NMES - jokakesäinen perinne

Ei pitäisi koskaan sanoa milloin postaa seuraavaksi...eilisilta meni kappas kappas, missäs muussa kuin päänsäryssä. Kuntosali, auringonottaminen ja päänahkaa kiristänyt buffa eivät sovi yhteen.

Tämä on NMES. Käytännössä se toimii niin, että siinä on elektrodilappuset, jotka kiinnitetään ihoon halutun lihasryhmän kohdalle ja elektrodit kytketään vielä itse laitteeseen. Laitteessa on eri ohjelmia, jotka valitaan potilaan tarpeen mukaan. Mulla on ohjelma nro 8 - 10 sekuntia sähkötystä ja 10 sekunnin tauko. Sitten kun ohjelma on valittu, aletaan antamaan sähköä. Mistään hurjista sähköiskuista ei ole kyse, yksikkönä toimivat milliampeerit. Lisäksi mitään hirveää sähköshokkia ei tartte kestää, vaan sähkön määrän voi valita itse. Tänään milliampeereita oli korkeimmillaan mun hoidon aikana 11,5.
   NMESin tarkoituksena on siis sähkön avulla ärsyttää haluttua lihasryhmää ja saada lihasryhmä toimimaan aktiivisemmin ja paremmin. Mulla tuo aktiivisuus tarkoittaa lähinnä sitä, että vasen CP/hemijalka saisi otettua kanta-askeleen ja jalan töksähtelyt kävelessä vähenisivät.
   Yleensä otan tuon NMESin lainaan tk:sta aina kesäisin kuukaudeksi tai pariksi. Tänä kesänä oon käyttänyt tuota laitetta kolme kertaa tämän viikon aikana ja tuloksia voi jo huomata - töksähtelyt ovat vähentyneet ja hoidon aikana varpaat ja jalkapohja alkavat itse tehdä kanta-askelta muistuttavaa liikettä! Myös kävellessä hoidon jälkeen vasen jalka on aktiivisempi ja yrittää tehdä kanta-askelta. Jokakesäinen "perinteeni" siis kannattaa :)
   Mulla tuo hoito kestää kerrallaan 20 minuuttia ja hoitoa pitäisi antaa viidesti viikossa. Muutaman välipäivän saa siis pitää. Sitä paitsi, aikaa ei hirveästi NMES-hoitoa varten tarvitse etsiä, sillä sähköä voi antaa jalalle vaikka telkkaria katsellessa - laite hoitaa hommansa itse ja mä voin keskittyä ohjelman katselemiseen.

Kohta suuntaan kohti juna-asemaa ja Joensuuta. Huomenna on soveltuvuuskokeet (ja viimeiset pääsykokeet) - pitäkää peukkuja!

~ Roosa ~

Reissun päältä

 

 

 

Heippa kaikille! Täällä vietellään loman viimeistä kokonaista päivää, huomenna aamulla lähdetään kohti kotia. Viikko on mennyt nopsaan ja kelit olleet hyvät. Eilen illalla satoi kaatamalla ja salamoi, muuten ollut aurinkoista tai puolipilvistä.



Maanantaina kävin pääsykokeissa Joensuussa. Kokeesta en sen enempää osaa selittää, kuin että se sisälsi sekä aineistokokeen että kirjakokeen. Tuntui helpommalta kuin viime vuonna, etenkin tuo aineistokoe. Perjantaina tai viimeistään maanantaina saan tietää, pääsenkö soveltuvuuskokeisiin opettajalinjaa varten 13.6. Kulttuurilinjan tulokset (menivät siis samalla pääsykokeella) saan 19.6. samoin opelinjan, jos pääsen soveltuvuuskokeisiin.

 

Pystymetsää ja laakeeta peltoo...

 

   Tiistaina kello herätti viideltä ja kuuden aikaan isi, minä ja pienin veljeni lähdimme kohti Ylivieskaa ja Rauduskylän kristillistä opistoa, jossa olivat toiset pääsykokeeni yhteisöpedagogiksi ja kirkon nuorisotyönohjaajaksi. 9-12 oli soveltuvuustestit ja aineistokoe. Sain lisäajan ja erillisen koetilan tuohon osuuteen tiedon prosessin hitauden takia. Se tuntui auttavan mua paljonkin. 12 jälkeen kävin syömässä ja tutustuin paremmin muihin hakijoihin. 12.55 oli mun ryhmän ryhmätehtävä, jossa meidän piti pohtia, millainen on hyvä nuorisotyöntekijä ja vastaavasti millainen se ei ole. Meillä oli paljon samoja ajatuksia ja ryhmätehtävän vastaanottanut nainen näytti myös tyytyväiseltä. Sitten oli enää jäljellä psykologin ja opettajan haastattelut. Niistäkin jäi hyvä fiilis, yritin olla oma itseni ja tehdä omannäöisen suoritukseni. Kolmelta lähdettiin takaisin kohti Vuokattia.
   Eniten haluaisin tuonne Ylivieskaan ja pääsykokeissa tuo käsitys vahvistui. Tutorit kertoivat juuri sellaisia asioita, mitkä vahvistivat haluani tulla valituksi: opiskelijoiden vahva yhteishenki, hauskat opettajat, rauhallinen ympäristö...tonne mä niin haluun!

