Voimauttavat kysymyskortit

 Kirjoitin tuossa muutama kuukausi sitten, että olen aloittanut projektin. Projektin, jonka tarkoituksena on syväluotaava matka omaan itseeni. Siihen, kuka olen, mistä tulen, mitä mä tältä elämältä halusinkaan ja minne olen lopulta menossa. Tämän projektin tarpeellisuuden tajusin, kun viime syksyn vaihde- ja muistorikas, mutta kuitenkin rankka kausi elämässäni nopeasti loppui. Yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Onnekseni tiesin, mitä käyttää apuna tiellä kohti ojanpengertä ja lopulta tasaisempia polkuja.
 Voimauttavia kysymyskortteja. Pistinkin heti joulupukille postia ja jouluaattona tämä ehkä tärkein ja tarpeellisin lahja oli hyppysissäni. Olin odottanut, että pääsisin retkelleni. Vuoden mittaiselle retkelle oman itseni kanssa. Noiden korttien sekä vanhan kunnon kierrevihkon ja kuulakärkikynän myötä sainkin ottaa matkani ensimmäiset askeleet - kohti sitä Roosaa, joka oikeasti olen ja miksi haluan tulla.
   Voimauttavat kysymysmerkit ovat Hidasta Elämää -firman ja -kustannuksen tuotantoa. Viime syksynä bongasin Instagramissa heidän positiivisia ajatuksia pursuavat kuvansa ja painoin seuraa-nappia. Sitä kautta törmäsin näihin ajatuksia herättäviin kysymyksiin ja sain selville, että kyseessä on oikeasti voimauttavat kysymyskortit, jotka voi tilata itselleen Hidasta Elämää -verkkopuodista (klik!). Muutenkin tuohon Hidasta Elämää -yritykseen tai oikeastaan yhteisöön kannattaa ehdottomasti tutustua!

 "Usein ulkopuolinen maailmamme vaatii ja odottaa niin paljon, että päädymme vastaamaan vain sen tarpeisiin. Omat tuntemukset ja ajatukset jäävät kiireessä toissijaiseksi. Jossain kohtaa saattaa tuntua siltä, että ei ole enää kosketusta itseen, omaan elämän suuntaan ja toiveisiin. Voimauttavat kysymykset -kortit auttavat käymään keskustelua itsen kanssa ja palautumaan takaisin omaan voimaa." 

(http://hidastaelamaa.fi/voimauttavat-kysymykset/)

Kysymyskortteja on pakassa 52 kipaletta, siis esimerkiksi yksi vuoden jokaista viikkoa kohden. Kortteja voi käyttää hiljentymiseen ja mietiskelyyn, kirjoittamiseen tai vaikkapa luotetun ystävän kanssa maailman ja itsensä parantamiseen. Oikeastaan vain yläilmoissa siintävät pilvet ovat rajana sille, miten noista korteista saada kaikki mahdollinen irti. Itse otin tavakseni kirjoittamisen, mutta olen myös saanut muutamankin eri ihmisen kanssa aikaan erittäin hyviä keskusteluja ja pohdintoja korttien pohjalta. Puhdistaviakin. Olen myös varma, että näitä kortteja tulen tulevassa työssäni nuorten kanssa hyödyntämään jotenkin.

   Mutta tästä kirjoittamisprojektista. Yritän siis raivata viikostani parisen tuntia aikaa vain yhden kysymyksen mietiskelyyn, pohdiskeluun ja ylöskirjaamiseen. Otan pakasta sellaisen kortin, joka puhututtaa mua kyseisellä hetkellä eniten. Jonka pureksimisesta koen hyötyväni sillä hetkellä ja niissä fiiliksissä eniten. Harjoittelu söi aika paljon aikaa kirjoittamiselta menneinä viikkoina ja nyt lähiopetus starttasi aika rytinällä sekä ensi viikon tentti pitää kiireisenä. Mutta viikonloppuna tarvitsen kyllä taas vaan hetken aikaa tuota kirjoittamista varten. Eikä se oikeastan ole aikaa kirjoittamista varten. Ennen kaikkea se on aikaa minua itseäni ja hyvinvointiani varten.   
   Vaikka en ihan ole alkuperäisessä suunnitelmassani (kysymys/viikko) pysynyt, se ei haittaa. Ja noita voimauttavia kysymyskortteja ei saakaan käyttää pakon edestä - sen takia, että on nyt vain päättänyt, että teen näin. Parhaiten ne palvelevat silloin, kun ihmisellä on tarve niille.
   Olen siis kokenut, että nuo kortit ovat olleet mulle hyödyksi, ihan oikeasti. Kirjoitusten pohjalta on hauska huomata, kuinka teksteistäni löytyy jo kahdeksan kirjoituksen jälkeen jotain samaa - se periksiantamattomuus ja kuitenkin luottamus kaiken tarkoituksellisuuteen. Se ajatus, että mut on luotu taistelemaan ja sellainen mä kai pohjimmiltani olenkin. Taistelija, joka taistelee kaiken sen hyvän eteen, minkä puolesta kannattaa taistella: perheen, ystävien, oikeudenmukaisuuden, hyvinvoinnin ja oman itsensä puolesta. Teksteistä löytyy luotto Jumalaan ja Hänen suunnitelmiinsa, joita mä en vain vielä pysty ymmärtämään - mutta joku päivä mä ymmärrän tämän(kin), mitä oon käymässä läpi. Joka kirjoitus on loppunut toiveikkaasti - sitä erikseen tiedostamattani. Ajatukseen siitä, että elämä kulkee eteenpäin ja vielä joku päivä mä saavutan sen. Onnen. 

Jatkossa saatan silloin tällöin lisätä noita hyvin syvälle tähtääviäkin kirjoitelmiani tänne blogin puolelle teidän luettavaksenne. Siis mikäli sille löytyy teidän lukijoidenkin puolesta vastakaikua. Sitä ainakin itse kovasti toivon. Että haluaisitte tietää taas minusta vähän enemmän.

