HENGISSÄ!

Tässä ei todellakaan pitänyt käydä näin...en voi itsekään uskoa, että oon ollut 1,5 kuukautta kirjoittamatta yhden yhtäkään postausta! Kun tulin syyslomalta takaisin omaan kotiin ja ahertamaan koulun pariin, niin ei siinä oikein ehtinyt henkeä vetää missään vaiheessa. Kuluneet viikot ovat siis kuluneet koulujuttuja puurtaessa. Eilen alkoi loma ja tämän päivän kärsinkin sitten migreenistä ja varsin sitkeästä sellaisesta. Vasta nyt iltaa kohden ja kahden lääkeannoksen jälkeen helpotti. Kiitos alitajunta näistä kivuista! ;)
   Elämässä ylipäätään on tapahtunut nyt tosi paljon kaikkea ja oon vähän itsekin pyörällä kaikesta tapahtuneesta. Olisi tosi paljon mistä kirjoittaa, mutta eihän niitä kaikkia voi yhteen postaukseen tunkea. Joten tekstiä kyllä olisi päässä kilometrikaupalla valmiina, kunhan tämä lähtee tästä taas rullaamaan...ja sehän lähtee! Nyt kun on joululoma, niin on aikaa keskittyä taas bloggailuun ja korjata tapahtunut virheliike.
   Multa jäi lokakuiset syyskuvailut Merjan kanssa päivittämättä kokonaan, voisin aloittaa huomenissa niistä. Tuli tosi hienoja kuvia, joista ois kiva lähteä vääntämään tänne blogiin uutta ulkoasua. Saatte vähän avittaa kuvien valitsemisessa. :) Lisäksi ois kerrottavaa hammasprojektiin liittyen, ylipäätään omasta voinnista ja muista henkilökohtaisen elämän jutuista sekä joulusuunnitelmista.
   Lähden siis kirimään tätä blogikuilua umpeen...toivottavasti ootte kuitenkin pysyneet mukana. Bloggailua ei oo missään nimessä tarkoitus lopettaa, joskus elämä vaan pääsee yllättämään ja tänä syksynä se yllätti mut koko voimallaan, vaikkakin ihan positiivisesti! :)

Tästä tää lähtee, rupean tekeen postauksia, joten etteköhän jo huomenna saa uutta tekstiä lueskeltavaksi!

~ Roosa ~

  

Sanat, jotka satoivat paperille

Joskus tulee sellainen hetki. Niin kuin muutama päivä takaperin. Hetki, jolloin on pakko ottaa kynä ja paperia esille ja antaa sanojen tulla. Vaikka kello lähentelisi puolta yötä. Tässä postauksessa siis ajatuksia perjantain ja lauantain väliseltä yöltä. Ajatukset nousivat pinnalle Vain Elämän ja Sannin päivän pohjalta.

Mieleen tulee hetkiä yläkoulusta ja lukioajoilta. Hetkiä, jolloin ihminen on murrettu, uudelleenrakentuva minäkuva särjetty ja heitetty itsetunnon kanssa samalle roskalavalle. Kun se ihastuminen tuntui väärältä, suorastaan rikolliselta. Kaipa sitä tuli myös mietittyä, että jos mä vain ihastun ja rakastun väärällä tavalla. Ehkä mussa on rakennusvirhe siinä kohtaa. 

   Myöhemmin elämässä on ollut kausia, jolloin olo on ollut näkymätön. Elämä on rullannut eteenpäin, mutta skipannut mut - jättänyt bussipysäkille odottamaan seuraavaa autoa, jota ei koskaan tullutkaan. Ihmiset on kävelleet kaupungilla hymy huulilla, eikä musta ole tuntunut mitään. Onko mua edes nähty? Varmasti on. Mutta jos mä olisin katsonut katukuvaa, olisinko nähnyt itseäni? Tuskin.

Mun elämään on kuulunut paljon sielunystäviltä vaikuttavia henkilöitä. Sellaisia, joiden kanssa olen ajatellut pitäväni aina ja ikuisesti. Monta kertaa olen joutunut pettymään ja jättämään kaiken taakseni.. Vielä pahemmalta on tuntunut se, että taakse on jäänyt ihminen, joka kantaa minua mukanaan. Minua ja minun tarinaani. Se satuttaa. On vain täytynyt toivoa, että ne ihmiset ovat osanneet käsitellä tarinaani kunnioituksella, enkä törmää kuvitettuihin tarinoihin seuraavalla viikolla. Sillä minä itse en ole pystynyt jatkamaan.

   Epäitsekäs sydän ei kuitenkaan koskaan opi. Olen jaksanut uskoa ihmisiin uudestaan ja uudestaan. Kykenen löytämään ihmisistä jatkuvasti hyvää, vaikka mieli käskisi jo rikkomaan kaiken pieniksi palasiksi. Pyrin aina näkemään kuoren alle, näkemään ihmisen.  Ehkä tuo piirre on ollut onni: en ole ehtinyt kyynistymään.

   Epäitsekäs sydän jaksaa myös välittää ihmisistä - joskus liikaakin. Kun toisella on hätä, otan sen tosissaan. Kun kaveri soittaa ja pyytää avuksi kasaamaan huonekaluja, usein pesen samalla tiskit ja imuroin....vaikkei toinen pyytäisikään. Eikä tuollaiset johdu välttämättä siitä, että kaverilla on sotkuista. Se johtuu siitä, että haluan näyttää lähimmäisen rakkauteni toista kohtaan. Ajattelematta, että toisen pitää maksaa se takaisin seuraavalla viikolla. Varmaan hakisin kuunkin taivaalta, jos toinen sitä todella tarvitsisi ja nappaisin vielä pari tähteäkin kylkiäisiksi mukaan. Että niin, välillä pistää kyllä oikeasti naurattamaan tää mun "Roosa-äiti"-vaihteeni. 

Viime aikoina olen törmännyt sanoihin "En mä saisi valittaa, kun sulla on tuo vamma ja välillä kipuja muille asti jaettavaksi." Se saa mut välillä vähän vihaiseksi. Kun mulla on mun ongelmat, muilla omansa, eikä niitä voi mitenkään verrata toisiinsa. Ei kenenkään elämää ole tarkoitettu samalaiseksi, muuten me ei voitaisi ikinä oppia toisiltamme mitään. 

  Vaikka elämä onkin omasta ja toisten mielestä heittänyt lokaa vähän turhankin paljon niskaan, en halua muuttua marttyyriksi. Samaan aikaan moni voi (ainakin blogin kautta) ajatella, että teen kaiken oikein. Marttyyrina tai pyhimyksenä en ole kuitenkaan koskaan halunnut esiintyä. Se ei sovi mun etiikkaan. Istuin iltapäivällä istuin kahvipöydän ääressä ja kohtasin kaksi ihmistä, joilla on ihan erilainen elämänkoulu takanaan kuin itselläni. Ja siltikään en voisi arvostaa enempää noita oman elämänsä sankareita. Vaikka minä olisin ja olenkin tehnyt elämässäni toisin, en ole täällä arvostelemassa ja tuomitsemassa ketään, koska itsekin olen vain erehtyväinen ihminen. Ihminen, joka tekee oman elämänsä virheitä.  

   Elämässäni kuin tulevassa työssäni (mikä se ikinä onkaan) haluan olla ennen kaikkea nöyrä. En "jeesustella" uskollani tai millään muullakaan tietämykselläni. Haluan käyttää sydäntäni, käsiäni ja korviani toisten auttamiseen. Vetää sen ihmisen pois ojasta - tai jos ei muuta, kävellä hänen vierellään siellä ojan pohjalla. Kyllä yhdessä tie takaisin valoon lopulta löytyy. 

