Mutta sitten tulee niitä päiviä, kuten viime viikkoiset. Päiviä, jolloin joudun omasta tahdostani ja lääkärin suosituksesta hankkimaan itselleni lisää taistelumerkkejä kroppaani. Kyllä, puhun luomenpoisto-operaatioista, joita itselleni on kertynyt 19. ikävuoden jälkeen neljä. Niistä jokainen on ollut aiheellinen ja todennäköisesti myös viime viikkoinen poistunut luomi osoittautuu vaarattomaksi. Toivon, että myös pari muuta poistolistalla olevaa luomeani saavat patologilta hyvät lausunnot.
Vaikka pohjimmiltaan ajattelen, että arvet kertoo vain elämästä, luomenpoistoista aiheutuneet arvet harmittavat välistä ja kovaa. Enemmän kuin koko mahani kahtia jakava leikkausarpi. Nuo pienet arvet kun laittavat pohtimaan, miksei tuo yksi iso arpi riittänyt. Enkö joutunut silloin elo- ja syyskuussa 2010 pelkäämään tarpeeksi ja ymmärtämään tarpeeksi paljon sisäisestä kauneudesta 16-vuotiaaksi? Eikö minulla saisi olla oikeutta muuten arvettomaan kehoon?
Hyvä ystäväni ja sielunsiskoni Epa käy usein näitä keskusteluja kanssani. Hän on oikeastaan ainoa, jolla on kokemusta tästä asiasta, jopa paljon enemmän kuin itselläni. Hän sanoitti hirveän hyvin sen, miksi oman kropan jäljet tuntuvat välistä tosi ärsyttäviltä ja masentavilta. Se johtuu siitä, että on muutenkin jo valmiiksi tutkimuskohde. Kun on tottunut verikokeisiin, oireidensa kertomiseen itsenäisesti hoitohenkilökunnalle, kokeillut ja löytänyt sopivat lääkitykset ja selvinnyt monesta henkisesti ja fyysisesti kivuliaasta tilanteesta, tuntuu vääryydeltä saada niistä ikuiset muistutukset matkaan mukaan. Yksi tai kaksi arveksi kutsuttua muistomerkkiä ei itseäni haittaa, mutta asia on eri, kun niitä kertyy useampia.
Ja vaikka arvistaan ei ole selitysvastuussa kellekään, ihmiset kaipaavat niitä. Selityksiä. Välillä he eivät ajattele kaipaavansa, mutta jälkeenpäin kiittävät, että varoitin. Säikähdys olisi muuten ollut ehkä liian suuri. Täysin virheetön vartalo on harvinaisuus, mutta tarpeeksi poikkeava voi hämmentää ja pelottaa.
Maailma
sisältää liian paljon kauneusihanteita, joita onneksi yritetään silloin
tällöin kunnolla ravistella alas. Sitä pitäisi tehdä ehdottomasti
enemmän ja useammin. En tiedä kylläkään, miten. Jos tietäisin, en
kirjoittaisi tätä postausta nyt.
Ehkä
itselleenkin pitää antaa aikaa. En ehkä koskaan tule katsomaan
pikkuisia selkääni ja kylkeäni koristavia arpia yhtä rakastavasti kuin
moninkertaisesti isompaa, napani kiertävää arpea. Mutta joku päivä
toivon katsovani niitä hyväksyvästi. Että siinä te nyt olette ja se on ok. Lähdetään salille, että jaksan kantaa kehoani ja teitä hyvinvoivana jatkossakin.
Toivottavasti myös tulevaisuuden maailma on kaikenmuotoisten
vartaloiden lisäksi avoin ja hyväksyvä myös kaikenkokoisille arville.
Terkuin nainen, joka jätti lapsuudesta tutut napapaidat viime kesänä
kauppaan, vaikka ne bikinit omistaakin.
Ehkä ois kuitenkin pitänyt olla jättämättä?
~ Roosa ~
