Luukku 14: Oudoimmat tapani

Tämän päivän luukussa aattelin paljastaa teille, mitkä on mun mielestä mun oudoimmat tavat ja tottumukset. Saa nauraa!
 

OUDOIMMAT TAPANI - TOP 6

6. Tarkistusmania

Kouluun lähtiessä pitää varata viitisen minuuttia siihen, että saan tarkistaa hellan levyjen nupit ihan niin monta kertaa kuin vain haluan. Ja näkisittepä vain, milaista hullunrinkiä kierrän täällä yksiössäni ennen pidemmille reissuille lähtöä...

5. Itselleen on kiva höpötellä

Juttelen tosi paljon itsekseni ja itselleni. Ihan kaikesta. Oon tehnyt sitä jo kyllä ihan lapsesta lähtien, mutta parhaiten sen huomaa nyt, kun asuu yksinään. Omalla tavallaanhan se on tosi outoa, mutta mitäs sitä nyt enää kitkemään poiskaan :D Sitä paitsi - onhan se nyt ihan parasta todeta ääneen itselleen, kun on lautanen on tyhjä ja vatsa täysi "Kiitos Roosa, oli hyvää!" tai kun koulutehtävän saa tiputettua sille kuuluvaan palautuslaatikkoon ajoissa "Hyvä Roosa, oot sä sitten ahkera ja tehokas!"

4. Yle Areenan ennakkojaksot

Tää on mun heikko kohtani. Mutta syytän myös osaltaan Areenan takana seisovaa väkeä. Kuka on keksinyt laittaa sinne ennakkoon jaksoja muun muassa Uudesta Päivästä, Sykkeestä ja Latelasta? Uteliasta ei saa kiusata tällä tavalla! Nimim. Katsoin vahingossa kaikki Syke-sarjan kolmannen tuottarin jaksot ennakkoon viime talvena.

3. Kello etuajassa

Mun seinäkello on aina 5-10 minuuttia etuajassa. Ihan vain siksi, että ehtisin kaikkialle ajoissa (tai etten olisi hirveästi myöhässä sovitusta). Monet epäilee tätä mun logiikkaa. Että, kun sä kuitenkin tiiät, et se kello on etuajassa, niin silloinhan just myöhästyy. Mutta jostain syystä näin ei ole ainakaan minun kohdallani. Sillä kuitenkin toimin tuon seinäkellon mukaisesti ja usein varsinkin kiireaamuina unohdan, että tuo aikaa mittaava kapistus on etuajassa. Eli todellakin TOIMII!!

2. Esineiden ja vaatteiden nimeäminen

Kyllä. Nimeän esineitäni ja jopa vaatteitani. Pehmolelukirahvieni nimet ovat Ihana ja Lilja. Aurinkolasikoteloni on usein hukassa ja silloin etsinkin Munakoisoani (tämän nimen kylläkin keksi isi!!). Niin ja multa löytyy vaatekaapista mm. Viidakkopöksyt sekä kuvassa näkyvät Inkkarileggarit.

1.  Viimeiset sivut luetaan ensimmäiseksi

Tiedän, ei ehkä lukunautinnon kannalta parhain mahdollinen tapa. Yritänkin aina jokaisen aloittamani romaanin kohdalla edetä perinteisesti alusta loppuun, mutta aina viimeistään 100 sivun kohdalla pomppaan viimeiseen lukuun. Sen luettuani ja loppuratkaisun selvitettyäni palaan jäämääni kohtaan ja selvitän, miten loppuratkaisuun päädytään.

Tässäpä näitä! Ei täällä tosiaankaan aina ihan pitkillä valoilla mennä :D
Uskaltaisiko joku kertoa omista omituisista tavoistaan tai toimintamalleistaan? 

