Ei ole helppoa olla vammainen

Koulujuttujen johdosta sain luettavakseni Simo Vehmaksen toimittaman teoksen Vammaisuuden kokeminen ja kokemisen vammaisuus. Teos on Suomen Vammaistutkimuksen toinen vuosikirja, julkaistu vuonna 2010. Julkaisijana on toiminut Kehitysvammaliitto ry.

   Kirjassa on teemoja, jotka ovat mulle vieraita (autistisuus, haastava käyttäytyminen, sisäkorvaistutteet), mutta siinä on ollut paljon tuttua puhetta erilaisuudesta - vammaisuudesta. Vaikka olenkin vasta puolessa välissä luku-urakkaa, on ollut varsin terapeuttista lukea niin itsestäänselviä asioita, joita ei tulisi muuten ajatelleeksi. Joita kukaan muu, kuin vammainen ihminen ei täysin tiedä tai ymmärrä.

   Siitäkin huolimatta (ja ehkäpä sen vuoksi), että lukeminen on kesken, haluan jakaa ajatuksia, joita tuo kirja on tuonut ilmi ja jotka myös allekirjoitan vahvasti. Jakaa ajatuksia, jotka kolahtivat, ehkä hieman herkistivätkin. Toivottavasti tämä toimisi terapeuttisena lukukokemuksena niille blogini lukijoille, joiden elämässä vammaisuus on läsnä. Toivon myös, että tämä postaus palvelisi positiivisesti niitä lukijoitani, joita asia ei koske. Aina on mahdollisuus oppia.

1. Palvelut ja apu eivät ole itsestäänselvyys

Vammaiselle kaikki mahdollinen tieto, apu, teknologia, palvelu ja rahallinen tuki ei tule suoraan

 hopeatarjottimella nenän eteen kannattuna. Suomessa on paljon vammaispalveluita, joiden tavoitteena on helpottaa vammaisen ihmisen (ja omaisten) elämää, auttaa sopeutumaan vammaan ja integroitumaan yhteiskuntaan. Käytännössä tämä tavoite ei toteudu aina niin hienosti, kuin mitä edellinen virke antaa ymmärtää. Vammainen ihminen, joka tarvitsee apua selviytyäkseen arjestaan niin hyvin kuin voi, joutuu ensin itse selvittämään, mitä apua hänen on mahdollista saada. Tämä voi olla oikeasti tosi rankkaa. Kaikki liput ja laput, lakipykälät, Kelan sivut, hakemukset. Kuka tämän tekee, joillei vammainen, hänen lähiomaisensa tai avustajansa? Ja sen avustajankin on joutunut aikaisemmin hakemaan paperilappusilla sun muilla hakemuksilla. Välillä myös tiedonsaanti on tosi vaikeaa. Välillä tuntuu, ettei sitä tietoa saa hakea yhdestä sun toisesta paikasta, kuin neulaa heinäsuovasta.

   Toki lähetteet kuntoutukseen tekee hoidosta vastaava lääkäri, joka hoitaa myös lääkereseptit, tarvittavat lääkärintodistukset vammaistukiin sun muuhun. Mutta paljon jää myös vammaisen vastuulle. Itse hakemuksen tekee vammainen. Joskus lääkärin suositus kuntoutusmäärästä ei mene läpi. Joskus vammaistukea ei ekan päätöksen mukaan saa, vaikka perheelle ja lääkärillekin olisi päivän selvää, että tukea tulisi saada. Kuka tekee valituksen, jopa useita valituksia peräkkäin, kunnes tulee viimein hyväksyvä päätös? Vammainen tai hänen lähiomaisensa. Ei lääkäri. Kuka soittaa perään, kun on tehty lähete uuden kotipaikkakunnan fysioterapiaan, mutta sieltä ei kuulu kuukausiin mitään? Vammainen. Kuka soittaa hammaslääkäriin, kun sieltä ei kuulukaan aikaa? Vammainen. Kuka hoitaa ja kysyy itselleen kuuluviin apuvälineisiin maksusitoumusta? Vammainen. Allekirjoitan täysin yhden kirjassa olevan erään lauseen, joka on peräsin vammaisen kynästä: "Suomessa vammaisena eläminen kaikkine lääkärissä, kuntoutuksissa ja virastoissa kulkemisineen käy aivan työurasta. Ainakin työelämässä mukana olevalta tuntuu välillä loppuvan tunnit vuorokaudesta, kun työpäivän jälkeen yrittää hoitaa kuntoansa, terveyttänsä ja niihin liittyvää paperibyrokratiaa." Käy se työstä opiskelijaltakin.
  

