Minä lupasin tehdä sinusta kuuluisan: Opetus

Nouskaa ja nostakaa kätenne, te olette vahvoja, noin!

 Nouskaa ja näyttäkää itsenne, te olette kauniita, noin!

- Happoradio, Olette kauniita

Sinä olit ihmeellinen ihminen. Tuskin tulen löytämään mistään toista kaltaistasi ja tuskin tulee löytämään kukaan muukaan, joka sinut tunsi. Se, miten olit aina niin avoin ja rohkea, ihmetytti minua suuresti – ja ihmetyttää edelleen. Miten suhtauduit maailmaan aina mielenkiinnolla ja miten ajattelit, että kaikki unelmat oli tehty saavutettaviksi – ne pienimmätkin. Se, miten elit elämää joka hetki niin täysillä. Ja se, miten osasit olla aina niin läsnä. Ihailen sinua suuresti – niin kuin varmasti moni muukin.
   Vastaus näihin kaikkiin löytyy motostasi: Jokainen päivä pitää elää täysillä, sillä koskaan ei voi tietää, milloin loppu tulee. Sitä sinä halusit meidänkin, ystäviesi, rakkaittesi, noudattavan. Meidän piti vannoa sinulle, että eläisimme juuri mottosi mukaan, kuin viimeistä päivää. Ei saanut miettiä, miltä minä nyt näytän ja kuulostan, vaan piti olla rohkeasti oma itsensä. Se oli sinun tapasi elää ja se myös näkyi sinusta: räiskyit elämäniloa. Teit juuri niin kuin tahdoit, et niin kuin muut halusivat. Sinulla oli unelmia, joita kohti kurkotit. Sinä saavutit niitä. Elämä ei ollut tehty kaduttavaksi, katua ehtisi sitten myöhemminkin. 
   Merkityksesi meille läheisillesi oli valtava. Teit huonostakin päivästä paremman naurullasi ja läsnäolollasi. Seurassasi ei tarvinnut miettiä, kuunteletko varmasti vai annatko kaiken mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sinä osasit todella olla läsnä – siitä katsekontaktista ei voinut erehtyä. Ja jos johonkin asiaan kysyttiin mielipidettä, niin sinulta löytyi aina näkökanta asiaan kuin asiaan. Toit näkemyksesi rohkeasti kaikkien tietoon pelkäämättä leimautumista.
   En tiedä, mistä rohkeutesi olit perinyt. Joskus se tuntui jopa uhkarohkeudelta tai vähintään pähkähulluudelta. Jos joku porukasta sai hullulta kuulostavan idean, se joku olit sinä. Yleensä ideasi toteutettiin. Kun keksit, että halusit esiintyä kevätjuhlassa muutaman ystävän kanssa, niin sinä ja ystäväsi esiinnyitte. Tuskin olisitte esiintyneet, jollet olisi ollut niin varma ja rohkea ja sanonut unelmaasi ääneen. Joku olisi saattanut salaa siitä haaveilla, mutta ilman sinua se olisi voinut jäädä tekemättä. Miten paljon rohkeutta voikaan mahtua yhteen tyttöön?
   Näen edelleen sieluni silmillä sinun juoksevan lukiomme aulassa porukasta porukkaan punaiset hiukset hulmuten. Sinä tulit toimeen kaikkien kanssa. Kaikki ihmiset olivat sinulle yhtä arvokkaita. Tietysti sinulla oli pari sydänystävää, mutta eikö kaikilla ole? Kuitenkin se, miten vähän se näkyi ulospäin, on uskomatonta.
   Meillä kahdella oli omat sopimuksemme. Yksi niistä oli se, että kun toinen tarvitsi toista, toinen tuli ja auttoi niin hyvin kuin osasi. Aina silloin kun tarvitset – se oli meidän sanaton lupauksemme.
   Sinä olit myös tärkeässä roolissa elämässäni yläkouluaikana, kun minua kiusattiin. Sinä loit minulle uskoa siihen, että minä olen hyvä, minä kelpaan. Kiusaajat olivat tyhmiä, kun eivät sitä tajunneet. Eikä minun kannustaminen loppunut yläkouluaikaan – myös synkkinä lukiopäivinä annoit onnenpotkuja takapuoleen ja sanoit, että usko vain itseesi, olet kaunis ja upea nainen. Unelmoi ja luota itseesi, niin saavutat mitä vain. Ilman niitä neuvoja tuskin olisin tällainen kuin nyt olen. Toivottavasti myös minä osasin olla sinulle avuksi jollain tavalla.
   Miten voimmekaan kuvailla sitä kiitollisuuden määrää sinua kohtaan? Sanat eivät tunnu riittävän sitä kertomaan. Sinä teit meistä rohkeita, vahvoja ja iloisia ihmisiä. Elämänhaluisia ihmisiä.

Kiitos siitä.

 Allekirjoitan edelleen.

~ Roosa ~

// Aiempi osa löytyy täältä.

Mun päivä 1/3: Vapaapäivä Jämsässä

Sain tänä aamuna aamupalapöydässä yksin istuessani huikean inspiraation, jonka syttymistä olin odottanut koko blogiurani ajan...tänään teen My Day -postauksen! Ryhdyinpä sitten tuumasta toimeen ja tässäpä sitä tulee. Eli tässäpä mun maanantai-päivä.

7.50

Äiti herättää mut varmaan viidennen kerran. Hän lähtee itse töihin ja mun tehtävä on katsoa, että siukut lähtee tien varteen koulubussia oottamaan ajallaan. Lisäksi pitäisi laittaa petivaatteet tuultumaan ja siivota yläkerta. Siukut syö aamupalaa ja päätän mennä vielä sohvalle makoilemaan. Virhe.

9.35

Herään sohvalta ja laittelen hetken maailmaa kohdilleen. Muistan tyttöjen pistäneet reput selkäänsä kasin jäljestä. Katson pihalle, eikä siellä näy ketään. Teen tästä päätelmän, että tytöt ovat ehtineet bussiin ja sen kyydissä kouluun. Keitän itselleni kahvia, teen aamupalaa ja katson sitä syödessäni yhden jakson verran Ex-onnellisia MTV-katsomosta. Kiireettömät aamut on niiiin mua varten. Ei kai mulla niin kiire ole äidin antaman siivouskäskyn suorittamisen kanssa?

10.30

Aamupala on syöty ja Ex-onnelliset katsottu. Siivoan keittiön kaikkien aamupalalla käyneiden jäljiltä. Suuntaan ajatukseni siihen moodiin, että siirryn imuroimaan yläkerran. Mutta ensin pitää vaihtaa päivävaatteet ylle (pitkähihainen ja ihanan pehmeät leggingsit) yökkäreiden sijaan. Ja näköjään pedata ainakin yksi peti ja korjata kasa vaatteita lattialta alakerran pyykkikoriin...

~ 11.00

Äiti tuo veljeni kotiin lukemaan kirjoituksiin. Veli on siis aamulla ollut maantiedon kurssikoetta tekemässä. Äiti äkäilee etten ole laittanut eteisen penkillä olleita petivaatteita ulos tuultumaan. Hupsis...Äidin veikkaus yläkerran imurointi-tilanteesta osuu myös oikeaan. Äiti tosiaan luuli pystyvänsä pesemään yläkerran lattiat veljen tuonnin yhteydessä, mutta se siirtyi nyt kyllä iltapäivään. Autan laittamaan petivaatteet eteisestä pihalle tuultumaan ja sen jälkeen lähden (vihdoin!) imuroimaan yläkertaa. Sillä välin äiti tyhjentää pyykkikoneen ja lähtee takaisin töihin.