   Nyt odotellaan tuloksia, Ylivieskasta mä saan ne heinäkuun alussa. Nämä pari päivää, jolloin auto ei ole startannut mihinkään, ollaan käyty kylpylässä uimassa, frisbeegolfattu, ulkoiltu, otettu aurinkoa ja muuten vain nautittu toistemme seurasta. Kohta lähdetään keilaamaan iskän ja poikien kanssa. Illalla on tarkoitus katsoa Suomen Suurimman Pudottajan finaali. Kiva viikko on ollut!

 

Toivottavasti teillä on ollut aurinkoinen viikko!

 

~ Roosa ~

Tänä kesänä aion...

- katsastaa kahdet ylppärit ja serkun rippijuhlat

- käydä pääsykokeissa ja antaa kaikkeni päästäkseni opiskelemaan syksyllä

- matkustaa

- olla leireilemässä isosena

- nauraa

- herätä katsomaan auringonnousua

- tarttua hetkeen

- syödä PALJON jätskiä

- juhlistaa jonkin sortin arvonnalla mun blogin 1v. synttäreitä (olkaahan siis kuulolla!)

- viettää mökkijuhannuksen

- kävellä paljain jaloin

- käydä Suomipop-festareilla Jyväskylässä perheen kanssa

- nähdä kavereita

- lukea paljon kirjoja

- ottaa aurinkoa

- uida

- tehdä jotain ihan vain extempore

- ostaa metrilakua

- viettää äiti-tytär-laatuaikaa Helsingissä

- rauhoittua

- nauttia kaikesta siitä, mitä koen

- tutkia ja ihmetellä

- ymmärtää, että kaikella sillä mitä tapahtuu, on tarkoituksensa

Mitä te aiotte tehdä tänä kesänä? Tämä suuntaa huomenna illalla ensin Vuokattiin perheensä kanssa ja maanantaina ja tiistaina sieltä pääsykokeisiin. Palaudun Vuokatista perjantai-iltana.

~ Roosa ~

Niistä pääsykokeista

Lupailin postausta pääsykokeisiin valmistautumisesta. No, tässä tulee.

Ennakkomateriaali mulla on vain Joensuun teologia-linjalle - Augustinus. Nimi varmaan kertoo aika tappavan hyvin siitä, mistä moinen opus kertoo. Kyllä, Augustinuksesta. Kirja ei ollut niin filosofinen kuin alkujaan pelkäsin, mutta haastavuutta ei voi kieltää. Viime vuonna kirjana oli Jeesus (älkää kysykö, kuka näitä kirjojen nimiä keksii), joka oli paljon helpompi, sillä filosointi puuttui. Tietysti nyt ehkä tiesinkin aiheesta jotain viime vuonna itsekin ;) Joka tapauksessa oon nyt lukenut Augustinuksen kahteen otteeseen ja tehnyt muistiinpanot. Vielä olisi 5 päivää pääsykokeisiin, joista kolmena ehdin vielä hyvin kertailla. Huomenna ei juurikaan aikoja ole eikä myöskään lauantaina, kiitos ylioppilasjuhlien, jotka antavat syyn heittää koko kirjan muistiinpanoineen unholaan hetkeksi.
   Mulla oli hyvä lukuaikataulu ja pysyin siinä hyvin muistiinpanojen teko vaiheeseen saakka. Aliarvioin tyystin, kuinka paljon aikaa niiden tekemiseen kuluu. Ja kuinka paljon aikaa kuluu töissä, kuinka raskasta loppukevät on töissä tolleen kiireen ja henkisen puolen kannalta, kuinka paljon aikaa kuluu kotitöissä, mikä on mahdollinen migreeniriski ja että sitä vapaa-aikaakin olisi hyvä jäädä. Luppoaikaa tuntui olevan liikaa, enkä saanut aikaiseksi mitään. Pahempi migreenijakso osui just silloin, kun muistinpanoja aloin tekemään ja töissä oli tosi kiireistä. Usea päivä kului töiden jälkeen sängyssä maaten ja harmitellen, että taas menee niitä kalliita tunteja hukkaan. Joten sain vasta tänään muistiinpanot loppuun. Niiden tekeminen kesti 3 viikkoa ja sivuja tossa pokkarissa on 212.
   En oo hirveen tyytyväinen tulokseeni. Suunnittelin lukevani opuksen kolmeen kertaan ja muistiinpanit päälle. Nyt taitaa jäädä lukukerrat kahteen ja loput tehokkaat työskentelypäivät menevät muistiinpanoja lukiessa. Onneksi tein nistä aika tarkat, joten toivon, että tämä pelastaa minut.
   Toisaalta yritän turvautua siihen, että tää on mun kakkoshakutoive. Pääasiassa haluan Centriaan yhteisöpedagogiksi ja kirkon alaa opiskelemaan. Jos pääsen teologi-linjalle, hakisin joka tapauksessa ensi keväänä uudestaan AMK-opintoihin. Ja viime keväänä mä en ollut töissä, mulla oli aikaa kuin roskaa. Hmmh...selityksen makua, mutta silti.
   Pääsykokeissa yritän parhaani. Se saa riittää. Nyt mä kuitenkin tiedän, mitä ja missä tapahtuu ja mulla on oletuksia, mitä pääsykoekirjasta saatettaisiin kysyä. Nämä kolme työpäivää pääsykoekiran parissa mä tuun käyttämään mahdollisimman tehokkaasti hyödyksi. Luen muistiinpanoja ja ne kohdat, jotka tuntuu olevan unholassa, luen vielä uudelleen. Yritän pitää jalat maassa ja pään kylmänä.