Minun iloni ja aurinkoni löytyy toisten ihmisten hymystä ja naurusta. Ei omastani. Koska oma hymyni ja nauruni on toisten tuottamaa. Särjetty ihminen, joka jossain vaiheessa jo ajatteli puhaltaa pelin poikki, muuttuikin taas näkyväksi. Kai se haluaisi joskus edelleen syödä purkista ja katsella Netflixiä (jos sellaisen omistaisi). Mutta sitten se ihminen, nainen, tajuaa katsoaa peiliin. Näkee hetkeen ajan ne sirpaleet, joista hänet on koottu miljoonia kertoja uudestaan. Mutta näkee myös sen, mistä kaikesta on selvitty. Se nainen olen minä itse. En halua kostaa, katkeroitua tai etsiä virheitä muista. Haluan uskoa parempaan omassa ja muiden elämässä. Luoda uskoa muille ja samalla yhtä paljon itselleni. Uskoa siihen, että kaikella elämän tuomalla loskalla on tarkoituksensa. 

Ja että joku päivä saat sen, mitä et koskaan ajatellut saavasi. Sillä ihan tosi - sinä kuin minäkin olemme sen arvoisia.  

~ Roosa ~

 

Romahduksen jälkeen blogin pariin

Viime postauksen jälkeen ajattelin keskittyä loppuviikon opiskeluun ja palata sitten viikonloppuna kirjoittelemaan, olisihan mulla silloin mm. Jämsä-viikonloppu. Siitä saisi varmaan hyvin juttua aikaiseksi. Sitten kuitenkin tapahtui sitä ja tätä, joka sai pakan ei pelkästään sekaisin, vaan leviämään hallitsemattomaksi.

   Kerron kyllä kohtaamistani vaikeuksista, mutta en ole se, joka vuodattaa heti kaiken blogiin. Varsinkin viime viikkoina mun on tarvinnut selvittää ja käsitellä asiat ensin itse, ennen kuin olen voinut edes ajatella kertovani niistä mitään täällä.

   Välillä kysyn itseltäni, miksi ne ongelmat kaatuu niskaan aina yhtä aikaa? Miksei niiden välillä ole juuri koskaan sellaista tyyntä ja seesteistä aikaa, jolloin kaikki sujuu normaalisti? Mutta ei, jotenkin se vaan menee niin, että ne tulevat perätysten omilla vuoronumeroillaan paikalle lakisääteisistä kahvitauoista välittämättä.

    En oikeastaan muista, mikä tapahtui ensiksi. Se taisi olla se hammaspolin juttu. Kävin siellä OYSissa neurologilla leukojen ja päänsäryn tilanteen vuoksi. Oikeastaan vastaus oli se, minkä tiesinkin: uutta lääkitystä ei voida näillä lääkemäärillä aloittaa - varsinkin kun mun maksa-arvot on vähän koholla. Ei hälyyttävän paljon, mutta kuitenkin. Nyt oonkin pistäny Norflexin ja Voltarenin pannaan, yritän selvitä lämpö/kylmähoidolla päänsäryt lävitse. Tähän mennessä ihan hyvällä tuloksella - pakollisten lääkkeiden lisäksi kipulääkkeitä ei juuri mene. Mutta siis...neurologi käski olla edelleen yhteydessä Jyväskylään hammaspolille näissä särkyjutuissa.

    Varasin heti soittoajan mun hammaslääkärille, sain sen parin päivän päähän. Siinä puhelun aikana tuli semmoinen pommi, jota en ikinä ois uskonu kuulevani: 100%:sta varmuutta siitä, että mun hammashoidot vietäis loppuun Jyväskylässä ei ole. Vaikka 2014 tuli se päätös, että asiakas voi valita itse hoitopaikkansa, niin nyt oli kyse laskutusongelmista, kun kuitenkin asun eri shp:n alueella. Tuo päätös oli tullut 2 viikkoa ennen tuota puhelua, mutta mulle ei oltu ilmoitettu mitään! Oli siis ehdottoman hyvä, että varasin tästä mitään tietämättä sen soittoajan (!) - milloin mä muuten olisin saanut tästä kuulla? No, Jyväskylästä laitettiin sitten OYSille maksusitoumus, että mun hoidot jatkuisi Jyväskylässä. Hammaslääkäri kirjoitteli mm. protetiikasta ja hoitosuunnitelmista.

   Joku pieni ääni käski mun kuitenkin soittaa OYSin hammaspolille ja varmistaa, että maksusitoumus olisi tullut perille. Halusin myös itse perustella, miksi mun on hyvä jatkaa hoidot loppuun Jyväskylässä. No, maksusitoumus oli lähetetty jo hyvän aikaa sitten, mutta OYSissa ei tiedetty asiasta mitään!! Siellä vaan ihmeteltiin, että mikä ihmeen maksusitoumus, ei sellaisia tarvita. Hoitajat ja ylilääkäri olivat ihan päät pyörällä. Koska oli iltapäivä, en voinut soittaa enää Jyväskylän päähän. Se menisi aamuun.

   Silloin se pato murtui - olin täysin loppu. Tuona selvittely- ja jännitysaikana oli myös koulu/luokkamurheita niskassa: hieman kiristynyt ilmapiiri luokan kesken ja kasa ryhmätöitä, joiden suoritusajankohdat polttelivat hermoja. Neljän-viiden aikuisen ihmisen aikataulut on joskus aika hankala saada yksiin. Lisätään tähän vielä tutorointikiireet, omat tenttiin lukemiset sun muut opiskelun aikataulutukset. Pää ei vain kestänyt.

   Musta tuntui, ettei mikään mun elämässä ole kestävää tai pysyvää. Hammashoidot, joita olin pitänyt mun hoidon pysyvimpänä kulmakivenä, koulujutut ja aikataulut, jotka muuttuivat jatkuvasti, stressi siitä, miten ehdin käydä loput fyssarikerrat täyteen, saanko 15 kertaa ensi vuodelle (entä pohjalliset?), omien ystävien pahoinvointi...mihin mä pystyisin mun elämässä luottamaan? En jaksanut olla vammainen. Olin kyllästynyt sellaisena elämiseen...mieleeni tulivat vain koulutoverit, joilla ei ollut tietoakaan tällaisista ongelmista omissa elämissään. Olin kateellinen heille: he saivat elää miten halusivat, he eivät tienneetkään mistään isoista lääkemaksuista, fysioterapiakäynneistä, puhumattakaan pitkäkestoisista hammashoidoista ja niihin liittyvästä menettämisen pelosta. He eivät tienneet, miten paljon aikaa vamman hoitaminen vie - kun he nukkuivat päikkäreitään, tekivät kouluhommiaan tai tapailivat muita ystäviään, minä soittelin puheluita, täytin vammaistukihakemuksia, kävin fysioterapiassa tai muuten vain stressasin vammajuttuja. Luotan ajatukseen "jokaiselle niin paljon kuin jaksaa kantaa". Tuona hetkenä suorastaan huusin, kuka tässä on tehnyt laskelmointivirheen - en mä oikeesti jaksa! Monet olisivat mulle varmaan sanoneet, että itke nyt kunnolla, se helpottaa. Mutta kun mä en voinut edes itkeä...siitä saa migreenin ja noidankehä olisi ollut valmis.