12.10

Olen saanut siivottua yläkerran. Katson itseäni ensimmäistä kertaa tälle päivää peilistä ja päätän tehdä huomiovärjätyille hiuksilleni jotain. Viidennen yrittämän jälkeen olen tyytyväinen ponnarikampaukseeni..

12.20

Saan inspiraation vielä yläkerran vessan pesemiselle ja roskien viemiselle. Laitan myös nuoremmalleni veljelleni viestin, että jos hän välttämättä haluaa imuroida oman huoneensa, se pitää tehdä heti hänen tultuaan koulusta. Äiti on nimittäin kahden jälkeen tulossa kotiin ja ensimmäisenä hänen listallaan on lattioiden peseminen. 

~ 13.00

Lämmitän jääkaapista itselleni perunamuusia ja lihapullia. Katselen huomenna alkavan neliviikkoisen työharjoitteluni alustavia aikatauluja.  

13.45

Olen vaihtanut niin mukavat leggingsini farkkuihin ja ehostanut naamani iltapäivän asiointireissua varten. Tarkoituksena on mennä auttamaan äitiä kirpputoripöydän kanssa ja käydä matkahuollossa lataamassa bussikortti seuraavan neljän viikon Jämsä-Jyväskylä-Jämsä -reissaamista varten.

14.00 

Avaan koneen kirjoittaakseni tämän postauksen alun valmiiksi luonnoksiin. Lisäksi pitäisi listata huomenna alkavan harkan henkilökohtaiset vahvuuteni ja tavoitteeni. Saatuani koneen auki, sähkökatko yllättää. Sammutan koneen, sillä luulemme veljeni kanssa sähköttömyyden kestävän ainakin puolisen tuntia. Mutta yllätymmekin toistamiseen - 5 minuuttia ja sähköt palaavat. Aukaisen koneen ja aloitan harkkajutuista. Kun saan ne valmiiksi, lähetän paperit sähköpostitse harkkaohjaajalleni. Sen jälkeen avaan Bloggerin.

~ 14.45

Äiti ja loputkin sisarukseni ovat saapuneet kotiin ja vietämme yhtestä välipala/kahvihetkeä keittiön pöydän ääressä. Äiti kertoo, että tunnin päästä on lähtö Jämsään. Sitä ennen pitää saada petivaatteet takaisin sisälle ja ne lattiat pestyä. Menen kuitenkin vielä hetkeksi koneen ja Bloggerin äärelle.

15.05

Nuorempi veljeni on saanut huoneensa imuroitua ja rahtaamme petivaatteita takaisin sisälle. 

15.35

Olen valmiina lähtemään asioille. Kerrankin reippaasti ennen viime tippaa. Niinpä kävelen hetken pihalla ja ihastelen takapihamme vaahteraa.

15.45

Minä, äiti ja pikkusiskoni lähdemme Jämsään. Molemmilla siskoillani on soittotunti, pienemmällä jopa kaksi: ensin yksinsoittoa puoli tuntia ja sitten ryhmäsoittotunti melkein heti perään. Viemme tytöt musiikkiopistolle ja sen jälkeen menemme äidin kanssa tavaroiden vientireissulle kirppikselle.

16.00

Kirpputorilla. Veimme äidin kanssa eilen hänen ja kahden tätini yhteiskirppispöydälle monta laatikollista tavaraa ja nyt tuomme vielä yhden laatikollisen kirjoja ja vaatteita lisää. Päivän aikana pöydän ympärillä on selkeästi käynyt kuhina ja huomaammekin ainakin muutaman taulun, kaksien lasten välikausihousujen ja pinollisen kirjoja löytäneen uudet omistajansa. Siivoilemme levinneitä vaatepinoja, hinnoittelemme uudet tavarat ja lisäämme ne muiden tavaroiden joukkoon myyntipöydälle. Myös toinen tädeistäni tulee paikalle katsomaan, onko tavara tehnyt kauppansa.

16.30

Olemme hakemassa toista siskoani hänen ensimmäiseltä soittotunniltaan. Yleensä äiti on vienyt hänet kävellen ryhmäsoittotunnille, mutta päätämme, että nyt mennään autolla. Mun on nimittäin ehdittävä käydä lataamassa se bussikortti. Äiti jättää minut lähelle Matkahuoltoa ja vie siskoni soittoryhmään. Sovimme tapaavamme kymmenen minuutin kuluttua ja kävelevämme hakemaan vielä musiikkiopistolla olevaa toista siskoani hänen soittotunniltaan.

16.42

Kortti ladattu ja tilini on 148 euroa keveämpi!

~ 17.00

Musiikkiopistolla äidin kanssa. Siskoa etsiskellessä näen yhden tutun ja ihanan tytön parin vuoden takaa, jolloin olin hänen luokallaan kouluavustajana. Ilokseni tyttö tunnistaa minut, halaamme ja vaihdamme nopeasti kuulumiset. Sitten lähdemme äitini ja siskoni kanssa kohti kauppaa.

17.25

Ruokakaupassa. Ostan itselleni tulevan työviikon eväät.

17.50

Pienemmän siskoni ryhmäsoittotunti loppuu. Haemme hänet ja suuntaamme kohti kotia.

18.10

Kotona. RUOKAA!

18.25

Avaan Bloggerin uudestaan. Tajuan poistaneeni vahingossa kännykästäni sen muistion, johon olin laittanut ylhäälle päiväni aikatauluja. Päänsisäistä manausta. Onneksi kuitenkin ottamissani kuvissa on kellonajat kuvien tietoihin tallentuneina. Huokaisen ja aloitan kirjoittamaan.

19.40

Päivä tähän hetkeen asti kirjattu ylös. Lähden etsiskelemään reppua seuraavan päivän työkamppeita varten. Löydän siskoni vanhan koulurepun ja päätän, että se saa toimia seuraavan kuukauden työreppunani. Keräilen reppuun tavaroita huomista varten. 

19.45

Suihkuun.

20.00

Uusi Päivä alkaa!

21.00

 

Luen siskoille iltasadun.

21.15

Lataan päivän aikana ottamani kuvat koneelle, kirjoitan tämän postauksen loppuun, julkaisen sen ja painelen vielä hetkeksi alas katsomaan TV:tä hereillä olevien perheenjäsenteni kanssa. Vahvan empiirisen todistusaineistoni perusteella veikkaan, että painan pääni tyynyyn klo 23 kohdalla. Pestyäni ensin vähäiset hampaani tietysti! ;)

Tässäpä tällainen ensimmäinen kunnon My Day -postaus. Suunnitteilla on samanlaiset vielä yhdestä harkkapäivästä sekä yhdestä "normaalista" koulupäivästä Ylivieskan päässä sitten loka/marraskuussa. Mitäs mieltä ootte - kiinnostaako lukea välillä tällaisia? :)

~ Roosa ~

Elämäni tärkeimmät aikuiset

Huhhuh, onpa arki taas alkanut kiireellä ja vauhdilla! Lisäksi kuvioihin ovat tulleet taas päänsäryt ja migreenit, joten postaustahdin hidastuminen on jälleen taattu. Onneksi mulla oli kuitenkin kesältä muutama postaus luonnoksissa. Tässäpä niistä vanhin, joka on oottanut julkaisuaan aivan liian pitkään. Vähän arkisempi ja hömppämäisempi, mutta mun mielestä kuiteskin tärkeä postaus. Toivottavasti tykkäätte ja annatte anteeksi kuvitukselle. Mut ainakaan kukaan ei voi syyttää mua, etten antaisi autenttista kuvaa mun arjesta. Sillä viimeisin viikko on mennyt juurikin kuvien mukaisissa tunnelmissa. 