~ Roosa ~

Luukku 13: Maanantai Roosan matkassa (myday 2/3)

Postausehdotuksiin tuli toive My day -postauksesta. Ja jos totta puhutaan, juuri eilen minun piti julkaista sellainen jatkoksi syyskuiselle Jämsä-päivälle. Päikkärit venyi kuitenkin muutamaa tuntia pidemmäksi kuin alunperin luulin (hups!). Joten pääsette kurkkaamaan mun eiliseen päivään vasta tänään. Hauska juttu myös siltä kantilta, että pääsen toteuttamaan heti yhden lukijan toiveen! :)

Maananai 12.12.2016

6.30

Herätys (ensimmäinen sellainen) alkaa soida ja herättää mut liian lyhyiksi jääneiltä yöunilta. Oikeasti voisin nukkua vielä 1,5 tuntia pidempään, mutta olin luvannut edellisiltana jeesata kaveriani ja käydä hänen puolestaan kaupassa. Kaveri oli palannut edeltävänä päivänä OYSista mahataudista kärsineen pienen tyttönsä kanssa, eikä hän uskaltanut vielä lähteä kotoa mihinkään tytär kainalossa. Lupasin siis jeesiä ja koska koulupäivä loppuisi multa vasta viideltä, päätin hoitaa asian jo heti aamusta. Sängystä ylös siis.

6.50

Olen päässyt onnistuneesti ylös sängystä, napsauttanut illalla valmiiksi lataamani kahvinkeittimen päälle ja ihme ja kumma...vaatteetkin ovat niskassa! Mikä tää tällanen maanantai-aamu on, kun kello ei oo edes seitsemää eikä mua väsytä vaan sen sijaan hommat vain luistaa?

7.00

Eka kahvikupponen naamariin ja viimeistenkin unenrippeiden karistus silmistä. Radio päälle ja samalla hiukset ponnarille - ekaksi kuuntelen aamu-uutiset ja sitten jatkan Aamulypsyllä.

7.15

Täh? Mullahan on aikaa istua pöydän ääreen juomaan toinen kuppi kahvia ja syömään voileipä! Voi että, miks tällasia kiireettömiä aamuja ei siunaannu mulle useammin?

7.30

No jos nyt se naamanlaitto vielä, ennenkö kauppaan...

7.55

Ulkonäölliset seikat kuosissa, koulureppu pakattu valmiiksi oottaan reilun tunnin päästä koittavaa kouluun lähtöä, ulkovaatteet niskassa, avaimet, kännykkä ja lompakko mukana. Kauppaan, mars!

8.15

Ylivieskan Halpa-Hallissa. Soitto kaverille ja muutama tarkentava kyssäri hänen antamaansa ostoslistaan liittyen.

8.30

Ostokset tehty, maksettu ja pakattu. Enää puuttuu muutaman sadan metrin kävelymatka kaverin luokse saadakseni ostokset perille.

8.35

Kaveri tulee vastaan kerrostalon ala-ovelle ostoksiaan hakemaan. Hyvin roosamainen varmistus:
Tulihan nyt kaikki? 
Pistä vaan viestiä, jos tarvittet vielä jotain niin tuon illalla. 
Niin ja muutenkin jos tarttee apua, niin koska vaan voi soittaa. 
Kuitti on muovikassissa.
Niin ja suklaan hintaa ei tartte maksaa takaisin, se on LAHJA. 
Tsemppiä!

8.40

Kotia kohti hakemaan koulureppu selkään ennen kuin kimppakyyti noukkii mut kouluun. 

8.50 

Kämpillä. Täh, puol tuntia aikaa ennen lähtöä kouluun?

9.20

Kouluun!

9.45-17.10
Koulussa

Ajatuskulku suunnilleen tämä:

Kuka on keksinyt tällaset tappokoulupäivät? 
Vois päivittää Instan.
Kuka keksi laittaa tentin (jonka sijasta teen esseen) keskelle koulupäivää, jolloin mulle tulee typerä hyppäri?
Milloin koulu loppuu? Joko saa ruokaa? 
Ruokaa, haluan ruokaa!
Jee, nyt saa ruokaa! 
Joko vois olla kahvitauko?
Ai että, ootteks jo lukeneet, että Juha Tapio tulee akkarikeikalle Ylivieskaan huhtikuussa? 
Mitä, tilasitte jo liput?! Siinä viidessä minuutissa, kun mä olin luokan ulkopuolella? 
No, täytyy soittaa äidille ja kysyä, haluisko se tulla tänne huhtikuussa viikonlopuksi ja mentäs sit sen kanssa Juhiksen keikalle. 
Tai sit veikkakin vois kyl innostua. 
Vihdoinkin kahvia, tuuks sää?
No hyvä, mennääs sit!
Otaks sä kans koko setin, niinkö kahvin ja pullan?
Hyvä, mä myös! 
Nyt mä soitan kyllä sille äidille. 
Ai oikeesti, oisit valmis tuleen tänne silloin? 
Mahtavaa, tilaan ne liput...paitsi etten tilaakaan, kun pankkitunnukset on kotona. Hitto!
 No, toivottavasti ne liput ei tässä päivän aikana lopu kesken. 
Jes vika tunti...
Kello ei kyllä liiku ikinä eteenpäin. 
Oikeesti, vielä puol tuntia? 
Tää on niin tuttuu juttuu jo, vähän turhauttaa. 
On se kumma kun tulee kouluun, niin on pimeetä ja kun lähtee koulusta, niin on pimeetä.
 Joko nyt? 
No nyt, vihdoin 8 tuntia lusittu!

