenistä tänne bloginkin puolelle.

   Alkuun todettakoon, että olen tehnyt tietoisen päätöksen jo blogini alkutaipaleella, etten perheenjäsenteni nimiä täällä kertoile. Veljiltä olen kysynyt luvan kuvien käyttämiseen blogissa, samoin äidiltä. Joskus olen jonkun satunnaisen kasvokuvan julkaissut pikkusiskoistani, mutta varsin pian tein sen linjan, etten halua tehdä siskoilleni some/internet-identiteettiä valmiiksi. He saavat tehdä sen itse sitten joskus. Siskoistani täällä tullaan jatkossakin näkemään harvakseltaan takaapäin otettuja kuvia tai vastaavia, joissa omanlaisensa "koskemattomuus" säilyy. Vesileimoista tuskin tarvitsee puhua, ne länttään aina kuviin, joissa on itseni lisäksi muita henkilöitä, esimerkiksi perheenjäseniäni. Mutta mennään tämän teoriaosuuden jälkeen asian äärelle.

    Miksi perheeni on minulle niin tärkeä? Tiedostan nimittäin senkin puolen, ettei ikäisilläni välttämättä näin ole. Miksi minun kuului tulla osaksi tätä perhettä?

1. Saat olla oma itsesi.  

Hyvinä ja huonoina päivinä. Jos ärripurri puraisi nilkasta, saat huutaa ja ärsyyntyä (muistathan toki pyytää anteeksi). Jos taas Naantalissa paistava aurinko tavoittaa sinut, anna vain loistaa.

2. Jokainen on oma persoonansa. 

Meistä lapsista ei olla kasvatettu identtisiä. Meidät on huomioitu yksilöinä. Vaikka paljon meistä lapsista löytyy samaa, tavoiltaan, luonteenpiirteiltään kuin ehkä ulkonäöllisestikin, meillä on silti omat nimet. Ja sotut. Me olemme silti erillisiä ihmisiä, joita arvostetaan omina itsenään. Niin ja myös meidän vanhemmiltamme löytyy omat sosiaaliturvatunnuksensa...ja pankkitilinsä. ;)

3. Toisen ilo on sinun ilosi ja surunkin voi puolittaa. 

Jos jonkun päivä ylitti odotukset, postissa tuli hyväksyntä musiikkiopistoon tai onni potkaisi työpaikalla, meistä jokainen on iloinen toisen puolesta. Jos ei nyt halaten, niin ehkäpä sitten hymyillen tai kivojen sanojen siivittämänä. Sama pätee myös vastakkaisissa tapauksissa. Mieleeni muistuu tilanne pari kevättä sitten. Veljeäni oli kohdannut vääryys ja epäoikeudenmukaisuus. Koko perhe oli siitä järjettömän surumielinen. Mutta yhdessä asian jakaen ja taistellen selvisimme - ja saimme asian myös korjattua oikeille raiteilleen.

4. Meidät on opetettu säästämään.  

Penniä on tässä perheessä osattu venyttää. Tai euroa. Serkusparvessa sekä pikkuserkusten kesken vaatepussit ovat vaihtaneet omistajaa säännöllisin väliajoin ja suurin piirtein jokainen on tiennyt, kenen vuoro on seuraavaksi saada uusi älyluuri. Veljiltä löytyy myös omat säästönsä soitinhankintoihin ja voi sitä ilon päivää kun Thomannin paketti viimein saapuu perille. Itse sitä osaa budjetoida oman tilinsä saldon joka kuukausi sekä miettiä etukäteen, mihin sitä tässä kuussa voi satsata, mistä pitää pihistää. Tiukilla ollaan oltu, mutta kertaakaan ei olla eletty yli varojen. Uskon, että meistä jokaisesta lapsesta kasvaa kelpokansalaisia rahankäytön suhteen. Tässä perheessä osataan olla pieneen tyytyväisiä - ja miksi surkutella? Aina on löytynyt puhtaita vaatteita, urheiluvarusteet koululiikuntaan, ruokaa jääkaapista...eli kaikki tarvittava. Ei kai sitä ihminen enempää tarvitsekaan.