Omat vanhemmat

He ovat kasvattaneet minusta minut. Rakastaneet ehdoitta. Kohdelleet rakkaana esikoisena, ei vammaisena tai toisarvoisena lapsena. Jaksaneet taistella byrokratian rattaita vastaan, jotta myös yhteiskunta tarjoaisi minulle kaiken sen tuen, jonka ansaitsen. Heidän ansiostaan myös minä olen oppinut pitämään puoliani ja näkemään minut arvokkaana ihmisenä, jolla on paikkansa ja tehtävänsä tässä maailmassa. En voisi olla kiitollisempi. 

Kummit

Myös he ovat nähneet minut tärkeänä kummilapsena, eivät vammaisena. Ovat olleet läsnä tärkeinä hetkinä. Muistaneet nimpparit ja synttärit. Tulleet katsomaan sairaalareissuillani tai viimeistään heti niiden jälkeen. Olleet niitä elämäni aikuisia, joiden puoleen tiedän voivani kääntyä milloin vain, jos siltä tuntuu. Vaikka se varsinainen "kummien velvollisuus" on päättynyt tasan konfirrmaatiohetkelläni ja näkemiset ovat harventuneet lapsuusvuosista (ihan fyysisen välimatkankin takia), tiedän, että olen heille tärkeä. Ja sitä he ovat myös minulle.

Erkki

Hän on äidin tätini mies - tai oli. Erkki kuoli syöpään ollessani noin 10-vuotias. Silti nuo vähäiset vuodet jotka hän vaikutti elämässäni, kantavat edelleen. Näin Erkkiä muutaman kerran vuodessa, aina silloin kun mummu ja pappa ottivat minut mukaansa Saarijärvelle äidin tädin ja Erkin luokse. Välillä olimme Saarijärven reissulla yhden yön, välillä useammankin. Nuo reissut muodostuivat minulle aina lapsuusvuosieni kohokohdiksi. Sillä mitä tahansa ikinä teimmekään, Erkki piti huolen siitä, ettei minulla olisi tylsää. Olin Erkille kuin oma lapsenlapsi, vaikkei mitään verisukulaisuutta välillämme ollutkaan. Muistan, kuinka hän istui kanssani pitkään aamupalapöydässä jutellen ja vitsaillen, kuinka hän halusi pitää minua sylissään. Tietysti isotätini oli myös aina erittäin iloinen saadessaan minut mummuni ja pappani matkassa Saarijärvelle, mutta Erkissä oli jotain erityistä. Olin hänelle kuin kunniavieras - talvella kaivettiin potkukelkka esiin navetan perältä ja kesäisin pidettiin mansikanpoimintakisat hirmuisen suurella mansikkamaalla. Koskaan ei kulunut hetkeäkään, etten olisi tuntenut olevani äärimmäisen tärkeä ja hieno tyttölapsi. Erkki piti siitä huolen.
   Mutta Erkki sairasti syöpää. Hänen viimeisen vuotensa aikana se paheni niin äkisti ja kohtalokkaasti, ettei minua enää päästetty mummun ja papan mukana Saarijärvelle. Mutta Erkki lähetti aina terveisiä minulle - ja minä Erkille. Jossain lapsen pienessä mielessäni tiesin kyllä, että Erkki ei enää toipuisi ennalleen. En ikinä unohda sitä automatkaa, kun pappa soitti äidille ja kertoi Erkin kuolleen.
   En päässyt saattamaan Erkkiä hänen viimeiselle matkalleen. Äiti ajatteli silloin, etten olisi valmis hautajaisiin - enhän ollut sellaisissa koskaan ollut. Äiti lähti sinne yhdessä mummun ja papan sekä sisarustensa kanssa. Minä jäin isin ja pikkuveljien kanssa kotiin.
   Äiti on kyllä jälkikäteen pyytänyt minulta anteeksi. Anteeksi sitä, ettei päästänyt minua mukaan. Hän tajusi vasta jälkikäteen, miten tärkeää minulle olisi ollut saada jättää hyvästit Erkille. Tuolle miehelle, joka sai minut kokemaan olevani tärkeä ja rakastettava tyttö, joka pääsisi elämässään vielä pitkälle. Olen kyllä antanutkin äidille anteeksi. Ei hän osannut aavistaa eikä ehkä tiennytkään, kuinka tärkeäksi tuo mies oli minulle muodostunut. Niinkin tärkeäksi, että hänestä kirjoittaminen saa minut vieläkin liikutuksen kyynelien valtaan. Mutta hän on yksi niistä ihmisistä, joita tiedän ensimmäisten joukossa rientäväni halaamaan jälleennäkemisen hetkellä. Uskon, että hän myös pitää minua silmällä ja varjelee suurella sydämellään sieltä, missä hän nyt on. Uskon tähän varjelukseen sai aikaan Erkin kuoleman jälkeisen kesän eräs tapahtuma.
   Olimme Saarijärvellä mummun ja papan kanssa. Poimimme isotätini ja mummuni kanssa mansikoita. Voimakas ukkoskuuro lähestyi ja ehdotin mummulle vähän hädissäni, josko menisimme sisälle. Mummu sanoi kuitenkin, ettei kannata. "Erkki se siellä Taivaan Isän kanssa vaan kärrää kiviä. Mutta Erkki näkee kyllä meidät täällä mansikkamaalla ja sanoo Taivaan Isälle, ettei kippaa niitä meidän niskaan." Ja yhtäkkiä ukkoskuuro kiersi meidät. Erkki oli kai Taivaan Isän kanssa löytänyt kiertotien kivikärryille. 

Ala- ja yläkouluajan fysioterapeutti

Minulla oli sama fysioterapeutti koko peruskoulun ajan. Se, jos mikä, on siunaus. Viikottaisten tapaamisten johdosta oppii toista lukemaan todella hyvin ja minun edistymiseni eivät olleet vain minun tähtihetkiäni. Niistä onnistumisista tuli minun ja fysioterapeuttini yhteisiä ilon hetkiä.
   Alakouluaikani ajan sain korkeimpaa mahdollista hoitotukea ja se mahdollisti sen, että olin yksityisasiakas. Suomeksi sanottuna fysioterapeuttini pystyi pitämään minulle "jumppakerrat" kotonaan. Minusta tulikin hänelle melkein kuin oma lapsi - ja fysioterapeuttini lapsista minulle kuin sisaruksia. Saatoin joskus kävellä koulusta jumppaan hänen samanikäisen tyttärensä kanssa ja syödä odotellessani yhdessä fysioterapeuttini lasten kanssa välipalaa. Muistan edelleen, missä laatikossa fysioterapeuttini keittiössä säilytetään leipää ja mistä kaapista löytyy juomalaseja.
   Vaikka en enää lapsuusaikani fyssarilla käykään, välimme ovat yhä läheiset. Perhetuttavina jatketaan ja nähdään aina kun pystytään. Ja juttuahan äitien ja tyttärien keken riittäisi joka kerta vähintään seuraavaan aamuun asti.
   Tälle fysioterapeutille en siis ole koskaan ollut potilas tai asiakas. Olen ollut lapsi, nuori ja nykyään aikuinen. Rakas ja tärkeä sellainen. Ja hän taas on ollut minulle aikuinen, johon luottaa - ja joka luottaa taitoihini ja kehittymismahdollisuuksiini aina ja erityisesti silloin, kun en itse luota. Ilman häntä en varmastikaan tässä ja näin tarmoa täynnä. Hän on se ihminen, jota ajattelen, kun usko nykyään meinaa fysioterapiassa jonkun liikkeen kohdalla loppua. "Kun x:kin uskoi minuun, minunkin on pakko uskoa itseeni", sanon mielessäni ja taas jaksan painaa eteenpäin.