Ylivieskaan Centriaan mä en hirveesti voi valmistautua. Pääsykoekutsun mukana tuli ennakkolomake, joka piti täyttää. Siinä kysyttiin koulutuksen lisäksi vahvuuksista, mahdollisista srk-toimista (joita mulla onneksi riittää) jne. Kokeessa tulee olemaan persoonallisuuteen ja motivaatioon liittyviä testejä, ryhmätehtävä, aineistokoe ja haastattelu. Menen Ylivieskaan päästäkseni sinne. Huomaatteko eron? Joensuuhun mä yritän päästä, muttei maailma kaadu, jos en pääsekään. Pettymys taas on suuri, jos en pääse Centriaan sisälle. Priorisointia on täällä päässä harrastettu. ;) Aioin siis Ylivieskan pääsykokeissa antaa kaikkeni. Näyttää, kuinka paljon mä sinne haluan päästä! Mutta samalla muistaa olla oma itseni. Sillä pääsee kuuleman mukaan pitkälle :)

Tällaista settiä. Tuntuu, että sain kirjoitetuksi kaiken ja siltikään en mitään - yleistä pääsykokeisiin valmistautuvalle? No, nyt viimeinen vaihde silmään, ensi viikolla tähän aikaan oon palannut Ylivieskasta ja pääsykokeet on mun osalta taputeltu. Pitäkää peukkuja!

~ Roosa ~ 

Picnic

Äiti oli nimikoinut lautaset ja juomat ;)

Olin eilen piknikillä. Pikkuveljeni ja -siskoni koulu ei järjestä tänä vuonna normaalia kevätjuhlaa, vaan tilalle tuli koko koulun ja perheen yhteinen piknik koulun pihalle. Syömiset hoidettiin nyyttäriperiaatteella. Jokaiselle luokalle oltiin merkitty paikka ja jokaisen luokan "alueella" oli pöytä, jonne jokainen sai tuoda omat tuomisensa ja nauttia muiden tarjoamisista.
   Alue oli mun mielestä hyvin suunniteltu. Keskellä nurtsia oli rajattu alue, jossa luokat esittivät esityksiään ja jossa myös kisailtiin halukkaiden oppilaiden ja vanhempien kesken. Piknik-alue kiersi tätä rajattua aluetta, niin että kaikki istuttiin tavallaan jätti-isossa piirissä. Osasinpa taas selittää selkeästi, mutta tosta kuvasta saa jonkin sortin käsityksen asiasta.
   Äiti oli mun isoveljen "vieraana" vitosten alueella ja mä sain kunnian olla pikkusiskon kanssa piknikillä eppuluokkalaisten kanssa. Meillä oli kivaa! Pientä harmia tuottivat kuurosateet, mutta onneksi oli kosteuden kestävä alusta ja sateenvarjo. Kyllä harmitti, että olisi se eilisen sade siirtynyt tälle päivälle ja tän päivän helle eiliselle. Mutta toisaalta, sade ei ollut kovaa ja vaan kuurottaista ja oli kivaa olla piknikillä vähän erilaisessa säässä. Että ei se sää määritä piknikille lähtemistä vaan varusteet ja iloinen mieli sekä hyvä asenne :)

Viikonlopuksi on luvattu lämpöä, joten jos siellä ei oo vielä piknikkiä vietetty, niin viikonloppuna viltti ja eväät mukaan ja ulos pitämään hauskaa!

