Pienen haaveen matka todeksi

Sulje silmät,

sulje suu. 

Sulje kaikki aistit, niin tää helpottuu. 

Laske viiteen, tuhanteen. 

Laske hartiat takas kohdilleen.

Se valpas, joka löytää arvettoman naisen. 

On löytänyt koneen. Ja mitä sillä tekee?

Sä oot kerran jo nähnyt, miten tää maailma

 romahtaa.

Ja silti jostakin tuhkan seasta 

noussut ylös taas. 

Elämä on sarja, surujenkin sarja. 

Joka sitä pelkää, 

jää hyllylle ja pölyyntyy. 

Niin kuin matkamuistot, niin kuin 

matkamuistot. 

Just niin, kun kaikki me piilotetaan, 

sitä mitä me oikeesti ollaan. 

Hikisiä ja outoja lintuja, 

jotka tahtoo 

päästä riehumaan.

Kun valot sammuu niin sä kaiken näät. 

Kun valot sammuu, niin sä valvomaan jäät. 

Suljet silmäsi ja hengität.

Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli, 

onks sen jälkeen uusi mäki? 

Onks sen jälkeen vielä mäki?

Jaksaa, jaksaa.
Jaksaa, jaksaa.
Jaksaa, jaksaa.

Kumpi voittaa - historia vai tulevaisuus?

Elämä on sarja, yllätysten sarja. 

Joka sitä pelkää, 

jää hyllylle ja pölyyntyy. 

Niin kuin matkamuistot, niin kuin 

matkamuistot. 

Sä oot jo kerran luullut, 

ettet tuu koskaan toipumaan. 

Ja silti siinä sä kaikkien mukana 

huudat kovempaa. 

 

 Tää on Hulluuden highway. 

 

Täs on ollut vähän kaikenlaista, 

liian nopeeta ja irtonaista.
Näistä päivistä selviää, jos on hiljaa 

ja hengittää.

 

Kyllä kaikesta sä vielä selviät. 

Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys. 

Kaikki ruoskivat toiveet, 

kaikki päättämättömyys.
Ovat lopulta tarkoituksen palasia. 

Osa arvoitusta 

- ja osa totuutta. 

Valot pimeyksien reunalla 

ovat toisinaan himmeitä ja harvassa 

- mutta olemassa.

Avaat silmäsi ja hengität. 

Kyllä huomenna sä ymmärrät.

Minä se oon, tähän vartaloon syntyi
Uusi hahmo,
Uusi nainen.
Minä se oon, 

tähän kohtaloon kuuluu jokainen
Nauru, itku, laulu.

Kyllä huomenna sä ymmärrät
Vielä elossa oot.

Tänään on tullut

sun päiväsi. 

Nyt on sinun vuorosi loistaa.

