Viikon biisi: Kuka tahansa kelpaa

Kun mä tulen kiinni sinuun

 Arkuuteni kaikkoaa 

Olen vastarantaan ripustettu viiri voitokas 

Joka heilahtelee itsevarmasti 

Kun sä tulet mua vasten 

Aika tahtoo pysähtyä 

Olet lautta ilman lautturia 

Ja usvan keskellä 

Linnut väistyvät 

ja kalat myös 

Kuka tahansa kelpaa 

Jos sillä on sun nimi 

Yhtä leveät haaveet 

Yhtä raikas mieli 

Kuka tahansa riittää 

Jos sillä on sun nimi 

Yhtä kevyet pelot 

Yhtä vahva totuus 

Kun me tehdään yksi rakkaus 

Kun me tehdään pyhä hetki 

Olen kasvotusten kanssasi 

Ja pidän silmät auki 

Koska kauneutemme vaatii niin

 Kuka tahansa kelpaa 

Jos sillä on sun nimi 

Yhtä leveät haaveet 

Yhtä raikas mieli

 Kuka tahansa riittää

 Jos sillä on sun nimi 

Yhtä kevyet pelot 

Yhtä vahva totuus 

Sä olet ainutkertainen 

Niin varmuudella tehty 

Mä etten tohtis luomistyötä kyseenalaistaa 

Sä olet viilto seinämaalin täydelliseen pintaan 

Se virhe jonka arvokkuus on mittaamaton 

Kuka tahansa kelpaa 

Jos sillä on sun nimi 

Yhtä leveät haaveet 

Yhtä raikas mieli 

Kuka tahansa riittää 

Jos sillä on sun nimi

Yhtä kevyet pelot

Yhtä vahva totuus 

Kuka tahansa kelpaa 

Kuka tahansa kelpaa

Oon muutamaankin otteeseen taannoin kirjoitellut blogissa siitä, miten mua ahistaa, kun en seurustele.En edelleenkään seurustele, eipä ole kävellyt sitä oikeaa vastaan. Tää biisi tais tulla radiosoittoon reilu vuosi sitten, ellen ihan väärin muista. Jotenkin se sykähdytti mua heti. Ja  loi samalla uskoa tulevaan.

   Oon teinistä asti ajatellut, että sitten kun mä alan seurustella, suhtaudun siihen vakavasti. Mä en ole koskaan ollut sellainen vaihdan miehiä kuin sukkia -tyyppi. Mä myönnän ehkä hieman naivistikin, että haluan sen toisen kuolemaan saakka siihen rinnalle, en muutamaksi kuukaudeksi tai vuodeksi. Haluan toisen loppuelämäksi.

   Ehkä tämä naivi ja yltiöromanttinenkin ajatusmaailma tulee siitä, että omat vanhemmat on pitäneet yhtä vuodesta -89, vaikka naimisiin menivätkin vasta paljon myöhemmin. Mä olen nähnyt, miten arjen kaaoksesta huolimatta omat vanhemmat saa asiat hoidetuksi ja samalla huomioitua toisensa. Vasta viime vuosina porukat ovat alkaneet käydä viikonloppureissuilla kahdestaan - muuten me lapset ollaan oltu mukana. Mä olen nähnyt arjen rakkautta, en ruusun terälehtiä kylpyammeessa. En itsekään haaveile tulevaisuudessa moisesta ylellisyydestä. Tietysti niitä tähtihetkiä tarvitaan, mutta tärkeämpää on huomioida toinen arjessa. Lähteä kauppaan ja tankata samalla auto, ettei toisen tarvitse sitä kiireessä aamulla tehdä ennen työkeikkaa. Tai sitten tyhjentää se pyykinpesukone, minkä toinen on laittanut päälle aamulla töihin lähtiessään. Asettaa toiselle tyyny pään alle, ennen kun sen pää retkahtaa tv:n äärellä torkkuessa. Ottaa siinä samalla se illan aikana puoliksi juotu viinilasi pois kädestä, ennen kuin sohva ja matto on pilalla. Hakea ehkä myös ne villasukat. Tällaista rakkautta minä olen nähnyt. Sellaista rakkautta minäkin haluan vielä joskus kokea.