Tukipohjallisteknikkoni

Taas sarjassamme "Ei näe minua potilaana tai asiakkaana" -ihminen. Jouko on nähnyt kasvuni pikkutytöstä nuoreksi aikuiseksi. Minä olen hänelle niitä harvoja tyyppejä, joiden pohjallismallit hän säilyttää. Jolle voin vastata puhelimeen pelkällä etunimellä. Sillä Jouko kyllä tietää, kuka langan toisessa päässä on.
   Vuosien yhteistyö on myös taannut sen, että puhumme samaa kieltä, mitä tulee pohjallisiin ja niiden tekemiseen. Yksi sana tai ele, niin tiedämme, mitä toinen tarkoittaa. Minusta ei edes vastaanottokäynneillä tunnu siltä, että olisin itse asiakas tai Jouko olisi teknikko - siis jonkin sortin ammattilainen. Kyse on enemmänkin ihmistuntemuksesta ja siitä  yhteisestä matkasta, jota olemme saaneet kohta vajaan parinkymmenen vuoden ajan kulkea.

Lukion opo

Hän oli aina valmiina juttelemaan - asiasta ja asian vierestä. Hänellä on myös aivan erityinen taito luoda jokaiseen opiskelijaan toimiva ja luotettava side, joka kantaa läpi jokaisen lukiotaipaleen. Hän muistaa kaikkien nimet ja taustat sekä tekee kaikkensa (ja vielä vähän ylikin), jotta opiskelu Jämsän lukiossa olisi mahdollisimman kitkatonta.
   Lukioni opon merkitys minulle itselleni ei jäänyt tähän todella merkittävään ja aikaansaavaan työotteeseen. Suolistoleikkausten vuoksi jäin heti lukio-opintojeni alkuun jonkin verran jälkeen muista. Tämä tiesi aika rankaa kakkosen syksyä ja ekstrahommia niin ensimmäisenä kuin toisenakin lukiovuotena. Ainoa, joka uskoi opettajakunnassa 110% valkolakkiini ja lukion päättötodistukseen kolmessa vuodessa, oli opo. Hän tiesi, että pystyn siihen. Muut epäröivät välillä ja käskivät jopa miettiä lukion suorittamista 3,5 vuoteen. Mutta minä tiesin ja opo tiesi, että pystyn samaan kuin muutkin - vaikka takapakkeja aluksi olikin. Yksin en olisi kuitenkaan satunnaisista epätoivon hetkistä selviytynyt. Tarvitsin siihen vakaata luottamusta joltain opettajalta (sillä kotoa sitä kyllä löytyi). Se luottamus löytyi Helena-opolta...ja olen siitä tavattoman kiitollinen.

Rippikouluni nuorisotyöntekijä

Hän on tosin nykyisin pappi. Mutta omalla rippileirilläni hän toimi vielä nuorisotyönohjaajana, ennen paluutaan kesken jääneiden opintojen pariin. Se oli hänen tuntinsa, jonka jälkeen tajusin tulleeni uskoon - mikäli halutaan siis käyttää näinkin tökeröä, mutta kuvaavaa ilmaisua.
   Uskoontulo ei ollut se juttu, mikä teki hänestä minulle merkittävän. Vaan hänen tapansa olla, jutella ja kuunnella toisia. Se, kuinka hän halusi ja haluaa edelleen ottaa toisten ihmisten elämäntarinat tosissaan. Nähdä sen kuoren taakse - nähdä ihmisen.
   Hän moikkaa edelleen, jos tapaamme sattumalta jossakin. Hän muistaa ihmisten nimet. Hän kutsuu toisia nimeltä, aina. Se saattaa kuulostaa pieneltä jutulta, mutta oikeastaan se ei sitä ole. Kun joku korvaa muutaman kerran "sinä"-sanan nimelläsi, on lauseissa ihan erilainen kaiku. Lämpimämpi ja henkilökohtaisempi.
   Kun alkuvuodesta minulla oli hankalaa ja minusta tuntui siltä, että haluaisin sielunhoidollista apua joltain tutulta seurakunnan tyypiltä, kirjoitin sähköpostia tälle lempeälle miehelle. En jollekin niistä nuorisotyöntekijöistä, joiden kasvattina olin rippikouluni jälkeiset vuodet. Kirjoitin juuri tälle  papille. Sillä tiesin, että hän löytäisi ne sanat, jotka sillä hetkellä tarvitsisin. Pyysin, josko hän muistaisi minua rukouksissaan. Hän sanoi tarvittavat sanat, hän rukoili puolestani. Lisäksi hän ehdotti, josko tapaisimme, kun sellainen mahdollisuus seuraavan kerran tulisi.
   Me tapasimme ja juttelimme - asiasta ja asian vierestä. Mutta maailma puhdistui, minun oloni helpottui. Lopuksi tämä entinen nuorisotyönohjaajani ja nykyinen pastori rukoili kanssani muistaen tilannettani, jonka keskellä elin. Siitä tuli yhtä hyvä olo kuin edellisellä kerralla - viimeisenä iltana omalla rippileirilläni.
  Tässä on todellakin tyyppi, jota arvostan paljon ja joka on varmasti yksi esikuvistani, mitä tulee tulevaisuuden työminääni kirkon nuorisotyönohjaajana.

Tässäpä näitä mun elämän tärkeitä aikuisia sekä kuvia kuluneelta viikolta. Mitäs tykkäsitte välillä tällaisesta postauksesta? :)

~ Roosa ~

Edelleen kaunis

 Sinä aamuna, kun ajelimme isin kanssa Jyväskylään tikinpoistoon, tajusin oikeasti selvinneeni leikkauksesta hengissä. Hymyilin. 

Myöhemmin samana päivänä menin parturiin. Olin odottanut sinne pääsyä parin viikon ajan. Matkalla totesin äidille olevani aika ylpeä itsestäni. Ja niin onnellinen. 

Hymyilin ja sain idean.

 Seuraavana päivänä laitoin hiukseni, meikkasin pitkästä aikaa, puin ylleni kauniin mekon ja annoin veljelleni 5 euroa. Sain tusinan kuvia muokattavaksi vastalahjaksi. Eräästä niistä tuli uusi profiilikuvani Facebookiin pitkällä tekstimäärällä varustettuna.

Hymyilin.

 

 "Roosa, vaikkei sulla olis yhtään hammasta, oot silti esimerkki rohkeudesta ja kauneudesta." 

Yksi minulle sataneista kommenteista. Katsoin sitä ja pyyhin silmäkulmiani. 
Enkä edelleenkään voinut lakata hymyilemästä.

Koska minäkin pidin itseäni edelleen kauniina.