17.50

Kotona. Nopeasti tilaamaan Juhiksen liput Ylivieskan Akustiikkaan huhtikuulle.  
Mies ja kitara -yhdistelmä...se vain on koettava! Huh, vielä on paikkoja jäljellä!

18.25

NYT RUOKAA! 
Roosan keittiö tarjoaa tänään edellispäiväistä uunilohta ja salaattia. Ei jaksa enää alkaa keittää makaronia.

19.10

Jos mä otan vain nopeet päikkärit, korkeintaan tunnin mittaset? Silloin ehtis lukee vielä tunnin tenttiin ennen yöunille menemistä.

20.30

Muistan etäisesti heränneeni herätyskellon soittoon.

22.00

Herään oikeasti ja tajuan, ettei siitä tenttiin lukemisesta tainnutkaan tulla tänään mitään. 

22.15

Koska tenttiin lukeminen jäi vain haaveeksi ja ei viitsisi kuitenkaan jatkaa suoraan yöunille, päätän tiskata päivän tiskit.

22.45

Ai niin se blogi! No ei tätä sitä my day -postausta enää ehdi väsäämään, kiitos päiväunien. Pitääpä keksiä jotain muuta...

23.30

"Ehdota postausaihetta!" -blogiteksti julkaistu ja linkattu myös blogin Facebook-sivulle. 

23.50

Jaa, no eiköhän sitä olisi jo iltatoimien ja yöunien paikka tähän aikaan vuorokaudesta. Läppäri kiinni ja kohti tapaamista Nukkumatin kanssa.

Tällainen maanantai erilaisine juonenkänteineen mulla. Entäs teillä? Ja mitä ootte mieltä - pitäiskö tää olla vakiona blogin postausten joukossa esim. kerran kuukaudessa?

~ Roosa ~

PS. Ehdotelkaahan enemmänkin postaustoiveita tämän postauksen kommentteihin! 

Lisäksi kysymyksiä mun perheenjäsenille muhun/vammaani/perheeseemme liittyen saa heitellä tänne!

Luukku 12: Ehdota postausaihetta!

Nyt on taas aika kysyä teidän lukijoitteni mielipiteitä postausten sisältöön ja aiheisiin liittyen! Onko jokin aihe, josta haluaisit minun kirjoittavan postauksen? Tai kysymys, johon haluat minulta vastauksen? Kerro siitä kommentissa! Toteuttaisin mieluusti välillä teidän lukijoiden toiveita vähän enemmänkin. Olisi myös mukava saada jokin postaustoive toteutettua tässä blogin joulunkalenterin osana jo! :) Entä onko muita ajatuksia blogin sisältöön liittyen, josta haluaisit sanoa mielipiteesi? Tää postaus on just sitä varten! 

Eli taas kannustankin rohkeasti ehdottelemaan postausaiheita ja muita ideoita blogin suhteen mulle. Tyhmää aihetta ei ole olemassakaan, joten antakaa vaan palaa! :)

~ Roosa ~

 

Luukku 11: Roosan "fiksu" lapsuus

Lapset on tunnettuja siitä, että he keksivät mitä omituisempia synonyymeja sanalle jos toisellekin ja erityisesti uhmaiässä sanomistaan lausunnoista halutaan pitää kiinni. Tämä on pätenyt myös itseni kohdalla. Tässä postauksessa asetan itseni pienoiselle epämukavuusalueelle ja paljastan, mitä kaikkea fiksua ja hohdokasta sitä tuli lapsena sanottua...ja ehkä tehtyäkin...