    No, onneksi soitin tuona romahdusiltana ystävälleni. Hän pyysi kylään, laittoi kynteni, teki iltapalaa, katselimme Pocahontasta ja juttelimme. Se oli juuri sellainen irtiotto, mitä kipeästi kaipasinkin. Hetkeen ei tarvinnut miettiä kaikkia elämäni epävarmuustekijöitä, vaan sain vain olla - keskittyä johonkin ihan muuhun.

   Seuraavana aamuna soitin Jyväskylään, jossa ihmeteltiin, miten maksusitoumus ei ollut mennyt perille. Asia laitettiin siellä uudelleen tarkempaan käsittelyyn ja minun käskettiin olla murehtimatta - tulisin vain seuraavalle polikäynnille lokakuun lopussa. He hoitaisivat sen maksusitoumuksen.

   Nää stressinaiheet saattaa kuullostaa tällein mustaksi valkoiselle kirjoitettuna pieniltä ja mitättömiltä. Hammashoidot ja koulujutut, kyllähän ne kestää. En voi kuitenkaan avata noita koulujuttuja enempää, kyseessä on muitakin ihmisiä kuin pelkästään minä itse. Mua on stressannut ja itkettänyt todella paljon ja blogin kirjoittaminen on ollut tässä tilanteessa viimeisimpänä mielessä.

   Nyt - romahduksen jälkeen - haluan sokeasti luottaa, että tuo hammashoitojuttu kääntyy minun edukseni ja hoidot jatkuu loppuun Jyväskylässä. Kun noi leikkauskuviotkin toukokuulle oli alustavasti lyöty lukkoon ja olin aikatauluttanut  koulujuttunikin leikkauksen mukaan. En jaksaisi uusia hoitokuvioita, uutta paikkaa, uusia ihmisiä ja epävarmuutta siitä, milloin leikkaus voidaan toteuttaa OYSissa. Heidän henkilökuntansa pätevyyttä en epäile, mutta luottamuksen muodostaminen vie minulta vuosia. Varsinkin kun pelko leikkausta kohtaan on takaraivossa valmiiksi. Mun hoitokuviot on muuton takia vaihtuneet muutenkin ja ainut pysyvä on ollut Jyväskylän hammashoidot. En kestä ajatusta ilman niitä.

Siksi olen päättänyt, että päätös on positiivinen ja maksukuviot selvenee. Jos näin ei ole, sitten valitetaan. Mutta sitäkään ei mietitä nyt, vaan pidän peukkuja, että valittamiseen ei tarvitse ryhtyä. Pidättehän tekin?

~ Roosa ~

Suolistoleikkaukset 2/2

Jos et ole lukenut aiempaa, siihen pääset painamalla tästä (klik) ! Edelleen haluan muistuttaa, että kirjoitin tämänkin leikkauskertomuksen hyvin suoraan ja kaunistelematta. Jos siis olet heikkohermoinen, suosittelen, että mietit pystytkö tämän lukemaan. Mutta palatkaamme nyt viiden vuoden takaiseen...

Oli syyskuun 20. päivän ilta. Olin saanut kaikki kiinni koulutehtävissä ja seuraavalla viikolla oli alkamassa koeviikko. Elimme taas normaalia arkeamme, arpigeelikin oli haalistuttanut mahassani oleaa arpea mukavasti - se oli lähes huomaamaton. Sitten se iski. Järjetön kipu, joka ylitti taas kaikki kipuasteikot. Olin tulostamassa sitä älytöntä työtä vaatinutta maantiedon tutkielmaa, kun mun oli pakko heittää lattialle kippuraan. Tiesin, että nyt jokin on pahemman kerran vialla.
   Lähdin alakertaan kertomaan kivusta äidille ja isille. Ihmettelin, että pystyin kävelemään suorassa, viimeksi kun kipu oli vetänyt kippuraan. Iskä sanoikin, että kipu on varmaan vaan jotain psykosomaattista tulevasti koeviikosta, että kyllä se menee ohitse. Äitikin oli muistaakseni oli siinä vaiheessa aika samoilla linjoilla isin kanssa. Mikä nyt on sinänsä ymmärrettävää - eihän meille kerrottu mitään mahdollisista komplikaatioista. En ole yhtään varma, mutta muistaakseni pyysin äitiä lämmittämään lämpöhauteen ja tuomaan sen minulle yläkertaan, en pystyisi odottamaan sen lämpiämistä seisaaltaan alakerrassa. Minuutit tuntuivat jo tuossa vaiheessa tuskaisilta.
   Äiti toi hauteen. Ja kaippa hänkin hyvin nopeasti tajusi, ettei kaikki ole ok. Pyörin tuskaisena sängyssäni, meinasin hyperventiloida ja itkin. Yritin itsekin rauhoittua äidin kehotuksista huolimatta, mutta kipu pisti vastaan. Muistan kysyneeni äidiltä kivun seasta, että mikä on se raja, että lähdemme ensiapuun. Monesti jaksan sinnikkäästi kivuista huolimatta odottaa, kunhan tiedän aikarajan. Äiti sanoi, että katsotaan nyt vaikka tunti. Taisimme lähteä kotoa reilun puolen tunnin kuluttua tuosta. Iskä oli varma, että tulisimme muutamassa tunnissa takaisin. Kello taisi lähennellä yhtätoista.
   Äiti hiljensi totutusti jokaiseen mutkaan. Minä laskin penkin selkänojan niin alas kuin pystyin. Makasin silmät kiinni ja laskin mielessäni minuutteja sairaalalle. Puolessavälin matkaa pyysin äidiltä itkien anteeksi, jos menisimme sairaalaan turhaan. Molemmat muistimme mielissämme, kuinka työlästä oli viimeksi päästä hoitoon ja leikkaukseen. Äiti sanoi, että tietysti minut on vietävä sairaalaan.
   Ensiavun luukulla äidin kertomus edeltävästä leikkauksesta ja minun tuskani saivat hoitajan viemaan minut äkkiä tutkimuspöydälle odottamaan lääkäriä edeltävän potilaan luota. Lääkäri tuli kymmenessä minuutissa luokseni. Onneksi ei se sama ea-lääkäri kuin edeltävällä kerralla. En muista tutkiko hän minua sen kummemmin, vai riittikö pelkkä edeltävän leikkauksen epikriisin vilkaisu. Tosiaan, epikriisi oli tullut muutamaa päivää aikaisemmin postissa kotiimme. Olimme pyytäneet sen lähettämistä myös Jämsän tk:een. Äiti kysyi, lukiko lääkäri ennen tuloani epikriisini. Ei sellaista ollut tullut sairaalalle. Onneksi epikriisi oli kuitenkin ehtinyt meille ja äiti oli tajunnut ottaa sen mukaan. Äiti antoi paperin lääkärille, joka luki sitä maksimissaan kymmenen sekuntia. Seuraava lause oli: "Suoraan Jyväskylään. Ja tytölle kipulääkettä."
   Niinpä sitä lähdettiin taas lanssilla Jyväskylään, tällä kertaa kiireellisempänä B-hälytyksenä. Ensiavussa mulle oltiin annettu jotain vahvaa kipulääkettä, joka auttoi aina 15 minuuttia kerrallaan. Tuollaisissa 15 minuutin jaksoissa mentiin koko lanssimatka. Lääkettä ehdittiiin antaa matkan aikana siis lisää 3 tai 4 kertaa. Jo tuossa vaiheessa huono tilani valkeni hatarasti minulle, kun ensihoitaja herätteli mua välillä hengittämään reippaammin. Happisaturaatiot olivat välillä liian matalalla, jotain 74 luokkaa (sen pitäisi olla yli 90).
   Jyväskylään päästiin puolen yön jälkeen. Siellä oli ovilla jo vastassa B-hälyn takia kourallinen tomeria naishoitajia. En tiennyt vielä silloin, kuinka suuressa osassa he sinä yönä olisivatkaan henkiinjäämiseni suhteen. Minut vietiin suoraan sairaalan kriisihuoneeseen. Kello lähenteli puoli yhtä. Tämän jälkeen muistikuvat ovat hataria, kivunsekaisia pätkiä sieltä täältä, kietoutuneina toisiinsa.
   Äidiltä olen jälkikäteen kuullut, että naisista yksi istui koko ajan tietokoneen ääressä syötellen hoitotietojani ylös ja etsien vanhoja. En tiedä oliko siinä vielä yksi joka yritti saada leikkausjärjestelyt kuntoon vai hoitiko edeltävä niitäkin. Loput sitten toimivat minun pelastamisekseni. Minulle vaihdettiin sairaalavaatteet ja kipulääkettä sain niin paljon kuin uskalsi antaa. Odoteltiin, että päästäisiin ensin magneettikuviin. Sitten odoteltiin tuskainen tovi sitä, että päästäisiin CT-kuvaan. Välissä oli lisää kipulääkettä ja sanoinkuvailematonta kipua. Sellaista, mitä ei pahimmalle vihamiehelleenkään toivoisi.