2. Vammaisuudesta ei saa lomaa

Toi oli ehkä se kolahtavin lause ekassa artikkelissa, jonka kirjasta luin. Niin. Jos synnyt vammaisena, elät loppuelämäsi vammaisena. Jos vammaudut myöhemmin elämässäsi, loppuelämä on vammaisena elämistä. Ei yhtään vapaapäivää, ei joulu- tai kesälomia, jolloin ei tarvitsisi ottaa lääkkeitä, käydä fysioterapiassa, hammaslääkärissä. Ei tarvitsisi venytellä niin paljon, kun lihakset eivät menisi jumiin toispuolisuuden takia. Olisihan se aika metkaa - "Nyt mä jätän tän vamman tänne ja lähden lomamatkalle. Kyllä se sen aikaa pärjää yksin kotona."  Onneksi itse olen ollut vammainen syntymästä asti. En tiedä muusta, vanhemmatkaan eivät tienneet muusta "normaalimmasta" elämästä, kun minut saivat. Niin kuin äitini tänne kirjoitti, olisi ollut paljon vaikeampi suhtautua mun vammaan, jos se olisi tullut tietoon vasta myöhemmin elämäni aikana. Eikä vanhemmillani ole oikeastaan tullut tietoa tavallisemmasta elämästä myöhemminkään,vaikka sisarukseni ovatkin perusterveitä. En minä hävinnyt olemasta, kun sisarukseni ovat syntyivät. Fysio- ja toimintaterapiat, neurologit, hammaslääkärit sun muut ovat olleet osa perheemme elämää minun kauttani. Niin kauan kuin he elävät, he kantavat vammaisen vanhemman kokemustaan. Tosin ei se ole niin marttyyrimaista, kuin ehkä kirjoitettuna kuullostaa. Olen ollut siitä onnekas, että olen saanut elää suht tavallista elämää, käydä tavallista koulua, lukiota, harrastaa siinä missä muutkin. Vammaan liittyvät kuntoutukset on pitänyt vaan mahduttaa sen "normaalin" arjen sekaan. Niin minun pitää jatkossakin tehdä. Vaikka kuinka voisin opiskella valtavirran tapaan, käydä töissä, hoitaa kotia, raha-asioita - mitä vaan - olen vammainen lopun ikäni.

3. Vammainen elää epävarmuudessa

Vammaisen elämä etenee sykleissä, jaksoissa. Elämä ei koskaan ole liian varmaa. Tuet myönnetään määräajaksi - vuodeksi tai pariksi. Sitten niitä pitää hakea uudestaan. Eikä se ole koskaan varmaa, mitä esimerkiksi Kela sattuu päättämään pelkän kirjoitetun hakemuksen perusteella. Sain nyt tässä maksusitoumuksen uusiin tukipohjallisiin. Saanko sen ensi vuonnakin? Todennäköisesti, mutta se varmistuu lopullisesti vasta ensi vuonna. Nyt mulle myönnettiin täksi vuodeksi 20 kertaa fysioterapiaa. Tuleeko ensi vuodeksi saman verran, enemmän vai vähemmän? Se selviää sitten ensi vuonna. Elämää pitää vammaisena elää pätkissä, ei isoina harppauksina.

4. Vammaisen elämä on suunnittelua

Mikä päivä ehdin käymään fysioterapiassa? Milloin käyn apteekissa? Jos otan nyt nämä lihasreleksantit, en voi mennä illalla salille....Elämä on tasapainoilua. Vaikka suuria suunnitelmia ei oman vamman hoidon suhteen voi tehdä kauhean pitkälle, kyllä jokainen viikko vaatii silti suunnitelmia. Vammaisen vanhemmat joutuvat miettimään, miten paljon aikaa pitää mihinkin varata, ulos lähteminen ei suju niin nopeasti vammaisen kanssa. Mitä pitää ottaa mukaan lomamatkalle? Mihin kaikkeen siellä pitää varautua? Itse minun pitää juurikin miettiä, milloin käyn fysioterapiassa. Tai miten rakennan viikostani sellaisen, että se olisi mahdollisimman tasapainoinen? En halua turhia päänsärkyjä/migreeneitä, jotka johtuvat liiasta stressistä tai fyysisestä rasituksesta. Tai paljon mulla on tässä kuussa varaa lääkkeisiin? Pitääkö mun pyytää kaverilta apua johonkin isompiin ostoksiin? Pieniä juttuja, joita ei välttämättä aina itsekään tule ajateltua ellei pysähdy.

5. Pahinta on todistelu

Äitini kertoi kirjoittamassaan postauksessa siitä, että pahinta on ollut todistaa, että lapsesi on erilainen kuin muut. Että hän tarvitsee joissain asioisa paljon enemmän tukea kuin muut. Tämä tulee eteen etekin rahallista tukea haettaessa. Itse nyt muutaman kerran vammaistukea hakiessani olen joutunut myöntämään saman. Sinne pitää kirjoittaa pienimmätkin jutut, mitkä ei suju niin kuin normaalilta veronmaksajalta. Tiukkoja hillopurkkeja ei saa auki, rahaa kuluu pirusti lääkkeisiin, seisaalteen housujen pukeminen ei onnistu, mattojen tamppaaminen on raskasta, verhojen laitto ei onnistu yksin heikomman käden takia, täytyy ravata fysioterapiassa (plus minkä sairauksien takia), erityishammaslääkärillä, neurologilla. Sinne täytyy rustata ihan kaikki ja vähätellä ei saa - muuten ei välttämättä sitä tarvitsemaansa tukea saa. On henkisesti rankkaa joutua kirjaamaan nenänsä eteen ne asiat, mitkä erottavat itseni muista "terveistä" ikäisistäni. Katsoa, kuinka paljon vamman takia mulla menee rahaa. Perusarjessa kun ei juuri ajattele olevansa vammainen. Koulukaverit, ystävät ja perheenjäsenet kun näkevät minut Roosana - eivät vammaisena. Mutta kun se Kelan tyyppi ei näe sinua, vain paperit.