~ Roosa ~

PS.Yritän saada seuraavaksi postausta vähän uskonnonaineenopettajan pääsykokeisiin valmistautumista. Viikonlopun sääennusteen takia ansiosta aika menee porukoilla aurinkoa palvoessa pääsykoekirja kädessä. Postaus voi siis viipyä ensi viikkoon.

Ähtäriin jos jäädä vois!

Viime torstaina lähti aamulla yksi linja-autollinen kolmosluokkalaisia lapsia, opettajia, avustajia ja vanhempia kohti Ähtäriä ja eläinpuistoa. Sää oli aivan upea - aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, kävi virkeä kevättuuli, ei ollut liian kuuma eikä kylmä - juuri sopiva retkeilylle.
   Käytiin syömässä paikallisella alakoululla ja moikattiin toisen kolkkiluokan kirjekavereita. Sen jälkeen matka jatkui kohti eläinpuistoa ja sen eläimiä. Minä ja yksi harjoittelija saimme huolehdittavaksemme neljä reipasta pojanviikaria, joiden seurassa aika kului kuin siivillä! Oli kiva vetää välillä poikaporukkaa. Jos matkaseurana olisi ollut kilttejä tyttöjä, fiilis olisi ollut ihan eri. Oli kivaa, kun pikkasen pojat yrittivät koetella, mutta silmäkulmista löytyi kuitenkin vähän pilkettä ja nauru oli herkässä. Pojat tottelivat meitä tosi hyvin, läppä lensi, eikä meidän kahden vetäjän tarvinnut juuri karttaa katsoa - pojat pitivät tahtia yllä. ;) Jotkut eläimet mentiin vaan ohi vilkaisulla, mutta löytyi pojilta myös mielenkiintoa pysähtyä ja kasella pidempäänkin eläimiä. Kohokohta kaikkien mielestä oli ehdottomasti karhut - ne sattuivat aloittamaan leikkimielisen kaksinkamppailun juuri, kun saavuimme paikalle ja pojat olivat ihan haltioissaan. Meillä oli ihan superhyvä päivä poikien kanssa! Kuvat kertokoot lisää puolestaan (lasten yksityisyyttä kunnioittaen heistä ei ole tietenkään kasvokuvia)! :)

Villisiat otti lunkisti ja voi miten söpöjä oli noi poikaset! 

Ja se kohokohta - karhujen taisto!

Ähtäriin jos jäädä vois!

~ Roosa ~

Äiti, en tahdo mennä kouluun Äiti, miks toiset vaan kiusaa?

Kysymyspostaukseen tuli muutama kysymys mun koulukiusaamisajoista ja siitä, kuinka lopulta selvisin kiusaamisesta. En muista (enkä jaksanut tarkistaa) kuinka tarkkaan oon asiasta puhunut (varsinkaan yläasteajoista), joten kerronpa koko jutun alusta loppuun. Eli pitkää postausta pukkaa!