~ Roosa ~

Muuttunut ystävyyden ideologiani

Oon tässä tän kesän aikana miettiny paljonkin ystävyyttä ja sitä, kuinka mun käsitys ystävyydestä on muuttunut. Ennen mä aattelin, et on tärkeetä olla ne pari tosi tärkeetä ystävää ja sit tulee ne kaverit, joita on joko liuta tai sit muutama hassu kipale. Nyt mun käsitys tästä asiasta on muuttunut.
   Tämä käsitykseni on muuttunut vähitellen, kuin huomaamatta. Ei sille ole välttämättä erityistä syytä - tai ehkä se, kun huomasin ettei se mun paras ystävä olekaan enää mun paras ystävä. Hän on samanarvoinen kuin muutkin ystäväni, enkä halua enää arvottaa sitä, kuka on paras ja kuka vasta neljänneksi parhain. Mitään väärää paras ystäväni ei ollut tehnyt, huomasin vain, että mun ympärille on vikan vuoden aikana kulkeutunut huimasti ihmisiä, joita voin kutsua ystävikseni. 
   Nykyään ajattelen, että on hyvä, et mulla on erilaisia ystäviä ja jokaisen kanssa meillä on aivan omat jutut. Mulla on ikään kuin ystäviä eri tarkoituksiin - yhden kanssa kirjoittelen kirjeitä, yhden kanssa puhun paljon uskonasioista ja hän on se, jolta pyydän rukousapua, kun sitä tarvitsen. Sitten on se ystävä, jolle voi purkaa kouluangstit ja jolta saa apua arjessa sekä sielunhoitoa, oli vuorokaudenaika mikä tahansa. Koska ollaan samassa kaupungissa ja samassa koulussa, tällanen arjen jakaminen on täysin luonnollista. Tuossa kuvauksessa murto-osa niistä, jotka on mun ystäviä. Jokaisen ystävän kanssa on omat jutut, joita tehdään, omat vitsit ja sisäpiirin jutut. Silti kukaan ei aja millään mun luomalla järjestyslistalla toisen ohi, koska joku on tärkeempi tai arvokkaampi kuin joku toinen. Kaikki mun ystävät on mulle yhtä tärkeitä ja rakkaita.

Mitä vanhemmaksi tai aikuisemmaksi tulen, sitä tärkeämmäks mulle on alkanut muodostua se, et tärkeitä ihmisiä on eri puolella Suomea, sellanen tukiverkosto. Sitä ei myöskään jotenkin osaa enää niin paljoa stressata, ketä ehtii milloinkin näkemään. Mä oon saanut stressaamisesta ystävien näkemisen suhteen tarpeekseni. Kun aikuistuneilla ystävillä on omat aikataulunsa ja mulla omansa. Joskus niitä on vaan liian vaikea yhdistää ja silloin on mielestä turha ottaa liikaa stressiä ja omantunnon tuskia asiasta. Sit jos ei onnistu, sit kokeillaan joskus toiste. Jos ei myöskään fiilistä nähdä, silloin kannattaa vaan rohkeesti siirtää näkemistä. Aina ei oo pakko jaksaa nähdä. Tää on varmasti opiskeluvuosien tuoman kokemuksen tulosta. Välillä Jämsässä saattaa olla kuukaudenkin, välillä viikonlopun. Kokemukseni tuoma viisaus on se, että viikonloppukäynneillä Jämsässä en yritä nähdä enempää kuin yhtä ystävää, koska mä kuitenkin pidän sitä perheen kanssa vietettyä aikaa tärkeempänä. Kyllä niillä kuukauden reissulla (joita tulee myös määräajoin), ehtii treffata taas useempia ystäviä - yleensä vieläpä moneen kertaan. Ei se määrä, vaan se laatu, sanoi eräs ystävistäni eilisen puhelinkeskustelumme päätteeksi.    
   Yleensä kerroin jokaiselle mun ystävälle mun turhautumista ja epätoivon hetkistä, kun kriisi tai useampi iskee päälle. En siksi, että hakisin huomiota. Vaan siksi, että voisin saada monenlaista tukea. Jostain syystä noi elämän vastoinkäymiset ei oo mun kohdalla juuri koskaan kaikista pienimpiä arjen tenkapoo-tilanteita. Ja ainakin viime aikoina mä oon tarvinnut kaikkea sitä tukea, mitä oon saanut.
   Jokainen mun ystävä osaa myös tukea mua omalla erityisellä tavallaan. Joku soittaa lähes joka päivä ja esittää sen pienen ja tärkeän kysymyksen - mitä kuuluu? Joku toinen pistää pitkän ja tsemppaavan ääniviestin. Joku kutsuu kylään katsomaan elokuvaa. Ja sitten on niitä, jotka eivät pysty tuleen moikkaan mua, mutta pistävät kätensä ristiin ja muistavat rukouksin. Huomasin tän erityisesti silloin, kun kesäkuun hammasleikkaus peruuntui. Mulle suorastaan tulvi tukea, mitä erilaisimmissa muodoissa ja hyvin monelta eri ihmiseltä. Oon sanattoman kiitollinen saamastani tuesta. Oloni on hyvin siunattu. :) On hienoa, että mun ystävät ovat löytäneet jokainen keinonsa, mikä on heille se luontainen tapa auttaa mua.

Oon alkanut jopa kyseenalaistamaan mun entisen näkemykseni ystävien arvottamisesta. Et mulla on kolme ystävää, mut tää on se läheisin. Miksi ihmeessä mä oon tehnyt niin? Toisaalta se on ollut ehkä tosi luonnollistakin pari-kolme vuotta sitten, kun asuin vielä Jämsässä ja mun ystävät asui lähes kaikki myöskin Jämsässä. Sitä näki väistämättä toista enemmän kuin toista ja toiselle kertoi enemmän kuin sille toiselle tai kolmannelle ystävälle. Mutta kun lentää omilla siivillään oman kotikaupunkinsa ulkopuolelle, ei voi tukeutua enää täysin perheeseen eikä taakse jääneisiin ystäviin. Ja sitä paitsi - ystävätkin voivat hyvin muuttaa pois vanhoista tutuista ympyröistä. Heillekin koittaa uusia alkuja.
   Maailmalla eläessään on aina enemmän tai vähemmän yksin ja oma lapsuuden perhe ei oo se, miltä pyytää apua, kun olet 39 asteen kuumeessa ja jääkaappi ja burana-paketti tyhjiä. Maailmalla on väistämättä tukeuduttava ystäviin. Ja yleensä muihin kuin niihin alakouluaikaisiin ystäviin. Ensiksi onkin siis löydettävä potentiaalisia ihmisiä, joista olisi ystäväksi. On uskallettava avata omaa itseään ja elämäänsä toiselle sekä osattava ottaa toisen tarinat vastaan. On opittava vain luottamaan ja samalla itsekin tulee olla luottamuksenarvoinen. Pitää vaan uskaltaa luottaa, eikä jäädä liikaa miettimään sitä, et tää ei välttämättä kestä. On vain luotettava.
   Ja juuri maailmalla pärjäämisen takia on hyvä, että niitä ystäviä löytyy vähän joka puolelta, erilaisten etäisyyksien päästä. Mistä sitä ikinä tietää, mihin kaupunkiin ja minkä maakunnan alueelle sitä seuraavaksi muuttaa? Mutta ehkä juuri silloin onkin hienoa, et siellä on edes se yks ystävä, josta on tukea ja apua uudessa elämänvaiheessa ja arjen sekametelisopan keskellä. Olo voi olla uudessa kaupungissa heti kotoisampi sen ansiosta, että lähellä on ystävä, joka voi tulla tarvittaessa apuun, kun kaipaa auttavia käsiä tai kuuntelevia korvia.