   Mutta jos mennään takaisin siihen, mitä tää biisi mulle toi soidessaan...Se toi sen varmuuden, että hyvää kannattaa odottaa. Enää en oo niin masentunut ja kärsimätön. Kuka tahansa kelpaa, kunhan sydämet lyö samaan tahtiin. Kunhan löytyy niitä yhteisiä päämääriä. Pelkoja, jotka eivät toisen ansiosta nouse taivaisiin. Vahva luottamus.

Ja  kunhan on toisen nimi kohtalon karttaan kirjoitettuna.  

Tiedän - se on aika paljon vaadittu. Mutta uskon, että sen on mahdollista toteutua.

~ Roosa ~

Treeniä ja tuloksia

Oisi jälleen aika palata treenikatsauksen äärelle. Kun sain nyt sellaisen käsityksen, että nämä tällaiset postaukset teitä kiinnostaisivat. Onhan edelleen näin?

   Tässäpä puolivuotiskatsaukseni: Tammikuussa salilla lähdettiin käymään ja toukokuun puolessa välin kävin vikaa kertaa ennen kuin pistin salisopparin tauolle kesän ajaksi. Töiden vuoksi kun olen tiiviisti Seinäjoella niin siinä ei paljoa kerkeä puntteja nosteleen. 

Mun punttikerrat pysyi aika vakiona n. 2krt/viikko. Joinain viikkoina lisäksi tuli fysioterapia, joka oli aikamoista menoa tuolle jalkapuolelle. Hiki nousi vähemmästäkin pintaan. 

   Taukoja tuli muutamaan otteeseen salilla käymisestä. Yksi syy oli flunssa, jonka jälkeenkin oli hyvä pysytellä rauhassa muutaman päivää. Sitten oli talvi- ja pääsiäislomaa. Nyt sitten salikortti alkaa piippailla vasta elokuussa, joten kuntoa olisi hyvä pitää kuosissa jotenkin näin kesälläkin. En halua todeta salilla syksyllä, että painoja pitää vähentää ainakin 10 kiloa, että rauta alkaa nousta! ;D 

Kesällä aion kahvakuulailla niin usein kuin vain mahdollista. Leireille en todellakaan ala kuulaa raahaamaan, eikä siellä mitään ehtisikään tekemään treenauksen saralla. Toukokuussa Jämsässä pari kertaa viikossa tein tunnin kahvakuulatreenit ja vikana välipäivänä Ykassa tein sellasen reilun puolen tunnin sykettä nostattavan pikatreenin. Seuraavan kerran kahvakuula saa kyytiä juhannusperjantaina, kun odotan pyykinpesukoneen pysähdystä, että voin lähteä mökille. Isommin aikaa kuulailulle onkin kesätöiden jälkeen loppukesästä, jolloin työt loppuu ja virallinen loma alkaa. Elokuussa salille palailenkin jännittävin fiiliksin: pysyikö se kunto edes suurin piirtein samana?

 Sitten kehityskuvien vuoro.

 Eka tammikuulta treenien alkaessa, toinen maaliskuussa ja vika parin viikon takaa.

Näyttää kehitystä kuitenkin tapahtuneen jonkin verran. Maha ei oo enää löllö, vaan oikeesti näkee, että se on kiinteytynyt - vatsalihasliikkeitä ei oo väännetty turhaan! Viimesessä kuvassa vaan eri housut (matalampi vyötärö) niin näyttää ihan siltä, kuin ois jäätävät jenkkakahvat :D Oikeesti kylkilihaksetkin on vaan vahvistuneet kun on treeniä tullut tehtyä. Suurimman muutoksen huomaa jaloissa. Nyt kun on tehty reisien ojentajia ja vahvistajia, niin reiden ympärys on kyllä kasvanut ja farkkuja saanu välillä hyppien vetää jalkaan useamman tovin :D

Kuitenkin sivusuunnasta näkee, ettei kyseessä ehkä nyt oo jenkkakahvoja, koska kehittymistä on tapahtunut. Sori muuten, en ehtinyt nyt vääntää näistä uusista kuvista kollaaseja töiden vuoksi. Toivottavasti ei hirveästi häiritse. Yritän muistaa värkätä näistä kollaasit sitten kun syksyllä jatketaan taas salin puolella!