Näiden sanojen kanssa vanhempani menettivät hermonsa:

"Kepsutti"

"Meijän lippu"

"Jumiinjäinyt"

"Dalmatialaispuu"

 "UUMAAYYMÄÄ!!!"

Arvauksia, mitä asioita niillä oikeasti tarkoitin? 

Lentäviä lauseita:

"No en sitten yhtikäs mitään!" 

- Roosa, vajaa 3v.

Pappani ei meinannut uskoa, että oikea silmäni oli todettu sokeaksi. Olin usein pienenä mummulassa hoidossa, joten kerran pappa päätti itse testata lääkärin tutkimusten todenperäisyyden. Hän käski minua laittamaan käden näkevän silmäni päälle ja kertomaan, mitä mä näen toisella silmälläni. Vastauksen jälkeen papalla ei ollut asiasta epäselvyyttä, mutta naurussa oli sen sijaan pitelemistä.

"No ei mummu siellä voi uida, kun järvethän on jäässä!"  

- Roosa, n. 3v.

Pappa näytti jostain lomamatkalehdestä, minkälaisessa hotellissa mummu on sisarustensa kanssa lomailemassa. Hän myös osoitti, että saman hotellin edessä on uima-allas, jossa mummu varmaan tälläkin hetkellä uiskentelee. Olin juuri edeltävänä viikonloppuna käynyt isänpuolen isovanhempieni mökillä toteamassa jäätilanteen ja ilmoitin, ettei mummu kyllä mitenkään pysty siellä etelän lomalla nyt uimaan.

"Missä se äiti nyt on? Eikö se tajua, etten minä saa sinua sieltä pois, kun olen itsekin vielä niin pieni!" 

 - Roosa 4v.

Ensimmäinen pikkusisarukseni (nykyisin jo 18v. veljeni) oli päättänyt ryömiä sohvan ja patterin väliin. Nähdäkseen, ettei sieltä pääse helposti pois. Minä sitten olin rientänyt jo apuun. Äitikin oli jo tulossa keittiöstä katsomaan, mistä veljeni itku oikein johtuu. Sanani kuitenkin kauempaa kuultuaan, hänen oli pakko pysähtyä seinän taakse hetkeksi pidättelemään nauruaan.

"En ota vaikka kuolisin!" 

- Roosa, n. 5v.

Pahoitin mieleni äidille, sillä en halunnut kiittää pappaa hänen paistamistaan letuista. Kauhean inttämisen jälkeen äiti komensi minua ottamaan hymynaamoin koristellun käsilaukkuni mukaan ja menemään autoon. Lähtisimme sitten kotiin. Minä marssin äkäisenä eteiseen ja heitin rakastamani käsilaukun mummun vaatekomeroon huikeiden sanojen säestämänä.  

Mielikuvitusystävät:

Niitähän mulla oli. Legendaarisimmat olivat kuitenkin ne 3 dalmatialaista, jotka piti ottaa jok'ikiseen paikkaan mukaan, ruokakauppaa ja lääkäriä myöten. Niiden hihnojen kiinnittämiseen äänitehosteineen meni järkyttävän paljon aikaa, puhumattakaan autoon lastaamisesta. Sehän piti nimittäin hoitaa hitaasti ja yksitellen, että jokainen koira tulee varmasti mukaan. Ruokakaupassa käveltiin ja juostiin käsi suoraan ojossa, sillä koirat vetivät liikaa. Eikä niitä voinut kouluttaa paremmin käyttäytyviksi, vanhempien pyynnöstä huolimatta. Muistan kuinka monesti äiti mkamas vaivihkaa kysäisi minulta, josko tänään dalmatialaiset voisivat jäädä kauppareissun ajaksi kotiin. Jääräpää kun olin, niin eiväthän ne voineet jäädä. Ja koska olin vajaan neljä vuotta ainut lapsi, homma oli sillä aika pitkälle pelattu, vaikkei musta lellittyä koskaan tehty. 

Kerran kuitenkin iskältäni paloi hermo. Olimme lähdössä juhannuksen jälkeen mökiltä kotiin ja koirien hihnojen irroittaminen (ei, ne eivät voineet matkustaa autossa hihnaan kiinnitettyinä) ja autoon yksitellen lastaaminen kesti liian kauan. Iskä keskeytti toimitukseni ja laittoi minut turvavöihin, jotta he pääsivät äidin kanssa vihdoin autoon ja kotimatka pystyttiin aloittamaan. Kun olin hetken kiljunut täyttä huutoa takapenkillä yhden koiran jäämistä mökin pihaan, iskän oli luovutettava ja minun tehtävä kompromissi: auton takaikkuna avattiin, jotta puuttuva koira pääsi sisälle autoon. 