5. Huumori. 

Tässä perheessä kukkii välillä mitä omalaatuisemmat huumorin kukkaset. On omat sanonnat, pikkusisko, jonka näyttelijän lahjat ovat täysin omaa luokkaansa, pientä naljailua toisen kustannuksella...muun muassa ilman näitä en selviäisi tästä elämästä. Jos nauru ei pidennä ikää, niin ainakin se tekee siitä joskus helpomman kantaa. Ja mikäs sen parempaa kuin nauraa räkättää yhdessä rakkaiden kanssa!

6.  Et ole koskaan yksin. 

Tai ehkä 15 minuuttia tiettyyn aikaan iltapäivästä. Kotona on yleensä aina joku, jonka kanssa jutella, syödä, pelata tai katsella telkkaria. Mutta mahdollisuus on myös olla eri kerroksessa tai talon eri päädyissä omassa rauhassa. Aina ei tarvita katsekontaktia tai sanoja. Joskus tieto toisen läsnäolosta voi riittää. Itse asiassa aika useastikin.

7. Paljon yhteistä aikaa. 

Tämä on luonteva jatko edelliseen. Siihen nähden, että perheessämme on seitsemän henkeä, iskä tekee vuorotyötä, äiti päivätyötä (ja opintoja), minä asun muualla ja muilla sisaruksilla on koulunsa ja harrastuksensa, vietämme paljon aikaa yhdessä. Ruoka syödään saman pöydän ääressä ja iltaisin katsellaan telkkaria samalla sohvalla istuen ja loikoillen. Minä pääsen tästä tietenkin osalliseksi vain silloin, kun olen kotipuolessa käymässä. Paljon vanhempia on viime aikoina harmituttanut, kun yhteistä aikaa on niin vähän...mutta uskallanpa väittää, että vietämme silti paljon enemmän aikaa yhdessä kuin joissakin ydinperheissä.

8. Kotityöt.

Niistä ei ole kukaan päässyt sluibailemaan. Varsinkaan vedoten "naisten ja miesten töihin". Eihän se vessanpesu tai viikkosiivous ole aina mukavalta tuntunut, mutta luulisi niin vasaran kuin lattiamopinkin pysyvän meistä jokaisella kädessä, kun omilleen päästään. Terveisin, vessan hajulukon kuukausi sitten hoidellut.

9. Rajat.  

Meillä on aina ollut selkeät säännöt, rajat ja seuraukset. Joskus ainakin minun kavereistani on tuntunut siltä, että meillä on ollut liiankin tiukka kasvatus. Mutta nyt itse aikuisena voin todeta, että ei kyllä ollut. Meillä on säännöt, jotka on laadittu mitä aidoimmalla rakkaudella meidän lasten parhaaksi.

10. Rakkaus. 

Sitä ilman meistä kukaan ei ole jäänyt sanktioista ja kotitöistä huolimatta. Sitä osoittavat meistä kaikki toisilleen omine, persoonallisine tapoineen. Eikä rakkaus onneksi lopu, vaikka se välillä läikkyisi yli.

Lisäksi paljon muita onnen palasia. Mitkä jutut tekee sun perheestä sen rakkaimman ja tärkeimmän?

~ Roosa ~

   

Joululomalle kotipuoleen päästyäni haluaisin...

...nukkua myöhään

...lukea kirjan

...unohtaa aikataulut

...käydä lenkillä, useasti

 ...nauraa 

...sään salliessa laskea pulkkamäessä

...pelata yhden päivän aikana mahdollisimman monta lautapeliä lävitse perheenjäsenten kanssa

...kirjoittaa blogia

...muistaa jälleen, kuinka hienoilla asioilla ja ihmisillä minua on siunattu

...päättää päivät iltasatuun pikkusiskojen kanssa

...nähdä ystäviä

...ettei tarvitse lähteä uutena vuotena jonnekin katsomaan raketteja

...vaan sen sijaan leipoa pizzaa

...tehdä jotain ihan vain päähänpistosta

...edetä jonkin verran opinnäytetyön tekemisessä (juhlapyhien jälkeen)

...saada inspiraation

...hiljentyä ja nauttia joulun tuomasta rauhasta

...ihan vain OLLA

Kohta pääsen näitä toteuttamaan, sillä huomenna isi hakee mut Keski-Suomeen kolmeksi viikkoa. Mitä te haluaisitte tehdä joulunaikaan?