Iloa kohta alkavaan viikonloppuun! :)

~ Roosa ~

Ps. Hammasleikkauksen suhteen hommat etenee, joten stay tuned!

Toivepostaus: Näitä blogeja luen

Minua pyydettiin kertomaan, mitä blogeja löytyy lukulistaltani. Onhan se nyt minunkin mielestäni vähintä mitä voin tehdä, kun niin innokkaksi blogien lukijaksi ilmoittauduin. 

   No, näitähän löytyy vaikka kuinka ja paljon. Viime aikoina kuitenkin seuraavat blogit ovat vakiintuneet ehdottomiksi suosikeikseni. Listalla on niin (erityislasten) äitien, tuttujen kuin tuntemattomienkin blogeja. Kaikkia niitä kuitenkin yhdistää yksi juttu: ne ovat elämänmakuisia ja aitoja. Ilman kermavaahtoa ja nomparelleja. Tai kirsikkaa kakun päällä. En siis voisi arvostaa enemmän näitä blogeja ja erityisesti niiden kirjoittajia:

Hattarapilven varjossa

Blogia pitää kaunis ja syvällisiä ajatuksia täynnä oleva Eve. Eve on myös parhain mahdollinen äiti parivuotiaalle Aadalle, joka on kyllä aivan ihastuttava neiti! Even blogia olen seurannut aivan ensimmäisestä kirjoituksesta lähtien. Silloin en voinut mitenkään tietää, että Eve saisi pian tietää odottavansa mahdollista Down-lasta. Kaikista painostavista kommenteista huolimatta Eve päätti pitää lapsensa ja syntymänsä jälkeen Aada osoittautuikin Turner-tytöksi, aivan ihastuttavaksi sellaiseksi.

   On ollut ihanaa seurata Even ja Aadan elämää ihan alusta lähtien, josta käänteitä ei ole puuttunut.  Eve kirjoittaa aidon rohkeasti kipeistäkin jutuista ja olenkin saanut paljon vertaistukea sitä ajatellen, että joskus saatan itsekin olla erityislapsen äiti. Katson Eveä myös ihaillen ylöspäin siinä, miten avoimesti hän kertoo uskostaan ja luotostaan Jumalaan. Tästä lähtien se onkin yksi blogin entistä kantavimmista teemoista. Vahva nainen ja upea blogi!

Meriannen mielessä

Maiju on ulkosuomalainen äiti, joka asuu Englannissa miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Suloisten tyttärien (blogi)nimet ovat Elsa ja Anna. Perheen esikoistytär Elsa syntyi keskosena ja todettiin kehityisvammaiseksi. Millaista on elää ulkomailla ja millaista hoitoa siellä saa kehitysvammaiselle lapselle?

Amalian harvinainen sairaus

Tekstien takaa löytää Johannan, jonka esikoinen Amalia syntyi laajojen tuliluomien kanssa. Hänellä todettiin pian harvinainen Sturge-Weberin oireyhtymä. Siinä aivoihin on muodostunut sikiöaikana liikaa verisuonitusta ja niistä on muodostunut ns. "verisuonikimppu". Tulilomien lisäksi yleensä taudin orekuvaan kuuluu yli 90%:n varmuudella vaikeahoitoinen epilepsia, mutta siltä Amalia on onneksi säästynyt. Oikeastaan tuliluomen lisäksi Amalialla ei näkyvänä oireena arjessa ole kuin silmänpainetauti, johon minä(kin) toivon pikaista helpotusta!

   Amalian tuliluomea on lähdetty vaalentamaan laser-hoidon avulla ja hienosti tuo hoito on tehonnut, katsokaapa vaikka "laserhoito"-tägin alta! Blogista löytyy myös paljon Johannan kuvaamia videoklippejä perheen arjesta, joissa Amalian lisäksi loistaa nykyisin myös pikkuveli Milo. Amalia on todella huolehtivainen isosisko ja valloittava persoona, jolla juttua riittää! Kun blogia olen itse nyt pidemmän aikaa lueskellut, ei tuo kasvojen luomi ota oikeastaan enää yhtään silmään. Se on vain Amalian yksi piirre - siinä missä jollain on vaikka leikkausarpi jossain, Amalialla on luomi. Uskon todella vahvasti, että Amalia tulee pääsemään elämässään vielä pitkälle. Vain taivas on rajana sille, mitä hän tulee tulevaisuudessa saavuttamaan.

Rakkaudesta kotiin

INCL on sairaus, joka johtaa lapsen kuolemaan yleensä viimeistään 12-vuoden ikään mennessä. Tiinan esikoinen Aaron kehittyi reilun vuoden ikäiseksi saakka normaalisti, mutta sitten taidot lähtivät taantumaan ja häviämään. Hymy vaihtui vakavuudeksi, kävely apuvälineisiin ja sylissä pitämiseen.

   On ollut todella silmiä avaavaa ja opettavaista lukea Tiinan blogia. Arvostan Tiinan ja hänen miehensä jaksamista arjen keskellä ja sitä aidon lämmintä rakkautta, mitä he jaksavat Aaronille ja tämän pikkuveljelle Oliverille antaa.

Annu E.

Annukan blogia olen lukenut jo vuosia. Jo niistä ajoista lähtien, kun blogi kantoi nimeä Mammavaara. Ihannoin Annukan kirjoittajan taitoja ja hän on bloggaaja, jolta olen imenyt paljon vaikutteita kirjoituksiini. Annukka kirjoittaa suoraan ja taitavasti, eikä jää kiillottamaan pintoja. Tämä on todella elämämakuinen blogi neljästä (kohta viidestä) lapsesta ja ennen kaikkea heidän äidistään. Annukka on vahva nainen, jota vastoinkäymiset ovat kasvattaneet ja toki myös haavoittaneet, mutta hän nousee lopulta aina jaloilleen. Haasteita nykytilanteeseen tuo yksinhuoltajuus. Tästäkin Annukka on päättänyt selviytyä - arvostan! 