Kaikkihan alkoi yläasteella viattomasta ihastumisesta. Kaverit kannusti kertomaan tunteistani pojalle, oltaisiin kuulemma niin hyvä pari. Se punapäinen sekopää, joka kopsi kaikki vastaukset mun vihkoista ja minä nin tunnollinen koululainen. Ei mulle voisi käydä huonosti, kun olin niin hyvää pataa kaikkien meidän luokan poikien kanssa. Joo, voi kuinka väärässä me kaikki oltiinkaan.
   Yhtenä helmikuun päivänä sitten mun maailma muuttui. Lähetin tekstarin pojalle ja sen jälkeen mikään ei ollut niin kuin ennen. Poika meni ihan lukkoon, sen jälkeen mun vihot ei kierrelly luokissa kädestä käteen, kukaan poika ei puhunut mulle yhtään mitään, varsinkaan tämä ihastus. Se kylmeni täysin. Tuli suoraan sanottuna tosi paska olo.
    Olin melko varma, ettei se tähän välien kylmenemiseen pelkästään jää. Eikä se todellakaan jäänyt. Seiskaluokan keväällä alkoi pieni kiusaaminen ihastuksen ja sen kaveriporukan puolesta. Kumeja sateli tunnilla niskaan opettajien huomaamatta, välillä luokassa sanottiin ääneen sanoja, joilla viitattiin suoraan minuun, mutta tavalla, ettei opettajat voineet sitä tajuta. Arvelivat varmaan, että tämä on ihan peruskäyttäytymistä meidän rämäpääluokaltamme. En vielä keväällä mennyt kertomaan luokanvalvojalle kiusaamisesta, koska ajattelin, että kesän jälkeen kaikki muuttuu, kyllä mä muutaman viikon kestän. Syksyllä kukaan ei kiusaa mua, tää juttu unohtuu siihen mennessä. Ei se unohtunut.
   Pelkäsin mennä kouluun syksyllä. Yritin olla näyttämättä sitä. Mutta kai sen musta vaistosi, kun en osannut olla edes sinut itseni kanssa. Mietin koko ajan, näytänkö tyhmältä, voinko mä sanoa näin ja näin, jos mä seison tässä selkä seinää vasten onko mä ihan tyhmä, voinko mä pukeutua näin, näkeekö mun olemuksesta että mä pelkään? Kysymystulva mun päässä oli loputon. Ja kai ne pojat eivät vain olleet saaneet tarpeekseen. Tai sitten ne vain tajusivat, kuinka mua pelotti ja näkivät tilaisuutensa taas koittaneen.
   Mun kiusaaminen oli henkistä vain niitä muutamia kertoja lukuunottamatta, jolloin mua heiteltiin kumeilla tai tönittiin sitä mun ex-ihastusta vasten. Oli sanoja, katseita, naureskelua, rummutusta mun pulpettia vasten, kaikkea mahdollista. Yritin ajatella, että jos mä en vain reagoi mitenkään, kaikki menee ohitse. Ne näkee, kuinka turhaa se on, kun toinen vähät välittää siitä. No, lopulta mun oli luovutettava ja kerrottava luokanvalvojalle.
   En kertonut luokanvalvojalleni koskaan kiusaamisen alkuperäistä syytä. Musta se tuntui niin nololta ja siltä, että mä oon tehnyt väärin, vaikken mä mitään väärin ollut tehnyt. Musta oli vaan parempi kertoa valkoinen valhe jostain riidasta tms. En edes muista, mitä mä selitin kiusaamisen syyksi. En vaatinut puhevälejä takaisin, en halunnut puhua luokanvalvojan ja poikien kesken kasvokkain asiasta. Mä en olisi kestänyt sillä itsetunnolla mitään keskustelua, mä pelkäsin niin paljon. Halusin vain, että pojat jättäisivät mut rauhaan.

Hetkeksi kiusaaminen lakkasi, kun olin kertonut luokanvalvojalle asiasta ja hän oli pitänyt jonkinmoisen puhuttelun pojille. Pojat alkoivat ylenpalttisesti kehua mua, mikä oli vaan tosi huvittavaa. Kyllä mä tiesin, ettei se kestäisi kauaa. Mutta olinpahan edes jonkin aikaa suruton.
   Kiusaaminen siis palasi. En mennyt kertomaan taas lv:lle asiasta, sillä mä ajattelin, että se olisi noloa. Että lv ajattelisi, että toi vaan liioittelee. Taas ihan naurettava ajatus. Tietysti mun olisi pitänyt kertoa. Mutta en kertonut. Mä vaan päätin kestää. Ja se kestäminen tarkoitti sitä, että uuvutin itseni koulutyöhön. Kaiken muun ne saisivat multa viedä, mutta eivät mun koulumenestystäni. Kun pääsin kasiluokalta keskiarvo oli 9,4 paras ikinä, sain 2 stipendiä luokan parhaasta keskiarvosta ja myönteisestä suhtautumisesta koulutyöhön. Ja mä olin sisältä niin rikki, että olisin voinut romahtaa siihen paikkaan.
   En muista kasiluokasta juuri mitään. Sen ekan koulupäivän kasilla, kun mä vaan pelkäsin niin paljon, että olisin halunnut vajota maanrakoon iäksi, yhden syksyisen lenkkikerran, kun mä olin vaan niin loppu ja suunnittelin lv:lle kertomista, tönimiset ihastusta vasten, kädet, jotka hakkasivat mun pulpettia sekä sen aamun, kun menin koulun porteista sisään, näin tyhjän pihan ja koulurakennuksen ja tajusin, että mä oon oikeesti koulukiusattu.
   Ysiluokalla meno vähän rauhottui. Pidin ja pidän itseäni koulukiusattuna seiskan lopusta ysin loppuun, mutta kiusaaminen rauhottui huomattavasti ysiluokalla. Tai sitten mä vain totuin siihen. Ja kai ne pojat jotenkin aikuistui vähän. Enää ei tönitty, oli vain joitain katseita ja joitain hankalia päiviä. Muttei niin pahoja kuin kasilla. Kun peruskoulun viimeinen kevätjuhla oli ohitse, huokaisin helpotuksesta. Se oli ohi. Mun ei enää ikinä tarvitsisi nähdä niitä, paitsi jos haluaisin. Ja sillä hetkellä mä ajattelin, etten haluaisi olla niiden kanssa missään tekemisissä enää ikinä.