Sain hymyni yli 20 vuoden odotuksen jälkeen 20.3.2017 <3

~ Roosa ~

Ehkä tyhmä, muttei paska

Ääliö

Kusipää

Idiootti
 

Sanoja, joita jokainen on vähintään pyöritellyt päässään ja ehkä myöskin sanonut ääneen. Minäkin.
   En halua tällä tekstillä lytätä ketään tai tuomita toisten sanoja. Sen sijaan haluan kertoa mielipiteistäni, jotka ovat muokkautuneet etenkin viimeisen puolentoista vuoden kokemusteni vuoksi. Yksi päivä vain tunsin, että itselläni on suuri tarve kirjoittaa tästä aiheesta teille. 
   Toisten haukkuminen on asia, jonka ihmiset taitavat vähintään Nobel-palkinnon arvoisesti. Olemme siinä äärimmäisen lahjakkaita. Osaamme haukkua toisiamme jopa eri kielen tyylikeinoilla - ironisesti, leikkisästi, rakastavasti, mutta myös todella ilkeästi. 
   Lähtökohtaisesti kukaan ei saisi haukkua toista millään ääneensävyllä - ei edes positiivissävytteisessä mielessä. Mutta se taitaa olla täysi mahdottomuus. Meillä kaikilla kun tuntuu olevan jonkin sortin pakonomainen tarve korostaa sanojemme arvoa noilla toisia epäkunnioittavilla sanoilla. Vähintään ajatuksissamme. Ja kyllä - myös minä olen sortunut tähän. Enkä vain kahta kertaa.  
   Itse saan olla aika älyttömän vihainen, että alan haukkumaan toista kasvotusten ääliöksi tai kusipääksi. Lisäksi minulla pitää olla mieletön taakka toisen epäkunnioittavasta käyttäytymisestä olkapäitteni päällä, että alan pudotella sammakoita suusta. Ja todennäköisesti muutaman sadan metrin päässä tulevat anteeksipyynnöt ja korrektit sanat ja argumentit, joilla perustelen, miksi toisen käytös ei ole ollut minun silmissäni hyväksyttävää.
   Toinen tähän samaan kategoriaan kuuluva asia on juoruilu. Kuinka helpottavaa (mutta kuitenkin todellisuudessa sisäistä pahan olon tunnetta lisäävää) on juoruta toisesta ihmisestä sekä hänen moukkamaisesta käytöksestään! Varsinkin, kun voi lisätä muutaman tehosanan oman tekstinsä joukkoon. Lopuksi voidaan yhdessä todeta toisen olevan kusipää. Natsi. Uusavuton. Pilalle lellitty kakara...mitä näitä nyt on.

 
Arvasit oikein! Kyllä, myös minä...vaikka tiedän sen olevan väärin. 
   Jos jossain asiassa voin hyväksyä toisen nimittelyn, niin se on huumorin ja leikkimielisyyden alueella. Tässä on kuitenkin oltava todella tarkka. Ensinnäkin toinen on tunnettava vähintäänkin hyvin, ennen kuin kevytkenkäistä vittuilua voi edes harkita. Lisäksi se on sanaton sopimus, jonka allekirjoitushetki tulee huomata yhdessä ääneti. Tiedättehän sen katseen, joka tulee vaihdettua tiettyjen ihmisten kanssa jonkun sattumuksen jälkeen? 
   Tuota sanatonta sopimusta ei kuitenkaan tule käyttää väärin. Toisen ihmisen rajat on tunnistettava. Sillä vaikka naljailisi ja naureskelisi toisen toheloinnille pilke silmäkulmassa ja suu vaahdossa, se voi tuntua toisesta todella luokkaavalta vääränä ajankohtana. Tai liian usein toistettuna. Esimerkiksi toisten leikkimielinen piikittely vammastani on ihan ok, silloin kun kyseessä on tuttu ihminen. Mutta loukkaavaksi se muuttuu silloin, jos piikittely kohdistuu toistuvasti vamani yhteen oireeseen. Silloin itselläni hauskuus loppuu kuin seinään. Myöskään migreenin jälkeisenä päivänä itsellä vammaan kohdistetut vitsit eivät ole sallittuja. Onneksi tutuimmat ihmiset ja luokkatoverit osaavat lukea minua niin hyvin, että tietävät yhdellä silmäyksellä, millainen päivä minulla on meneillään.
   Sitten taas se nimittelyn alue ja sanat, joita en hyväksy lainkaan.

Tunteeton paska

Paska ihminen

Näiden sanojen kohdalla itselläni niskavillat nousevat pystyyn. Varsinkin silloin, jos näitä sanoja käytetään vain kuulopuheiden perusteella. Tai kesken leffan. TV-sarjan. Tai kirjan. Sillä usein syy toisen ihmisen käytökseen paljastuu vasta ihan loppumetreillä. Niin kirjoissa, television fiktiopohjaisissa ohjelmissa kuin tosielämässäkin. Tietenkään lopputulos ei välttämättä muuta toisen käytöstä hyväksyttäväksi, mutta paskaa se ei hänestä silti tee. Sillä kukaan ei meistä ei ole paska ihminen. Tai sitten me ollaan yhtä paskoja kaikki.
   Tulen muistamaan aina yhden entiseltä nuorisotyönohjaajaltani rippikoululeireillä kuulemani lauseen: Me ihmiset olemme kuin sipuleita - itkemme ja haisemme pahalle. Aluksi se nauratti, mutta opetusta pidemmälle kuunnellessa tuli esiin toinen, olennaisempi pointti. Se, että meissä on kerroksia. Aivan kuten sipuleissakin. 