   Häiritsevänä tekijänä mun loppukevään treeneissä oli lisääntyneet niskaperäiset päänsäryt. Niihin joutui useasti ottamaan relaksantit, joten homma meni vähän reisille, kun ei pystyny oottaan lihasten normaalia palautumista. Nyt kävnkin ennen tätä Seinäjoki-proggista muutaman kerran hierojalla ja voi että kun teki terää. Aion säästää kesätöistä sen verta, että pääsen sit syksylläkin käymään Ykassa urheiluhierojalla kerran kuussa - vähintään! Jos vähentyis sit relaksanttienkin syöminen. Ja se ruokailu - se pitää pistää kans kuosiin. 

   Siinä oiskin tavoitetta syksylle: lihashuolto ja ruokailupuoli kuosiin ja ei kun treeniä vaan samaan malliin. Ootan ihan sikana, että pääsen taas salille syksyllä. Nyt kuitenkin haluan ottaa kaiken irti kesätöistä, paistella makkaraa ja syödä uusia perunoita. Yritän ottaa rennosti nyt kesän - kahvakuulailla silloin kun ehtii ja jaksaa ja toivoa että se riittää pitämään kunnon yllä. Kasvattaa sitä ei tarvitse - jätetään sekin syksyn tavoitteisiin. Joka tapauksessa voin olla tyytyvinen itseeni - salikärpänen puraisi oikein toden teolla ja kuntosali pysyy harrastuksissa jatkossakin.

Mites te, puhuuko kuvat puolestaan vai kuvittelenko vain näkeväni kehitystä? Ja haluatteko, että syksyllä palaillaan treenipostausten pariin? Kommentteja kehiin rohkeesti!

~ Roosa ~

  PS. Häiritsee muuten pienoisesti, etten saa otettua kunnon selkäkuvia itse. Ja en nyt mieluusti viitsinyt veljiä pyytää räpsimään kuvia, kun niitä ei hirveesti mun blogi kiinnosta ja oon niin tarkka, että heidän ottamat kuvat vois pistää suoraan paikkaan mappi Ö.

Entä jos en olekaan niin kuin sisarukseni?