~ Roosa ~

Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää

Tiedättekö, millaisia ihmisiä arvostan? Tai jos mun käskettäisiin valita yksi luonteenpiirre, mitä vaadin toiselta, jotta hän voisi olla lähemmin osana elämääni, mikä se olisi? Mistä kaikesta olisin valmis luopumaan, jotta kaikkein tärkein säilyisi? 
   Rehellisyys. Kaikki muu saa jäädä veneestä pois, kunhan tuo luonteenpiirre säilyy matkassa mukana. Miksi? Koska ilman rehellisyyttä ei ole luottamusta, ilman luottamusta ei ole yhdessä jaettuja arkoja, kipeitäkin elämän tuomia salaisuuksia. Ja ilman näitä ei ole ymmärrystä, eikä mitään muutakaan. Kaikki pohjautuu rehellisyydelle, valheen vastakohdalle.
   Harvassa ovat ne ihmiset, jotka jaksavat yhä uudelleen nousta pystyyn tuhansien kaatumisten jälkeen vaikka usko tulevaisuuteen olisi kuinka hatara tahansa. Myönnän itsekin lukeutuvani tähän kastiin, joka nousee sieltä tulen keskeltä makaamasta, kokoaa itsensä jälleen kerran ja jatkaa matkaa. Mutta silti voin sanoa olevani tuhat kertaa ylpeämpi niistä ihmisistä ympärilläni, jotka ovat tehneet saman omalla käsikirjoituksellaan. 
   Ja kun ihmissuhteista on kysymys, ei mielestäni riitä, että on rehellinen sille toiselle osapuolelle. Pitää pystyä olemaan rehellinen myös itselleen. Totuuden myöntäminen saattaa satuttaa, mutta pidemmän päälle enemmän tuhoa tuo se, että tekee vastoin oman sydämensä tahtoa. Jos petkuttaa omaa sydäntään, ollaan kaukana rehellisyydestä, kaukana kaikesta hyvästä. 
   Pelkuruutta ei ole se, että päättääkin kääntyä takaisin kohti lähtöpistettä. Pelkuruutta ei ole se, että takaisin risteykseen tultuaan päättääkin lähteä kulkemaan sittenkin sitä toista polkua pitkin. Pelkuruutta se ei ole varsinkaan siinä tapauksessa, jos (ja kun) myöntää sen ääneen myös toiselle. Tiedättekö, miksi sitä sitten sanotaan? Rohkeudeksi, suureksi rohkeudeksi. 
   Ja jos tällainen ihminen on osana omaa elämää, pitää siitä olla vähintäänkin kiitollinen. Ajatus siitä, ettei nämä palat sopineetkaan tähän palapeliin, voi ja saakin harmittaa. Mutta mikäli itsellä on yhtään selkärankaa tai kasvoja jäljellä, ymmärtää sydämessään sen, mitä silmät eivät näe. Sillä vain omalla, rehellisellä sydämellään voi nähdä oikein ja katsoa silti valoisasti kohti tulevaa. Eihän sitä ajatusta palapelin kokoamisesta nimittäin tarvitse heittää kokonaan unholaan. Tilalle tarvitsee vain vaihtaa uudet ja oikeat palaset. 
   Tänä syksynä minä sain rinnalleni edellä kuvatun mukaisen ystävän. Ystävän, jonka rehellisyydestä ja rohkeudesta olen ylpeä. Joka omien sanojensa mukaan osaa olla täysi kusipää. Ystävän, joka on varmasti sitä. Mutta tiedän nähneeni kuoren alle ja osanneeni lukea rivien välistä. Siellä on paljon muutakin, jos vain osaa etsiä ja katsoa oikein. 
    Tai vaikkei olisikaan, siellä on se tärkein - rehellisyys.

