En ole hetkeen (lähes pariin vuoteen), kirjoittanut mitään ammatillisuus-genreen menevää postausta. Suurin syy on varmasti ollut se, että tuleva työni nuorisotyöntekijänä (jos nyt halutaan puhua yhdellä ja suht kattavalla ammattinimikkeellä), on salassapitovelvollisuuksia täynnä. Työharjoitteluissa kohtaa paljon sellaisia asioita, joista ei voi puhua muualla kuin työympyröissä. Siksi esimerkiksi ette ole saaneetkaan yhtään myday-postausta harkkapäivistäni. Koska se ei vain vaitiolosopimusten vuoksi ole mahdollista.
Nyt tää viimeinen harkka on pistänyt ajatusta jos toistakin pyörimään nuorten hyvivoinnin ympärillä. Tai pahoinvoinnin. Ja koska tästä aiheesta voi puhua ilman nimiä ja yksityisyydensuojaa kunnioittaen, annan näppiksen laulaa ja ajatuksen viedä.
Jotain faktoja alkuun. Olen jämsäläisessä järjestössä töissä, tarkemmin sanottuna nuorisojärjestössä. Koska tämä on viimeinen ja syventävä harjoitteluni, oon halunnut ja onneksi saanutkin vaikuttaa harkkani sisältöön tosi paljon. Oon itse kehittänyt ja sopinut ainakin puolet harjoitteluni sisällöstä harkkaohjaajani ja paikallisen koulun henkilökunnan kanssa. Oon saanut vetää yhtä Nuisku-ryhmää, jossa opettelemme ja pohdimme nuorten kanssa tärkeitä ihmissuhdetaitoja ja miten niitä voidaan kehittää. Oon lisäksi saanut vetää suvaitsevaisuus-aiheisia oppitunteja ja suunnitella niiden sisällön alusta loppuun itse. Näiden ja monen muun jutun kautta oon tavannut monia nuoria ja kuullut heidän tarinoitaan ja kohtaloitaan.
Samalla mun silmäni ovat avautuneet tosi paljon sille, kuinka yksin nuoret ovat kuorensa alla. Ja kuinka pahoinvoivia he voivatkaan olla. Kuinka haavoittuvia, vaikka päällepäin asia voi näyttää niin toiselta.
Erityisen tärkeitä opettajia tän harkan aikana ovat olleet mun Nuisku-ryhmän nuoret. Kuinka paljon elämäntarinoita ja kuinka paljon epävarmuutta. Mutta myös niin paljon kasvua, pieniä askeleita kohti sitä oikeaa minäänsä ja sen näyttämistä myös muille ikätovereille. Vieläpä niin lyhyessä ajassa. Niin upeeta!
Nuoruus on rankka ikävaihe kaikille. Mutta kuinka vaikea se voikaan olla nuorelle, joka on epävarma, syrjitty ja kiusattu? Kuinka vaikeaa se voikaan olla, kun ei ole taitoja ratkaista ihmissuhdeongelmiaan, kun niitä ei vain ole - vaikka kuinka haluaisi? Kuinka vaikeaa nuoruus voikaan olla, kun elää luulossa, että KAIKKI vihaavat minua ja ajattelevat minusta pahaa?
Aivan pirun raskasta.
Ja kuinka palkitsevaa se onkaan, kun nuoret uskaltavat puhua niistä asioista minulle ja meidän pienryhmällemme - siis niille toisille ryhmän nuorille myös. On niin upeaa nähdä, että se arinkin on uskaltanut sanoa asiota ja mielipiteitään ääneen. Se on äärimmäisen ihanaa. Nähdä, että nuoret luottavat minuun ja ennen kaikkea toisiinsa.
Sillä sitä kaikki nuoret lopulta kaipaavat kuoriensa alla - että joku kuuntelee ja ottaa todesta. Eikä tuomitse. Nuoret voivat näyttää kamalilta teinihirviöiltä ulospäin, mutta totuus heistä itsestään voi olla lopulta aivan toista. Ja näitä nuoria, niin kutsuttuja teinihirviöitä, on jokaisessa maamme koulussa. Ja kaikilla heillä on se toive tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi.
Jos tällä maalla olisi enemmän resursseja, jokaiseen Suomen kouluun tarvittaisiin oma nuorisotyöntekijänsä. Sellainen tyyppi, joka olisi siellä koulun käytävillä vain nuoria varten. Tyyppinä, jolle voisi tulla purkamaan äkäisyyttään pelkäämättä, että seuraavaksi se varmaan hylkää mut. Samalla tavoin sille tyypille voisi kertoa päivän onnistumiset ja iloita, että se nuorisotyöntekijä iloitsee mun kanssani. Tarvittaisiin nuorisotyöntekijä, joka kuuntelee. Sitä työntekijää ei tarvita sen vuoksi, etteivät opettajat välitä - kyllä muuten välittävät. Mutta opettajien työ on nykyään niin byrokratiaa ja paperisotaa täynnä, että jopa harmittaa heidän puolestaan. Heillä olisi taitoja, muttei aikaa. Siksi se nuorisotyöntekijä ois niin valttii jokaisessa maamme koulussa.
Olen kiitollinen, että olen saanut olla kuuntelemassa kohtaamassa monia nuoria mun harkan aikana. Olla tarjoamassa sitä apuani, mitä oon pystynyt ja osannut antaa. Tosi usein ne on ollut pelkät kuuntelevat korvat, sillä tän päivän nuoret kohtaa välistä (tai useamminkin) tosi vaikeita asioita. Mutta oon yrittänyt parhaani ja luottanut siihen, että se riittää. Eihän ihminen voi enempää antaakaan.
Toivon todella, että ensi viikolla harkkani päättyessä mä olen voinut antaa nuorille jotain eväitä elämään. Tarjonnut joitain vinkkejä ja työkaluja ihmissuhteisiiin ja muihin elämän ilon ja surunkin aaltoihin. Ja ennen kaikkea tunteen siitä, et he ovat arvokkaita juuri sellaisina kuin he ovat.
Sillä sitä he todella ovat - arvokkaita.
~ Roosa ~
Tulostin
VastaaPoista