Minulla on neljä pienempää sisarusta. Vaikka meillä onkin paljon yhdistäviä tekijöitä, emme kuitenkaan ole samanlaisia - eikä meidän kuulukaan olla. Kuitenkin on olemassa yksi paikka, jossa sisarukset helposti rinnastetaan toisiinsa. Tuo paikka on koulu. 
   Mitä minä nyt koulusta yleisellä tasolla höpisen, varmaankin ihmettelette. Näin minäkin olisin varmasti itseltäni kysynyt muutama vuosi takaperin. Kuitenkin nyt jo lapsuuden kodista poismuuttaneena olen huomannut, miten sisarusteni hyvinvointi on muodostunut minulle hyvin tärkeäksi. Lapset ja nuoret viettävät koulussa hyvin paljon aikaa, joten hyvinvointi siellä on tärkeää.
   Vammastani huolimatta pärjäsin loistavasti koulussa. Jos motoriikassa minulta oltiin otettu pois, niin kielellisesti ja älyllisesti minua oltiin siunattu. Olen keskiarvoisesti ollut se 9 oppilas, eikä AMK-opinnoissakaan ole ollut minulle mitään ylitsepääsepääsemättömän vaikeaa. Hyvin on pärjätty.
   Kuitenkaan kaikki sisarukseni eivät ole samanlaisia. Olen huomannut, miten helposti perheiden pikkusisarukset rinnastetaan koulumaailmassa perheen esikoiseen. Että kun tuo Liisa on niin menestynyt oppilas, niin täytyyhän sen Matinkin olla. Mutta entäpä jos Matti ei olekaan se kiltti ja kaiken tietävä oppilas? 
   Yhdellä sisaruksistani todettiin oppimishäiriö, mikä tekee opiskelusta hieman haastavampaa. Sisarustani oltiin pidetty koko ala- ja yläkouluajan häirikkönä. Jos näytti tunnilla siltä, että hädin tuskin kuunteli, oli häirikkö. Tai jos muuten vain opettaja ei pitänyt sisaruksestani, oli häirikkö. Tiedän itsekin tämän sisarukseni haastavan luonteen - olenhan hänen miltei koko elämäni tuntenut. Mutta sen kanssa pitää vain oppia pelaamaan oikein. Kaikki opettajat eivät kuitenkaan muista tavata oppilasta ihmisenä, vaan hänen osaamisensa oman oppiaineen tunnilla määrää koko hänen olemuksensa.
   Annetaanpa esimerkki. Oppimishäiriötulosten tultua opettajilta kysyttiin mielipidettä sisaruksestani ja hänen oppimistaidoistaan. Muun muassa eräs kommentti meni suurin piirtein näin: "Kyllä sen X:n pitäisi miettiä jotain muuta koulua kuin lukiota. Tuskinpa se oppimishäiriö mitään selittää, laiska hän vain on." Olimme aika tyrmistyneitä. Onhan tuo sisarukseni laiskakin. Myönnettäköön. Mutta laiskuus on luonteen lisäksi tullut siitä, että oppimishäiriö todettiin niin myöhään. Ja miksi pitäisi vaihtaa koulua, jos vain muutamassa aineessa menee huonosti? Muut arvosanat ovat aivan hyviä. Eikö laiskuutta kannattaisi vaikka kitkeä sillä, että antaa uuden mahdollisuuden, on tiukempi tälle opiskelijalle sen älyluurin käytöstä tunnilla ja vaikka puolittaa ne sanakokeet? Eikä sillä, että näyttää kokonaan punaista valoa. 

Tietysti asiat voivat mennä myös toisinpäin. Esikoinen voi olla se rämäpää ja sitten ihmetellään kun se nuorempi versio on todella nokkela, älykäs ja mallikelpoinen oppilas. Onko se todella ihmettelyn paikka - oikeasti? Voisiko olla vaikka opettajat niin, että kaikki olemme yksilöitä?
   Sisarukseni kertomukselle hänen "häirikkö"-taustastaan haukkoivat henkeään monet kaverit eräänä iltana. Sinäkö muka häirikkö? Et todellakaan. Niin erilaisia ovat luonteemme ja niin eri asioihin kiinnitetään huomiota eri tilanteissa - esimerkiksi koulussa ja vapaa-ajalla.
   Tämän kokemukseni myötä silmäni ovat todella avautuneet sille, että opettajat helposti näkevät perheiden pikkusisarukset esikoisten kautta. Ja jos kuva ei ole sama, sitten petytään. Se, että jokainen on omanlaisensa, unohtuu, jos opiskelijoita katsotaan vain tämän linssin kautta. Tuskin kukaan on täysin sisaruksensa kopio. Eikä se, että oppilas ei ole niin hyvä vaikkapa matikassa tee hänestä täysin huonoa ihmistä. Jokainen meistä on arvokas - myös koulumaailmassa. Joskus voisi opettajakin kysyä oppilailtaan, mitä kuuluu, eikä vain robottimaisesti vetää tunteja ja rageta sille, joka ei mahdukaan kuviteltuun muottiin.

Lopuksi haluan korostaa, ettei tämä postaus ollut kohdistettu suoraan kenellekään opettajalle tai ihmiselle erityisesti. En myöskään halua kyseenalaistaa kenenkään ammattitaitoa. Tiedän, että tässä maassa on myös opettajia, jotka näkevät jokaisen oppilaan erillisenä olentona sisaruksistaan. Kiitokset heille. Tällä tekstilläni halusinkin vain kertoa siitä, millaisen kokemuksen minä olen aiheesta saanut. Ja avata tietysti teidän silmiänne. Onko teillä kenelläkään samanlaisia kokemuksia?