Tämä syksy oli täynnä kiirettä, koulutehtäviä ja myllerrystä. Mutta silti voin sanoa, että tämä oli ehkä opettavaisin ja parhain syksy, minkä olen ikinä elänyt. 

~ Roosa ~

Kuvia lokakuun viimeiseltä päivältä

Käytiin lokakuun lopulla vaihtuneen hiustyylin johdosta vähän kuvailukeikalla Merjan kanssa. Kuvauspaikaksi valikoitui vanha, suljettu junaradan pätkä Jämsän Kellokalliolla. Löytyi siitä vierestä vähän järvimaisemaakin, jossa napattiin muutama kuva. Näistä ois ainakin jonkun kuvan tarkoitus päätyä blogin uuteen banneriin, joka on ollut ajatustasolla työstössä jo sieltä lokukuusta asti. Oliskos ehdotuksia kuvan suhteen? Muuten...löytykös teiltä toivomuksia myös uuden ulkoasun suhteen? Yksi vai useampi kuva banneriin, tummaa vai vaaleaa taustaa, jotain muuta..?

Mitäs ootte mieltä? Entä miltä uusi hiustyyli näyttää? Mun mielestä tuli taas tosi hyviä kuvia ja hiuksiinkaan en voisi olla tyytyväisempi (hyvästi päiväkodin täti -look). Halusin, että kuvista tulis sellaisia urbaaneja maisemiltaan ja valotuksiltaan ja sain haluamani. En voi taas kuin kiittää Merjaa näistä. Muutenkin Merja ansaitsee tältä kuluneelta 1,5 kuukaudelta ison halauksen ja kiitoksen. Elämä on ollut sellaista hullun myllyä, että edelleen oon päästäni pyörällä ja monta puhelua on tullut otettua Jämsän suuntaan. Mutta hyvä ystävä ei onneksi lähde viereltä, vaikka toinen meinaakin kaatua. Hyvä ystävä ottaa vastaan ja nostaa pystyyn. Mutta näistä avaudun sitten toisessa postauksessa sen verran kuin mitä katson tarpeelliseksi. 

Ihanaa joulukuun 15. päivää - aatelkaa, 10 päivän päästä on jo joulu! <3

~ Roosa ~

HENGISSÄ!

Tässä ei todellakaan pitänyt käydä näin...en voi itsekään uskoa, että oon ollut 1,5 kuukautta kirjoittamatta yhden yhtäkään postausta! Kun tulin syyslomalta takaisin omaan kotiin ja ahertamaan koulun pariin, niin ei siinä oikein ehtinyt henkeä vetää missään vaiheessa. Kuluneet viikot ovat siis kuluneet koulujuttuja puurtaessa. Eilen alkoi loma ja tämän päivän kärsinkin sitten migreenistä ja varsin sitkeästä sellaisesta. Vasta nyt iltaa kohden ja kahden lääkeannoksen jälkeen helpotti. Kiitos alitajunta näistä kivuista! ;)
   Elämässä ylipäätään on tapahtunut nyt tosi paljon kaikkea ja oon vähän itsekin pyörällä kaikesta tapahtuneesta. Olisi tosi paljon mistä kirjoittaa, mutta eihän niitä kaikkia voi yhteen postaukseen tunkea. Joten tekstiä kyllä olisi päässä kilometrikaupalla valmiina, kunhan tämä lähtee tästä taas rullaamaan...ja sehän lähtee! Nyt kun on joululoma, niin on aikaa keskittyä taas bloggailuun ja korjata tapahtunut virheliike.
   Multa jäi lokakuiset syyskuvailut Merjan kanssa päivittämättä kokonaan, voisin aloittaa huomenissa niistä. Tuli tosi hienoja kuvia, joista ois kiva lähteä vääntämään tänne blogiin uutta ulkoasua. Saatte vähän avittaa kuvien valitsemisessa. :) Lisäksi ois kerrottavaa hammasprojektiin liittyen, ylipäätään omasta voinnista ja muista henkilökohtaisen elämän jutuista sekä joulusuunnitelmista.
   Lähden siis kirimään tätä blogikuilua umpeen...toivottavasti ootte kuitenkin pysyneet mukana. Bloggailua ei oo missään nimessä tarkoitus lopettaa, joskus elämä vaan pääsee yllättämään ja tänä syksynä se yllätti mut koko voimallaan, vaikkakin ihan positiivisesti! :)