   Tietysti pahinta on se, jos se hakemus tulee bumerangina takaisin. Ei, et sa tukea. Joudut hakemaan sitä uudestaan. Lapsuudessa muutaman kerran päätöksistä valitettiin korkeimmalle asteelle asti, ennen kuin tuli myönteinen päätös. Se vasta rankkaa onkin. Joutua todistamaan ja perustelemaan samat asiat yhä uudelleen ja uudelleen. Siinä väsyy. En yhtään ihmettele, jos joku väsyy niinkin paljon ettei jaksa enää edes yrittää. Toivon kuitenkin kovasti, että meille vammaisille ja heidän omaisilleen kasvaisi sen verran vahva nahka ja leijonan sielu, että jaksaisimme pitää puoliamme tässä yhteiskunnassa. Myös meillä on oikeutemme.

Tässäpä näitä. Ehkäpä postauksia tästä tulee vielä lisää, kunhan saan kirjan luettua loppuun. Kiva kirjoitella taas pitkästä aikaa vähän enemmän vammaisuus-kategoriaan meneviä juttuja. 

~ Roosa ~

Ps. Kuntosalitsekkausta yritän saada blogiin viikonlopun aikana :) 

Viikon biisi: Kaunis, rietas, onnellinen

Tästä alkaapi tällainen biisi-postaussarja, jossa jokaisessa esittelen yhden biisin, joka on mua jotenkin erityisesti koskettanut. Kerron ja avaan myös enemmän tai vähemmän sitä, miksi kukin biisi on muhun kolahtanut ja mitä biisi mulle merkitsee. Tässäpä siis biisi nro. 1!

Sä oot kerran jo nähnyt, miten tää maailma romahtaa
Ja silti jostakin tuhkan seasta noussut ylös taas
Sä oot kerran jo luullut, ettet tuu koskaan toipumaan
Ja silti siinä sä kaikkien mukana huudat kovempaa
Niin mä voin luvata, et aina lopulta sä selviit mistä vaan
Ja ihan todella ei ole rajoja nyt, kun tanssitaan

Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen
 

Sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään
Ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää
Mut älä unohda, että nyt lopultakin on sun vuoro taas
Ja mä voin luvata, ettei se satuta, kun kaiken pudottaa
 

Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen
 

Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä

Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen

Mun elämä on aina ollut milloin vamman ja milloin minkäkin asian vuoksi jonkin sortin taistelua. Taistelua, jossa uskoa omaan itseensä, elämään, muihin ihmisiin ja parempaan tulevaisuuteen on koeteltu. Joskus vähän kovemmalla kädellä, kuin ikinä olisi uskonut.

    Vajaa viisi vuotta sitten olin kahteen otteeseen erittäin kriittisissä ja äkillisissä suolistoleikkauksissa, joista hengen lähtö ei ollut kaukana. Melkeinpä katselin kuolemaa silmästä silmään. Kiitoksia yläkertaan päin on lähtenyt sen jälkeen useasti siitä, että olen vielä taivaltamassa elämänpolkujani eteenpäin. Maailma eikä elämäni romahtanut leikkauspöydälle muutamia vuosia sitten. Se on ihme. Enemmän kuitenkin noista elämääni muuttaneista leikkauksista tulen kertomaan syksyllä "vuosipäivän" koittaessa.

   Yläasteaika oli melkein kokonaan yhtä kiusaamishelvettiä. Yläasteen loppuaikoina ja lukion kahtena ensimmäisenä vuotena kaveerasin yhden mua muutamaa vuotta vanhemman tytön kanssa. Meillä oli aluksi oikeinkin mukavaa - ajattelin, että nyt mä olen viimein löytänyt sen todellisen sydänystävän. Aluksi meillä olikin oikein mukavaa ja ihanaa. Mutta sitten jokin muuttui. Yhtäkkiä minulle annettiin sallittujen ja kiellettyjen puheenaiheiden lista. Puhuin tai olin puhumatta, tein tai olin tekemättä, aina kaikki oli väärin. Mitään en tehnyt oikein. Syy ei koskaan ollut toisessa, vain minussa. Minulla oli väärät mielipiteet, kaikki vääryys johtui minusta. Minut tallottiin tyystin jalkoihin, minun ylitseni ajettiin törkeästi. Narsistiystävyydestä toipuminen ei ollut helppoa, jouduin käymään ammattiauttajan luona keskustelemassa asista useampaan otteeseen. Vaikka jäinkin kiusaamisen ja narsistiystävyyden jälkeen raatona tien poskeen makaamaan, lopulta kuitenkin nousin, nostin pääni, pyyhin pölyt vaatteistani ja jatkoin eteenpäin. En kääntynyt kertaakaan taakse katsomaan. Enkä ole katunut.

   Ystäväni kuoli traagisesti epilepsiaan. Samaan tautiin, kuin mitä itse sairastan. Tein valtavan surutyön, enkä koskaan lakkaa ikävöimästä häntä. Mutta pahimman yli olen pässyt. Enää ei itketä niin usein, vaikka välillä ikävä tuleekin ja lyö. 

   Kaikkien näiden jälkeen on ollut vaikeaa uskoa, että olen kaunis, rietas, puhumattakaan onnellinen. Että nyt olisin vapaa tekemään ihan mitä tahansa. Mutta silti olen mennyt eturiviin bailaamaan Maata Näkyvissä -festareilla, Suomipop-festareilla, Himosareenalla jne. ja tunkenut ne tyhmät ajatukset syvälle pääkopan perukoille, en ole antanut niille valtaa. Kerta kerralta se on ollut helpompaa.