Ulospäin meistä näkyy vain kiilloton ruskea kuori. Mutta ohut kuori. Ja sen alla on vielä lisää kuoria. Ja lisää. Ja lisää. Kuoria on tasan niin paljon kuin on tilanteita ja asioita, jotka ovat haavoittaneet meitä tavalla tai toisella. Kuten sipulitkin, mekin voimme päästä eroon kuoristamme ja sitä myöten kerroksistamme. Se on kuitenkin yleensä varsin kivulias ja itkettävä taival. Ei ole helppoa pudottaa kulisseja ja näyttää haavoittunut, aito itsensä toisille. Siksi monet luovuttavat ja päättävät selvitä ohuen kiillottoman ulkokuorensa kanssa. Ehkä he luottavat siihen toiveeseen, että ruma ulkokuori näyttää helposti myös kovalta ja kestävältä. 
   Jatkan tällä oivalla sipuli-vertauksellani. Voi myös ajatella, että näytämme erilaisilta sipuleilta eri ihmisille. Toisille näytämme niiltä rumilta ja kovilta, mutta jotkut onnekkaat ovat saaneet nähdä myös niitä alempia, kiiltävämpiä kerroksia. Heille olemme uskaltaneet avautua kipeistä kokemuksistamme ja itkeneetkin niitä hiukan, joskus enemmänkin.
   Ja tässä on se sudenkuoppa, johon monet mielestäni sortuvat. Haukkuvat kuulopuheidensa perusteella ja ilkeällä äänensävyllä toista, koska heillä ei ole muita lisätodisteita kuin uloin sipulin kuori. Pahimmassa tapauksessa he eivät ole ikinä harrastaneet edes pientä small talkia paskaksi haukkumansa ihmisen kanssa. Ja se on jotain, mikä ei vain mene ymmärrykseeni. Eikä ikinä tule menemäänkään.
   Itse en ikinä lähde tuomitsemaan toisia vain kuultujen puheiden perusteella. Tietysti kuullut puheet saattavat tehdä minusta hiukan varovaisen, mutta eivät ennakkoluuloista. Sillä minä haluan tehdä ihmisistä lopulliset mielipiteeni ja päätökseni itse - oman kokemukseni perusteella. Ja niin haluaisin kaikkien maailman ihmisten tekevän.
   Ja vaikka tekisinkin päätelmän, että toinen ei ole ystävällisin ihminen maailmassa, en ikinä kutsuisi häntä paskaksi tyypiksi. En edes silloin, kun toinen on ollut ensin minua kohtaan tavattoman ihana ja lojaali, mutta yhtäkkiä alkaakin käyttäytyä täysin ei-hyväksyttävällä tavalla. Suorastaan loukkaavasti. Saatan silloin ajatella mielessäni, millainen ääliö toinen on. Ehkä huonoimpana päivänä kertoa puolivahingossa luotetuimmalle ystävällenikin asiasta. Mutta kahdesta asiasta olen pitänyt kiinni: etten lähde sanomaan toista paskaksi ihmiseksi ja  ettei luotettu ystäväni tee niin. Edes minun kuulleni.

Sillä kukaan meistä ei ole paska ihminen. Meissä voi olla vikoja (ja onkin), mutta ne eivät tee meistä arvottomia. Varsinkaan paskoja. Me kaikki teemme virheitä ja virhearvioita. Mutta voimme oppia niistä. Tai vaikkemme oppisikaan, jokaisella meistä on oma tärkeä paikkansa ja merkityksensä tässä maailmassa. Lopuksi tulee muistaa, että kukaan ei voi olla parempi sinä, kuin sinä itse.