Pieces of Miracles 

Tätä blogia kirjoittaa Essi. Kohta kahden lapsen äiti ja avovaimo. Tämä oli ekoja äitiysblogeja, joita aloin seuraamaan. Oikeastaan vasta tämän jälkeen aloin etsiä erityislasten äitien blogeja - ja miettimään, löytyisikö niitä edes.
Pieces of Miracles on kirjoittajansa näköinen blogi, täynnä arkea, juhlaa ja elämää. Blogi, jota lukiessa ei voi kuin tulla hyvälle mielelle!

Aurinkotanssi

Erika on ystäväni, joka on joutunut käymään aikamoisen myllyn lävitse 17-vuotiaaksi. Erika on jo vauvana saanut siirrännäismunuaisen, kun omat eivät toimineet. Elämään siis on aina kuulunut hylkimisenestolääkitys ja lääkärikäynnit verikokeineen sun muine lisineen. Hylkimisenestolääkitys, jota Erika on syönyt koko ikänsä, lisää kuitenkin riskiä sairastua syöpään. Faktoista huolimatta oli kuitenkin melkoinen shokki, kun noin vuosi sitten normaalia rankempi väsymys ei johtunutkaan alkaneista lukio-opinnoista vaan syövästä.

   Nyt syöpä on takanapäin, mutta hoidot ja vahva kortisonilääkitys jättäneet jälkensä niin mieleen kuin kehoon. Niinpä onkin ihan ymmärrettävää, että kuvia Erikasta ei blogissa juurikaan näy. Tämän naisen kuitenkin vuosia tunteneena voin sanoa, että muutosta takaisin kehoon ennen syöpää on tapahtunut hurjasti. Tutustuin alunperin Erikaan, kun olin hänen isosensa riparilla. Jo silloin tuntui siltä, että tästä voisi tulla minulle ystävä. Näimme muutaman kerran leirin jälkeen harvakseltaan, mutta aktiivisempi yhteydenpito jostain syystä vain jäi. Vasta Erikan sairastuminen toi meitä lähemmäs yhteen.Tosi kelju juttu, että vasta syöpä sai sen aikaan, mutta toisaalta mieletön onni - muuten sitä ei varmaan koskaan olisi tapahtunut. Joten nyt ajattelin pitää kiinni tästä, enkä päästää irti. Sillä olen saanut tästä naisesta omanlaisensa sielunkumppanin, jonka kanssa olen saanut käydä todella syvällisiä keskusteluita pitkäaikaissairauksista, ihmissuhteista, kipuilusta itsensä kanssa ja ylipäätään elämästä.

Helposti parempaa

Outi on myös minulle tuttu ja läheinen ihminen, vaikken häntä ole vuosiin pystynyt näkemään. Outi on joutunut käymään pitkän ja rankan tien vaikean hajusteyliherkkyyden kanssa. Miltä tuntuu, kun edes rappukäytävästä ei selviä ulos ilman huonoa oloa? Elämässä on pitänyt oppia nauttimaan pienistä jutuista. Nyt Outi on päässyt bloggaamaan portaaliin ja postaukset keskittyvät siihen, miten elämästä saa helposti parempaa ilman turhia lifestyle- ja terveyshifistelyä.

Because this is all I want

Olen suunnattoman ylpeä siitä että tunnen Sipen. Arvostan tätä jätkää äärimmäisen paljon. Ei ole helppoa asua pienellä paikkakunnalla. Vielä vaikeammaksi se tulee siinä tilanteessa, kun tajuaa, ettei ole oikeasti sitä, mitä peilikuva näyttää. Sipe teki rohkeasti, kun päätti muutama vuosi takaperin hakeutua transsukupuolisuuden selvitys -tutkimuksiin. Nyt diagnoosi on saatu ja matka kohti sitä kehoa, jossa hän voi tuntea itsensä oikeasti omaksi itsekseen, on alkanut.  

Tässäpä nämä keskenään niin erilaiset, mutta minulle tärkeät blogit. Blogit, joista saan voimaa, iloa, vertaistukea ja inspiraatiota. Blogin nimet ovat samalla linkkejä, joista klikkaamalla pääsette niitä halutessanne tarkemmin lukemaan. Toivottavasti edes yksi blogi nappasi ja sait uutta luettavaa. Kerrothan toki myös mielipiteesi tästä postauksesta minulle - teidän kommentteja on nimittäin aina ilo lukea!
Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille! :)

~ Roosa ~

Vallaton laivamatka 8.-9.3.2016

Harkka, neljä viikkoa Keski-Suomessa, tuhansia kilometrejä ja yksi laivamatka takana. Elossa ollaan! Yksi toivepostaus on tulossa tuolla arkistossa, mutta sitä ennen ajattelin kertoa olevani kiitollinen. Siitä, että vaikka mun elämä on tässä välistä ollut aika kuraa ja sieltä syvältä, on siihen kuitenkin siunaantunut ihmisiä, jotka kannattelee, nostaa pintaan ja saa hymyilemään - jopa nauramaan.
   Onneksi. 
   Onneksi on esimerkiksi on Vallattomia ihmisiä, joiden kanssa lähteä laivamatkalle.