  

 Kuvat osastoajalta sen ajan kännykkäkameralla otettuina.

Kävi nimittäin niin, että ambulanssissa annettujen kipulääkkeiden jälkeen mikään lääke ei enää vienyt pois kipuani. Siellä kriisihuoneessa kuulemma kellon kanssa vahdattiin, milloin voi antaa seuraavan annoksen - joko samaa tai eri lääkettä kuin aiemmin. Se kanyylin kautta menevien lääkkeiden määrä oli yhtä järjetön kuin kipunikin. Jossain välissä kysyin itse, voiko mulle enää antaa mitään. Että kestääkö mun kroppa niin isoa määrää vahvoja lääkkeitä, omien epilepsialääkkeitteni lisäksi? Tuolloin peloissaan oleva äitini (joka kuitenkin vaikutti minun silmiini urhealta, niin kuin äidin tehtävään kai kuuluu) sanoi, että lopetetaan kipulääkitys, kun siitä ei ole mulle mitään apua. Odotetaan leikkaukseen pääsyä.
  Sitähän odoteltiin. En tiedä sanoinko ääneen, että se olisi niin paljon helpompaa odottaa ja kestää kipua, kun tietäisi, milloin pääsee leikkaukseen. Mutta sitä mietin niin monta monituista kertaa kivun seasta. Kuvausten tuloksia kysyin, mutta minulle vastattiin hyvin neutraalisti, että kyllä sinne leikkaukseen mennään, on siellä suolessa jotain vikaa. Niin kuin vastattiin hyvin positiivisesti mulle silloinkin, kun multa otettiin sydänfilmi. Että hienostihan se sydän siellä sykki - samaan aikaan hoitaja pisti monitorin äänettömälle ja viestitti toisille, että nyt on kiire. Mun kalium-arvot olivat romahtaneet. Jos joku ei siis tiedä, kalium on äärettömän tärkeä aine sydämen toiminnan kannalta. Jos ne arvot on pielessä, on sydämen romahtaminen lähellä. Mulla oli. Hoitajille tulikin kiire lisätä nestepussin sekaan kaliumia, ettei sydän jätä leikkiä kesken ennen aikojaan. Äiti jaksoi silti, jos ei nyt hymyillä, niin olla vierellä ja tsempata sekunnista toiseen, läpi pimeän syyskuun yön, jolloin päivämäärä oli vaihtunut jo 21.9.2010. Yöhön, joka muutti elämäni.
   Tiesin - kaikesta huolimatta - että tässä on se vaara, että minun aikani oli tässä. Että tähän sairaalan sängylle minä huokaisen viimeisen huokaukseni. Toisaalta jokin pieni ääni sai mut sitkuttelemaan sekunnista toiseen. Onneksi.
   Jossain vaiheessa kipu helpotti. Itsestään. Hengitykseni mielestäni tasaantui, pidin silmiäni kiinni ja ihan kuin minua olisi vähän nukuttanutkin. Hetken oli hiljaista, kivutonta ja hengitin raskaasti. Hoitaja kuiskasi äidilleni "Nyt taisi helpottaa." Äiti myönteli. Lähes saman tien kivun hyökyaalto palasi, ja heräsin taistelemaan. Näin jälkeenpäin luulen, että olin tuona hetkenä jo lähtemässä, irrottamassa hiljalleen otettani tästä maailmasta. Kuultuani sairaanhoitajan ja äidin äänet, tartuin kuitenkin elämän syrjään tiukasti kiinni. Eihän mun tarvitse lähteä vielä, eihän?
   Niin kuin kerroin, tuona yönä Jyväskylän päässä yksi hoitaja hoiti koko ajan asioitani koneen äärellä ja järjesteli leikkausta. Magneetti- ja CT-kuvat olivat vielä helppo järjestää - leikkaavan lääkärin herätys ei. Sairaaloissahan on öisin aina päivystävä kirurgi hereillä. Mutta päivystävä kirurgi ei voi leikata. Hoitaja yritti ja yritti saada päivystävän kirurgin ymmärtämään, että leikkaava kollega pitää herättää. Jossain vaiheessa tilani heiketessä tai ollessa ainakin yhtä kriittinen kuin edeltävät tunnit vierelläni oleva hoitaja kysyi toiselta hoitajalta, mikä tilanne siellä lekurin päässä on. Kun hän kuuli, että päivystävä kirurgi oli sitä mieltä, että leikataan mut mieluummin aamulla ekana, ettei leikkaavaa tartte herättää, tämä tomera hoitaja äidin mukaan käveli vanhanaikaisen puhelimen luo ja pyöritteli numeron leikkaavaan päähän. Luuriin hän tokaisi (minun kuulematta) "Tämä tyttö ei voi odottaa aamuun. Jos me odotetaan kahdeksaan, tämä kuolee tänne meidän käsiin." Nuo hoitajat olivat siis todellakin tärkeässä roolissa elämässäni tuona yönä. Ilman heitä minä en ehkä olisi tässä heistä kertomassa.
   Niin minua alettiin pian valmistelemaan leikkausta varten. Minulle laitettiin esimerkiksi virtsakatetri, koska tiedettiin, että minä en leikkauksen jälkeen muutamaan päivään pystyisi käymään vessassa itse. Katetrin laitto muiden kipujen kanssa tuntui liiankin epämiellyttävältä, mutta toisaalta se tiesi sitä, että kohta olisin leikkaussalissa. Siellä minulle laitettiin vielä edipuraalipiikki ja pumppu. Välikommenttina huomautettakoon, että olen ihmetellyt äidiltä, että eikö se epiduraalin laitto synnytyksessä satu. Tähän äiti on vastannut, että kyllä, muttei se tunnu siinä kiputilassa enää minkään arvoiselta. Nyt epiduraalinlaiton valvetilassa kokeneena allekirjoitan saman - sattuihan se, mutta niissä kipusvääreissä se selkärankaan laitettu piikki ei tuntunut enää miltään.
   Viimein uusi hoitaja tuli hakemaan mua ja äiti mukanani lähdettiin kohti sairaalan leikkaussalia. Viimeisillä voimillani siedin kivun ja yritin sinnitellä leikkaukseen asti. Jos minun käsissäni olisi henkiinjäämiseni kriisihuoneen ja leikkaussalin välillä, minähän jäisin eloon. Leikkaukseen, kirurgien ja anestesihoitajien työhön kun en voinut vaikuttaa. Olen aina jännittänyt leikkauksia. Minä kun olen se, joka haluaa pitää kaikkia lankoja käsissään. Leikkaustilanteessa minun oli annettava ne muille ja toivottava parasta. Oman tilanteeni vakavuuden (vaikkenkaan kriiittisyyden) ymmärtäneenä sanoin hoitajalle kivun seasta, että minua pelottaa se leikkaus, jos en herääkään. En onneksi kivuiltani sisäistänyt hoitajan vastausta: "Niin, eihän sitä koskaan tiedä." Tuo sananvaihto oli viimeinen, jonka äitini kuuli jäätyään leikkaussaliin vievien palo-ovien ulkopuolelle. Jälkikäteen olemme kuulleet, kuinka hoitajan oli valinnut sanansa minulle väärin, ei hänen niin olisi pitänyt sanoa, vaikka sanat olivatkin totisinta totta. Oli vain ajan kysymys, leikattaisiinko minut ajoissa vai sittenkin liian myöhään. 
   Minä menin leikkaussaliin ja nukahdin. Sillä välin äiti oli jäänyt seisomaan Jyväskylän keskussairaalan kuolemanhiljaiselle ja hämärälle käytävälle. Äiti mietti, mitä nyt. Mihin hän menisi. Voimat olivat totaalisen loppu. Jostain äiti sai idean. Jos hän vain mitenkään osaisi kulkea lastenosastolle, jonne minut tuotaisiin, hän menisi sinne. Kyllä hän ehkä osaisi, jos vain vielä saisi jostain voimaa. Niin äiti lähti seikkailemaan lastenosastolle sairaalan kellarin kautta, koska lastenosastolle normaalisti kulkeva reitti oli vieläkin remontissa. Ensin siis piti mennä sairaalan kellarikerrokseen, kulkea varastotilanakin toimivaa käytävää pitkin toisen hissin luokse, joka toi suoraan lastenosaston ovelle. Siellä kellarissa äiti katseli hylättyjä kylmäkaappeja ja katonrajassa meneviä viemäriputkia ja varmaan ymmärsi, miltä juoksijasta tuntuu maratonin viime metreillä. Jotenkin ihmeen kaupalla äiti kertomansa mukaan selvisi lastenosastolle. Hän hyytyi infotiskin eteen ja sai itkultaan hädin tuskin sanotuksi: "Roosa vietiin juuri uuteen leikkaukseen. Roosa on tulossa kohta tänne." Sairaanhoitaja muisti tietysti äidin ja minut. Hän näki äidin totaalisen väsymyksen ha ohjasi äidin yhteen osastohuoneeseen ja antoi äidin nukkua väsymystään muutaman tunnin. Ennen sitä äiti soitti ilmeisesti isille ja kertoi tilanteen. Pyysi, josko hän tulisi hakemaan hänet muutaman tunnin kuluttua. Sitten äiti ainakin yritti nukkua, en tiedä millä menestyksellä. Sillä välin kotona isi soitti naapurin sedän paikalle laittamaan vielä nukkuvat veljeni kouluun ja vahtimaan vielä pienempiä siskojani. Sisaruksiani, jotka eivät tienneet mitään sairaalareissustani. Aamupalapöydässä sitten ihmeteltiin, harmiteltiin ja yritettiin ymmärtää, mitä yöllä oli tapahtunut.