Eli eiköhän kunnioiteta toisiamme juuri sellaisina sipuleina ja ihmisinä kuin olemme! ;) <3

~ Roosa ~

  

#Hampaatkotiin, osa 4

Maaliskuun 7. päivä, vuosi 2017. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, kävelytiet ovat osittain peilijäätä. Taas olisi aika mennä Jyväskylään ja koko matkan ajan pientä jännitystä on ilmassa. Tapaisinkohan hampaani ensi kertaa? Tiedän, että tällä kertaa hampaat eivät vielä mukaani lähde, mutta josko näkisin vilaukselta sen tulevaisuuden Roosan hymyn?
   Viimein hammashoitaja hakee mut odotusaulasta ja pääsen taas tuttuun penkkiin istumaan, nauratettuani ensin lääkäriä ja hoitajaa kertomuksella parin viikon takaisesta labrakäynnistäni. Sitten ei kuin makuuasentoa kohti ja hommiin.  
   Tällä kertaa lääkäri antoi minulle hyvin selkeän ja yksinkertaisen ohjeen - älä nielaise mitään. Enkä onneksi nielaissut, vaikka vaaratilanne iskikin päälle laskujeni mukaan kolme kertaa. Enpä ole ennen kalastellut kielelläni hampaita suustani, mutta kerta se on ensimmäinenkin.  Edelliskerran muottien ottaminen oli siis tuottanut tulosta ja sain tulevat hampaani raakasovitukseen. Niin mihinkä? No antakaas, kun kerron tämän kerran kaavan.

Paranemisjatkeet jälleen siistiin riviin apupöydälle. Sitten labrassa valmistetut titaanijuurten vastinkappaleet pyöriteltiin paikoilleen. Voin kertoa, että sattui. Onneksi vain hetkellisesti. Jos kyseessä olisi ollut viimeisen vaiheen vuoro, hampaat olisivat olleet ilmeisesti jo noissa vastinkappaleissa kiinni. Mutta koska kyseessä oli raakasovitus, implanttihampaani olivat irtonaista mallia ja pohjavärissä. Siis 11 irtonaista hammasta. Hampaissa oli kaiverretut kolot, joiden avulla lääkäri yritti hoitajan avustuksella loksautella hampaita hahlolleen vastinkappaleisiin. Purutestien avulla koeteltiin siinä sitten tsekkailla, ovatko hampaani oikein valmistettu, vai pitäisikö niitä vielä hioa labrassa.
   Lääkäriäni lainaten, oli se kyllä savotta. Onneksi hän kuitenkin hymähti "Ai sää vasta nyt tajusit sen?" -kommentilleni ja hoitajalla sitä vasta näyttikin olevan naurussa pitelemistä. Sillä jos hammaslääkäri tajusi hammashoitojeni laajuuden vasta tässä urakan loppuvaiheilla, oli hän tajuamisineen autuaasti myöhässä. ;) 
   Ja olihan se tiistain lääkärikerta melkoinen savotta. Koska implanttihampaita oli harvinaisen paljon sekä ylä- että alaleuassani, sovitus oli melkoista trapetsitaiteilua sekä henkilökunnan että potilaan näkökulmasta. Ihme, etten kirjaimellisesti nielaissut tuhansia euroja kurkusta alas, vaan selvisimme säikähdyksillä. Nuo irtonaiset hampaat kun olivat sikataitavia irtoamaan hahloistaan ja tippumaan kielen alle, päälle ja viereen. 
   Sain nähdä yläkerran tulevan hammasrivistön. En oikein ollut varautunut siihen. Tai jos puhutaan totta, en ollut uskaltanut haaveilla moisesta. Olen himmaillut intoani niin paljon, että peilin käteen tyrkkääminen tuntui absurdilta. En myöskään osannut sanoa sanaakaan näkemästäni. Muuta kuin että kyllähän ne hampailta näyttivät. Ja niitä näytti olevan hirveän paljon - ainakin jos vertaa viimeiseen 20 vuoteen. Suu näytti täydeltä, varmasti hyvältäkin. Se vain tuntui niin käsittämättömältä - että tuossa ne hampaat ovat. Minun silmieni edessä. Tietysti oudoksi asian teki myös se, että implanttihampaissa tuolloin ollut väri oli vain pohjaväri. Hampaat menivät siis tuon kerran jälkeen vielä labraan maalattaviksi. Siellä niitä varmaan tälläkin hetkellä maalaillaan omien alkuperäisten hampaideni sävyisiksi. Hurjan kamalan ihanaa.  