Tästä tää lähtee, rupean tekeen postauksia, joten etteköhän jo huomenna saa uutta tekstiä lueskeltavaksi!

~ Roosa ~

  

Sanat, jotka satoivat paperille

Joskus tulee sellainen hetki. Niin kuin muutama päivä takaperin. Hetki, jolloin on pakko ottaa kynä ja paperia esille ja antaa sanojen tulla. Vaikka kello lähentelisi puolta yötä. Tässä postauksessa siis ajatuksia perjantain ja lauantain väliseltä yöltä. Ajatukset nousivat pinnalle Vain Elämän ja Sannin päivän pohjalta.

Mieleen tulee hetkiä yläkoulusta ja lukioajoilta. Hetkiä, jolloin ihminen on murrettu, uudelleenrakentuva minäkuva särjetty ja heitetty itsetunnon kanssa samalle roskalavalle. Kun se ihastuminen tuntui väärältä, suorastaan rikolliselta. Kaipa sitä tuli myös mietittyä, että jos mä vain ihastun ja rakastun väärällä tavalla. Ehkä mussa on rakennusvirhe siinä kohtaa. 

   Myöhemmin elämässä on ollut kausia, jolloin olo on ollut näkymätön. Elämä on rullannut eteenpäin, mutta skipannut mut - jättänyt bussipysäkille odottamaan seuraavaa autoa, jota ei koskaan tullutkaan. Ihmiset on kävelleet kaupungilla hymy huulilla, eikä musta ole tuntunut mitään. Onko mua edes nähty? Varmasti on. Mutta jos mä olisin katsonut katukuvaa, olisinko nähnyt itseäni? Tuskin.

Mun elämään on kuulunut paljon sielunystäviltä vaikuttavia henkilöitä. Sellaisia, joiden kanssa olen ajatellut pitäväni aina ja ikuisesti. Monta kertaa olen joutunut pettymään ja jättämään kaiken taakseni.. Vielä pahemmalta on tuntunut se, että taakse on jäänyt ihminen, joka kantaa minua mukanaan. Minua ja minun tarinaani. Se satuttaa. On vain täytynyt toivoa, että ne ihmiset ovat osanneet käsitellä tarinaani kunnioituksella, enkä törmää kuvitettuihin tarinoihin seuraavalla viikolla. Sillä minä itse en ole pystynyt jatkamaan.

   Epäitsekäs sydän ei kuitenkaan koskaan opi. Olen jaksanut uskoa ihmisiin uudestaan ja uudestaan. Kykenen löytämään ihmisistä jatkuvasti hyvää, vaikka mieli käskisi jo rikkomaan kaiken pieniksi palasiksi. Pyrin aina näkemään kuoren alle, näkemään ihmisen.  Ehkä tuo piirre on ollut onni: en ole ehtinyt kyynistymään.

   Epäitsekäs sydän jaksaa myös välittää ihmisistä - joskus liikaakin. Kun toisella on hätä, otan sen tosissaan. Kun kaveri soittaa ja pyytää avuksi kasaamaan huonekaluja, usein pesen samalla tiskit ja imuroin....vaikkei toinen pyytäisikään. Eikä tuollaiset johdu välttämättä siitä, että kaverilla on sotkuista. Se johtuu siitä, että haluan näyttää lähimmäisen rakkauteni toista kohtaan. Ajattelematta, että toisen pitää maksaa se takaisin seuraavalla viikolla. Varmaan hakisin kuunkin taivaalta, jos toinen sitä todella tarvitsisi ja nappaisin vielä pari tähteäkin kylkiäisiksi mukaan. Että niin, välillä pistää kyllä oikeasti naurattamaan tää mun "Roosa-äiti"-vaihteeni. 