~ Roosa ~

Viikon biisi: Blaablaa (en kuule sanaakaan)

Aseman, kulmalla jätkät päätä aukoo 

Ja mä nään, kun niiden suut on täynnä vaahtoo 

Pikku raukat huutaa niin (tosissaan) 

Harmi vaan en kuule (sanaakaan) 

Kun fiksut jätkät päätä aukoo

 Paan täysille luureihin, sen laulun jonka voima vie mut mukanaan

 Moi, teille kaikille 

Senkun huutelette harmi kun en kuule sanaakaan (blaa blaa blaa) 

Blaa blaa blaa Blaa blaa blaa 

Sen kun huutelette harmi kun en kuule sanaakaan 

 Pätemään, kun tyypit kaupungilla alkaa 

Yritän, vaan olla herrasmies ja hiljaa 

Raukat koittaa hengissä (pysyä)

 Olla viilee oikeessa (jengissä) 

Taas fiksut jätkät päätä aukoo 

Heeei 

 Paan täysille luureihin, sen laulun jonka voima vie mut mukanaan 

Moi, teille kaikille 

Senkun huutelette harmi kun en kuule sanaakaan 

Joo mä tajuun, et on rankkaa 

Kun niin kauheesti pelkää mitä käy jos muut ei tykkää 

Paan täysille luureihin, sen laulun jonka voima vie mut mukanaan 

Moi, teille kaikille 

Senkun huutelette harmi kun en kuule sanaakaan (blaa blaa blaa) 

Blaa blaa blaa 

Blaa blaa blaa 

Sen kun huutelette harmi kun en kuule sanaakaan 

Blaa blaa blaa

Tänä keväänä ilmestyi albumi, josta varmasti kaikilla on joku mielipide (joka kaikkien muiden on myös kuultava). Kyseessähän on tietysti Antti Tuiskun albumi En kommentoi. Heti ensimmäisestä sinkkulohkaisusta #Peto on irti, pystyi päättelemään sen, että nyt on Tuiskun poika vaihtanut genreä ihan kokonaan. Jotkut vihasivat, jotkut rakastivat. Itse kuulun siihen sakkiin, joka rakastui täysin.

   Olen aina pitänyt Antti Tuiskun musasta - sieltä alkumetreistä saakka. Kuka kolmosluokkalainen tyttö ei olisi vähän ihastunut nuoreen pop-laulajaan? Yläasteella tosin Antti Tuisku heitettiin suoraan roskakoriin, eihän siitä nyt mitenkään voinut tykätä. Lukiossa kaivoin kuitenkin tuon upean laulajan sieltä, minne sen olin viskannutkin ja päätin, että enää en piilottele fanitustani, jos siitä Tuiskusta tulee joskus puhe.

   Muutama levy jäi kuitenkin yläasteella kuuntelematta. Muutamalta levyltä tiedän vain radiohitit. Muutama levy puuttuu hyllystä kokonaan. Edellinen albumi, Toisenlainen tie, tuli kuunneltua ainoastaan Spotifyn kautta. Nyt kuitenkin tämä uusin levy löytää varmasti tiensä levyhyllyyni.

   Syy tämän biisin valitsemiselle oli toisaalta vaikeaa ja toisaalta helppoa. En ole hirveästi uusinta levyä kunnellut, joten valitseminen oli sitä kautta haastavaa. Kuitenkin halusin liittää musavideon postaukseen mukaan, joten biisivalinta jäi kahteen sinkkulohkaisuun. Ensimmäinen oli #Peto on irti ja toinen tämä Blaablaa (en kuule sanaakaan). Olisin hyvin voinut valita myös #Peto on irti. Valitsin kuitenkin tämän Blaablaan.Siihen on syynsä.