Tulevien alahampaideni kokonaisuutta en saanut nähdä. Lääkäri pelkäsi niin kovin hampaiden päätymistä mahalaukkuuni, että katsoi paremmaksi vain tutkailla näkemäänsä omien silmiensä ja mittaustulosten valossa. Ehkä ihan hyväkin niin - en tiedä, olisinko ollut valmis myös alahampaiden näkemiseen. Niin kuin olen sanonut tuhannesti - luotan täysin minua hoitaviin ammattilaisiin. He kyllä saavat taiottua minulle täydellisen hymyn ilman minun mielipidettänikin. He kyllä osaavat hommansa ja tietävät, mitä tekevät. 
   Tuossa sovittamisurakassa meni reilun tunnin verran, ja lääkäri jaksoi hymyillen kehua kerta toisensa jälkeen labran tyyppien hyvää työtä. Kaikki näyttää hyvältä. Joten sovittamisurakan jälkeen hampaat ja juurten vastinkappaleet lähtivät takaisin labraan loppuhiontaan ja -maalaukseen ja paranemisjatkeet takaisin minun suuhuni. Ollaan todella hyvässä vaiheessa. 
   Käyntikerta jäi taas plussan puolelle, mutta hetkeen en ole kyllä sellaista kipua tuntenut, kuin nyt viimeisimmällä kerralla. Juurten vastinkappaleiden paikoilleen pyörittely oli melkoista kidutusta. En ole IKINÄ kokenut vastaavaa. Jokaisen kivuniskun kohdalla ajattelin, ettei se lääkäri voi kierittää vastinkappaletta enää syvemmälle. Kyllä voi ja kyllä pystyi - keskimäärin viisi kierrosta. Jos olisin voinut, olisin parkaissut Aina Inkeri Ankeista lainaten "Voi Luoja, ota minut jo pois täältä." 
   Mutta minä en kuollut siihen kipuun. Ja thänk gaad, se loppui kymmenessä minuutissa. Nyt muutaman päivän jälkeen voin myös todeta, että jos selvisin tiistaista hengissä ja ilman pahempia traumoja, selviän tuosta urakasta uudemmankin kerran. Niin monta kertaa kuin on tarvis. Ja kiitos sille hoitajalle, joka neuvoi mua vuosia sitten kierittelemään nilkkoja aina silloin, kun jotain epämieluista tai kivuliasta on meneillään. Toimii. Tällä kerralla nilkat saivat kyytiä edellistenkin kertojen edestä ihan toden teolla. 

Saa nähdä, monta karusellikierrosta nilkkojeni pitää vielä ottaa ennen hampaiden pysyvää muuttoa suuhuni. Elämme jännittäviä aikoja ystävät!

~ Roosa ~

  

Kuinka olla nainen?

Naiset ja naiseus. 

Uuden elämän kasvattamista ja synnyttämistä. Huolenpitoa, vaatteiden parsimista, pyykkäystä ja siivousta. Kodin sisustamista ja kynttilöiden sytyttämistä pimeinä talvi-iltoina. Sukkapuikkojen kilinää. Hellyyttä, haurautta ja kauneutta samassa paketissa. 
   Vai olisiko se myös jotain muuta? 
   Entä jos naiseus olisikin myös ongelmiin ja haasteisiin tarttumista sekä niiden ratkaisemista? Kuten viemäriputkien avaamista, työkalupakin säilyttämistä eteisen ylähyllyllä, huonekalujen korjaamista niiden rikkoutuessa. Vieläpä täysin itsenäisesti. Sitä, että pukeutuu mieluummin kulahtaneisiin, pesussa pehmentyneisiin ja muotonsa menettäneisiin college-vaatteisiin kuin tiukkoihin, vartaloa myötäileviin kotelomekkoihin. Sitä, ettei odota prinssi Uljaan esiin astumista pelastumisen hetkellä. Vaan sitä, että osaa pelastaa itse itsensä.
   Tunnistan itseni molemmista kuvauksista, mutta enemmän tuosta viimeisemmästä. Tulen paremmin toimeen viemäriputkien kuin ripsivärin kanssa. Jos olisi sopivaa pukeutua värikkäisiin, viidakkokuvioituihin lököhousuihin (jotka muistuttavat lähinnä pyjamahousuja), pitäisin niitä jalassani jokaikinen päivä aina ja kaikkialla. Enkä muuten varmana kuluttaisi aikaa tiukkalahkeisten farkkujen tai yhdenkään mekon kanssa painien.