Aamulla minä heräsin (en tiedä aikaa) vähitellen leikkauksesta. Kesti hetken ennen kuin tajusin, missä oltiin ja mitä oli tekeillä. Sitten se tuli, viha ja suru yhtä voimakkaina. Taas minä olen täällä. Taas sama h*ton sairaalaviikko letkuineen, tippoineen, katetreineen ja kipupumppuineen edessä. Voi saakeli. Teki mieli itkeä, mutta en jaksanut. Olin niin totaalisen väsynyt. Myöhemmin oltuani täysin tällä maailmankartalla kuulin, että leikkaushaavaani oli tullut kiinnikkeitä edeltävästä leikkauksesta. Nämä kiinnikkeet olivat tarttuneet ohutsuoleeni ja saaneet sen kuolioon 25 sentin matkalta.
   Hoito eteni edelliskerran tavoin. Sain kaikki letkut ja härvelit pois samassa tahdissa kuin viimeksikin. Mullahan oli siinä mielessä jopa helppoa, kun tiesin esim. miten sängystä tulee nousta tuollaisen leikkauksen jälkeen. Ei tarvinnut opetella kaikkia juttuja uusiksi, se helpotti paljon. Osasin olla realistinen toipumiseni suhteen.
   Fyysinen parantuminen menikin aika hyvin ja joutuisasti ajatellen sitä, että multa oli just poistettu suolta reilun parinkymmenen sentin verran. Toki ensipäivinä oli hyvinkin heikossa kunnossa ja sen myös näki. Veriarvot (etenkin hemoglobiini ja tulehdusarvot) eivät kyllä olleet kuuden viikon takaiseen mitenkään priimaa, mun hemppa putosi johonkin 94 (naisten alin viitearvo 118) ja antibioottia meni koko sairaalaviikon ajan. Kotiin lähtiessä lyötiin rautaresepti käteen.  Mutta toisaalta, nyt tilanne olikin ollut paljon vakavampi ja suoleen oltiin jouduttu koskemaan. Ja kyllähän ne arvot levolla ja lääkkeillä korjaantuivat hyvin - rauhaisasti, mutta vakaasti.
   Toista oli henkisen puolen kanssa. Olin pettynyt kehooni. Olin vihainen Jumalalle ja mietin uskon jättämistä. Mietin, mitä mä oon tehnyt väärin. Miks mä jouduin tänne uudestaan? Oonko mä niin paska ihminen, et oon oikeesti ansainnut tän? Eiks Jumalan ois pitäny pitää huoli, etten joudu sairaalaan uudestaan? Mitä mä olin yläkerran herran mielestä tehnyt niin väärin, että laittoi mut taas Jyväskylään makoileen? Lisäksi olin tosi väsynyt monta päivää siellä kriisihuoneessa annetuista lääkkeistä. Äiti oli ympyröinyt mulle lehdestä mielenkiintoisia ohjelmia, joita voisin katsella. Aloitin, mutta joka kerta havahduin lopputekstien kohdalla. Olin nukahtanut. Sekös ärsytti ja harmitti vielä lisää. Eikö musta ole edes telkkaria katsomaan?
   Masennuin kyllä hetkiseksi aika pahasti. Kukapa ei? Mä olin just päässyt taas normaaliarkeen, palannut kouluun ja saanut kaikki kiinni koulutehtävissä. Sitten matto vedettiin jalkojen alta uudemman kerran. Mua ei ilahduttanut oikein mikään. En pystynyt katsomaan, kun joku söi huoneessa. Mulla oli tosi paha olo, henkisesti. Halusin kotiin ja kavereiden luokse kouluun, mutta tuntui, ettei mun olisi sielläkään hyvä. En tiennyt, olisiko missään mitään paikkaa, missä olisin onnellinen. Päivät oli pitkiä odottaa vanhempia ja sisaruksia käymään, aivan liian pitkiä. Ei ollut intoa tehdä helppojakaan koulutehtäviä, joihin kyllä olisi ollut voimaa sängyn pohjallakin. Mulla ei ollu intoa parantua, muttei myöskään jäädä sairaalaan. En tiennyt, miten päin olla.
   Sitten jotenkin asia purkaantui. Yhtenä kertana itkettiin äidin kanssa molemmat mun pahaa oloa - mulla oli paha olla ja äidillä oli paha olla, kun näki esikoisensa kärsivän. Normaalisti kun mulla on sisua kyllä kääntää asia kuin asia voitoksi. Nyt olin hiljainen ja aivan muissa maailmoissa. Sen olivat kyllä hoitajatkin huomanneet edelliskertaan verrattuna. Mutta pitkään yritin vain pitää kestohymyä yllä, vaikken olisi jaksanutkaan. Ajattelin, että kyllä se tästä, vaikkei se siitä.