   Ei ole epäilystäkään siitä, ettei Antti olisi tehnyt vuoden kovinta suomenkielistä pop-albumia. Ja ei, mielestäni hän ei ole vaihtanut genreä. Tuisku on vain halunnut tuoda jotain uutta ja kiehtovaa suomipopin maailmaan. Antista on liikkunut koko hänen uransa aikana monenlaista juttua. On niitä uskollisimpia faneja ja sitten niitä, jotka haluaisivat hänen painua maan alle. Kuitenkin Tuisku ei  enää anna niiden pahimpien kommenttien haitata elämäänsä. Ihailen sitä, miten tämä artisti uskalsi repäistä ja lähteä tekemään jotain täysin uutta. Monien haastattelujen mukaan hän oli omalla tavallaan kyllästynyt siiden balladipoppiin mitä hänen tuotantonsa oli ollut 10 vuotta. Hän ei halunnut jäädä riviartistiksi, vaan mennä eteenpäin, raikastaa suomalaisen popin kenttää. Tämä kipale kertoo hyvin tästä valinnasta: Antti ei aio välittää negatiivisista kommenteista, vaan kulkea omaa tietänsä. Ei esittää mitään, vaan olla 100% sitä, mitä hän on - hyvä Antti!

   Ehkä myös meidän kaikkien pitäisi oppia huonoimpinakin päivinä luottamaan itseemme. Sinä ja minä kyllä riitämme juuri sellaisina kuin olemme. Aivan varmasti.

Tällä selitykselläni en halua käännyttää ketään Antti-vihaajaa, jos teissä lukijoissa joku sellainen on. Minä olin myös aluksi kauhuissani tästä uudesta tuotannosta. Sitten kuuntelin muutaman kerran sinkut läpi ja löysin niistä jotain, mihin rakastuin. Jokaisella on oma mielipiteensä Tuiskusta ja hänen musiikistaan, ja niin saa myös olla. Tärkeintä olisikin vain kunnioittaa toisen välillä rohkeitakin valintoja. Minä teen niin, toivottavasti tekin.

~ Roosa ~

Ps. Muistakaa, että Antinkin mukaan musavideot on tehty tarkoituksella kieli poskessa - älkää siis ottako niitä turhan vakavasti! ;) Ja Bloggerilla taas ongelma, kun ei anna vaihtaa suurempaan fonttiin. Koittakaa kestää, jos ensi postaukseen jo onnistuis normaali fontti!

Reissu takana, kohta uusi edessä

 Veljen kanssa testattiin Jämsässä mua odottanut uusi älyluuri ja 

totesin veljeni #selfiepeilin toimivan.

 Alemassa kuvassa pienimmän siskon kanssa aloittamassa päivää 

leikkikentän kautta. :)

Heissan taas pitkästä aikaa! Hengissä ollaan. 2,5 viikkoa Jämsässä kuluivat ihan liian nopeaan. Kuitenkin sain noihin päiviin tasapainotettua hyvin viimeisiä koulutehtäviä, perhettä, ystäviä ja blogia. Oli kivaa päästä pitkästä aikaa perheen luokse, katsoa illalla vakkaripaikalla sohvalla 6 muun rakkaan kanssa tv:tä ja herätä veljen vierestä aamulla. Monen tärkeän ystävän näkeminen antoi voimaa ja oli rentouttavaa vaihtaa kuulumisia. Kahden ystävän juhlatkin juhlittiin kuun lopussa, Merjan valmistujaiset ja Stellan ylppärit. Sitten olikin aika pakata kimpsut ja kampsut porukoiden nurkista ja matkata kohti Seinäjokea.