En myöskään lakkaa kynsiäni usein, en edes joka kuukausi. Taitaa kynsilakkapullon aukaisumäärien kerta vuodessa olla yhden käden sormilla laskettavissa. Juhlat - niin synttärit, häät, rippijuhlat, ylioppilasjuhlat kuin valmistujaisetkin ovat ihanaa luksusta arkeen. Mutta se, miten sitä varten pitää varmistaa ehjien sukkahousujen määrä, ennakoida, kuinka monet saa rikottua niitä jalkaan pujottaessaan ja kuinka omalla kohdallani jalat täytyy suorastaan uittaa ennen sitä vartalovoiteessa, on järjetön työmaa. Pitää miettiä, mihin järjestykseen laittaa pukeminen, hiusten laitto, meikkaaminen, säärien parturireissu, ihon rasvaaminen ja se kynsilakka. Naama vääntyy jo ajatuksestakin mutkalle.
   En ole gourmet-kokki. Tuskin tulen koskaan olemaankaan. Osaan perusasiat, enkä ole ikinä polttanut ruokaani pohjaan. Osaan tehdä perusarkiruokaa ja kypsyttää kinkkukiusauksen jälkilämmöllä loppuun, mutta mitään Michelin-kokkia minusta tuskin ikinä saa. Niin ja sukkapuikoista ei kannata mainita mitään. Ei näillä niskoilla.
   Minä olen se, joka lainaa ruuvareita, kolmen metrin mittarullaa ja vasaraa kavereilleen. Se, joka avaa vessan hajulukot ja tekee viikkosiivouksen kaksi kertaa seitsemän päivän aikana. Ja joka vaihtaa petivaatteet kahden viikon välein ja pesee samalla lattiat.
    Minä olen se, joka meikkaa kouluun ja varaa sille aikaa kymmenen minuuttia. Mutta joka pahimman aikataulukriisin sattuessa voi mennä myös meikittä koulunpenkille seitsemäksi tunniksi. Ja joka useimmiten viihtyy siellä paremmin ikäistensä jätkien kuin naisten seurassa.      
   En pidä vitivalkoisen ja hempeän vaaleanpunaisen yhdistelemisestä sisustuksessa, vaan rakastan sen sijaan räiskyvien värien leikkimielistä sekamelskaa. Kauhistelen ennakoivia puutarhahulluuden oireitani ja kiroilen välillä ihan liikaa. Ainakin, jos perheenjäseniltäni kysytään. Jos kohtaan arkielämän probleeman, yritän ratkaista sen ensin itse. Viimeinen vaihtoehto on kaverin ovikellon pimputtaminen. 

Useimmiten suustani kuuluu "Kyllä mä osaan!" tai "Mä yritän ensin itse.". En edes muista, milloin olisin sanonut "Auta, mä en osaa." Jaksan nauraa ronskeille vitseille ja mustan huumorin kukkaset on parhaimpia. Ruokahaluni ei mene piloille, jos ruokakeskustelut siirtyvät veri ja suolenpätkät -osastolle. Joudun muistuttamaan itseäni useasti siitä, että näin ei ole kaikilla - edes ruokapöydän ulkopuolella.
   Olen sanonut olevani todella epänaisellinen nainen. Olen sanonut olevani vaikea nainen. Joku Facebookin naistenpäivän sanaleikki kertoi minun olevan itsenäinen voittaja. Osui ja upposi. Mutta kaikesta itsenäisyydestä, pärjäämisestä, ikävimpienkin kotitöiden selättämisestä ja kynsilakan vihaamisesta huolimatta - olen silti nainen. Välillä tuntuu, että edelleen naisena olemisen ainut ja oikea kuvaus on tuo ensimmäisen kappaleen sanarivistö. Mutta eihän se niin ole. Ei todellakaan. 
   Mistään ei tulisi mitään, jos kaikki maailman naiset olisivat vain kilttejä kotiäitejä, jotka tiskaavat, pesevät pyykkiä, imuroivat ja tietävät, missä sukan kaksi vuotta sitten kadonnut pari on. Tietysti kotiäitiys on todella arvostettava asia, vilpittömät aplodit sille! Mutta kaikista ei ole sellaiseen. Eikä onneksi tarvitsekaan. Sillä tämä maailma kaipaa kaikenlaisia naisia - lempeitä ja suorasanaisia naisia, pelkääviä sekä uhkarohkeita, toisesta voimaa saavia sekä itsenäisiä naisia. Ei ole olemassa yhtä naisena olemisen kaavaa tai kuvausta. Naisena olemisen tapoja on yhtä monta kuin on naisiakin.