Tuon itkuhetken jälkeen puhuin yhdelle sairaanhoitajista, voisinko puhua psykologin kanssa. Äiti soitti sukulaiset läpi ja kehotti tulla piristämään mua pian sairaalaan, että mun olo kohentuisi. Monet kun olivat ajatelleet tulevansa moikkaamaan mua sitten, kun pääsisin kotiin. Oli perjantai-ilta, joten psykologi oli tavattavissa vasta maantaina. Mutta seuraavien kahden päivän aikana mun luona ravasi solkenaan vieraita, esim. kaikki tädit puolisoineen, kummitäti ja mummut ja papat. Jos joku heistä ei ollut paikalla sairaanhoitajat tulivat juttelemaan ja pelailemaan. Tässä kyllä täytyy mainita, että sairaanhoitajat lastenosastolla olivat huippuja, oon kyllä todella kiitollinen heille! He tsemppasivat, lohduttivat ja hauskuuttivat - tekivät kaikkensa mun hyvinvoinnin eteen. Se työ, mitä he tekevät, on kullanarvoista.
   Viikonlopun aikana huoneessani ollut ihmisvirta sai mut hyvin iloiseksi ja masentuneet fiilikset hälvenivät. Sain kuitenkin vielä maanantaina tavata psykologia, jonka kanssa kokemustani käytiin läpi. Maanataina psykologin käynnin jälkeen pääsin lähtemään kotiin. Oli syyskuun 27. vuonna 2010.
   Kotona olin vielä jonkun aikaa sairaalasta tulon jälkeen. Opettajat lukiossa olivat hyvin huomaavaisia ja joustavia. Täysipäiväisesti palasin kouluun syysloman jälkeen. Siihen asti kävin istumassa tunnin siellä, toisen tuolla oman vointini mukaan. Istuminen on nimittäin aika rankkaa, kun on 2 kertaa menty lyhyen ajan sisään vatsalihasten läpi! Ruokavalio oli leikkauksen jälkeen muutaman viikon helposti sulavaa. Sekin vaikutti osaltaan siihen, että olin toipilasvaiheessa aika pitkään. Jääkaapistamme löytyi myös paljon suklaamannapuuroa, koska mun paino oli tippunu tosi rajusti sairaalassa. Taisin painaa just ja just 40 kiloa, eli sairaalassa paino putosi viiden kilon verran.
   Tämä sairasteluaikani oli rankka minulle ja perheelleni. En tiedä, miten se vaikutti  esimerkiksi sisaruksiini, mutta varmasti vaikutti. Pienin siskoni ei muista sairasteluani, vaikka hän se taisi tokaista leikkauksen jälkeen "Siukulla on vetoketju mahassa!"  Ehkäpä ihan hyvä, ettei muistakaan. Vaikka välillä arpeni nouseekin hänen kanssaan puheeksi. Että mistä se vetoketju nyt olikaan peräisin.
   Rankkuudestaan huolimatta selvisimme, kaikki. Pitkään ajattelin, että turha toipua, joudun taas sairaalaan. Mutta en joutunutkaan. Sen sijaan aloimme pikku hiljaa taas keskittymään elämiseen - voimakkaammin kuin koskaan aiemmin.   

Arpi ennen ja jälkeen. Aluksi vihasin sitä. Nyt olen kiitollinen siitä - ilman sitä en olisi tässä.

Tässä tämä tarina nyt olisi. Pitkä, hurjilla juonenkäänteillä ja kyynelillä varustettu. Tätä kirjoitin itse välistä kyllä niin kyynelten lävitse, että hädin tuskin näin, mitä kirjoitin. Halusin kuitenkin jakaa nämä tarinat kanssanne. Tuo viisi vuotta mitä tänään tulee tästä vikasta leikkauksesta täyteen, on mulle merkittävä rajapyykki. En tiedä täysin, miksi. Ehkä siksi, että tässä oltiin niin lähellä kuolemaa, ettei tosikaan. Jotenkin sitä osaa arvostaa tämän kautta omaa elämäänsä, kun tietää että voisi olla toisinkin. Siksi keskittykäämme nauttimaan elämästä täysillä, nyt ja tässä!

~ Roosa ~

  

Vamma osana arkea: Hampaat

Hampaista olenkin nyt lähestyvän leikkauksen johdosta kirjoitellut enemmänkin ja varmasti postauksia tulee tästä aiheesta pukkaamaan jatkossakin. Tässä postauksessa leikkauksen vaiheiden selventämisen sijaan kerron faktat mun hampaistosta ja esittelen luontaisen hammasvarustukseni, lisähampaat tarjoavan sillan/levyrakenteen sekä öisin käytössä olevan purentakiskon, joka estää narskuttelun. Osa tiedoista on varmasti tuttua, mutta on uuttakin tietoa joukossa - erityisesti kaiken selventävät kuvat.

Eli hampaita mulla on luonnostaan parisenkymmentä. Puuttuvia hampaita paljon, huonokuntoisia paljon, hyväkuntoisia pari, maitohampaita runsaasti ja rautahampaita vähemmistö. Tästä johtuu virhepurenta - huonosta hammaskalustosta (sekä CP-vamman tuomasta toispuolisuudesta).
   Lapsesta lähtien mua on hoidettu Jyväskylän keskussairaalassa, se on ollut siunaus. Alkuperäissuunnitelma oli saada uudet hampaat ensin 18 vuotiaana, sitten yo-juhliin, mutta lopulta suunnitelma siirtyi vajaalla viidellä vuodella eteenpäin. Kunnes mun terveydentilan takia päätettiin, että yritetään tehdä leikkaus toukokuussa 2016. Jos toinen leikkaus tarvitaan, tehdään se sitten mun opintojen jälkeen.
   Erikoishammashoitoja on takana siis jo parikymmentä vuotta. Niihin on mahtunut useita oikomishoitoja, monta laatikollista muotteja, ainakin 6 eri raudat, yöoikomista, irronneita rautoja, röntgen-kuvia, valokuvia, itkua, tuskaa, kyyneleitä, mutta myös kivoja ja tsemppaajia lääkäreitä sekä hoitajia. Hassua olla jo viimeisillä metreillä.
   Hammaskäyntejä oli lapsuudessa lähes kuukausittain. Sitten ne harvenivat lähinnä kontrolliskäynneiksi, jolloin odotettiin joko kasvua tai jotain muuta, jotta voitaisiin taas välissä oikoa. Nyt käyntejä on ollut muutama puoleen vuoteen, kontrollikäyntejä nekin. Joulukuusta toukokuuhun ja siitä eteenpäin käydäänkin taas useammin Jyväskylässä. Katsotaan, katsotaan. Nyt te sitten mietitte, paljonko hammashoidot mulle maksavat. Koska kuulun jo perussairauteni johdosta erikoissairaanhoidon piiriin, maksu on poliklinikkamaksun verran. Tällä hetkellä poliklinikkamaksut huitelevat n. 33 eurossa. Se on vähäinen maksu siihen nähden, mitä kaikkia kalliita erikoishoitoja mulle tehdään. Röntgenkuvat, oikomishoidot, muottien ottamiset yms. ovat oikeasti tosi kallista lystiä. Hallelujah, että erikoissairaanhoito on keksitty!

