Suolistoleikkaukset 1/2

 Nyt kerron teille asiasta, johon olen viitannut muutamaankin otteeseen aikaisemmissa postauksissa. Eli suolistoleikkauksista - tai nyt on käsittelyssä niistä ensimmäinen. Etukäteen haluan kertoa sen, että leikkaukset eivät olleet millään tavalla etukäteen suunniteltuja, ne tulivat täysin puskista. Tämän ensimmäisen sairaskertomuksen (niin kuin myöhemmin toisenkin) tulen kirjoittamaan mitään peittelemättä - teksti on täysin avointa ja suoraa kerrontaa siitä, mitä oikein tapahtui. Niinpä jos olet heikkohermoinen tai et kykene lukemaan verestä, suolenpätkistä ja oksennuksesta, kannattaa tämä postaus jättää lukematta.

Tasan viisi vuotta sitten avasin silmäni Jyväskylän keskussairaalan heräämöstä kiireellisen leikkauksen jälkeen iltasella. Kiireelliseksi asia tosin oli muuttunut vasta sinä aamuna, kun lääkärit olivat monen päivän taistelujen jälkeen uskoneet, että mun kivut olivat todellisia ja niiden takia mut pitäisi oikeasti leikata. Mutta ennen tuota leikkausta minun piti kärsiä 4 vuorokautta aivan jäätävistä kivuista.
   Lapsuudesta lähtien olin kerran vuoteen kärsinyt yhtenä päivänä kovista mahakivuista, joiden syytä ei tiedetty. Kipu oli aina niin paha, että kävelin kippurassa eikä siihen auttanut mikään. Alkuvuosina vanhemmat veivät minut ensiapuun. Mutta virtsatesteistä tai muissakaan kokeissa ei koskaan ollut mitään pielessä. Joten kotiin vaan. Yleensä kivut helpottivat päivän vaihtuessa iltaan. Ennen tuota leikkausta kyseinen mahakipu oli yllättänyt minut viimeksi edeltävän joulun välipäivinä, ja silloin lähdettin ekaa kertaa umppariepäilynä Jyväskylään. Mutta Jyväskylässä kivut helpottivat selkeästi, joten mitään kuvia tai mitään muitakaan tutkimuksia ei tehty. Kotia vain. Myöhemmin äidin kanssa mietittiin, että olisi niiden pitänyt mut jo silloin kuvata, niin oltaisiin säästytty paljolta. Mutta nyt hyppäys päivämäärään 11.8.2010, jolloin kaikki sai alkunsa.
   Oli lukion ensimmäinen koulupäivä. Se meni hyvin ja olin innoissani tulevista vuosista lukiolaisena. Koska äitini oli vielä töissä muutaman tunnin minun päästyäni koulusta, päätin aikani kuluksi mennä Citymarkettiin. Ostin sieltä pienin pikarin Ben&Jerry's Cookie Dough -jäätelöä. Menin yläasteen pihalle jäätelön kanssa, istuuduin muurille syömään sitä ja odottelin äitiä. Syönnin jälkeen se alkoi - tuttu mahakipu. Tosin se ei vielä vetänyt minua kippuraan. Pitikin sattua, just ekana lukiopäivänä! ajattelin. No, äiti tuli ja lähdimme vielä kirjakauppaan, jossa mulla alkoi jo olla aika tukalaa. Lähdimme siitä sitten oitis kotiin.