Lukiossa mua ei kiusannut tietenkään enää kukaan. Pojat lähti amikseen, joten vaikka asuttiinkin pienellä paikkakunnalla, oli varsin epätodennäköistä, että kohdattaisiin. Päätinpä siis aloittaa alusta. Oon varmaan sanonutkin, mitä päätin, kun aloitin lukion. Sanoin itselleni, etten mä voi saada enää takaisin sitä Roosaa, joka mä olin ennen kiusaamista, koska mä en vaa ole sama ihminen, kuin seiskan alussa. Niinpä mun on tutustuttava siihen Roosaan, joka mä oikeasti olin ja tultava sinuiksi sen kanssa.
   Matka ei ole ollut helppo. Kiusaaminen kesti lyhyellä matikallani pari vuotta, mutta se, mitä se minussa aiheutti ja siitä ylipääseminen on ollut paljon vaikeampaa ja hitaampaa kuin mitä mä ikinä osasin kuvitellakaan. Oli vaikea päästä yli ensinnäkin pelkästään mun vainoharhaisuudestani. Kun kiusaaminen oli pahimmillaan, luulin ja uskoin oikeasti, että jokainen naurahdus tai kuiskaus jonka näen tai kuulen, liittyy jotenkin minuun. En tiedä kuinka moni lopulta tiesi kiusaamisestani yläasteella. Mutta se kasiluokkalainen Roosa ajatteli, että kaikki. Kaikki puhuvat minusta pahaa, nauravat, pilkkaavat jne. Kesti jonkin aikaa ymmärtää, että mä oon muiden mielestä hyvä tyyppi, että jos lukiossa joku kehui mua tai vitsaili mun kanssa jostain, se teki sen sen takia, koska se oikeesti oli kiinnostunut musta ja mun kuulumisistani ja tarkoitti niillä kehuillaan oikeasti sitä mitä sanoi. Ettei se tehnyt sitä vaan muodon vuoksi. Että ihmiset oikeesti välittää musta, mä merkkaan niille oikeesti jotain. Lukion kolmosella pääsin viimein siitä kuvitelmastani irti. Varsinkin sen vastakkaisenkin sukupuolen suhteen. Että mä voin olla taas pojille ihan vaan kaveri tai ystävä. Ettei mussa ookaan mitään leimaa otsassa. Että voi heittää läppää poikien kanssa ja se on hyvä juttu. Tää kuulostaa varmaan hassulta, mutta mulle se oli oikeesti iso juttu, että mä kelpasin toisen sukupuolen silmissä omana itsenäni ja ihan vaan ystävänä. Mulla ei nimittäin ollut ollut poikapuolisia ystävyyssuhteita moneen vuoteen kiusaamisen takia. Liikuin pelkästään tyttöporukoissa, enkä tuntenu olooni aina niin hyväksi niissä piireissä. Mutta lopulta löysin itseni nauramassa poikien jutuille ja nautin siitä, että mä kelpaan.