Olkaapa siis siskoni rohkeasti sitä mitä olette - olkaa naisia!

~ Roosa ~

Älä sano mitään

Älä sano mitään. Tiedän kyllä, että haluaisit. Et vain ole ehkä uskaltanut. Se on OK. En minäkään ole aina uskaltanut tehdä ja sanoa kaikkea, mitä olisin halunnut. Mutta nyt pyydän - älä sano yhtään mitään. 

   Sillä nyt minä olen odottanut tarpeeksi kauan sanojasi, joita ei koskaan tullutkaan. Olen koko ajan tiennyt, että haluaisit sanoa minulle vielä jotain. Jotain hyvin tärkeää. Ja minä olen odottanut, tehnyt tilaa. Tehnyt tilaa katsekontaktille, luonut neutraalia ja turvallista ilmapiiriä sanojasi varten. Mutta nyt olen odottanut tarpeeksi kauan, nyt minun on jatkettava eteenpäin yksin. 

   Se on surullista. Se, että pakotan sinut vain katsomaan minua ja elämääni kauempaa. Sinulla olisi varmasti hyviä neuvoja, mutta jos ottaisin ne vastaan nyt, putoaisin kilometritolkulla menneisyyttäni kohti. Ja sinne en halua palata. Niin kuin näet, seison viimein ensimmäisellä turvallisella alustalla moneen kuukauteen. Ja nyt sinulla olisi sanottavaa. Se ei vain käy.

   Sillä katso tätä rakennustyömaata. Joskus tässä oli pieni ja lämmin mummonmökki, johon piti vetää vain sähköt ja rakentaa uusi takka. Nyt siitä on jäljellä enää perustukset, joihin sovittelen uusia seiniä. Kaikki meni, kivijalkaan saakka.

   On vaatinut hirveästi voimia selvitä siitä tulipalosta. Miettiä, millaisen talon minä rakennan vanhan, tutun ja rakkaan tilalle. Millainen siitä uudesta talosta tulee? Ja ennen kaikkea - voinko koskaan rakastaa sitä samalla tavalla kuin entistä mökkeröistäni?

   Nyt kun olen saanut ensimmäisiä pilareita ja kantavia rakenteita pystytetyksi, en halua sinua tähän enää edes käymään. Minä odotin tarpeeksi kauan perustuksen päällä tuulessa ja tuiskussa istuen. Etkä sinä tullut. Nyt olen saanut jotain konkreettista aikaan sekä vähän luottamusta ja kunnioitusta itseäni kohtaan takaisin. En todellakaan kaipaa sinua tähän nyt. 

   Mutta katso toki aikaansaannostani sieltä jonkin matkan päästä. Katso - tuossa on rehellisyyden pilari, se on paljon vahvempi ja korkeampi kuin se edellinen. Tuossa ovat elämään luottamisen lattialankut, ne natisevat kyllä uhkaavasti, mutta onneksi minulla on aikaa vielä käydä ostamassa uudet ja paksummat. Ikkunoista haluaisin sellaiset, jotka katsovat luottaen tulevaisuuteen. Vakaina, välittämättä pienistä takapakeista. Sillä edeltävät menivät pirstaleiksi ensimmäisinä. Ja katso - tuossa nousee vakaasti se, minkä aloitin heti tulipalon purkutöiden jälkeen - taito siihen, mitä haluan loppuelämäni tehdä. 