Olemme ensimmäisestä kouluvuodesta lähtien kavereiden kanssa istuneet Ylivieskassa paikallisessa pubissa keskiviikko-iltaisin tietovisassa. Kahdeksan viikon osakilpailujen pääpalkintona on 100 euron matkalahjakortti. Voitimme peräkanaa kaksi lahjakorttia, joten meidän vaihtelevalla noin kahdeksan hengen miehityksellä olimme yhtäkkiä syksyllä tilanteessa, että kädessä olisi 200 euron edestä rahaa törsättäväksi. Päätimme lähteä risteilemään.
   Kaikilla luokkalaisilla oli siis mahdollisuus tähän reissuun (sillä tietovisailijaporukkamme vaihtelee viikosta ja koulutehtävistä riippuen), mutta lopullinen reissaajamäärä oli kahdeksan henkeä. Just sopiva ja passeli!
   En ole tähänastisen elämäni aikana koskaan reissannut kaveriporukan kesken. Koska mulla ei oo oikeen ollut sellasta porukkaa, jonka kanssa ois kiva reissata. Jossa kiusallisia, hiljaisia hetkiä ei tule. Jossa ei tunne itseään ulkopuoliseksi. Jossa muille kanssaihmisile mun juomattomuus ei muodostu ongelmaksi (kyllä, niitäkin ihmisiä on tavattu). Jossa ylipäätään koko reissu sujuu ilman suurempia ongelmia ja erimielisyyksiä. Mulle oli siis tosi iso asia lähteä laivalle. Jos kyseessä olisi ollut jotkut muut ihmiset, olisin varmaan peruuttanut koko homman viime metreillä. Purkanut laukut, kun auto tööttää pihassa. Vilkuttanut ja sanonut, että menkää te, minä jään.
   Mutta mä olen onnekseni saanut koulun kautta ympärilleni ihmisiä, joiden kanssa tuota vaihtoehtoa ei edes tarvinnut miettiä. Kertaakaan. Mulle oli selvää, että lähden. Näiden ihmisten kanssa, jos keidenkä, voin kokea hulppean hauskan seikkailun. Pelkäämättä kaikkea yllämainittua. Eikä todellakaan tarvinnut pelätä. Mulla oli todella hauskaa. Mä vaan nautin ja mietin, että vaikka tässä on ollut kaikkea ahdistavaa ja keljua, mulla ei oo mitään syytä valittaa just nyt. Jos sen jälkeenkään. Koska mua on siunattu näin hienoilla ja upeilla ihmisillä. 

En siis jättänyt ajatustakaan sille, mikä mua odottaa, kun palaan takaisin Ylivieskaan, kouluun ja normaaliin arkeen. Pakkasin matkatavarat maanantai-iltana valmiiksi, nukuin tiistaina yhdeksään ja katsoin keskusteluryhmästämme, että autoryhmämme on startannut Ylivieskasta matkansa aikataulussa. Otin virkistävän suihkun, laittauduin valmiiksi, söin ja pakkasin viimeisetkin tavarat mukaan. Katsoin kun pikkusiskoni tuli koulusta, vahdin kun hän teki läksynsä keittiönpöydän ääressä. Välissä katsastin, että muuramelainen vahvistuksemme oli otettu matkaan mukaan ja että ykalaisten ruokatauko pidettäisiin Jämsän Hesburgerissa. Sen jälkeen kahvit meidän kotona vois olla kova sana. Minähän keitin kahvit, teet ja sulatin pakastimesta pullapussin. (Kätevä emäntä, eh?). Iloinen matkaporukka saapui, pidimme kahvitteluhetken ja lähdimme kohti seuraavaa stoppia, Tamperetta, josta kyytiin hyppäsi viimeinen matkustaja. Loput kaksi henkeä tulivat julkisilla Turun satamaan.
   Tiistain automatka Turkuun pysyi hyvin aikataulussa ja satamassa näimme sitten loppupoppoon. Reilu tunti venailtiin terminaalissa, että päästäisiin nouseen botskin kyytiin. Sekin aika meni nopeasti ystävien kanssa jutellessa ja loppuja harkkakuulumisia vaihdellen.

Itse laivalähtöhän oli keski-ikäisille suunnattu Club55-risteily, mutta aikataulullisesti ja rahallisesti lahjakorttirahojen suhteen se oli paras. Eikä meille kellekään tainnut olla pääasia, että päästäisiin hienolle risteilylle mahtavalla artistikattauksella. Parasta ja tärkeintä oli itse matkaseura - luokkatoverit, joiden kanssa tuo laivareissu oli tietovisoissa ansaittu. Nautittiin siis toistemme seurasta (hyvistä ja huonoimmistakin vitseistä), maukkaasta ruoasta (buffet ja meriaamiainen, voi namskis!), bailattiin lähestulkoon keskenämme Baltic Princessin yökerhossa ja ihmeteltiin seuraavana aamuna, miten Stokiksessa ei näyttäny yhtään siltä, että olis vielä talvi. Siellä oli ihan kevät jo! Keskiviikon paluumatkalla kulutettin rahoja Tax Freessä ja naisväen kesken myös parfyymikaupassa, josta ostin vuosia himoitsemani Kenzon Amour-hajuveden. Kiitos mummun vapaaehtoisen matkasponssausrahan, mun pihiys hellitti ja sain tuon tuoksun kauniissa pullossa luokseni. <3 Mutta tosiaan...tuliais- ja muiden ostosten jälkeen kävimme katsomassa Mikko Kuustosta, joka esiintyi mies ja kitara -yhdistelmällä. Me ja sata plus viiskytveetä. Mut hei, se oli oikeesti hyvä! Vanhemmat on ollut niin laadukkaita suomimusan kuuntelijoita, että taisi olla vain yksi biisi, jota en ollut aikaisemmin kuullut. Loppupäivä kuluikin osalla taas syöden ja osalla välipalaa mussuttaen kahviossa. Sitten vähän lauleskeltiin karaokea ja lopulta lähdettiin tarkistamaan, että kaikki tavarat on pakattu matkalaukkuun ennen maihinnousua Turkuun.