Nyt sitten näihin "apuvälineisiin". Kun puhun sillasta, tarkoitan muottieni mukaan tehtyä levykettä, joihin on kiinnitetty kaksi tekohammasta, jotka korvaavat puuttuvat yläkakkoseni (vasemman puoleinen). Se kiinnittyy kätevästi ja helposti suuhun metallisten pidikkeiden avulla. Laittaminen/poistaminen on tosi helppoa, eikä levy tunnu suussa mitenkään. Nyt mua vaan jännittää, kestääkö toinen yläkolmoseni siihen asti, kunnes korvaava hammasimplantti saadaan paikoilleen. Se kun on maitohammas ja kovasti kulunut. Paljoa kulutusvaraa ei ole jäljellä tuon sillan kiinnityksen kannalta. Hampaiden kulumisenkin kannalta tuleva leikkaus on välttävä.
   Läpinäkyvä muovirakenteinen purentakisko (kuvassa oikealla) on myös muottieni mukaan tehty. Siinä on koloset ylähampaille ja illalla teenkin vaihdon. Pistän tekarit muovirasiaan ja vaihdan tilalle tuon purentakiskon. Kisko siis kiinnittyy ylähampaisiin ja jättää alahampaani rauhaan yöksi. Rauhaisaa tosin yöllä ei niillä ole, mikäli katson tarkemmin purentakiskoani - olen melkoinen työmyyrä öisin. Hammaslääkärikäyntien välissä saan purtua ihan kunnon jäljet purukiskoon, niin että akryyliä saa lisätä kiskoon taas reippaasti. Kulumavaraa saa jättää mulle aina ihan kunnolla - hampaani kyllä hoitavat homman seuraavaan kertaan mennessä!  ;) Omalla tavallaan surullista, mutta huumoria on oltava mukana jottei ihan masennuta!

Kun mulla näitä erinäisiä "hampaiston apuvälineitä" on, vaativat ne tietysti omanlaisensa hoidon. Levykkeen ja purukiskon voi pestä ihan perukäsisaippualla aamuin illoin. Itse asiassa hammastahna & -harja ovat näille tosi huono vaihtoehto - ne eivät poista bakteereja tarpeeksi ja naarmuttavat. Lisäksi on suositeltavaa, että levyke & purukisko tehopuhdistettaisiin kerran viikkoon Corega tabs -puhditustableteilla. Kojeet mukiin, lämmintä vettä ja tabletti sekaan. Odota hetki ja puhdasta tulee! Noina hetkinä sitä tuntee ittensä kyllä ihan mummoksi. Coregaa kun tosiaan käytetään vain tekohampaille yms. Mutta ei se kyllä ikää katso, vaan käyttäjää. Mä oon kakskyt vee ja omistan omanlaisensa tekarit. 
   Täytyy kyllä myöntää, etten ole täydellinen hoito-ohjeiden noudattaja. Pesen kyllä kojeeni aamuin illoin saippualla tai Fairylla, mutta sitä Coregaa tulee käytettyä ehkä pari kertaa kuussa. Pitäis ottaa itseään niskasta kiinni tässä jutussa. Pitäis kehitellä itelle joku selkeä viikonpäivä, milloin noita puhdistustabletteja käyttää. Silloin ehkä homma luonnistuisi paremmin. 
   Laitan tarkoituksella kuvat lisähampaiden (rakkaalla lapsella on monta nimeä, ootteko huomanneet? ;) ) kanssa ja ilman tänne postauksen loppuun. Tosiaan, hyväksyn "oikean" hammasvarustukseni ja tekohampaani, olenhan niistä teille avoimesti kertonut. Harva on kuitenkaan nähnyt mua ilman tekohampaita. Se on mulle jotenkin arka ja tosi henkilökohtainen asia. Ajattelin pitää tämän koko hammaskaluston kuvaamisen-jutun mun omana, kunnes leikkaukset ovat ohitse (jota pelkään ihan järjettömästi, crazyä vai mitä?) ja uudet hampaat on suussa. Halusin kuitenkin jakaa nämä kuvat teille ja tuoda tämän osan esille vammastani. Tuntuu, että koko teksti on täynnä virheitä ja takeltelee hirveesti, kun mua on jännittää niin älyttömästi julkaista nämä seuraavat kuvat. Tämä siis vaati suunnatonta rohkeutta. Toivon, että osaatte arvostaa. 

 

Tässä minä siis olen. Jotenkin haluan nähdä itseni kauniina - olipa hampaita tai ei. Toivon, että hahmotan sen kauneuden vielä joskus kokonaan. 

~ Roosa ~

  

Opiskelijan arjen ilot ja surut

Hupskeikkaa, niin se arki vaan vie mennessään! Monta monituista päivää luonnoksissa on maannut postaus Vamma osana arkea -sarjaan. Lähinnä se on ollut muutamaa hassua lausetta ja paria kuvaa vaille valmis. Kuinkas ollakaan, nuo kuvat muistaa aina niissä väleissä, kun ei millään ehdi kaivamaan kameraa esille. Tai sitten on jo pimeä ilta, jolloin loistevalon loisteessa ei viitsi hirveästi kuvailla. Mutta huomenna nappaan kuvat ja pistän postausta tulemaan!
   Elämä on tosiaan pyörinyt arjen pyhän kolminaisuuden kehikossa - koulu, koti ja kuntosali. Koulusta kotiin tullessa on vähän lueskeltu tenttiin, syöty ja lähdetty salille. Jos taas olen pitänyt välipäivää on kutsunut kauppareissu - tai pyykit. Viikonloppuisin on sitten siivoiltu. Normaalia elämää. Välissä on nähty kavereita, suunniteltu jotain pienempiä kouluprojekteja ja visailemaankin päästiin viime keskiviikkona. 
   Keskiviikkona oli myös ekat opiskelijapippalot. Ensin olin rastivahtina kaverin kanssa Mopokastajaisissa (kyseessä oli ykkösille suunnattu rastirata), siitä kotia syömään, toiseen baariin tietovisaileen ja siitä viidenkymmenen metrin päähän Mopokastajaisten jatkoille Leskeen. Oli kyllä kivaa - lähdinkin vasta joskus lähempänä yhtä kotiin nukkumaan, kun rastiratamme voittajat julistettiin. Ms. & Mr. Mopo tittelit tulivat molemmat Rauskin kahdelle ekaluokkalaiselle, samoin kokonaiskilpailun toinen sija sekä erityismaininta - aivan huippua! Tutorsydämeni on ylpeä. 
   Viime syksynä valitin sitä, että tunnen oloni baarissa ulkopuoliseksi, koska tajuan siellä niin konkreettisesti sen, etten voi juoda. Onnekseni en enää kärsi noista tuskista. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on ollut mukavaa baarissa. Ensimmäistä kertaa tiedän, ettei muille juomattomuuteni ole ongelma. Ja onhan siellä aina niitä muutamia muitakin, jotka menevät nollalinjalla. Olen armahtanut, vapauttanut ja hyväksynyt tämän ominaisuuden itsessäni. Mutta tämän pystyin tekemään vasta sitten, kun ympärilläni olevat kaverini näyttivät, ettei juomattomuudellani ole oikeasti mitään merkitystä. Noilla kavereiden mielipiteillä oli näköjään itselleni näköjään iso merkitys. Onneksi sain toivomani kohtelun. On se jännä, että piti tulla tänne Ylivieskaan asti, että pääsi tästä(kin) asiasta yli! ;D
   Parin viikon päästä lähden käväisemään Jämsässä viikonlopuksi. Toisaalta ihanaa, toisalta kamalaa. Viimeksi sai olla niin pitkään kotona perheen kanssa, että nyt tiuntuu taas itsemurhalta olla vain pari päivää kotikonnuilla ja yrittää mahduttaa aikatauluun perhe sekä ystävät. Tasapuolisesti. Ei onnistu ja se harmittaa. Menee taas aikaa totutella näihin viikonloppuhetkiin ja madaltaa omaa rimaa. Hyväksyä, että mä en millään vaan ehdi kaikkeen ja se on ihan ymmärrettävää. Oppia nauttimaan niistä hetkistä, jotka saan elää rakkaiden rinnalla, ikuistaa ne sydämeen, että jaksaa taas seuraavaan kertaan. Luojan kiitos, kohta on syysloma ja pääsee uudemman kerran Jämsään kokonaiseksi viikoksi.