   Kotona odottelin, josko kipu iltaa kohden katoaisi, niin kuin aina. Makailin piikkimaton päällä, join sikapaljon vettä, otin lämpöhauteen ja yritin rentoutua. Äiti lähti etsimään kotitiemme vierestä avaimiani ja lopulta löysi ne - heti kun oli luovuttanut etsinnän suhteen. Kyllä! Olin kesällä kaatunut pyörällä, jolloin etsittiin koko perhe tien varresta puhelintani. En kuitenkaan kiinnittänyt tuolloin huomiota ollenkaan siihen, että avaimetkin olivat lentäneet jonnekin. Siellä ne olivat tienposkessa maanneet yli 3 viikkoa, ja tuona aikana olimme muun muassa olleet lähes viikon matkalla Naantalissa. :D No, onneksi löytyivät. Se olikin ainoa onni tuona päivänä.
  Ajattelin illalla, että kyllähän mä aamulla kouluun lähden, menen nukkumaan lämpöhauteen kanssa ja aamulla oon ihan fine. No en kyllä nukkunut, enkä ollut ihan fine. Aamulla menin epätoivoissani pomppimaan trampoliinille maha kippurassa, jos se saisi ruokasulan liikkeelle. Ei saanut.
   12.-13.8. välisenä aikana kävimme yhteensä 4 kertaa ensiavussa. Kolmena kertana meidät lähetettiin kotiin. Tulehdusarvot eivät olleet koholla (epäilyshän oli umpparin tulehdus), joten syytä lähettää minua jatkotutkimuksiin Jyväskylään ei ollut. Käskettiin vain kotiin syömään ja juomaan. Kyllä se kipu siitä helpottaisi. Meitä ei siis otettu ollenkaan tosissaan, vaikka kyllähän minusta selvästi näki, että kipu oli sietämätöntä. Lääkäri ensiavussa pikemminkin vaikutti epäilevän, että kuvittelin itse kivun. Ettei mulla oikeesti ollut kipuja ollenkaan.
   No, sattuihan mua ihan s**tanasti. En pystynyt olemaan missäkään asennossa ja nukkuminen tarkoitti vartin nokosia silloin tällöin. Äiti oli todella huolissaan ja valvoi suurimman osan öistä kanssani. Ja lähti aamulla töihin. Kävelin taloammekin ympäri vielä enemmän kippurassa, ettei suolen toiminta pysähtyisi kokonaan.
   13.8. illalla aloin oksentamaan. Lähes kaiken sen, mitä olin kolmen päivän aikana syönyt. Olin ihan loppu. Päivällä olimme jo käyneet sairaalassa, mutta nyt anestesiahoitaja-kummitätini käski puhelimessa, että lähdette sairaalaan vaan uudestaan, ettekä tule sieltä enää takaisin.
   Mehän lähdimme. Pyysin äitiä hidastamaan jokaiseen töyssyyn. Ensiavussa riensin heti oksentamaan. Lääkäri (se jo meihin kyllästynyt) oli tosi töykeä ja melkein huusi mulle, kun en pysynyt mitenkään paikoillani. Sitten hän pyysi äitiä viemään mut Jyväskylään. Äiti oli yhtä loppu kuin minäkin, joten sanoi, että katso nyt mua, olen valvonut monta yötä tytön rinnalla, musta ei ole ajamaan niin pitkälle. Ja entä jos tyttö kuolee mun käsiin matkan aikana? Tuhahtaen lääkäri lähti soittaan taksia, minä halailemaan pönttöä. Taksikuski tuli ja onneksi äiti tajusi kysyä, oliko kyseessä invataksi, jossa pystyn olemaan makuultaan. Lisäksi äiti kertoi minun olevan huonovointinen. Olisittepa nähneet taksikuskin ilmeen, kun hän katsasti lääkäriin ja totesi: Pitäisiköhän lääkärin arvioida tilanne uudelleen? Niin me saimme vihdoin ambulanssikyydin Jyväskylään. Mutta onneksi emme vielä tienneet, että Jyväskylässä jouduimme käymään läpi taistelun toisen osan, ennen kuin meidät otettiin tosissaan ja minä olin leikkauspöydällä.