Tämä laivamatka oli vallattoman lisäksi helppo. Tällä porukalla ei juurikaan erimielisyyksiä ollut. Ainoa taisi olla kysymys siitä, ajaako autoryhmämme Ylivieskasta Tampereelle Jyväskylän vai Pohjanmaan pikkukuntien kautta. Lopulta yhden ryhmäläisemme taksikuski-miesystävä laski bensahinnat ja tiedotti, että Jyväskylän kautta ja minkä verran kukakin autoreissaaja maksaa bensoja yhteiseen hyvään. Myös ajomatkat jakautuivat tasaisesti neljän ihmisen kesken Ylivieska-Turku-Ylivieska välillä. Autoparkkeerausmaksu satamassa maksettiin tasan ja automatkan ruokatauoilla Hesekuponkeja löytyi kaikille. Autoporukkamme jätkät olivat huolissaan, jaksammeko me naiset ajaa Muuramesta Ylivieskaan yötä vasten, varsinkin kun perillä oltaisiin varmasti vasta lähempänä viittä aikaisin torstai-aamuna. Varastoon kun kukaan ei oikein pystynyt nukkumaan. Meidän ihanan huolehtivat miehet! <3 ;) Herrasmiehinä he hoitivat paluumatkan ajon Keski-Suomen puolelle, joten me naiset saimme rauhassa levätä (minä sitä varten, että olisin hereillä repsikkana kuskille, jos kukaan muu ei jaksaisi valvoa). Loppumatka meni kuitenkin hyvin, kun pääsimme juttelemaan rauhassa naistenjuttuja! :D Tauko pidettiin Viitasaarella ja samalla vaihdettiin vikan kerran kuskia. Laitoin viiden jäljestä laivaporukan keskusteluryhmäämme viestiä, että turvallisesti saavuttiin määränpäähän Ylivieskaan. Kun tämä oli suoritettu, ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, mitä tekisin. Nukuin.

Torstai meni tajuttomassa väsymyksessä, vaikka nukuttuakin tuli. Kaupassa käynti oli tuskaa, vaikka se oli jääkaapin pesun lisäksi ainut listalla suoritettava asia. En ole hetkeen kyllä ollut niin väsynyt matkustamisesta, meni todellakin lähes kaksi päivää toipuessa ja arkeen laskeutumisessa.
    Mutta vaikka väsymys olikin jotain kuvottavaa tuolloin torstaina, paljon suurempi ja kantavampi oli onni ja riemu. Laivareissusta ja ystävistä. Siitä, että nyt nuo sanat ovat toteutuneet mun elämässä samassa lauseessa. Sain kokea sen, mistä saatoin vuosia sitten vain uneksia - mutta mitä en oikeasti koskaan ajatellut saavani.

Mutta mä sain sen. Olen niin onnellinen ja kiitollinen. Kiitos ystävät, ootte aarteita! <3

~ Roosa ~

Seuraa blogia instagramissa!

Harkka loppuu huomenna...ja yksi harkassa opittu juttu on se, että hyvät ideat syntyy usein muualla kuin työpisteen ääressä. Esimerkiksi vessassa tai suihkussa. En paljasta, kummassa tämä ko. idea syntyi, enkä ota kantaa siihen, onko se hyvä vai huono idea. Mutta nyt ois tällä(kin) blogilla oma Instagram-tili! Henkilökohtaisen instan aattelin laittaa jälleen yksityiseksi pienen mietinnän jälkeen. Mutta hei, jos haluut seurailla mun elämää vähän reaaliaikaisemmin kuvien kautta, laitahan seurantaan @kokonainenblogi ! Jään mielenkiinnolla katseleen, kuinka moni teistä innostu tästä! 

~ Roosa ~

Kuoren alla muhun sattuu

Oon kuullu niin monta kertaa elämäni aikana lauseen "Sä oot vahva, sä et luovuta ikinä." Mutta entä jos en olekaan? Entä jos mun tekisi mieli luovuttaa - antaa periksi, osua pöydän kulmaan ja hajota niin pieniksi pirstaleiksi, ettei mua voitaisi ikinä saada enää ehjäksi.
   Sillä mä en enää jaksa.
   Tässä on tapahtunut niin paljon. Kaikkea. Mutta eniten tässä on tapahtunut yhden ihmissuhteen osalta. Mieli riitelee sen suhteen, antaako vielä aikaa ja mahdollisuuksia vai heittääkö koko helahoito vasten kiviseinää ja kävellä pois. Kyyneleet silmissä, mutta kuitenkin...pois.
   Olen pettynyt itseeni. Miksi se, minkä luulen kestävän, kuihtuu aina pois? Eikö mulla ole oikeutta onneen? Miksi annan toisten satuttaa itseäni? Miksi just mä vedän sellaisia ihmisiä puoleeni...oi miksi?
   Just nyt mä haluaisin tehdä vaihtokaupat mun ja jonkun toisen ihmisen elämän kanssa. Välittämättä niistä kahden viikon mokkasiineista. Just nyt mä oon kyllästynyt olemaan minä: jatkuviin pettymyksiin, yksinäisyyteen oman pään sisällä, vammaisuuteenkin. Tällaisina päivinä sitä toivoisi olevansa edes terve.
   En oikeasti tiedä, jaksanko nousta ylös ja milloin sellainen ihme tapahtuu. Mun on hirveen vaikeaa nähdä onnellista tulevaisuutta ja loppua mulle. Sillä mä ryssin aina kaiken. Ehkä mun täytyy tyytyä olemaan hyvä frendi, loistokuuntelija toisten murheille ja sitä rataa. Eikä haaveilla koskaan enemmästä. Ei ikinä.
   Ainoa syy, miksi jaksan nousta aamuisin ylös sängystä, on koulu ja opinnäytetyö. Niissä mä onnistun, niissä mä aion loistaa. Mun opparista tulee menestys, ihan varmasti tulee. Sille mä annan kaikkeni.
   Mutta pidemmälle tulevaisuuteeni en näe. Täytyy vain toivoa, että olen löytänyt jonkun merkityksen elämälleni siihen mennessä, kun valmistun. Elämällä ois suunta. Koska ei tällaisessa pimeässä märeikössä jaksa kukaan rämpiä. Oikeasti.