Loppuun mainittakoon vielä, että kehitin myös vanhemmalle pikkuveljelleni mielikuvitusystävän, Mikon. Äiti luuli vuosikaudet, että Mikko (jolle piti kattaa myös paikka ruokapöytään) oli veljeni keksimä. Viimeisen kahden vuoden aikana hänelle on kuitenkin selvinnyt, että veljeni ei keksinyt Mikkoa. Minähän sen olin alunperin keksinyt, koska en aina jaksanut leikkiä yhdessä veikkani kanssa. 

Roosa ja kiipeilytelineet:

Niihin mä halusin aina lapsena kiipeilemään, mutta jotka ei olleet mun vahvuus jännityksestä ja CP:stä johtuen. Vaikka äiti aina kielsi mun menemisen kiipeilytelineisiin vedoten siihen, että rupeaisin jossain vaiheessa pelkäämään ja "jäisin jumiin" korkeimaan kohtaan, menin silti. Ja rupesin pelkäämään, jäin jumiin ja hirveän huudon sekä kirkumisen säestämänä äiti joutui joka kerta hakemaan mut pois ties minkälaisista kiipeilypaikoista. Melkein vielä 13-vuotiaanakin (siitä ei kuitenkaan sen enempää, kröhöm...).

Värit ja se kuuluisa hevonen: 

Olin myös pitkään sitä mieltä, että keltainen väri on oikeasti valkoinen ja toisinpäin. Äidillä meinasi loppua usko, kun nämä värit menivät mulla sekaisin vielä koulunalkua edeltävänä kesänäkin. Ja tuskaahan lisäsi se, että ilmoitin, ettei valkoinen edes ole väri. Tiedättekö miksi? No tietysti siksi, ettei se ole minkään VÄRINEN. Tämä looginen päätelmä tiesi myös sitä, ettei valkoisia hevosia voinut mitenkään olla olemassa (nerokas ajatuskulku, eikö?). Tietystikään en tuota ajatusta enää allekirjoita ja tunnistan myös valkoisen ja keltaisen toisistaan. Siltikin kuulen perheenjäseniltäni, jos he ovat sattuneet näkemään satuloidun "oudon taruolennon" ratsastajan kanssa esimerkiksi työ-/koulumatkalla tai lenkkipoluilla kulkiessaan. Perhe on pahin, eikös se niin mennyt?

TÄTÄ HÄPEÄN KUITENKIN EHKÄ ENITEN:

Olin eppuluokalla, korkeintaan tokalla. Istuin keittiönpöydän ääressä ja tutkiskelin pienen etäisyyden päässä olevaa PAN-suolapakettia. Jäin pohtimaan erästä kysymystä. Koska se askarrutti mieltäni kovasti, päätin kysäistä asiaa ääneen vanhemmiltani. "Onko toi suola nimeltään PAN-suola vai onko toi n-kirjaimen jälkeinen aurinko vika kirjain, eli O?"  Ala-asteen loppupuolella ymmärsin viimein, miksi vanhempani purskahtivat niin äärimmäisen suureen nauruun kun kerroin vielä miettimäni vastausvaihtoehdot heille ääneen. Kyllä nolotti - vielä enemmän kuin eka-tokaluokkalaisena alkuperäisessä tilanteessa. Ja nyt taisin kadottaa viimeisenkin uskottavuuteni teidän lukijoidenkin silmissä! Voi apua, kuinka fiksu sitä on joskus ollut!! 

*muutama apinaemoji tähän*

Toivottavasti saitte päivän nauruannoksenne! :D

~ Roosa ~

Luukku 10: Todennäköisesti se vain on niin.