Maanataina alkoivatkin sitten työt Seinäjoen seurakunnalla. Heti maanantai-aamusta repäistiin kesän keissi käyntiin vauhdikkaasti neljän päivän poikaleirillä. Olihan tuo jännää. Uusi paikka, uudet ihmiset ja uudet lapset sekoittivat pään aika totaalisen hyvin. Pää on edelleenkin vähän sekaisin tuosta reissusta, etten saa sanottua siitä oikeastaan sen enempää. Kiva kuitenkin oli tuo leiri kokea ja astua sillä kesätyön saloihin. Jospa juhannuksen jälkeisen poikaleirin jälkeen olisi enemmän kerrottavaa (mitä nyt voi töistä kertoa vaitiolovelvollisuuden vuoksi..), kun paikat ja käytänteet ovat tutumpia sekä työntekijän rooli vähän fokusoitunut vahvemmaksi.
   Ei tässä kuitenkaan ehditä paljoa henkeä vetämään. Eilen palasin Jämsä-reissun ja poikaleirin kautta kotiin Ylivieskaan ja jo sunnuntaina olisi lähtö takaisin Seinäjoelle. Maanantaina nimittäin alkaa Saaristo-riparin kaupunkijakso, joka kestää 3 päivää. Ke-to-yönä starttaa matka kohti Ahvenanmaata ja Kökarin kuntaa. Kyllä, meitsi lähtee Ahvenanmaalle viikoksi! Niin siistiä, mutta toisaalta myös hieman jännittävää, kun ollaan vähän kauempana meren ympäröimänä leiriä viettämässä. Riparilta palaan juhannusta edeltävänä torstaina ja juhannuksen vietänkin sitten taas mökillä perheen, mummun ja papan sekä kolmen serkkuni kanssa akkuja lataillen ennen seuraavaa leiriä.

Odotan tosiaan innolla ja jännityksellä tuota tulevaa puolentoista viikon työrupeamaa. Koen, että kun ollaan vähän pidemmällä leirillä ja nuorten kanssa, niin mun ammattiminä pääsee oikeuksiinsa. Tiedän, että varmasti mokilta ei tulla välttymään, mutta oppimassahan tässä ollaan. Ja varmasti paljon enemmän tulee tehtyä asioita oikein kuin väärin. Luotan, että tästä tulee huippua! 
   Huippupäiviin olenkin sitten varautunut eilen ja tänään oikein kunnolla. Pyykkiä on pesty, 65 litran rinkka hankittu (vihdoinkin!!), punkkirokotteet otettu sekä punkinpoistovälineet hankittu. Taisi tuolta kaupasta kaikkea muutakin pientä tärkeää matkaan tarttua. Huomenna viimeiset koneelliset pyykkiä pyörimään, junapaikan varaus ja rinkan pakkaaminen. Täältä mä vielä tuun!
   Yritän tässä nyt muutaman postauksen tehdä ja ajastaa, nin teillä riittäisi luettavaa mun reissuni ajaksi. "Reaaliajassa" pääsen varmaankin postailemaan vasta kesäkuun loppupuolella, joilloin mulla alkaa ensimmäinen pidempi vapaapäiväputki. Katoamassa tässä ei kuitenkaan olla, kyllä mä heti palailen kirjoittelemaan, kunhan vain kykenen.

Tässä nyt vähän yleisluontoisia kuulumisia, joita on multa kyllä paljon toivottukin. Nyt vähän rentoudun ja katson hieman rästiohjelmia pois alta. Hyvää viikonloppua, lukijat!

~ Roosa ~

* kuvituksena tuliterällä älyluurillani (Sony Xperia Z1 Compact) napattuja kuvia kuluneiden viikkojen varrelta

Uusi nimi

Blogi on nyt saanut uuden ulkoasun (joka elää vielä vähän aikaa muutostilassa) sekä uuden nimen, joka onkin ehkä se suurin muutos. Miksi uusi nimi? Mikä on tarina sen takana?
   Oikeastaan päätös uudesta nimestä syntyi varsin spontaanisti. Uusi banneri oli jo pitkään ollut to do -listalla, mutta uusi nimi oli oikeastaan hetken mielijohde. Olin lenkillä äidin kanssa ja se vain tupsahti päähäni. 
   Entinen nimi Kaiken takana on nainen ei ollut millään tavalla huono. Sen valitsin lukijoiden ehdotuksista, kun järjestin edellisessä blogissani vajaa kaksi vuotta sitten uuden blogin nimikilpailun. Pidin nimen ideasta. Nimi ei oikeastaan ollut missään yhteyksissä niiden kahden miehen laulamaan iskelmäkipaleeseen. Kaiken takana on nainen merkitsi minulle sitä, että en ole ensisijaisesti vammainen, vaan nainen. Nainen, joka asui omillaan ja päätti omasta elämästään. Naamion takaa löytää aina ihmisen. 