Viime aikoina olen törmännyt sanoihin "En mä saisi valittaa, kun sulla on tuo vamma ja välillä kipuja muille asti jaettavaksi." Se saa mut välillä vähän vihaiseksi. Kun mulla on mun ongelmat, muilla omansa, eikä niitä voi mitenkään verrata toisiinsa. Ei kenenkään elämää ole tarkoitettu samalaiseksi, muuten me ei voitaisi ikinä oppia toisiltamme mitään. 

  Vaikka elämä onkin omasta ja toisten mielestä heittänyt lokaa vähän turhankin paljon niskaan, en halua muuttua marttyyriksi. Samaan aikaan moni voi (ainakin blogin kautta) ajatella, että teen kaiken oikein. Marttyyrina tai pyhimyksenä en ole kuitenkaan koskaan halunnut esiintyä. Se ei sovi mun etiikkaan. Istuin iltapäivällä istuin kahvipöydän ääressä ja kohtasin kaksi ihmistä, joilla on ihan erilainen elämänkoulu takanaan kuin itselläni. Ja siltikään en voisi arvostaa enempää noita oman elämänsä sankareita. Vaikka minä olisin ja olenkin tehnyt elämässäni toisin, en ole täällä arvostelemassa ja tuomitsemassa ketään, koska itsekin olen vain erehtyväinen ihminen. Ihminen, joka tekee oman elämänsä virheitä.  

   Elämässäni kuin tulevassa työssäni (mikä se ikinä onkaan) haluan olla ennen kaikkea nöyrä. En "jeesustella" uskollani tai millään muullakaan tietämykselläni. Haluan käyttää sydäntäni, käsiäni ja korviani toisten auttamiseen. Vetää sen ihmisen pois ojasta - tai jos ei muuta, kävellä hänen vierellään siellä ojan pohjalla. Kyllä yhdessä tie takaisin valoon lopulta löytyy. 

Minun iloni ja aurinkoni löytyy toisten ihmisten hymystä ja naurusta. Ei omastani. Koska oma hymyni ja nauruni on toisten tuottamaa. Särjetty ihminen, joka jossain vaiheessa jo ajatteli puhaltaa pelin poikki, muuttuikin taas näkyväksi. Kai se haluaisi joskus edelleen syödä purkista ja katsella Netflixiä (jos sellaisen omistaisi). Mutta sitten se ihminen, nainen, tajuaa katsoaa peiliin. Näkee hetkeen ajan ne sirpaleet, joista hänet on koottu miljoonia kertoja uudestaan. Mutta näkee myös sen, mistä kaikesta on selvitty. Se nainen olen minä itse. En halua kostaa, katkeroitua tai etsiä virheitä muista. Haluan uskoa parempaan omassa ja muiden elämässä. Luoda uskoa muille ja samalla yhtä paljon itselleni. Uskoa siihen, että kaikella elämän tuomalla loskalla on tarkoituksensa. 

Ja että joku päivä saat sen, mitä et koskaan ajatellut saavasi. Sillä ihan tosi - sinä kuin minäkin olemme sen arvoisia.  

~ Roosa ~

 

Romahduksen jälkeen blogin pariin

Viime postauksen jälkeen ajattelin keskittyä loppuviikon opiskeluun ja palata sitten viikonloppuna kirjoittelemaan, olisihan mulla silloin mm. Jämsä-viikonloppu. Siitä saisi varmaan hyvin juttua aikaiseksi. Sitten kuitenkin tapahtui sitä ja tätä, joka sai pakan ei pelkästään sekaisin, vaan leviämään hallitsemattomaksi.

   Kerron kyllä kohtaamistani vaikeuksista, mutta en ole se, joka vuodattaa heti kaiken blogiin. Varsinkin viime viikkoina mun on tarvinnut selvittää ja käsitellä asiat ensin itse, ennen kuin olen voinut edes ajatella kertovani niistä mitään täällä.