Helpoimmin murrettavat asiat olivat vaatteisiin ja ulkonäköön liittyviä asioita. Oon puhunut sitä, että yritin saada itselleni itsevarmuutta "turvallisilla" vaatteilla. En käyttänyt hametta varmaan viittä kertaa enempää koko yläasteaikana. Huvittavinta oli se, jos joku ihminen katto mua, rupesin heti miettimään, oonko mä liannu vaatteeni, vai miksi se kattoo mua. Läpimurtoja tapahtui lukion tokaluokalla, kun äiti sanoi, että mun pitäisi käyttää mustia vaatteita enemmän, kun ne pukee mua. Pelotti, mutta nykyään mun vaatekaapista löytyy värikkäiden vaatteiden lisäksi jotain mustaakin. Järkyttävän suuri juttu oli se v-aukkoinen yo-mekko. Se paniikki kun tajusin, että mun on oikeesti ostettava se, kun muuta en löydä. Jopa se, että isi sanoi, että se mekko on tosi kaunis mun päällä, ei jotenkaan vakuuttanut mua. No, yo-päivänä sain hirveesti kehuja mun mekosta ja käytin sitä uudelleen kesällä veljen rippijuhlissa ja mun rippilasten konfirmaatiossa. Nyt mekko on ihan ok, mutten vieläkään pysty sanomaan, että se olisi jotenkin kaunis mun päällä. Yritän saada vain se päällä ajatukset pois mun dekolteesta. Ja tiedän, se ei ollut edes paljastava, se oli ja on tosi varma mekko. Mutta tilasin Ellokselta itse asiassa kellomekon kevään juhliin. Toivottavasti joku päivä mä tajuan vielä itsekin, että v-malliset paidat ja mekot on mun päällä oikeesti hyvän näköisiä. Toivottavasti joku saa sen taottua mun päähän vielä joku päivä niin hyvin, että itsekin uskon sen.
   Lukion toisella luokalla mun rakas ystävä kuoli. Juuri se, jonka oon sanonut auttaneen mua kiusaamisesta selviämisessä. Hän tosissaan kannusti mua olemaan oma itseni, "tankkasin" häneltä positiivista energiaa ja luottamusta itseeni yläasteen ja vielä lukionkin huonoina päivinä. Tuntuu tosi hurjalta sanoa näin, mutta ehkä tämäkin kuuluu niihin asioihin, jotka oli vaan tarkoitus tapahtua. Sillä mä koen vahvasti, että jos mun ystävä ei ois kuollut, mä en lopulta koskaan olisi kunnolla löytänyt itseäni. Mä en koskaan olisi tullut sinuiksi itseni kanssa. Sillä mä koin jääväni tosi paljon velkaa mun poisnukkuneelle ystävälleni. Hoin vaan, miten mä pystyn maksamaan tän kaiken sulle takaisin - kaikki kehut, tsemppaukset, naurut ja onnenpotkut. Yksi ilta mä lopulta löysin keinon, millä mä koin, että oon tasoissa ystäväni kanssa, en jäänyt kiitoksen velkaan. Paras kiitos, mitä mä mun ystävälle pystyisin antamaan, olisi se, että mä oikeesti uskoisin kaikki ne kehut, ne tsempit ja neuvot, mitä mun ystävä sanoi. Ja niin mä aloin uskomaan. Se ei oo ollut helppoa, mutta nyt kaksi vuotta myöhemmin mä voin sanoa, että niiden sanojen uskominen kannatti. Mun elämä on paljon parempaa. Harmi vain, etten mä voi enää kertoa sitä mun ystävälle. Näyttää mihin kaikkeen mä oon pystyny, mitä kaikkee mä oon saavuttanut ja tehnyt, kun mä vain oikeesti uskoin itseeni ja ystäväni sanoihin. Mutta mä luotan siihen, että mun ystävä tietää sen. Ja joku päivä mä pääsen kertomaan mun kaikista saavutuksista hänelle. Voi kuinka paljon kerrottavaa mulla on!
   Yksi merkittävä asia, mikä on myös auttanut mua ja auttoi jo ysillä mua jaksamaan, oli mun uskoontulo riparilla 2009. Riparilla oli ihan huippuporukkaa, ei kiusaajia, huikeet isoset ja vetäjät. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin, että mullahan on hauskaa! Ja nää ihmiset pitää ehkä sittenkin musta. Ja jos kukaan muu ei välitä, Taivaan Iskä ja Jeesus pitää musta aina. Uskoon oli helppo turvautua vaikeina päivinä koulussa ja muuallakin. Että jos mä en tässä elämässä mitään voitakaan, niin jonain päivänä oon Taivaan Kodissa vuosituhannen voittobileissä. Jos mä en olisi tullut uskoon, mä en tiedä olisinko mä missä, olisinko mä edes hengissä. Viiltely oli astunut kuvioihin ennen riparia ja ilman riparia hirvittää ajatellakin, mihin kaikkeen se olisi voinut johtaa tytöllä, joka uskoi että on paha ja huono ihminen, jota kukaan, edes oma äiti tai isä ei rakasta.