Jos mä arvottaisin ystäviä nyt, mistä mä sit pyytäisin apua, kun paras ystävä asuu 350 kilometrin päässä ja se neljänneksi parhain naapurissa, mut se ei auta sua, kun oot sille joskus asiasta maininnut sivulauseessa? Et sä et oo Maija mulle niin tärkee kuin toi Tiina. Ja kaikki ei oo niin epäitsekkäitä kuin mä, et autan kaikkia ihmisiä katsomatta sitä, onko joku tehnyt mua kohtaan joskus väärin vai ei. Joku voi oikeesti asiasta loukkaantua ja sit se voi olla finito sen ystävyyden osalta. Enkä mä nyt oo noin sanonut kellekään, kunhan keksin esimerkin. 
   Teen kyllä edelleen rajaviivan kavereiden ja ystävien välille. Kaverit on niitä, joita moikataan ystävien tavoin kadulla, nähdään koulussa ja harrastuksissa, kuten ystäviäkin. Myöskin kavereilta kysytään, miten menee. Mut kaverille en lähde kertomaan yksityiskohtaisesti kaikkea sitä, mikä nyt on vinossa, mitä jännää ja mahtavaa on ehkä tulossa tai pyydetä luokse silloin, kun tarvitsee sielunhoitoa. Nää kerrotaan ystäville. Kyllä mä kavereitakin autan milloin missäkin tilanteessa, mut en oo niin avoin omasta yksityiselämästäni heille kuin ystävilleni. Kavereiden salaisuudet ja sielun purkaantumiset pidän omana tietonani, en niitäkään lähde levittämään. Tuun toimimaan ammatissa, jota koskee vaitiolovelvollisuus ja noudatan sitä ihan omassa siviilielämässänikin, jos tällaista termiä halutaan käyttää. Mut kaverit ei välttämättä tiedä mun itkuisista illoista yhtään mitään. Eikä heidän tarvitsekaan, enkä näe tässä päätöksessäni mitään väärää. Saan päättää (niin kuin meistä jokainen), mikä tieto elämästäni kuuluu kenellekin. Got the point? Joten tunnemyräköistäni ja kompastuskivistäni tietävät vain ystävät - joita mulla onnekseni on. Enemmän kuin pari vuotta sitten, jolloin en tällaisesta tilanteesta ikinä osannut haaveillakaan.  
   Nämä asiat mä oon tässä viime aikoina ymmärtänyt ystävyyteen liittyen. Ja ennen kaikkea sen, et ystävyys ei ole koskaan suoritus, josta tarvitsee saada väli- ja päästötodistukset. Välillä on kausia, jolloin ystäväsi auttaa sua enemmän kuin sä sitä. Niin kuin tässä kuluneen vuoden aikana mulla on ollut. Mut sit tulee niitäkin aikakausia, jolloin tulee sun vuorosi auttaa taas ystävääsi. Mulla tuntuu juuri nyt alkavan sellainen aikakausi. Oon kuivilla monesta asiasta ja nyt on mun vuoro olla ottamassa vastaan niitä, jotka meinaa kaatua. Olla ottamassa koppi ja auttamassa takaisin jaloilleen pääsemisessä.

Ystävyydestä ei voi pitää mitään lukukalenteria tai to do -listaa. Et ollaanko nähty tarpeeksi usein, onko kaikki puhelinkeskusteluminuutit tältä kuulta kasassa vai vieläkö pitää soittaa. Onko muistettu viettää tarpeeksi laatuaikaa? Mun tekee mieli työntää pääni pensaaseen tai sulkeutua pimeään vaatekomeroon kuullessani tällaisesta. Ystävyys ei todellakaan ole listaan ruksien vetämistä ja mitalien saavuttamista. Ystävyydessä on eri vaiheita, välillä tehdään enemmän verrattuna edelliseen vuoteen. Se on normaalia. Se on ystävyyden kiertokulkua. Kaikesta saa stressin niin halutessaan ja mun mielestä ystävyys ei koskaan ole stressaamisen kohde. Välillä on tietysti eripuraa - ei kai se muuten ystävyyttä olisikaan? Mut asiat selvitetään ja jatketaan elämää. Mut jos ystävyydestä alkaa pitää päiväkirjaa tai kotityölistaa, ollaan mun mielestä väärillä poluilla. Mun ideologiani mukaan siis - jokaisellahan on oikeus omaan ideologiaansa. Mun mielestä ystävyyttä ei vain voi elää läpi stressaten ja tekemättömistä hommista kirjaa pitäen. 
   Ystävyyttä eletään elämän heittämien sattumien, epäonnistumisten ja huippuhetkien siivittämänä. Stressaamatta liikoja, maailmaa parantaen, yhdessä kysellen ja ihmetellen. Tietäen, et molemmilla ystävyyden osapuolilla on muitakin ystäviä ja se on täysin normaalia. Ei se ystävyyttä pahenna tai huononna, et molemmilla on myös muita tärkeitä ihmisiä läsnä elämänsä poluilla. Se oikeastaan jopa helpottaa - ystäväni ei ole ainoastaan minun avustani tai iloistani riippuvainen. Hän saa jakaa elämäänsä myös muiden kanssa - ja näin kokea kaikki elämän värit lävitse useammin kuin yhden ainoan kerran.

Kuulisin mielelläni teidän lukijoiden "ystävyyden ideologioitanne". Onko jotain samoja juttuja? Entä mitä eroavaisuuksia löytyy? Oon enemmän kuin pelkkänä korvana teidän ystävyysajatelmienne suhteen! :)

~ Roosa ~

//kuvat noin pieniä siksi, että ladattu vuosien saatossa eri kokoisina tänne ja jos oisin laittanut ne alkuperäiskoossa, ois näyttänyt aikasta hassulta. ;) Pitää alkaa kaivaa kameraa pölypilven alta selkeesti esiin, et saadaan tänne uusia kuvia!!

Pidettiin tilastot puhtaina

Mites kaikki menikään? Minkälainen on minun itse kertomani epikriisi eli kertomukseni sairaalassaoloajasta? Ilokseni voin kertoa, hyvinkin positiivissävytteinen!