   Musta tuntui, että kipu oli kokonaan tuon asteikon ulkopuolella - jotain 15 luokkaa...

Sain ambulanssissa vahvat tropit, joiden ansiosta olin pitkästä aikaa täysin kivuton. Kuitenkin tiesimme äidin kanssa, että se oli vain väliaikaista. Tätä ei kuitenkaan lääkäri Jyväskylän päässä tuntunut tajuavan, vaan myöhemmin saimme kuulla, miksi meidät siirrettiin 13.-14.8. välisenä yönä osastolle joka oli menossa seuraavana päivänä sulkuun - lääkäri oli kirjoittanut papereihini "ei kovin kipeä tyttö". Vaikka me nimenomaan sanoimme, että tilanne muuttuu heti, kun ambulanssissa saadun lääkkeen vaikutus lakkaa! En siis päässyt leikkaukseen yöllä, niin kuin kuvittelimme. Meidät vietiin osastolle, joka oli menossa sulkuun, yökkö oli hirveä ja antoi kipuihini vain Pamol F:ää (!!!!????!!) ja sitten jäimmekin taas oman onnemme nojaan. Äitiä yökkö käski lähtemään kotiin, häntä ei kuulemma tarvittu. Mutta äiti totesi terävästi (vikoilla voimillaan), ettei lähde mihinkään, ennen kuin kipujeni syy on selvillä ja minä leikkauksessa. Äiti käpertyi sänkyni jalkopäähän ja taistelimme yön lävitse. Muistan kun kysyin monta kertaa lähes kipushokissa, emmekö voisi soittaa hälytyskelloa, mutta äiti sanoi aina, odotetaan vielä hetki. Näin pääsimme aamuun. Kolmanteen kivunsekaiseen aamuun. Lääkärit tulivat kierrokselleen ja lähes säikähtivät, kun näkivät, kuinka kipeä oikeasti olin. He kun olivat nähneet vain sen öisen lääkärin tekstin, jossa luki, etten ollut juurikaan kipeä. Lääkärit tutkivat minut ja totesivat, ettei kyseessä ollut umppari, mutta jotain oli pahasti vialla. He eivät vain tienneet mikä. Lääkärijoukossa oli mukana vanhempi läääri, joka totesi meille, että jos hän olisi vielä leikkaava lääkäri, hän veisi minut suoraan siitä leikkauspöydälle. Mutta koska leikkauksen suorittaisi joku muu, minule varattiin CT-kuvat (=varjoainekuvat) tunnin päähän.
   CT-kuvia varten minun piti juoda litra vettä. Äiti yritti juottaa minulle vettä, mutta onnistuin juomaan kolme lasillista, ennen kuin oksensin. Mikään ei pysynyt enää sisälläni. Energiat olivat aika vähissä. Äiti soitti hälytyskelloa ja sanoi hoitajalle, että hän ei kiduta lastansa enempää, että Roosa ei juo varjoainetta. No, hoitaja oli siihen vähän, että se pitäisi kyllä juoda, muuten ei kuvat onnistu. Mutta lähti hän sitten viimein niskojen nakkelun jälkeen soittamaan CT-kuvista vastaaville hoitajille. Siellä päässä hoitaja sitten sanoi, ettei sitä määrää tarvitse todellakaan juoda, jos tilanne on tuollainen. Olo oli vähän "tosi kiva", kun tämä tieto tuli meille. Turhaa tuskaa ja kidutusta mulle.
   Sitten lähdettiin kuviin. Kun oltiin melkein perillä, oksensin kaikki sappinesteet pihalle. Hoitajat ja äiti olivat todella huolissaan. CT-kuvissa hoitajat olivat tosi ihania. Kuvista selvisi, että ohutsuolessani oli pahalaatuinen tukos.
   Ollessani CT-kuvissa äiti ajatteli epätoivoisesti, jos nyt ei löydy syytä kipuihini, niin häneltä loppuu voimat. Että pitääkö tässä alkaa suunnittelemaan hautajaisia. Sitten tuli hoitaja paperinipun kanssa ja alkoi ihmetellä äkäisesti, miksei leikkauspapereita ollut täytetty, kun sinne ollaan menossa. Hoitaja hoputti ja hoputti papereiden täytössä, johon äiti tiuskaisi takaisin, ettei voi täyttää niitä yhteen nopeammin, olihan mulla sairauksia jos toista, joten paperit piti  täyttää tarkkaan leikkauksen turvallisuuden nimissä. Kun paperit oli täytetty, lähdettiin vielä osastolle odottelemaan.
   Siellä ei kauaa odoteltu, kun jo lähdettiin leikkaukseen. Monien taistelujen kautta. Leikkaussaliin ryntäsi vielä verikokeen ottaja, kun multa oli unohdettu ottaa aamulla verikokeet. Kertokoot tämä jotakin siitä, millaisia hoitajamokia oli käynyt sairaalan osalta.