   Välillä kysyn itseltäni, miksi ne ongelmat kaatuu niskaan aina yhtä aikaa? Miksei niiden välillä ole juuri koskaan sellaista tyyntä ja seesteistä aikaa, jolloin kaikki sujuu normaalisti? Mutta ei, jotenkin se vaan menee niin, että ne tulevat perätysten omilla vuoronumeroillaan paikalle lakisääteisistä kahvitauoista välittämättä.

    En oikeastaan muista, mikä tapahtui ensiksi. Se taisi olla se hammaspolin juttu. Kävin siellä OYSissa neurologilla leukojen ja päänsäryn tilanteen vuoksi. Oikeastaan vastaus oli se, minkä tiesinkin: uutta lääkitystä ei voida näillä lääkemäärillä aloittaa - varsinkin kun mun maksa-arvot on vähän koholla. Ei hälyyttävän paljon, mutta kuitenkin. Nyt oonkin pistäny Norflexin ja Voltarenin pannaan, yritän selvitä lämpö/kylmähoidolla päänsäryt lävitse. Tähän mennessä ihan hyvällä tuloksella - pakollisten lääkkeiden lisäksi kipulääkkeitä ei juuri mene. Mutta siis...neurologi käski olla edelleen yhteydessä Jyväskylään hammaspolille näissä särkyjutuissa.

    Varasin heti soittoajan mun hammaslääkärille, sain sen parin päivän päähän. Siinä puhelun aikana tuli semmoinen pommi, jota en ikinä ois uskonu kuulevani: 100%:sta varmuutta siitä, että mun hammashoidot vietäis loppuun Jyväskylässä ei ole. Vaikka 2014 tuli se päätös, että asiakas voi valita itse hoitopaikkansa, niin nyt oli kyse laskutusongelmista, kun kuitenkin asun eri shp:n alueella. Tuo päätös oli tullut 2 viikkoa ennen tuota puhelua, mutta mulle ei oltu ilmoitettu mitään! Oli siis ehdottoman hyvä, että varasin tästä mitään tietämättä sen soittoajan (!) - milloin mä muuten olisin saanut tästä kuulla? No, Jyväskylästä laitettiin sitten OYSille maksusitoumus, että mun hoidot jatkuisi Jyväskylässä. Hammaslääkäri kirjoitteli mm. protetiikasta ja hoitosuunnitelmista.

   Joku pieni ääni käski mun kuitenkin soittaa OYSin hammaspolille ja varmistaa, että maksusitoumus olisi tullut perille. Halusin myös itse perustella, miksi mun on hyvä jatkaa hoidot loppuun Jyväskylässä. No, maksusitoumus oli lähetetty jo hyvän aikaa sitten, mutta OYSissa ei tiedetty asiasta mitään!! Siellä vaan ihmeteltiin, että mikä ihmeen maksusitoumus, ei sellaisia tarvita. Hoitajat ja ylilääkäri olivat ihan päät pyörällä. Koska oli iltapäivä, en voinut soittaa enää Jyväskylän päähän. Se menisi aamuun.

   Silloin se pato murtui - olin täysin loppu. Tuona selvittely- ja jännitysaikana oli myös koulu/luokkamurheita niskassa: hieman kiristynyt ilmapiiri luokan kesken ja kasa ryhmätöitä, joiden suoritusajankohdat polttelivat hermoja. Neljän-viiden aikuisen ihmisen aikataulut on joskus aika hankala saada yksiin. Lisätään tähän vielä tutorointikiireet, omat tenttiin lukemiset sun muut opiskelun aikataulutukset. Pää ei vain kestänyt.