Leikkausta edeltävän päivän (16.8.) iltana mua pelotti niin älyttömästi, että lakkasin puhumasta. Olin väsynyt pelkäämään, mutta pelko ei selvästikään ollut väsynyt muhun, vaan pisti vielä viimeisen vaihteensa silmään. Vastasin kaikkiin kysymyksiin ja lauseisiin mahdollisimman lyhyesti, sanalla tai parilla, korkeintaan neljän sanan lauseella. Kyyneleet oli silmäkulmissa tosi useesti ja sairaalalaukun pakkaaminen oli työlästä. Mun oli tosi vaikeeta miettiä, mitä ihmettä mä siellä sairaalassa tarvitsen yhden vuorokauden aikana. Pelko vei melkein kaiken mun ajatuskapasiteetista. 
   Seuraavan yön nukuin parin tunnin pätkissä, kunnes ponkaisin ylös kello 5.30, puin vaatteet niskaan, nappasin sen sairaalalaukun ja lompsin äidin perässä autoon. Lähdettiin kotoa tuolloin leikkausaamuna (eli 17.8.) ajeleen kohti Jyväskylää kello 5.50. Perillä oltiin vähän ennen ilmoittautumisaikaa, joka oli 6.45. Koko aamuna äidin kanssa vaihdoin ehkä yhteensä neljä lausetta, automatkalla pari-kolme sanaa. Yritin vain keskittyä siihen, etten juokse sairaalan pihalta tai leikkaussalin pöydältä karkuun.
   Pääsin siihen vaiheeseen asti kuin viimeksikin, eli sain ilmoittauduttua, vedettyä leikkausvaatteet päälle ja istuuduin odottamaan pre-operatiivisen sohvalle esivalmistautumiseen kutsumista. Kesäkuussa tästä vaiheesta eteenpäin kaikki oli mennyt metsään ja niin väärin: hoitajat ei olleet hammaspolin kautta saaneet tietää mun flunssasta, mulle tuli jopa syyllinen olo heidän käytöksensä pohjalta. Et anteeks kun pilasin tän kesäflunssalla. Uskokaa, en mä tahallani tuolta maailmalta sitä haalinut itselleni. Mun käsityksen mukaan heillä ei ollut myöskään tietoa siitä, kuinka paljon sitä leikkausta pelkäsin. Kirsikaks kakun päälle he kertoivat, ettei mua voidakaan leikata. 
   Tällä kertaa taas kaikki meni äärimmäisen hyvin, mitä tulee mun pelkojen ja toiveiden todeksi ottamiseen. Kaikissa vaiheissa kaikista mua hoitaneista lääkäreistä, hoitajista ja kirurgista näki, että he tiesivät mun pelosta jo etukäteen. Ennen kuin kukaan heistä edes oli mua kasvotusten tavannut. Myös aikataulutuksesta näki, että mun toiveet ja pelot oli huomioitu ja ennakoitu jo etukäteen. 
   Eli kun olin taas sille pre-operatiivisen odotustilan sohvalle istahtanut, ei kulunut hädintuskin paria minuuttia kauempaa, kun vaalea, nuori ja todella lempeä sairaanhoitaja kutsui mut sisälle toimenpidehuoneeseen leikkausvalmisteluita varten. Kello tais olla viittä vaille seitsemän. Jo kymmenen minuuttia sairaalaan tulosta olin jo sairaanhoitajan huoneessa istumassa.
   Sanoin varmaan jo toisessa lauseessani sairaanhoitajalle, kuinka mua pelottaa. Sitten ne kyneleet taas tulivat, eikä niistä tullutkaan sitten loppua ennen mun nukuttamistani. Tämä todella lempeä hoitaja sanoi lukeneensa pelosta esitietolomakkeestani. Oikeasti esivalmisteluihin ei kuluisi varttia kauempaa ja kahdesta työpöydästä päätellen siellä huoneessa olis voinu työskennellä toinenkin sh toisen potilaan kanssa, mutta nyt siellä oltiin vaan minä ja se sydämellinen sairaanhoitaja. Ja minkä myös näen näin jälkeenpäin suunnitelmalliseksi toiminnaksi, esivalmisteluihin varattiin mulle se 30 min. aikaa. Sairaanhoitaja hoiti siis mun valmistelut todella rauhallisesti ja jutteli sekä kyseli multa kaikenlaista siinä samalla. Esimerkiksi siitä leikkauskokemuksesta, joka mulle tän pelon oli aiheuttanut. Kun hän kuuli ne sanat, jotka mulle oli viimeisimpään suolistoleikkaukseen mennessä sanottu, hän pöyristyi ja sanoi, ettei niin saisi IKINÄ sanoa potilaalle, oli tilanne mikä tahansa. Lisäksi kertoessani, kuinka tyhmää on, että näin iso ihminen itkee, hän sanoi, ettei se ole (varsinkaan vikan kokemukseni pohjalta). Ja sitten hän alkoi kertoa koirastaan ja kuinka hän on aina itkee, jos se pitää viedä lääkäriin. Itse asiassa hampaanpoistoa varten :D Sain siis tuolla pre-operatiivisella äärimmäisen hyvän vastaanoton, joka todella jatkui myös seuraavissa vaiheissa ennen nukutusta ja sen jälkeen.

Vähän ennen puolta kasia pääsin sairaalasängyssä odottelemaan leikkaukseen pääsyä sairaaalan käytävälle. Esilääkitys oli otettu (mutta paniikin takia se ei tuntunut missään), suu ja nenä puhdistettu sekä kanyylin kautta antibioottia tippui suoneen tasaiseen tahtiin. Kanyyli muuten laitettiin menemään kämmenselän sijaan tatuointini vierestä oikeasta käsivarresta. Mulla on niin pienet suonet noissa kämmenselissä, ettei sh halunnut aiheuttaa mulle enempiä tuskia itkun lisäksi. Mulla on nimittäin siitäkin tarpeeksi monta kokemusta, kun taitavatkin sh:t on yrittäneet sanoistani huolimatta laittaa kanyyliä kämmenselän suoniin ja rikkoneet niitä molemmista käsistä. Pre-opratiivisen sh ei edes lähtenyt yrittämään, vaikka olikin ennen syöpäpotilaiden suonten kanssa työskennellyt.
   Siellä sairaalan käytävällä äiti ehti muutaman minuutin viettää itkuisen minun kanssa, kun toiset kaksi sairaanhoitajaa vaihtoivat vuoroa edeltävän sh:n kanssa ja lähtivät viemään mua kohti leikkaussalia. Jotenkin mulle tuli sellanen tunne, että hekin tiesivät jo ennalta mun tilanteen, vaikka sen pystyi nopeesti tsekkaan mun vettä vuotavista silmistä. Äiti sanoi tsempit, lähti ajeleen kohti kotia ja mä lähdin sairaanhoitajien matkaan.
   Nämäkin kaksi sairaanhoitajaa olivat tosi ystävällisiä, esittelivät itsensä ja rauhoittelivat mua koko ajan. Kerroin heille, miksi tätä operaatiota pelkään eli edeltävän leikkausstoorini ja sen, että tiedän tän olevan tosi iso leikkaus. Nämäkin sanoivat ensiksi, että se kuuden vuoden takainen sh oli sanonut mulle todella väärin ja toiseksi, että isosta operaatiosta huolimatta tämä on heille kuitenkin rutiinitoimenpide. Ja että he ovat siellä salissa mun kanssa koko leikkauksen ajan.
   Leikkaussaliin päästyämme ja mun sotun tarkastettuaan sairaanhoitajien seuraksi sinne tuli kaksi anestesiahoitajaa, molemmat miehiä. He kertoivat tosi tarkkaan, millanen mun olo on todennäköisesti herätessä (kurkku kipeä intubaatioputken jäljiltä ja molemmilla poskilla kylmäpussit) samalla kun asettelivat muhun määrätietoisen rauhallisesti kaikenlaisia lätkiä sun muita piuhoja. Kysyin, kuinka kauan se leikkaus suurin piirtein kestää ja vanhempi anestesihoitaja kertoi, että he pyrkivät, että kahdessa tunnissa kaikki olisi ohi. Pahoittelin, et mun kämmenselän suonet on tosi pienet, joten kanyyli on käsivarressa. Anestesiahoitajat sanoi, että hyvällä paikallahan se on ja mul on tosi hienot suonet. Jotenkin niin mua toi oman itsensä vähättely :D Kirurgia mä en nähnyt siellä leikkaussalissa (enkä nukutuslääkärin kasvojakaan muista, hänen tulonsa kylläkin), mutta se rauhoittelu jonka sain sairaanhoitajilta ja niiltä anestesiahoitajilta, hoiti kyllä tehtävänsä. Melkein joka toisen lauseen sisältö oli se, että he on mun kanssani siellä ihan koko ajan ja mä oon tosi hyvissä käsissä. Mutta se, mikä on multa jäänyt päällimmäisenä mieleen, on sen vanhemman miesanestesiahoitajan lauseet, joista tän postauksen otsikkokin on poimittu. Ne lauseet on myös ehdottomasti myös ne, jotka on saaneet mut näin jälkikäteen luottamaan jälleen suomalaiseen anestesia- ja leikkaushoitoon. Tämä vanhempi anestesiahoitaja kertoi työskennelleensä leikkaussaleissa 30 vuoden ajan ja kertaakaan ei ole sattunut mitään pahaa. Kaikki hänen potilaansa ovat heränneet nukutuksesta. Sitten se kysymys tuli: 

Sovittaisko Roosa niin, että tämäkin menee hyvin, että mun tilastot säilyy puhtaina?