Tämän kirjoittaminen pelottaa minua. Tiedän kuitenkin, että tämä tulee kirjoittaa. Tämän jälkeen haluat ehkä lohdutella minua sanoilla, mutta valitse ne tarkoin. En ehkä halua kuulla niitä. 
   Sillä jos oikeasti näkisit ja tietäisit, voisitkin ehkä ymmärtää. Jos oikeasti näkisit kaiken alle ja pääni sisäpuolelle. Tai sitten et. 
   Tulet ehkä sanomaan, että olen väärässä, mutta mistä sinä voit oikeasti tietää? Oletko sinä se, joka on kirjoittanut polkuni? Enpä usko. Jos viittaat kliseisiin uskomuksiin, miten sitten maassamme elää lukuisia määriä kaltaisiani ihmisiä, joiden joukkoon todennäköisesti itsekin kuulun ensi syksynä? Kerro minulle.
   Viittaat ehkä siihen, että olen niin ihana ihminen, että pakkohan sen on vielä muuttua. Pakkohan minun on saada se, minkä muutkin ovat saaneet. Mutta entä jos olenkin liian ihana, liian huolehtivainen ja ennen kaikkea - aivan liian vahva? Entä jos ne kaikki minun ominaisuuteni, joiden olen kuullut tuhansia kertoja olevan parhaimpiani, ovatkin kääntyneet minua vastaan?
   Olen myös alkanut pelätä sitä, liiaksikin. Mitä pidemmälle ja kauemmaksi elän ilman tuota, minkä näen tapahtuvan koko ajan muille ihmisille ympärilläni, sitä enemmän alan sitä kammoksua itseni kohdalla. Se saa minulle samaan aikaan aikaiseksi ikävän tunteen ja jäätävän oksennusrefleksin. 
   Aluksi luulin, että riittäisi kun antaisin itselleni aikaa. Asetin jopa vähimmäisrajan - sitten kun mulla on hampaat. Asetin tuon saman rajan, kuin niin monelle muullekin asialle. Se ei kuitenkaan tunnu riittävältä, mitenkään. 
   Se olisi myös äärimmäisen väärin toista kohtaan. Antaa toisen tulla tähän, kun itse olen niin äärimmäisillä lommoilla ja suorastaan pakokauhun vallassa. Minun takiani yksikään toinen ei saa mennä rikki. En antaisi sitä ehkä ikinä itselleni anteeksi. Tai jos tulisikin, varottaisin enemmän kuin kahdesti. 
   Eniten ehkä minua surettaa perheeni puolesta.Tulen ehkä pettämään odotuksia, salaisia toiveita. Anteeksi. Minusta ei ehkä vain ole tähän. Anteeksi isi, et todennäköisesti tule saattelemaan minua alttarille. Onneksi en ole ainut tyttäresi, vaan sinulla on kaksi muutakin mahdollisuutta. Anteeksi äiti, en ehkä tule koskaan esittelemään sinulle omaa ananasmiestäni. 
   Sillä olen joka päivä epävarmempi siitä, haluanko parisuhdetta. Joka päivä vieroksun sitä yhä enemmän. Välillä pieni toivon kipinä valtaa mieleni ja käsken itseni rauhoittua, olla pitämättä kiirettä. Mutta sitten vilun ja kammon väreet menevät pitkin selkärankaani ja suljen portit toiveilta. 
   Toiset suunnittelevat valmistumisen jälkeen vuosien työuraa, omistusasuntoakin ja ulkonmaanreissuja rakkaansa kanssa. Jossain vaiheessa ehkä lapsia Mutta jos ei niitä, niin sitten lemmikkejä.

Minä ajattelin valmistumisen kynnyksellä lähteä käymään Stokiksessa veljeni kanssa. Ja kun saan paperit pihalle ja muuttolaatikot pois Ylivieskan kämpästäni, maksan itseni terapiaan. Kolmen vuoden päästä pääsen onneksi aloittamaan adoptioprosessin.