   Nyt voin jo sanoa, että pidän itsestäni. Olen kaunis. Olen vapaa tekemään mitä tahdon. Minun ei tarvitse miettiä, kuinka hullulta näytän bileissä ja keikoilla bailatessa. Se, että ronskisti tiputtaa alussa niin hyvältä näyttäneen ystävyyden lattialle ja katsoo sen pirstoutuvan, ei pilaa loppuelämää. Se saattaa sattua aluksi (ja sattuukin), mutta se loppujen lopuksi kannattaa. Jokainen on sen arvoinen.  Kukaan ei saa talloa toista jalkoihinsa.

   Kaikkien noiden negatiivisten asioiden jälkeen minulla ei ole mitään menetettävää. Tai hävettävää. Vihdoinkin on minun vuoroni elää ja uskoltaa. Ja minä uskallan. Juuri nyt en näe rajoituskylttejä edessäni, ylipäätään mitään kauheaa ja masentavaa. Tie on avoin ja tilava kulkea. Niin ja lopulta tiedän, että kaikista tulevistakin haasteista ja vaikeuksista tullaan selviämään. Oikealla asenteella.

Iloa ja onnea ensi viikolle!

~ Roosa ~

Fysioterapiasta

Jätin fysioterapiajutuista kertomisen tarkoituksella näin myöhäiseksi, sillä matkassa oli pari mutkaa ja viivytystä. Nyt minulla on kuitenkin mistä kirjoittaa. Käyn siis itsenäisesti terapiaryhmässä torstai-iltapäivisin tekemässä ne harjoitteet, jotka oma fysioterapeuttini on minulle määrännyt. Ryhmässä on yksi fyssari aina paikalla valvomassa, jos jollain on jotain kysyttävää ta probleemaa jonkun harjoitteen suhteen. Se on ihan hyvä, koska ekan kerran kun kävin ryhmässä, niin kyllä muuten oli yhtä sun toista, mistä kysyä. Oli sen verta kauan mun fysioterapeutin ohjauksesta.
   Liikkeet on lihasvoimaa kasvattavia liikkeitä, jotka kohdistuvat erityisesti polven ja nilkan linjaukseen. Lisäksi on hartia-niska-seutua avaavia liikkeitä ja tasapainoakin treenailen. Ohjelma kestää vetää alusta loppuun noin tunnin. 
   On vähän outoa harjoitella itsenäisesti, kun on tottunut harjoittelemaan aina fysioterapeutin ohjauksessa. Kun kuitenkin haluaa, että tekee liikkeet oikein. Nyt täytyykin sitten vain luottaa omaan tuntemukseen, peiliin ja ajatukseen siitä, että 20 vuotta fyssarilla käyneenä tiedän, mitkä liikkeet on mulle hyväksi ja miten ne tehdään oikein. No, itsenäinen työskentely ei oo mulle ongelma sinänsä, oon kyllä varsin itseohjautuva ihminen muutenkin. Eiköhän näiden hoitokertojen myötä kuitenkin tule näkyviin tuloksia, joiden avulla minä ja oma fysioterapeutti osataan pohtia tulevaa. Luotto on kova! Niin ja ainahan siellä on joku fysioterapeutti (joskus omakin), jos haluaa kysyä mielipidettä.
   Oon käynyt ryhmässä tosiaan vasta yhden kerran (viime viikolla en voinu flunssassa mennä). Vielä ylihuomenna käyn torstain ryhmässä. Sen jälkeen alan pääsääntöisesti käymään ryhmässä perjantaiaamupäivisin. Noi 80%:n läsnäolovelvoitteet koulussa ja yhteiskyyditykset Rauskille on hiukan vaikea yhdistelmä fysioterapian kanssa muuten. Onneks on nuo perjantait vapaina pääsääntöisesti, niin onnistuu! 
   Pohjallisasiasta sen verta, että torstaina mä ja mun fyssari nähdään, se tsekkaa mun jalan ja nykyiset pohjalliset, jotta osaa laittaa lähetettä/pyyntöä maksusitoumuksesta kuntoutustyöryhmälle. 

Pohjallisasiasta ja fysioterapiakerroista tulossa varmasti lisää juttua, kunhan tässä taas ollaan kokeneempia ja viisaampia. Asiat ei tapahdu aina heti uudessa tilanteessa ja uudella paikkakunnalla. Kärsivällisyyttä siis teille ja etenkin itselleni!

~ Roosa ~ 

Mitä olen oppinut ystävyydestä

  

1. Ystäviä ei voi ostaa, ne ansaitaan

Muistan jo lapsuudesta Karvakuonojen laulaneen, ettei ystäviä löydy kauppojen liukuhihnoilta. Ytävyys ja ystävät eivät koskaan ole itsestäänselvyys. Niitä ei napata kuin roskia lattialta. Ne valitaan harkiten kuin kauneimmat kukat äitipäiväkimppuun. 

2. Ystävyys vaatii työtä

Se ei synny tuosta noin vaan sormia napsauttamalla. Se vaatii jonkin sortin herkkyyttä aistia toisen tunteet ja mietteet ja omanlaistaan herkkyyttä vastata niihin oikealla tavalla. Se kysyy myös rohkeutta lähteä kulkemaan samaa tuntematonta tietä toisen kanssa, vaikkei tiedäkään, minne se tie lopulta vie. Ystävyys kysyy myös luottamusta: voinko avata toiselleni sydämeni, näyttää ne aratkin kohdat itsessäni? Entä olenko itse toisen luottamuksen arvoinen? Ja se tärkein: taitoa pyytää ja antaa anteeksi. Useamman kuin muutaman kerran.