Mä vastasin, et joo, sovitaan niin. 
Sitten nukutuslääkäri tuli saliin, sanoi, että nyt mentäisiin ja et älä säikähdä, jos se nukutusaine kirvelee vähän. Tiesin sen kyllä jo etukäteen. Nyökkäsin ja ehdin just ja just tajuta, et nyt kirvelee. Sitten olinkin jo unessa, filmi katkes aivan totaalisesti ja yhtäkkiä. Korkeintaan kahdessa sekunnissa. 
   Kello oli vähää vaille yksitoista, kun heräsin heräämössä taas uusi sairaanhoitaja vierelläni. Oon aina herännyt tosi nopeesti nukutuksesta ja leikkauksista, niin tälläkin kerralla. Leikkaus oli siis kestänyt suunnitelmien mukaan vain pari tuntia. Mutta vaikka mä heräilenkin nopeesti, niistä heräämötunneista ei jää mulle juurikaan muistikuvia. Ei jäänyt tälläkään kertaa. Muistan tuijotelleeni kelloa joskus 11 (?) jäljestä ja kysyneeni, onko mun äidille soitettu, että olen herännyt. Oli soitettu, niin kuin olin toivonut esitietolomakkeessa sekä ihan ääneen ennen leikkausta. Vikan suolistoleikkauksen jälkeen ei tuota nimittäin oltu tehty ja porukat sai tehdä ison työn, missä olin, olinko edes hengissä. Ja olin sentään silloin alaikäinen! Mutta tällä kerralla tämä(kin) meni juuri niin kuin olin etukäteen toivonut. 
   Kurkkuni oli herätessäni kipeä (niin kuin hoitajat oli sanoneetkin), poskissa ne kylmäpussit ja kipuja jonkin verran, mutta ihmetyksekseni pystyin puhumaan ihan ymmärrettävästi ja hyvin. Kurkkukipukin siitä hellitti jo heräämössä, josta en paljoa tämän enempää muista. Niitä kylmäpusseja sai vaihtaa aika tiheään ja kyllä mulle taidetiin antaa myös jotain vahvempaa kipulääkettä iv:sti. Niin ja mikä kertoo siitä, että viestintä oli pelannut kaikissa eri sairaalavaiheissani, oli heräämöhoitajan pohdinnat mun korkeahkon pulssin syystä. Ite en korkeaa pulssiani huomannut/tajunnut, mutta heräämöhoitajahan sen tietysti näki monitoreista. Hän siitä mainitsi, mutta totesi heti perään sen johtuvan varmaakin siitä, että mua pelottanut nin kovasti se leikkaus. Tieto oli siis ilokseni kerrankin kulkenut niin kuin sen pitäis aina kulkea.

Yhden maissa mut tultiin hakeen osastolle 15. Siellä olin seuraavan vähän reilun vuorokauden. Tämäkin sairaanhoitaja oli tietoinen taustoistani. Hän myös selosti, kuinka nyt olo on varmasti aika kelju, mutten voi uskoakaan, miten mulla olis jo niin parempi olo seuraavana päivänä. Piti myös paikkansa. Koska mä olin nesteliuoksien varassa ja jaksoin juoda mehua ja vettä ite aluksi vaan silloin tällöin, mun paineet oli aika alhaalla sen iltapäivän, illan, yön ja aamunkin. Lisäksi se järkyttävä väsymys. Yllätyksekseni äidin viestittäessä, että tulevat isin kanssa mua moikkaamaan ja mikä huoneen numero on, oli tosi raskasta kirjoittaa "ysi". Siis kolme kirjainta, mut mieletön ajatustyö, et jaksan ne näpytellä. Luokkalaisilleni menevää viestiä kirjoitin monessa pätkässä puolen tunnin aikana ja taisin vetää illemmalla parit välitorkut, et jaksoin faceen päivittää, et hyvin meni.
   Kaikista tuskallisimpia olivat vessareissut, koska alhaisten verenpaineiden takia mulla oli tosi heikko olo ja tarttin aina hoitajan auttaan mut muutaman askeleen verran sinne vessaan. Tipan vuoksi vessassa oli käytävä parin tunnin välein ja ne reissut oli oikeesti melkoinen voimanponnistus, jotka oli muutaman kerran pakko sittenkin peruuttaa heikotuksen vuoksi. Pahointilääkettä mulle annettiin kyllä säännöllisesti sen keskiviikon sekä keskiviikon ja torstain välisen yön aikana, samoin kuin antibioottia ja kipulääkkeitä. Oksensin kuitenkin kerran, leikkauksen jälkeisenä yönä juurikin vessareissulta palattuani. Se jäi onneksi siihen, eikä tuolla suussakaan mikään vaurioitunut. 
   Torstaiaamuna oli kirurgin ja ortopedien tarkistustyö. Kaikki näytti hyvältä, joten he antoivat ohjeet kotonaoloon tikkien poistoon asti, kirjoittelivat epikriisin sekä e-reseptit antibioottiin ja kipulääkkeisiin, sekä sanoivat, että tunnin kuluttua olevien magneettikuvien jälkeen voisin heidän puolestaan lähteä kotiin. Olimme sairaanhoitajan kanssa kuitenkin sitä mieltä, että kotiinlähdön aika olisi vasta iltapäivällä tai illasta. 
   Kävin siis vielä torstai-aamuna kontrollikuvissa (jotka toivottavasti näen pian itsekin) ja lepäilin väsymystäni ja heikotustani pois. Vähän ennen puolta päivää pyysin myös vielä vahvemman kipulääkkeen (jonka olin saanut myös alkuyöstä) varmistettuani, ettei se sulje pois kotiinpääsyäni vielä samana päivänä. Ei sulkenut ja torstai-illasta oma olotila oli sellainen, että äiti ja siukut kävivät hakemassa mut kotiin. 
   Aattelin kirjoittaa oman postauksen lähipäivinä siitä, miten mulla on kotona mennyt, mitkä hoito-ohjeet sain ja kaikkea sellaista. Mutta lyhyesti sanottuna (mitä en yleensä osaa, mut yritän) kaikki on mennyt niin ulkonäön, turvotuksen, kipujen, puhumisen ja kaiken muunkin suhteen älyttömän paljon paremmin kuin ikinä osattiin kuvitellakin. Siit voi kertoo toi selfie, jonka nappasin itestäni vain neljä päivää leikkauksen jälkeen. Täällä voidaan siis hyvin ulkoisesti sekä sisäisesti!
   Myös sairaalasta, nukutuksesta ja leikkauksesta jäi äärimmäisen hyvät fiilikset. Mut otettiin tosissaan, tieto kulki ja mua kohdeltiin niin kuin kuuluikin. Oon tästä niin älyttömän kiitollinen, ettei sanat riitä. Tämän kokemuksen myötä mun ajatukseni ja asenteeni nukutusta ja leikkauksia kohtaan muuttui - ja juuri sinne suuntaan, kuin toivoinkin. Jos tässä joutuisi joskus vielä uudestaan leikkauspöydälle esimerkiksi jonkun äksidentin takia, tämän hyvän ja voimauttavan kokemuksen jälkeen mua ei enää pelottaisi yhtään niin paljon. Voisin nukahtaa rauhallisin mielin ja luottaa siihen, että mä herään.

Sillä suomalaisen sairaanhoito on todella asiansa osaavaa. Se on ihme, jonka toteutumiseen kannattaa luottaa. Se voi saada paljon aikaan. Esimerkiksi hymyn, jonka toteutumista mun tarvii oottaa enää puolisen vuotta. Sehän on ihan kohta se! :)

~ Roosa ~

//Niinjoo, tikit lähtee tänä perjantaina poies! :)

Leikkaus ohitse!

Hengissä ollaan! Leikkaus sujui hyvin ja onnistuneesti peloista huolimatta. Oon vielä sairaalassa, mutta ehkä illasta jo kotiin jatkamaan toipumista. :) Palaan asiaan heti, kun jaksan kännykän sijaan näpytellä tekstiä koneella. Mutta kaikki siis hyvin, hiukan on kipuja, mutta koko ajan vointi on parempaan päin.

Palaan asiaan ja kertoilen kaikesta heti kun jaksan! :)

~ Roosa ~