   Musta tuntui, ettei mikään mun elämässä ole kestävää tai pysyvää. Hammashoidot, joita olin pitänyt mun hoidon pysyvimpänä kulmakivenä, koulujutut ja aikataulut, jotka muuttuivat jatkuvasti, stressi siitä, miten ehdin käydä loput fyssarikerrat täyteen, saanko 15 kertaa ensi vuodelle (entä pohjalliset?), omien ystävien pahoinvointi...mihin mä pystyisin mun elämässä luottamaan? En jaksanut olla vammainen. Olin kyllästynyt sellaisena elämiseen...mieleeni tulivat vain koulutoverit, joilla ei ollut tietoakaan tällaisista ongelmista omissa elämissään. Olin kateellinen heille: he saivat elää miten halusivat, he eivät tienneetkään mistään isoista lääkemaksuista, fysioterapiakäynneistä, puhumattakaan pitkäkestoisista hammashoidoista ja niihin liittyvästä menettämisen pelosta. He eivät tienneet, miten paljon aikaa vamman hoitaminen vie - kun he nukkuivat päikkäreitään, tekivät kouluhommiaan tai tapailivat muita ystäviään, minä soittelin puheluita, täytin vammaistukihakemuksia, kävin fysioterapiassa tai muuten vain stressasin vammajuttuja. Luotan ajatukseen "jokaiselle niin paljon kuin jaksaa kantaa". Tuona hetkenä suorastaan huusin, kuka tässä on tehnyt laskelmointivirheen - en mä oikeesti jaksa! Monet olisivat mulle varmaan sanoneet, että itke nyt kunnolla, se helpottaa. Mutta kun mä en voinut edes itkeä...siitä saa migreenin ja noidankehä olisi ollut valmis.

    No, onneksi soitin tuona romahdusiltana ystävälleni. Hän pyysi kylään, laittoi kynteni, teki iltapalaa, katselimme Pocahontasta ja juttelimme. Se oli juuri sellainen irtiotto, mitä kipeästi kaipasinkin. Hetkeen ei tarvinnut miettiä kaikkia elämäni epävarmuustekijöitä, vaan sain vain olla - keskittyä johonkin ihan muuhun.

   Seuraavana aamuna soitin Jyväskylään, jossa ihmeteltiin, miten maksusitoumus ei ollut mennyt perille. Asia laitettiin siellä uudelleen tarkempaan käsittelyyn ja minun käskettiin olla murehtimatta - tulisin vain seuraavalle polikäynnille lokakuun lopussa. He hoitaisivat sen maksusitoumuksen.

   Nää stressinaiheet saattaa kuullostaa tällein mustaksi valkoiselle kirjoitettuna pieniltä ja mitättömiltä. Hammashoidot ja koulujutut, kyllähän ne kestää. En voi kuitenkaan avata noita koulujuttuja enempää, kyseessä on muitakin ihmisiä kuin pelkästään minä itse. Mua on stressannut ja itkettänyt todella paljon ja blogin kirjoittaminen on ollut tässä tilanteessa viimeisimpänä mielessä.

   Nyt - romahduksen jälkeen - haluan sokeasti luottaa, että tuo hammashoitojuttu kääntyy minun edukseni ja hoidot jatkuu loppuun Jyväskylässä. Kun noi leikkauskuviotkin toukokuulle oli alustavasti lyöty lukkoon ja olin aikatauluttanut  koulujuttunikin leikkauksen mukaan. En jaksaisi uusia hoitokuvioita, uutta paikkaa, uusia ihmisiä ja epävarmuutta siitä, milloin leikkaus voidaan toteuttaa OYSissa. Heidän henkilökuntansa pätevyyttä en epäile, mutta luottamuksen muodostaminen vie minulta vuosia. Varsinkin kun pelko leikkausta kohtaan on takaraivossa valmiiksi. Mun hoitokuviot on muuton takia vaihtuneet muutenkin ja ainut pysyvä on ollut Jyväskylän hammashoidot. En kestä ajatusta ilman niitä.

Siksi olen päättänyt, että päätös on positiivinen ja maksukuviot selvenee. Jos näin ei ole, sitten valitetaan. Mutta sitäkään ei mietitä nyt, vaan pidän peukkuja, että valittamiseen ei tarvitse ryhtyä. Pidättehän tekin?

~ Roosa ~