3. Ystävyys on tahtokysymys

Aina ei ole helppoa. Välillä tuntuu siltä kuin haluaisi hakata toisen päätä betoniseinään ja huutaa, etkö sä nyt oikeasti ymmärrä?! Välillä saattaa tuntua siltä, että tästä ei tuu mitään. Oikeasti. Jätetään nää lelut nyt tähän hiekkalaatikolle eikä koskaan enää palata. Me ei vaan selvitä tästä. Silloin kysytään tahtoa pitää toisesta kiinni, vaikkei se tuntuisikaan hyvältä. Siinä tilanteessa ne tunteet ja tunnetilat pitää unohtaa. Ei kysytä tunteita, kysytään tahtoa. Pitäisi yrittää ja tahtoa nähdä ne ystävän piirteet, miksi olet valinnut hänet siihen vierelle kulkemaan. Ja täkeintähän on, että sitä tahtoa löytyy molemmilta, vaikkei sitä ääneen silloin saisi sanottuakaan. Niin kuin kyyhkyläiset sanovat alttarilla papin edessä, pitäisi meidänkin pystyä sanomaan ystävillemme: niin hyvinä kuin pahoina päivinä, ylä- ja alamäissä. Sillä niitä vastoinkäymisiä tulee, mutta jos pidetään toisia kädestä kiinni ja kahlataan yhdessä niiden läpi, lopulta paistaa aina aurinko.

4. Sinä(kään) et ole täydellinen

Kyllä se riipaisee. Joka kerta, kun tajuat tehneesi väärin. Sitä helposti sortuu vaan osoittelemaan toisen virheitä, ennen kuin on edes katsonut itse itseään peilistä. Mutta hyvässä ystävyydessä ei opita ainoastaan siitä toisesta, siinä opitaan myös itsestään uutta. Aina. Ja hyvässä ystävyydessä pystytään ottamaan se negatiivinenkin palaute  selkä suorana ja armollisesti vastaan ja mikä tärkeintä - siitä pystytään ottamaan opikseen.

5. Ystävä ei häpeä ystäväänsä

Tää on ollu mulle sellainen ystävyyden mittari. Monilla ihmisillä on ollut mua kohtaan epäluuloja tän vamman takia. Oikeita ystäviä ovat olleet ne, jotka ovat olleet avoimesti mun ystäviä ja sanoneet sen myös muille. Annanpa esimerkin. Muutama vuosi sitten olin vähän surumielinen, mutta sanaan aikaan tiesin, että Merja oli just saavuttanut luottamuksensa mun ystävänä. Kävi nimittäin niin, että Merja soitti mulle vähän suru puserossa. Hän kertoi tulleensa juuri eräälltä kaveriltaan. Koska me molemmat puhutaan toisistamme paljon muille kavereillemme, tämä kaveri jolla hän oli ollut käymässä, oli kysynyt, ollaanko me oikein parempiakin ystäviä eikä vain hyvänpäiväntuttuja. Merja oli mennyt hämilleen ja kieltänyt. Hän kertoi, että vedämme vain kerhoa yhdessä. Koska tällä ihmisellä oli vääränlaiset ennakkokäsityksensä minusta vammani ja ties minkä takia (pikkukylä ja sen kummasti leviävät ja muuttuvat juorut), Merja pelkäsi omasta puolestaan. Merja kuitenkin katui syvästi sanojaan. Niinpä hän soitti mulle ja pyysi anteeksi. Samalla hän lupasi, että haluaa ystäväkseen just mut ja oon just hyvä sellasena kuin oon. Ihmisillä on musta ihan vääriä käsityksiä ja hän ei halua niitä ruokkia. Päinvastoin - tästä lähdin hän kulkee ylpeänä mun vierellä ja jos joku ei sitä hyväksy, niin se ei ole hänen arvoisensa kaveri. Ja niin Merja on myös tehnyt <3

6. Muista ja arvosta arjessa

Muista kysyä, mitä toiselle kuuluu - äläkä oikeasti vain ohimennen, niin kuin meillä on yleensä tapana. Pysähdy ja kuuntele. Soita ja lähetä viestejä. Kirjoita toisen Facebook-seinälle yllätysviesti, vaikkei olisikaan mikään merkkipäivä. Tee se ihan vain siitä hyvästä, että voit. Vaikket pitäisi ystäväsi lempibändistä, anna hänen kuunnella sitä, kun hän tulee kylään luoksesi. Aina ei oikeasti tarvitse ostaa hienoa ja kallista lahjaa. Arvostuksen voi osoittaa niin monilla muillakin tavoilla - ja muulloinkin kuin merkkipäivinä. Jokainen haluaa kuulla olevansa tärkeä ja siihen hänellä on oikeus 365 päivänä vuodessa.

7. Älä unohda laatuaikaa

Ystävyyttä eletään suurimmaksi osaksi arjessa ja hyvä niin - arjen muuttivissa tilanteissa ja välillä vaikeissakin sellaisissa se ystävyys vasta mitataankin. Välillä on kuitenkin hetkiä, jolloin on syytä raivata kaverilleen enemmänkin aikaa kalenterista - ilta, päivä tai jopa viikonloppu. Silloin pistetään se älykapula äänettömälle ja tehdään just niitä asioita, mistä yhdessä nautitaan, mitkä on niitä "meidän juttuja". Syödään herkkuja, katotaan joku älyhyvä leffa (joka valitaan sen takia, että molemmat kuolaa sitä miespäähenkilöä), lakataan kynnet...mitä tahansa yhdessä keksitäänkään. Ne pienet hetket silloin tällöin antaa paljon voimaa ja potkua siihen normaaliin arkeen.