Ei voi tietenkään jättää sanomatta sitä, kuinka kliseisesti aika parantaa haavat. Jos kiusaaminen on vaatinut pari vuotta, niin siitä selviäminen on vaatinut vähintään tupla-ajan. Edelleen mä tunnistan ittessäni sen Roosan, joka vetäytyy kuoreensa, kun ei uskalla, edelleen mä oon itsekontrollin vankina. Mun on jostain syystä vaikea mennä esimerkiksi kaupassa kassalle jossa on mulle tuntematon, suunnilleen mun ikäinen jätkä myyjänä. En tiedä, miksi se on niin vaikeeta. Kävin Himosareenalla vasta helmikuussa ekaa kertaa, koska oikeasti pelkäsin siellä olevia jätkiä, että mitä jos ne kattookin mua? Tää on tosi naurettavaa, että oon vieläkin vainoharhainen ja pelkään asioita, jotka on ihan luonnollisia mun ikäiselle. jos joudun tilanteeseen, jossa tunnen oloni epämukavaksi, käperryn kuoreeni, niin että muut tajuavat, että jättäisivät rauhaan. On surullista, kuinka usein teen sitä ja kuinka tuskaista on se tieto, että samalla kun käperryn kuoreeni, estän itseäni pääsemään peloistani yli ja jatkamaan elämässä eteenpäin. Yritän kuitenkin ajatella ja nähdä sen myös niin, että oon päässyt yli tosi monista asioista ja pääsääntöisesti tunnen oloni hyväksi vähän tuntemattomammassakin seurassa. Aina pitää olla jotain petrattavaa. Toivon, että voin taas aloittaa alusta mahdollisella opiskelupaikkakunnalla, jossa oon muille tuntematon. Koen, että siellä mun on helpompi päästä tästä itsekontrollista yli, koska tuntemattomalla paikkakunnalla niin on myös pakko. Unelmissa siintää se päivä, kun voin katsoa taaksepäin tyytyväisyydellä ja iloita mun onnistumisista.
    Ihan loppuun vielä siitä, millaiset suhteet kiusaajiin ovat nyt. Kun kiusaaminen oli käynnissä, mun ja ihastukseni äiti juttelivat paljon asiasta, koska olemme perhetuttuja. Ihastuksen äiti oli sanonut, kuinka poika ei oikeasti haluaisi kiusata mua, vaan pyytää anteeksi, mutta kun se ei ole semmoinen sanaseppo. Lopulta viestiteltiinkin yläasteen aikana paljon (aina mun aloitteesta) siitä, kuinka luvataan nyt antaa toisillemme anteeksi. Kiusaaminen kuitenkin aina jatkui. Itse koen antaneeni lopullisesti anteeksi poitsuille riparin jälkeen, kun huomasin, että ajatuksissa poikia kohtaan ei ole mitään vihaa enää jäljellä.. Lopulta tajusin, että ei se mun ihastuskaan halua mua kiusata. Se morjesteli mulle pappatunturinsa selästä aina kun se ohitti mut koulumatkalla. Eka kerran kun se teki niin, meimasin kaatua yllätyksestä mun pyörällä! :D Se ryhmäpaine on vaan niin kovaa yläasteikäisillä pojilla. Muut halusivat jatkaa, mutta se ei. Näin kuutisen vuotta myöhemmin myös ajattelen, ettei se ihastus olisi halunnut sitä kiusaamista aloittaa, vaan varmaankin ne sen kaverit, luokan kovikset. Se ois varmaan oikeesti halunnut jatkaa kaverina, mutta se ryhmäpaine. Tietenkään en oikeasti tiedä faktoja, muta uskoisin näin.  Enää en edes voisi mitenkään olla vihainen tälle ihastukselle, koska hän on kokenut sellaista, mitä et toivo edes pahimmalle vihamiehellesi.
   Viime syksynä uskalsin pyytää sitä mun ihastusta kaveriksi Facebookissa. Se hyväksyi pyynnön heti. Mua oli hirveästi jäänyt kaivelemaan se, ettei me oikein koskaan oltu puhuttu mun kiusaamista halki, vaikka meidän vanhemmat siihen kannustikin. Se olisi tietysti kannattanut näin jälkikäteen ajateltuna, muttei mulla olisi ollut siihen silloin voimia. Niinpä syksyllä varmistin, että kaikki on ok meidän kahden välillä, eikä se syytä itteensä mistään ja että ajatukset mua kohtaan on ihan neutraalit ja hyvät. Että saataisiin lopullimen piste koko jutulle. Jätkä vastasi, ettei kaivele ja kaikki on ok. Pyysi vielä anteeksi, jos mulle oli jäänyt paha mieli. Niinpä me laitettiin lopullinen piste koko kiusaamisjutulle - noin kuusi vuotta kiusaamisen alkamisesta. Lopuksi toivotin onnea kisoihin pojalle :)

Onnellinen loppu

~ Roosa ~