Jos näkisit kuoren taa, näkisitkö sen, minkä itse näen?

Jos luulitte, että oon vahva, erehdyitte. Mä olen samanlainen haavoittuvainen ihminen kuin te kaikki siellä ruutujenne takana. Ja just nyt muhun sattuu vähän liikaa noustakseni pystyyn uudemman kerran. Saanhan hetkeksi jäädä tänne kuopan pohjalle istumaan? Eihän mun oo pakko näytellä vahvaa neiti aurinkoista? Koska mä en vaan yksinkertaisesti jaksa.

~ Roosa ~

Niille tärkeimmille, ystäville

Minun elämääni on siunaantunut neljä erityistä ihmistä. Neljä upeaa ystävää, joiden olemassaolosta olen vähintäänkin kiitollinen. Neljä ystävää on itse asiassa aika paljon, yksikin riittäisi. Pitkään riittikin ja tuskin kukaan tulee koskaan syrjäyttämään Merjan paikkaa mun parhaimpana ystävänä.
   Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, mikä piirre tai asia näitä mun ystäviä yhdistää? Miksi juuri nämä ihmiset ovat ystäviäni? Millaisten ihmisten kanssa ystävystyn? Ja ennen kaikkea - miksi? Tämä postaus liittyy siis näiden kysymysten pohtimiseen ja linkittyy liiankin perinteisellä aasinsillalla ystävänpäivään.Yrittäkää kestää, niin minäkin. Neljästä ystävästäni vain Merja esiintyy tässä postauksessa nimellään, muut jäävät bloginimien peittoon. Haluan aina kunnioittaa ystäviäni ja tällä kertaa kunnioitus näkyy heidän yksityisyytensä varjelemisena.
   Kun mietin ja ajattelen tarkemmin näitä neljää elämäni huippuihmistä, ovat he jokainen kovin erilaisia tyyppejä -  niin luonteeltaan kuin tavoiltaankin. En voi siis sanoa, että kaikki ystäväni ovat räiskyviä, kunnianhimoisia ja nopeita liikkeissään - kuten esimerkiksi Merja on. Mutta kun olen kohdannut heidät jokaisen ensi kerran, minut on täyttänyt aivan erityinen tunne. Tunne siitä, että tuo ihminen tulee kuulumaan elämääni aina. Tämä ei jää tähän keskusteluun tai kohtaamiseen. Haluan painottaa sanaa kohtaaminen, sillä esimerkiksi Kakaraystäväni olin tiennyt jo kolmen vuoden takaa yhdeltä sekaleiriltä, jolla olimme molemmat isosina. Tuolloin mitään kohtaamista Kakaran kanssa ei kuitenkaan syntynyt, emme me keskustelleet keskenämme juurikaan - hän oli toisten poikaisosten kanssa, minä tyttöisosten. Emme ystävystyneet, sillä emme kohdanneet. Kohtaaminen tapahtui vuosia myöhemmin rippileirillä, jonne sattuman kaupalla päädyimme yhtä aikaa jälleen isosiksi. Se, mitä tuo kohtaaminen Kakaran kanssa minulle opetti, selviää myöhemmin tässä postauksessa.

Merjan kanssa kohtaaminen tapahtui myöskin isosjutuissa, sillä olin Merjan isonen, niin kuin aikaisemmista postauksista on voinut lukea. Kun näin Merjan rippikoululaisena sillä leirillä, kuvittelin hänestä eka jotain muuta. Kaduin ensimmäisen syvällisemmän keskustelumme jälkeen valtavasti. Merjahan oli huipputyttö! Pitkään meni riparin jälkeen ennen kuin ystävyys otti tuulta alleen. Mutta se ystävyyden potentiaalinen kipinä oli jo syttynyt riparin leiriviikon kohtaamis(t)en johdosta. 
   Herttaisen, mutta sitäkin sitkeämmän Keijukaisen olin tiennyt jo alakouluvuosista lähtien. Olimme samassa kuorossa ja myöhemmin pyörimme yhtä aikaa nuortenilloissa. Se ei kuitenkaan johtanut ystävyyteen. Ystävyyteen johti eräs kerhonohjaajapalaveri. Se pidettiin meidän kokkikerho-ohjaajien voimalla luonani ja sen lopuksi Keijukainen jäi luokseni venailemaan kaveriaan jostakin. Kohtaaminen tapahtui heti, kun kaksi muuta kerhonohjaajaa olivat sulkeneet ulko-oven takanaan. Yhtäkkiä siinä jaettiin älyttömän arkoja ja kipeitä asioita. Taidettiin siinä molemmat purkaa itkun patojakin hiukan. Kun yhteinen aika loppui, halattiin ja luvattiin, ettei tämä jää tähän. Sillä molemmista tuntui siltä, että seisoi kasvokkain hyvinkin potentiaalisen tulevan ystävän kanssa. Tunne ei ollut väärä.
   Uusin ystäväni on Toivoton Unikeko. Hänen kanssaan tunne siitä, että tää kantaa, syntyi kaikista nopeiten. Emme olleet vaihtaneet sanaakaan, enkä tiennyt edes hänen nimeään. Katseet vain kohtasivat, näin hymyn ja tiesin heti, ettei tää jää tähän. Unikeon kanssa matka on ollut kaikkea muuta kuin tasaisen hidasta. Välillä on menty kahtasataa mutkaan, ajettu ulos koko radalta ja jouduttu menemään varikolle. On ollut paljon säröjä, joiden kanssa ei ole ollut helpointa elää. Kuitenkin tiedän ja uskon siihen, että kyllä tämä tästä. Ja jotenkin mulla on sellanen fiilis, että nyt kaiken jälkeen tämä matka voi vasta alkaa. Lippu on korkealla.
   On näillä ystävilläni kuitenkin jotain yhteistä. Yksi yhteinen piirre, joka kertoo varmasti sen, millaisten ihmisten kanssa ystävystyn. Kaikki neljä ystävääni ovat jollain tapaa rikkinäisiä ja keskeneräisiä. Kuten itsekin olen. Olen nähnyt kuoren alle ja ollut myös paikalla niinä hetkinä, kun toinen meinaa romahtaa tai romahtaa kokonaan. Olen noista hetkistä tavattoman kiitollinen heille kaikille - Merjalle, Kakaralle, Keijukaiselle sekä Unikeolle. Nuo hetket ovat viestittäneet minulle luottamusta sekä sitä, että seurassani ei tarvitse esittää mitään. Erityisesti viimeiseksi mainittua pidän arvossa eniten. Se antaa minullekin luvan olla heidän seurassaan sellainen kuin olen.