8. Selvittäkää riitanne ja sopikaa

Jos molempien kengässä on kiviä, ottakaa ne yhdessä pois. Nostakaa se kissa pöydälle, älkääkä sulkeko komeroon. Niillä kivillä on paha tapa painaa sitä enemmän kantapäätä, mitä kauemmin ne siellä kengissä pyörii ja kissat on ovelia keksimään tiensä sieltä komerosta ulos. Mitä nopeammin ne riidat saadaan selvitettyä ja annettua anteeksi, sitä nopeammin päästään jatkamaan eteenpäin. Plussapisteitä jaossa, jos tämä tehdään ennen kuin aurinko laskee.

9. Muista oma elämä 

Sinulla ja ystävälläsi on yhteisen tarinanne lisäksi omatkin elämänne. Kaikkea ei tarvitse tehdä yhdessä. Jotenkin tämä on konkretisoitunut mulle nyt kun asutaan Merjan ja parin muun ystävän kanssa monen sadan kilometrin päässä toisistamme. Se, ettei mun tartte jakaa samaa koulua ja tehtäviä ja yhteisiä koulukavereita heidän (ja erityisesti Merjan) kanssa on musta vain hyvä jutttu. Mä oon kiitollinen, että mulla on suuri ja upea joukko kavereita täällä Ykassa, jotka opiskelee mun kanssa samaa alaa. Jotka nään monta kertaa viikossa. Joita mun muut ystävät kotikonnuilla ei tunne muuta kuin nimeltä ja ehkä ulkonäöltä. Kun on omakin elämä ja omat muut piirit, sitä jaksaa paljon paremmin sen oman ystävänsä kanssa.

10. Enemmän ei aina ole parempi

Mulla on todella vähän ystäviä, sitäkin suurempi joukko kavereita. Mutta mieluummin otan sen yhden käden sormin laskettavan määrän tosiystäviä, kuin 1000 ystävää, joista kukaan ei tunne mua täysin ja joiden kanssa mä joudun miettimään, mitä mä voin heille itsestäni kertoa. Laatu korvaa määrän tässäkin asiassa.

Mitä te olette oppineet ystävyydestä? Ihanaa ystävänpäivän iltaa kaikille lukijoille!

~ Roosa ~

10 kiitollisuuden kohdetta

Joskus (niin kuin esimerkiksi nyt) kiireen ja paineen alla alkaa tuijottaa vaan niitä stressaavia juttuja ja pian huomaamattaan alkaa luoda itselleen maailmanloppua. Ootte varmaan jo kyllästyneet lukemaan, kuinka kiire "muka" mulla on. Mutta se johtuu siitä, että mua harmittaa ihan hirveen paljon, kun aikaa blogille ei tunnu löytyvän sitten mistään. Oikeasti. 

   Niinpä aloin sitten näitten koulutehtävien keskellä miettimään, mistä olen kiitollinen. Sillä jos en ole kiitollinen mistään, niin katoaisihan siinä vähän pohja tältä opiskelultakin. Mutta eihän sitä kauaa tarvinnut miettiä, mistä mä olen kiitollinen omassa elämässäni. Tässäpä näitä:

1. Perhe

Kun muutin pois lapsuudenkodista, aloin arvostamaan ja kunnioittamaan perheenjäseniäni - ja erityisesti vanhempiani - enemmän. Mutta kun muutin 300 kilometrin päähän arvostus nousi kyllä huippuunsa. Ei ole helppoa elää suurperheessä, jossa vain toisella on vakityöpaikka, jossa jokaisella on menoja, joihin tarvitaan kuskaajaa jne. Meidän lapset on kyllä kasvatettu kunnioittamaan vanhempiamme ja heidän päätöksiään, tuntuivat ne sitten vääriltä tai oikeilta. Niin kauan, kuin kotona asutaan, on vanhemmilla viimeinen sana. Jos mulla ei ois just sellainen perhe kuin on, en mä jaksaisi asuu näin kaukana ja opiskella 8-16 päiviä. Mutta kun tietää, että rakkaat luottaa mun kykyyn hoitaa homma kuin homma kunnialla loppuun ja että aina tulee seuraava Jämsä-viikonloppu, kunhan vaan jaksaa painaa, niin olo on hiukan kevyempi. Kyllähän se on vähän kliseisesti niin, että kun asiat ei oo enää itsestäänselvyyksiä, niiden arvon voi vasta tiedostaa täysin.

2. Juuri täydellinen opiskelupaikka

Suurin onni ja murheenkryyni samaan aikaan. Mutta hei, opiskelupaikka ei oo itsestäänselvyys  kaikille. Mä pääsin opiskeleen just sitä alaa mitä halusin. Vietin VAIN yhden välivuoden. Tuskin kukaan on valmistunut ammattiin stressaamatta yhtään opintojen aikana. Ja vaikka kuinka olisi hiki ja kyyneleet pinnassa, niin jaksan, koska tiedän, että joku päivä voin tehdä sitä työtä mitä rakastan - ja saada vielä palkkaa!