~ Roosa ~

Luukku 9: Yle Areena -vinkkaus

 Olen saanut taas viime aikoina muistutuksia siitä, millaista on elää kroonisen kivun kanssa. Kahden viikon aikana minulla on ollut vain 3 sellaista päivää, jolloin en ole saanut migreeni ja/tai tensiopäänsärkyä. Viimeksi tänä aamuna jätin kaksi tuntia välistä, sillä pää oli yönarskuttelusta niin turkasen kipeä. Kahdeltatoista helpotti hetkeksi, kun kävin halaamassa hieman pyttyä. Kipu hellitti, mutta pienoinen migreenikohtaus tuli tilalle. Se lähti onneksi lääkkeellä pois.
   Tänään mietinkin, miten mä jaksoin kolme vuotta sitten, kun mulla oli helvetti irti kipujen ja särkyjen suhteen lähes joka päivä? Peukku ylöspäin silloiselle Roosalle! Ja toivon mukaan tämäkin migreenipainoitteinen kausi loppuisi viimestään ensi viikon lopulla, kun lähiopetus loppuu.
   Se mikä on nyt onneksi toisin, on se, ettei mun tarvii täällä Ylivieskan kaveripiireissä pelätä muiden mielipiteitä. Kolme vuotta sitten mua ei aina otettu tosissaan kipujeni kanssa. Sain hyviä vinkkejä - ota buranaa, juo vettä, yritä unohtaa se kipu ja se pahin - ethän sä edes näytä siltä, et suhun sattuis. Täällä mun ei ole tarvinnut hetkeäkään miettiä, uskooko muut. Kyllä uskoo. 
   Facebookin feedistäni pomppasi esille yksi päivä linkki Inhimillisen tekijän yhteen jaksoon. Mainittakoon siis, että Inhimillinen tekijä on mun ehdoton lemppari noista keskusteluohjelmista. Kun näin huomasin, että just ulos tulleessa jaksossa käsiteltäisiin kipua (ja erityisesti kroonista sellaista), tiesin mitä katsoisin Yle Areenasta seuraavaksi.
   Allekirjoitan tuossa jaksossa esintyvien naisten mielipiteet kivusta ja siihen suhtautumisesta. Ja erityisesti siitä, miten alentavaa on, kun muut eivät usko tai ymmärrä. Miltä tuntuu, kun muut sanovat, että sä vain kuvittelet sen kivun. Sillä niinhän se ei ole. Jaksossa vieraillut lääkärikin kertoi, että kipu on aina todellinen sen kokevalle ihmiselle. Se ei ole valetta, harhaluuloja tai mielikuvituksen tuotetta. Kipu on vain ja ainoastaan totta. Ja joskus käy vain niin huonosti, että kivut pitkittyvät, eli kroonistuvat. Silloin ei auta unohtaa kipua, eikä lääkkeittenkään syönti välttämättä vie pitkälle. Ainoa keino sen sijaan on muuttaa asennettaan ja oppia elämään kivun kanssa. Koska kroonisten kipupotilaiden sairaskertomukset ja kivun hyväksymysprosessit ovat usein pitkiä ja tuskaisia, pahin virhe on mennä viereen antamaan muka niin hyviä neuvoja. Tämä on ainakin minun kokemukseni asiasta. Ja tiedän, etten ole ainoa - ainakin tuon jakson mukaan.

Mun miestä jokaisen suomalaisen pitäisi katsoa tuo pätkä - erityisesti niiden, joiden lähipiirissä on kipupotilaita. Niinpä tänään päätinkin vinkata teille lukijoille tuosta katsomastani Inhimillisen tekijän -jaksosta. Jos sulla on vain aikaa, niin katso se!

~ Roosa ~

Luukku 8: Joulukortit

Joulukortit kuuluvat suomalaiseen joulunodotusperinteeseen tosi vahvasti. Ja niin ne kuuluvat myös minun jouluperinteisiini. Viime vuonna kortit jäi lähettämättä tiukahkon taloudellisen tilanteen vuoksi, mutta tänä vuonna verokarhu muisti tiliäni sen verran mukavalla summalla, että joulukortteihin oli hyvin varaa. Askarteluihmisiä kun en ole, niin kaupan valmiskorttejahan minä sitten ostoskoriini valikoin ja viitisentoista korttia heitinkin postilaatikkoon itsenäisyyspäiväiltana. Paljon suosin Anne-Marie Westin upeita luomuksia sekä myös muita ei-niin-perinteisiä -joulukortteja. Mutta ei hätää, olihan se pakko muutama tonttukorttikin ostaa joukkoon mukaan! ;)

 Tällaiset kortit lähtivät postin mukana kohti vastaanottajiaan: isovanhempia, sukulaisia, tuttavaperheitä sekä ystäviä. Kuuluuko joulunkorttien lähettäminen sun joulunodotukseesi? Teetkö sä kortit itse vai ostatko kaupasta osoitetta vaille valmiit kortit? Entä kuinka monta korttia lähtee postiin per joulu? :)

~ Roosa ~