Jokainen ystävistäni on myös opettanut tai antanut minulle jotain erityisen merkittävää. Jotain sellaista, jota ilman olisin paljon tietämättömämpi tästä elämästä ja sen lainalaisuuksista. Ensinnäkin Merja palautti uskoni ystävyyteen monen rikkinäisen ja hajottavan ystävyyssuhteen jälkeen. Hän jaksoi olla kärsivällinen ja näyttää teoillaan ja sanoillaan sen, ettei ole tässä ystävyydessä hyötymistarkoituksessa. Hän on tässä mukana siksi, että haluaa olla aidosti ystäväni. Ei siksi, että odottaa saavansa tästä jotakin. Ilman Merjaa tuskin olisin enää koskaan halunnut yhtäkään ystävää elämääni. Olisin halunnut elää yksinäisyydessäni. Merjan kärsivällisyys ja ystävyys merkitsee minulle enemmän kuin mihin kirjoitustaitoni yltävät. Ei voi kuin todeta - KIITOS MERJA! <3   
   Kakarastäväni opetti minulle ja itselleen, että ennakkoluulot kannattaa heittää suoraan roskikseen, sillä ihminen voi muuttua paljon kolmessa vuodessa - ja muuttuukin. Menimme riparille isostelemaan niissä käsityksissä, että toinen on tuollainen ja tuollainen. Ihan vain siksi, kun sekaleirillä vaikutti siltä. Kuitenkin jo riparin ekana päivänä ällistyimme siitä, miten syvälle keskustelumme menivät. Viikon kuluessa saimme myös monesti havahtua siihen, että sanoimme yhtä aikaa saman lauseen tai käsityksemme tehtävien suoritustavoista tai järjestyksestä olivat identtiset. Jälkikäteen voi sanoa, että toimittiin luottohenkilöinä toisillemme sen viikon ajan ja käytiin muutamakin terapiakeskustelu puolin jos toisin. Leirin vikana päivänä oli pakko myöntää toiselle, että et sä mikään p*ska tyyppi olekaan, nyt kyllä hävettää kun niin luulin. Siitä alkoi ärsyttävän kakaran ja hullun tiukkissiivojan ystävyys. ;)
   Keijukaisystäväni yllätti minut toissa syksynä kirjeellä - aidolla, käsinkirjoitetulla kirjeellä. Hänen rohkeutensa ansiosta saimme molemmat vanhan rakkaan harrastuksemme takaisin. Nyt kirjeet kulkevat opiskelupaikkakuntiemme väliä. Ystävyytemme on pitänyt sisällään paljon yhdessä jaettuja turhautumisia ja kipuiluja milloin minkäkin asian suhteen, mutta ennen kaikkea tsemppisanoja. Keijukainen on ainakin minulle osannut sanoa juuri ne sanat, mitkä olen tarvinnut milloin minäkin hetkenä. Vaikka ne olisivat olleet kuinka kliseisiä lauseita tahansa, eivät ne ole tuntuneet koskaan sellaisilta. Ne ovat olleet juuri niitä sanoja ja lauseita, jotka olen tarvinnut.
   Unikeko on toisaalta tehnyt minulle muutamankin karhunpalveluksen muun muassa kahvinjuonnin ja herätyskellon suhteen...mutta ehkä ne ovat olleet pieniä ja anteeksiannettavia asioita sen rinnalla, mitä hän on minulle opettanut. Sana rehellisyys on saanut minun elämässäni aivan uuden merkityksen hänen ansiostaan. Rehellisyys toiselle ja etenkin itselleen, näiden asioiden merkityksen olen tajunnut vasta tämän Toivottoman Unikeon ansiosta. Niin ja jos minulta kysytään, saisi hän olla välillä uskoa vähän enemmän omiin kykyihinsä ja vahvuuksiinsa - sillä kyllä hänellä niitä on.

Yhteen kysymykseen en ole vielä vastannut tässä kilometripostauksessa: miksi ystävystyn vähän liian monta kertaa tallottujen ja rypistettyjen ihmisten kanssa? Hyvä kysymys, johon tuskin koskaan löydän oikeaa vastausta. Ehkä siksi, että olen myötätuntoinen ja näen heissä pienen palasen itseäni. Heidän mokkasiineissaan minusta ei ole kulkemaan, mutta omien karikkojeni kanssa uskon pystyväni edes hiukan samaistumaan toisen tarinaan. Ja ennen kaikkea luomaan toivoa paremmasta. Ehkä myös siksi, että en halua tuomita toista. Ystäväni on tuomittu useammin kuin olisi suonut. Myös itse olen kokenut saman omalla elämänpolullani, joten haluan olla vihoviimeinen ihminen, joka tuomitsee muita läheisiään. Minusta ei ole hirveästi itseäni kehumaan, sillä pelkään muuttuvani ylpeäksi. Mutta sen sanon, että se on ehdoton vahvuuteni: nähdä toisessa samanlainen virheitä tekevä ihminen kuin mitä itsekin on. Ei sitä ulkokuorta, jonka muut ovat arvostelleet liian monesti, kun eivät ole nähneet sen alle. 