3. Kevään merkkejä

Aurinko on näyttäytynyt viime päivinä yhä useammin ja pidempään taivaalla. Päivät pitenee. Se auttaa pitämään mielenkin virkeänä.  

4. Tutor vm. 2015-2016 (!!)

Kyllä! Musta tulee ensilukuvuoden tutor yhdessä kahden muun mun luokkalaisen kanssa. Pääsen auttaan tulevia uusia opiskelijoita, suunnittelemaan uutta ja kivaa sekä saan käyttää siistiä Tutor-hupparia. Jes!

5. Puhelut Merjan kanssa

Joskus sitä vaan tarvitsee sen hetken viikossa, kun ystävä soittaa. Ihan sama, vaikka puhelu kestäisi vajaan tunnin. On upeeta, että on sellainen ystävä kuin Merja. Välimatka piinaa ja painaa, niin kuin PMMPkin laulaa, mutta me ei anneta sen syöstä meitä epätoivoon. Ikävä on molemminpuolinen ja se tekee siitä kuitenkin jollain tapaa kevyemmän kantaa. Opiskelu ei kestä koko elämää, eikä ystävys saa olla se syy, miksi muuttaa kauas pois. Kilometrit ei meidän matkaa keskeytä - ne vaan sito meidät entistä tiiviimmin yhteen.

6. Treenailu

Tämäkin on niitä ihania syitä ottaa itselleen sitä omaa aikaa. Keskittyä täysiä johonkin aivan muuhun kuin Wordiin tai tenttikirjaan. Itsestään pitää muistaa huolehtia. Ja ah voi että sitä tunnetta, kun oot puristanut ohjelman onnistuneesti läpi. Sitä ei voita mikään!

7. Arki 

Se on asettunut aloilleen ja rullaa tasaisena virtana eteenpäin. Kaikki tavarat on löytäneet paikkansa kodissa, rutiinit on muotoutuneet, enää ei tartte etsiä lähintä ruokakauppaa tai postilaatikkoa. Se helpottaa elämää suuresti!

8. Luokkakaverit

Ne, joita tää tehtävien määrä vituttaa yhtä paljon kuin muakin. Ne, joilta voi kysyä neuvoa tai apua asiaan kuin asiaan. Ne, joiden kanssa saa parhaimmat naurut. Ne, joille voit purkaa huolesi. Ne, jotka lohduttaa. Ne, jotka matkaa tätä samaa, hieman tuntematontakin taivalta kasvatuksen ammattilaisiksi yhdessä mun kanssa. Kiitti tyypit! <3

9. Musiikki

Radio, Spotify ja ihan perinteiseet CD-levyt on olleet kovassa käytössä silloin, kun pidän taukoja lukemisen välissä. Musa saa parhaiten ajatukset pois koulujutuista tai ihan mistä vaan, mikä painaa mieltä. Olen miettinyt, että alkaisin viikottain jakamaan teille yhden mulle merkityksellisen ja tärkeän kappaleen, sekä kertomaan tarinan kappaleen takaa. Miltä kuulostaa? :)

10. Kirjeystävä

Mä ja yksi mun ystävä aloiteltiin kirjoitteleen kirjeitä toisillemme, kun muutin pois Jämsästä. Kun eka kirje kolahti eteisen matolle, olin ihan täpinöissäni! Lapsuudessa tuli kirjoiteltua paljonkin kirjeitä muutamallekin eri kirjekaverille. Vuosia meni teininä ilman kirjepostia. Nyt olen saanut yhden rakkaista harrastuksistani takaisin. Ja vaikka välille kirjeiden väli voi kasvaa pitkäksikin (onhan kyseessä kaksi kiireistä opiskelijaa), se ei haittaa - yllätys on aina yhtä ihana ja iloinen, kun kotiin tullessa lattialla odottaa tutulla käsialalla varustettu kirjekuori <3

Tässähän näitä ois, mitä nopeasti ajatuksen virta toi mieleen. Mistä te olette kiitollisia? Palaillaan taas, ideoita ois vaikka kuinka, kunhan vaan taas saan aikaa istahtaa bloggerin äärelle :)

~ Roosa ~

Ohoi lihakset, missä ootte?