   Uusi nimi on sana edellisestä blogini kuvauksesta - vammastaan huolimatta kokonainen. Olen aina rakastanut sanaleikkejä ja ajattelin jo silloin sanan kokonainen kahdella tavalla. Elämässäni on tapahtunut paljon. Se on ollut varsinainen seikkailu, johon on mahtunut runsaasti koskenlaskuja, niitä vaikeimpiakin. Mutta tähän seikkailuun on mahtunut onneksi paljon hyvääkin: tärkeimpinä ne ihmiset, jotka ovat pysyneet rinnallani kaikesta huolimatta. Elämäni vaihtelevasta maastosta huolimatta olen pysynyt kokonaisena. Niin fyysisesti kuin henkisesti. Monta kertaa olen tosin ollut hajoamispisteessä kaikin mahdollisin tavoin, mutta ehjänä ollaan säilytty.
   Kokonaisesta voi myös erottaa kaksi sanaa: koko & nainen. Haluan, että blogini on aito ja näyttää kaikki elämäni puolet (tai ainakin sen verran, mitä blogin kautta voi antaa). En halua antaa puolta sydämestäni ja motivaatiostani vaan koko setin. Jos blogin kirjoittamisessa haluaa kehittyä, mutta antaa vaan puolikkaan itsestään, ei kehitystä tule ikinä tapahtumaan. Nainen-sanan merkitys on varmaankin ilmeinen: edelleen olen nainen, ihminen. Niin kuin uusi blogin kuvauskin sen toteaa - vamman takaa löydät ihmisen. Pitää vain osata katsoa ja nähdä oikein. Nainen-sana kantaa myös osan vanhaa blogin nimeä Kokonainen-blogiin. Sisältö ei siis ole muuttumassa nimivaihdoksen myötä. Edelleen täällä pääset lukemaan ajatuksiani ja kokemuksiani vammaisuudesta, ystävyydestä, koulunkäynnistä, kosketuksista työelämään...ylipäätään elämästä.

Mitä mieltä siellä ollaan nimen vaihdoksesta tai ulkonäöstä? Tuntui hiukan oudolta vaihtaa nimi (varsinkin kun uusi nimi vain tupsahti päähän), mutta eiköhän tähän totuta. Pidän ehdottomasti blogin uuden nimen merkityksellisyydestä. Lisäksi sen ytimekkyys tuo oman plussansa pakettiin. Sain myös omasta mielestäni blogin ulkonäöstä ihanan freesin. Uskon, että nämä muutokset tuovat ihan uudenlaista boostia kirjoitteluun. Ihanaa viikonjatkoa!

~ Roosa ~

Keväisiä kuvia

Viime keskiviikko oli täynnä äksöniä, mutta ihan toivottua sellaista. Aamu alkoi Jyväskylän reissulla jatkuen parturin kautta Merjan kameran eteen. Olihan yli puolen vuoden kuvaustauon ja just värjätyn pään takia saatava uusia kuvia kevätauringon paisteessa. Hiukan oli haastava keli, kun aurinko paistoi niin kirkkaasti ja loi varjot silmälasien vuoksi. Migreeniltä kuitenkin vältyttiin ja kieltämättä tuli taas hyviä kuvia.

Kuvauskohteeksi valikoitui tällä kertaa Jämsänkoski ja upea koskimaisema. Käytiin myöhemmin myös muualla napsimassa muutama lisäkuva, mutta ne jätin vielä arkistoon. Eiköhän ne kesän mittaan pääse täälläkin näkyville.

Jostain ylläotetuista varmaankin (tai useammasta?) muodostuu blogin uusi banneri. Onko teillä mielipiteitä siitä, olisiko yksi vai useampi kuva parempi bannerissa?

Kiitokset tälle kaksikolle loistavasta iltapäivästä! Eli siis Merjalle kuvista ja mun parhaimmalle serkulle (ja samalla Merjan poikaystävälle) Nikille taustapelleilystä. Otetaanhan taas uusiksi loppukesästä!

~ Roosa ~