Loppuun haluan kiittää kaikkia näitä neljää - Merjaa, Kakaraa, Keijukaista ja Unikekoa. Tiedän, että tiedätte olevanne tärkeitä. Halusin silti kiittää - ihan vain, koska voin. En varmasti ole maailman helpoin ystävä, välillä olen aika kauheakin. Mutta muistattehan, että vain niiden seurassa pystyn näyttämään huonoimmatkin puoleni, jotka ovat mulle oikeasti arvokkaita. Toivottavasti hyviä päiviä on kuitenkin useammin ja olen voinut antaa edes pienen osan siitä, mitä te olette antaneet mulle. Te nimittäin ootte antaneet mulle paljon.

~ Roosa ~

  

Höpötystä ja lätinää A.K.A kuulumisia

Onpas taas vaihteeksi ollut kiirettä! Vika viikko ennen harkkaa meni niin pikakelauksella, ettei sitä edes tajunnut. Ennen kuin junassa matkalla kohti Jämsää. Tosiaan, mulla alkoi maanantaina eka työharjoittelu Muuramen srk:ssa varhaisnuorisotyön puolella ja se kestää 6.3. asti. Eka viikko alkaa olla taputeltu (meillä on siis 5 työpäivää per viikko) ja kovasti olen pitänyt. Eka viikko on mennyt totutellessa ja tutustuessa, mutta ens viikolla pääsen sitten kunnolla hommiin. Varmasti hienot kolme viikkoa vielä edessä. Siitä kertoo ainakin se, miten hienojen ihmisten kanssa saan työskennellä. Minut on otettu tosin hyvin vastaan ja monet vitsit on jo väännetty ja naurettu yhdessä. Loistoporukkaa, toivottavasti harkan loppuessa palaute minusta ja työni jäljestä olisi samansuuntaista.
   Asustelen siis Jämsässä seuraavat 3,5 viikkoa. Toisaalta jees, toisaalta vähän raskastakin ihmiselle, joka on tottunut asumaan jo omillaan. Porukoilla asuessaan kun joutuu monia juttuja miettimään myös kuuden muun ihmisen kannalta - esimerkiksi sitä, miten omat menemiset ja tulemiset sopivat muiden aikatauluihin. Mutta no, onhan tässä onneksi hyvääkin :)
   Elikkäs ehdin olla Ylivieskassa nelisen viikkoa ennen kuin palasin harkkaa varten porukoiden luokse takaisin majailemaan. Se oli toisaalta tosi lyhyt aika, kun just sai taas arjen pyörittämisestä kiinni. Toisaalta taas se oli juuri sopivan mittainen aika, sillä ehdin tuon neljän viikon aikana rikkomaan 400-500 euron edestä tavaraa. KYLLÄ!! Oon varma, että joku oli käynyt joululoman aikana kutsumassa pahoja henkiä sinne. Ensin multa hajosi kännykkä. Tiputin sen vahingossa ja se osui rikkalapion kulmaan ja näyttö meni - tai näytön sensori. Samana päivänä astuin vahingossa käsipeilin päälle. Silloin vielä nauratti, mutta mun kompakti/HD-kameran kohdalla ei. Unohdin laittaa kameran lenkin kuvaillessani ranteeseen, joten tippuessaan kädestäni sen putki vääntyi. Takuu oli mennyt muutama hassu päivä sitten umpeen. Myöhemmin itketti, kun vielä onnistuin tönäisemään lattialle kahvikupin ja yhden tuikkulyhdyn. Joten olikin jo korkea aika lähteä Jämsään!
   Veljeni olisi voinut vaihtaa kännykkääni uuden näytön perheemme IT-nerona, mutta päädyimme kuitenkin ostamaan mulle uuden luurin. Nyt siis naputtelen tätä postausta uudella Huawei Honor 6 -puhelimellani. Vähän vielä vaatii puhelimen käyttö totuttelua, mutta tämä onkin vasta toinen päivä uuden puhelimen kanssa. Kyllä viisi viikkoa varapuhelimena toimineen Lumian kanssa riittikin!!
   Olin varma, että joutuisin sitkuttelemaan kesään asti ilman kunnon kameraa, mutta onneksi isit on keksitty! Hän pyysi mua ottamaan tuon kameran mukaan ja lupasi korjata sen. Olin varma, ettei iskä pystyisi asialle tekemään mitään, mutta en jaksanut alkaa väittelemään. Yllätys oli nauru-itku-yhdistelmän arvoinen, kun iskä sai kuin saikin kamerani kuntoon vain VÄÄNTÄMÄLLÄ kameran putken takaisin paikoilleen. KYLLÄ. Itse en olisi moiseen uskaltanut ryhtiä laisinkaan. Mutta kiitos isin, nyt kamera toimii kuin unelma. Suojalinssi ei tosin enää sulkeudu kunnolla loppuun asti, vähän joutuu itse avittamaan, mutta se on pieni ongelma ja varmaan ihan hyvä opetus itselleni sen rannelenkin käytöstä. Nyt vain on tosin niin, että jätin kameran muistikortin kämpilleni, jossa oli paljon kuvia tuleviin postauksiin liittyen. Eli siis ainakin yhden kirjoittamisharrastukseeni liittyvän postauksen julkaisu siirtyy ensi kuun puolelle, mutta ehkei se oo maailman pahin ongelma.
   Nyt kuluvien viikkojen aikana tarkoitus olisi kuvata yhdestä harkkapäivästä my day -postaus sekä esitellä lemppariblogejani teille. Aika meinaa olla taas kortilla, mutta parhaani mukaan yritän selvitä voittajana maaliin blogin suhteen tässä kuussa. Kesää kohti sit taas helpottaa ja aikaa on enemmän.

Olkaahan kuulolla!

~ Roosa ~