Jotkut saattaa muistaa, että aloittelin vuosi sitten kuntosaliharrastusta Jämsässä. Olin just saamassa sellasta kunnon salipiikkiä, kun tuli muutto Ylivieskaan. Eka puoli vuotta sujuikin ihan suht kiireessä noitten opiskeluiden kanssa, mutta loppuvuodesta rupesi tympimään, tuli sellanen plösöilyolo. Muutaman kerran viikossa kävin sen puolen tunnin lenkin, muttei siitäkään saanut mitään hikeä pintaan, koska Pohjanmaan aakeet laakeet.
   Puhuttiinkin sitten jo muutaman kaverin kanssa, että kuntosalin vois kyllä aloittaa. Niinpä koulun taas alkaessa otettiin itseämme ja toisiamme niskasta kiinni ja sovittiin salille ilmainen ohjattu kierros. Siellä saatiin saliohjelmat, ja nyt käyty jo muutaman kerran ihan hikoilemassakin. Voi että olin kaivannut tätä!
   Itsellä ei ole tässä mitenkään tarkoitus laihduttaa, sillä laihdutettavaahan ei ole. Lähinnä oon kaipaillut noita mun reisilihaksia, jotka sain jo ihan hyvän näköiseksi (?) viime vuonna kuntosalin johdosta. Varmasti ne oli olemattomat verrattuna jo vuosia salilla pyörineisiin muskelisankareihin, mutta itse jo huomasin muutoksen puolessa vuodessa. Sitten tuli muutto ja opiskelut ja repsahdus. Nyt siis tavoite on lihasmassan kasvatuksessa, etenkin tonne jalkaosastoon. Lihasmassa tukee myös mun fysioterapiassa tapahtuvaa kuntoutusta. Ja kaupan päälle ois tietysti kiva saada hyvä mieli. Ja se tulee takuulla toteutumaan, olin jo ekan rääkin jälkeen niin pirteenä - yhdessä kavereiden kanssa. Yhdessä tekemisessä on vaan sitä voimaa! :)
   Viime kuntosalirupeama ei näkynyt juurikaan täällä blogin puolella. Nyt haluaisin lisätä sen osaksi mun blogia. Viikkopostauksia en lähde tekemään, sillä tuskin saan muutenkaan kahta postausta viikossa ulos - kiitos opiskelukiireiden. Tarkoituksena ois kerran kuussa vähän tsekata, mistä ollaan tultu ja mihin ollaan menossa - kuvien (ja ehkä myös mittojen) kera. Niinpä tähän alkuun pläsähtää kuvat siitä, missä oltiin ennen ekaa treenikertaa - joista muuten tarkkasilmäisimmät näkee myös aika hyvin jalkojen pituuserosta johtuvan virheasennon (tsekatkaa lantio!).

Niin mutta, missä ne lihakset? Ehkä just ja just kauppakassien kantamisesta, mutta siihen olemattomaan se jääkin. Tästä on hyvä jatkaa muskelimetsästystä! ;)

~ Roosa ~

Ps. Kertokaas, kiinnostaako treenipostaukset teitä lukijoita!

Kamera on täällä!

Heissanhopsan! Vuosi alkoi mukavasti ja viides päivä palailin takaisin Ylivieskaan isin ja veljien tuomana. En kyllä olisi edes ikimaailmassa suostunut matkustamaan junalla kamppeineni takaisin tänne, joten kiitoksen isille kuskailusta! 
   Koulukin alkoi tossa viime viikon keskiviikkona ja koulutehtäviä sateli päälle ekoina päivinä niin, että tuli mietittyä, mihin sitä onkaan lähtenyt. Mutta koneisto on tässä pikku hiljaa käynnistymässä, joten eiköhän tässä opiskelumoodiin päästä taas piakkoin. Kun vaan pääsen taas jyvälle hommista ja tehtävien alkuun kiinni, niin eiköhän tässä taas vauhdissa pysytä. Ainakin toivottavasti.

Mutta niin kuin otsikkokin kertoo, kamerakuume kasvoi niin valtavaksi, että olihan se ostettava. Tosin mukaan ei lähtenyt minijärkkäriä eikä sellaista oikeatakaan järjestelmäkameraa. Isi puhui järjestelmäkameran omistavana ja sen käytöstä tietävänä, ettei mun hermot kestä opetella etsimän läpi kuvaamista, tarkentamista ja niitten kaikkien asetusten kanssa alussa säätämissä. Lisäksi joutuisin vasurilla eli sillä huonommalla kädelläni zoomailemaan putkien kanssa, joten hän lähti suosittelemaan jotain ihan muuta. Ei digikameraa eikä minijärkkäriäkään vaan...kompaktikameraa eli digikameran ja minijärkkärin välimallia. Kun sitten tuo miesväki toi mut tänne Ykaan käytiin me vähän etsiskelemässä, mikä se mulle hyvä kompaktikamera voisi olla. Päädyimme Samsungiin ja Smart Camera WB800F:n. Kamera on näppärän kokoinen, siitä saa hyvän otteen, ja onhan siinä kuulkaa vaikka mitä hienouksia. Ihan ehdoton ykkösiä ovat 21x zoomi sekä Full HD -kuvanlaatu. Valmiita kuvausasetuksia löytyy vaikka millä mitalla ilotulituksista naama- ja maisemakuvien kautta vesiputouksiin, on eri kuvasuodattimia ja elokuvatyökalu. Lisäksi jos omistaisin Samsungin älyluurin, voisin Appsin kautta vaikka lisäillä suoraan Faceen juri äskettäin ottamiani kuvia. On tää nykymaailma sitten jännää! :D Ehkä siis seuraava kännykkäni on Samsung. Hinta oli kamerassa kohdillaan, luulin joutuvani maksamaan tuosta paljon enemmänkin...kamera lähti mukaan 230 eurolla (!!!).
   Olen käyttänyt tuota kameraa sen verta vähän, että varmasti löydän tuosta vielä jotain täysin uutta ja hyvää. Voi olla, että jotain jää myös täysin löytämättä. Mutta toivotaan, että nyt mä innostuisin vähän enemmän kuvailemaan niin saataisiin tänne enemmän kuvasaastetta ja laadukkaita kuvia. Ainakaan enää en voi sanoa, ettei tee mieli kuvata, kun ei ole kunnollista kameraa. Sillä ensi kertaa eläissäni mulla on mun tarpeisin täysin vastaava ja laadukkaita kuvia ottava kamera!

Palailen viikonloppuna asiaan, tulossa ois ainakin lisätietoa mun fysioterapiajutuista :)

~ Roosa ~