   Tässäpä taas näitä mietteitä ja tekemisiä. Jospa huomisen postauksen jälkeen jäis nää sillisalaatit ja pääsis taas normaaliin postaustyyliin ja muutamaan julkaisukertaan viikossa!

~ Roosa ~

  

Viikon biisi(t)

Tein noin viikko sitten Spotifyhini uuden soittolistan, joka kantaa nimeä "vahva & voimakas". Se on vielä keskeneräinen, sillä harvoin sitä muistaa ja löytää kaikkia voimauttavia biisejä kerralla. Karttukoot niitä sinne matkan varrella lisää. Nyt ajattelin koota nuo tällä hetkellä listalla olevat kappaleet tähän postaukseen ja kertoilla vähän fiiliksiä.

jokainen teko - klikkaa! 

(youtube ei halunnut linkittää oikein)

   Mulla on varsin hyvä ja onnellinen olo. Mikä on sinänsä hämmentävää, koska kouluhommia on karttunut listaan taas pitkä pötkö. Yleensä kun vedän stressin päälle ja piikkini pystyyn vähäisemmästäkin. Esimerkiksi keskiviikolle on tuppautunut hieman vahingonkin kautta muutama ryhmäproggis, lisäksi tutortunti sekä ekat opiskelijapirskeet, joita itse olen osaltani toteuttamassa. Mitään töitä minkään eteen ei ole (vielä) tehty. Tarkoitus kyllä on aloittaa ekan ryhmätehtävän teko huomenna, samoin aion heittää tutor-ryhmäämme aloituksen seuraavan tunnin suunnittelusta. Silti ei hirveämmin stressaa.

   Huomasin tämän stressittömyyteni aika hassussa tilanteessa. Torstaina yksi luokkatoveri manasi ensi viikon päällekkäisyyksiä, johon minä vain spontaanisti totesin: "Ei voi mitään, ei auta kuin hoitaa homma kotiin." Sain opettajalta asennepointsit. Viime vuonna olisin varmasti ollut yhtä hermorauniona kuin kaverini. Nyt vain tyynesti totesin, että asia on nyt vain niin kuin on, hoidetaan pois alta ja jatketaan elämää. 

   Avasin ekan tenttikirjan tänään. Kirja pitää lukea aika nopealla aikataululla loppuun, mutta mä vain päätin, että kyllä se onnistuu. Ja jos en nyt ihan suunnitelmassa pysy, sitten vaan sovellan. Ei auta miettiä turhaan tulevaa.

Olen siis huomannut olevani hyvinkin seesteinen. Olen nauttinut alkaneesta syksystä, koulumatkoista, jotka matkustetaan hyvinkin ahtaasti, mutta sitäkin paremmassa seurassa sekä tokan vuoden opinnoista. Olen nauttinut alkaneesta salikaudesta sekä ryhmäliikuntatunneista. Kun pitää itsensä liikkeessä, hymy on herkemmässä ja yhtäkkiä ehtiikin paljon enemmän. Kouluun, kauppaan, salille ja koulutehtäville. Aloitin tosiaan käymään viime keskiviikkona Leg worksissä. Ei ihan toi vaseman jalan koordinaatio ja tasapaino kohdanneet - vielä. Harmittihan se aluksi tai pikemminkin ärsytti. Mutta sitten vain päätin nauraa. Tästähän on matka vain kohti korkeuksia. Innolla haluan nähdä, missä ollaan keväällä. Mutta sitä ennen täytyy kulkea matka sinne.

Olen iloinnut pikkusiskoni yllättämisestä kahdella värikynällä ja kirjeellä. Olen innoissani siitä, että eka opinnäytetyö-suunnittelu opetutorin johdolla on ensi viikolla. Saan vihdoinkin rattaita pyöriteltyä hiljalleen eteenpäin sen osalta. Motivaatiota opparin aloittamiseen nimittäin olisi kuin pienessä kylässä! 

   Olen ihaillut kynttilöiden loistetta ja katsellut elokuvia. Syönyt jäätelöä ja karkkia. Hakenut pussitolkulla Lidlin uunituoreita sämpylöitä ja Ciabattaa. Ihanaa, että se paistopiste tuli viimein tännekin!

Se, että sain palata ainutlaatuisen ja ihmisrikkaan kesän jälkeen takaisin omaan kotiin ja omaan rauhaan, on täydellistä. Jaksaa sitten muutaman viikon päästä taas viettää kivaa viikonloppua Jämsässä. Luvassa olisi Merjan synttärit ja ihan vain oleskelua perheen kanssa. En mä kummempaa vaadi. Läheisyys ja se, ettei tapahdu oikeastaan mitään kummempaa, on parasta.

Viimeisimpinä viikkoina olen siis nauttinut pienistä. Ja olen tehnyt sen osittain tietoisestikin. Kai mä olen jotenkin kipujen keskellä tajunnut sen, että kivuttomista hetkistä pitää nauttia eikä vaatia itseltään aina sitä priimaa. Vapaa-ajankaan suhteen. Kun kivut ovat massiiviset, ilon täytyy löytyä sitäkin pienimmistä sirpaleista. Niistä onkin syntynyt reilun kahden viikon aikana melkoinen meri. 

Olen myös tuon ilon sirpaleiden meren kasvattamiseksi alkanut koota ympärilleni voimauttavaa musiikkia, jotta iloa, voimaa ja jaksamista saisi jo muutamastakin minuutista. Nuo biisit luovat mulle uskoa itseeni ja muistuttavat välillä hiljentämään tahtia. Olen tanssinut ja hymyillyt niiden tahtiin. Täysin spontaanisti. Siitäkin olen nauttinut.

En ole poissulkenut onnestani huolimatta pientä realistia itsessäni. Tiedän, että syksy tuo tullessaan varmasti niitä huonompiakin hetkiä ja mielessä punaisina välkkyviä deadlineja. Kuitenkin ajattelen, ettei elämässä tärkeintä ole suojautua myrskyiltä, vaan oppia tanssimaan sateessa. 

Ihania syksyn kuulaita värejä teillekin! <3

~ Roosa ~