Leikkaus meni hyvin ja nopeasti. Se oli pienempi, mitä alunperin luultiin. Äiti ja isä tuskin ehtivät sairaalalta Keljon Prismaan, kun kirurgi jo soitti leikkauksen olevan ohitse. Suolen ympärille oli kuulemma kietoutunut strangi, suomeksi napanuoran jäänne, joka ei ollutkaan surkastunut pois, niin kuin vauvoilla normaalisti pitäisi. Tuo strangi oli ollut syynä kaikkiin muihin edellisiin mahakipuihini. Se oli vaan edellisinä kertoina onnistunut löystymään itsestään. Nyt niin ei olisi käynyt, vaan leikkaus oli ainoa keino kivun poistamiseksi. Suoleen ei onneksi tarvinnut koskea, vaan strangi vain poistettiin ja sitten vain tikkaus.
   Siirryin heräämön kautta lastenosastolle. Sinne pääsyvät vanhemmat minua katsomaan. Olo oli sekava, mutta kivuton. En ollut onneksi vielä täyttänyt 16, joten pääsin sinne. Tavarani tosin seikkailivat jollain toisella osastolla, koska siellä hoitajat olivat katsoneet, että kuulun jo aikuisten osastolle. Taas sairaalan mokia, mutta lopulta tavarani löysivät luokseni.
   Minulla oli aluksi nenämahaletku, katetri ja epiduraalipumppu, josta lähti siis letku selkäytimeen. Letkussa tai olisiko parempi sanoa piuhassa kulki koko ajan epiduraalipuudute.Pahinta mielestäni oli nenämahaletku, joka ärsytti ja kuivatti kovasti kurkkua. Sain sen kahden päivän kuluttua pois. Nenämahaletku tosiaan sen vuoksi, ettei suoleeni saanut mennä mitään ruokaa hetkeen leikkauksen jälkeen. Juoda toki sain. Katetrikin taidettiin ottaa seuraavana päivänä tuosta nenämahaletkusta ja viimeisimmäksi jäi epiduraalipumppu. Katetrin poiston jälkeen mulla oli hetken aikaa vaikea virtsata, koska epiduraalipuudute vaikeuttaa noita hommia. Ekan kerran jälkeen ei sit kuitenkaan ollu enää mitään ongelmia.
   Epiduraalipumppu vei hyvin pois kaikki kivut. Se oli vain laitettu ehkä pikkusen väärään kohtaan, koska se veti huomomman jalkani tosi omituisen jäykäksi. Niinpä äiti pyysi samasta laitoksesta mulle jo neurologikerroilta tutun fysioterapeutin paikalle. Hän tuli jumppauttaan mua joka päivä hetkiseksi.
   Epiduraali taidettiin ottaa viidentenä päivänä pois. Ekana yönä siitä jouduin yöllä pyytään vahvemman kipulääkkeen, mutta muuten pärjäsinkin vaan pelkällä burana+panadol-yhdistelmällä päivisin. 
   Liikkumaan mut kehoitettiin miltei heti leikkauksen jälkeen. Se oli tärkeää suolen toiminnan kannalta. Koko päivää ei saanut maata peiton alla. Tippaletkut ja muut monitorilaitteet mukaan vaan ja sairaalan käytävää kävelemään muutaman kerran päivässä. Suihkuunkin menin heti, kunhan vain vähänkin itse kynnelle kykenin. 
   Sairaalassa olin yhteensä viikon verran, ennen kuin pääsin kotiin. Tuona aikana mua kävivät moikkaamassa tietenkin perhe (taisivat käydä joka päivä) sekä ainakin kummit. Taisi käydä myös toinen mummu ja pappa. Päivät olivat pitkiä odottaa vieraita saapuvaksi, mutta henkilökunta oli lastenosastolla tosi ihanaa ja se auttoikin jaksamaan sairaalassa vetetyn viikon. Lisäksi jo sairaalassa aloitin saksan opiskelun äidin avustuksella. Muut koulujutut jätinkin sitten kotijutuiksi. 
   Lukioon palasin heti kun vain pystyin. En muista tarkkaan mitään viikkomäärää. Se taisi kuitenkin mennä syyskuun puolelle ja aluksi olin vain osan päivistä paikalla. Istuminen vei voimat joskus täysin. Minulta jäi kaikki lukion alun ryhmäytykset ja orjapäivät välistä, se harmitti. Lukioon tuli kuitenkin mulle täysin uusia tyyppejä, joihin en koskaan lukioaikana onnistunut tutustumaan niin hyvin, kun tulin vähän "kesken kaiken" mukaan. Toisaalta se tuntui jotenkin toissijaiselta, oishan mulle voinut käydä huonomminkin. 
   Haava parani, kummitäti kävi poistamassa tikit, eikä sairaalan henilökunnan mukaan mitään pelkoa mistään komplikaatioista pitänyt olla. Kuukauden liikuntakielto ja nosteluun kahden kilon painoraja. Äiti osteli mulle sikana suklaamannapuuroa, että mun paino lähtisi nousuun. Olin laihtunut niinkin pieneksi tytöksi vähän liikaakin sairaalassaoloaikana. Pian olin jo koulussa täysipäiväisesti ja tein kovasti hommia, että saisin muut kiinni opinnoissa. Tein mm. ison maantiedon tutkielman täysin itsenäisesti, mikä olisi pitänyt parin kanssa. 
   Elämä alkoi siis voittamaan ja rullaamaan taas normaalilla painolla. Kukaan ei olisi ikinä voinut arvata, millaisessa hätätilanteessa oltaisiin 5-6 viikon kuluttua tuosta elokuisesta leikkauspäivästä. Onneksi. 

Siitä lisää myöhemmin. Annetaan viikkojen kulua ja palataan asiaan seuraavana "vuosipäivänä".

~ Roosa ~