   Minulla on siis vakaa alku ja potentiaalisia ideoita. Tietysti olisi ystävällistä kuunnella, mitä sinulla ja kaikilla muillakin olisi sanottavana. Siis niillä, jotka haluavat tietyin väliajoin esittää päätelmiään elämästäni, teoistani ja valinnoistani. Siellä he kaikki ovat - takanasi. Mutta heitä taas olen kuunnellut aivan tarpeeksi. Helppoahan se on sanoa, että mene sinne ja tuonne, lopeta tuo ja ala tekemään tätä. Mistä kukaan voi lyödä minulle käteen toimintaohjeita, jotka vievät suoraan onneen ja suosioon? Varsinkin, kun kukaan muu ei ole elänyt elämääni, kokenut niin monia erilaisia asoita, tuntenut niin monia eri tunteita. Riisukaa vain kengät jalastani ja ottakaa silmälasini pois päästäni. Lainatkaa vaikka kahdeksi kuukaudeksi ja muistakaa ottaa mukaan tämä menneisyys pelkoineen ja kiusaamisineen. Minä voisin lähteä sillä välin lomalle. 

   Kun te sitten palautatte menneisyyttäni, kenkiäni ja silmälasejani takaisin minulle, voitte antaa uudet lausuntonne. Uskon, että ne ovat enemmän paikkaansa pitäviä. Ulkopuolelta on niin helppo sanoa. Enhän minäkään ole tuominnut teidän valintojanne, vaikka olen monesti miettinyt, että tuo teko sinun olisi kannattanut jättää tekemättä. Mutta koska minä en ole sinä tai ylipäätään kukaan teistä - en ole sanonut mitään. En tuominnut enkä syyttänyt. Olen ollut vain puolellasi, mitä valintasi sinun eteesi ovat ikinä tuoneetkaan. 

   Ja uskohan myös Sinäkin. Vaikka en haluakaan sinun sanovan mitään, toivon sinulle pelkkää hyvää. Pidän sen suhteen myös sinunkin puoliasi. Olen siinä asiassa täysin puolellasi, vilpittömästi.

   Mutta nyt te kaikki voisitte jättää minut ja rakennelmani täysin rauhaan.

Tarinasuoni alkoi taas sykkiä siihen malliin, että oli annettava vain näppäimistön viedä ja Bloggerin raksuttaa. :)

~ Roosa ~

Apteekkikäyttäytymisestä.

Kyllä minä niin mieleni pahoitan aina, kun asioin apteekissa. Olen hoitanut itsenäisesti apteekkiasioitani lukioikäisestä lähtien ja kerännyt sen myötä laajan empiirisen aineiston suomalaisesta apteekkikäyttäytymisestä.
   Ensinnäkin kyllä en jaksa sitä, miten hyperaktiiviseniloisia apteekkarit ovat asiakaspalvelun suhteen. Ei tarvitse kuin tulla ovesta sisään astua niin jo kysellään, mitä tarvitsee ja minä kyllä tuon. Haluan kuulkaa apteekin tädit ja sedät ihan itse napata Buranat ja Bafusinit reseptivapaitten hyllystä, enkä astella tiskille, ilmoittaa ostokseni ja odottaa, että ne tuodaan eteeni kuin ruoka sille kuuluisalle Manulle. Kysyn kyllä itse apua, jos tarvitsen. Useinmiten en tarvitse.

Ja reseptilääkkeiden ostamiseen liittyvä asioiminen on taas ihan oma lukunsa. Siinäkin pahoittaa mielensä. Ja suuri siksi jokaisen apteekin seinässä pitäisi olla kultaisin raamein kehystetyt ohjeet, "näin ostat reseptilääkkeesi". Uskoisin nimittäin, että jos kaikki sellaisia ohjeita noudattaisivat, ei kuulkaa olisi ruuhkaa ja turhatuneita huokauksia,
   Ja koska en tähän mennessä ole sellaisia ohjeita yhdessäkään apteekissa nähnyt (vaikka niitä selkeästi tarvittaisiin), päätin vihdoin kirjata ne edes johonkin. Siis tänne blogiin.

Näin ostat reseptilääkkeesi:

1.  

Ota vuoronumero sellaisesta pömpelistä painamalla nappia.

2. 

 Paina mieleesi, mikä vuoronumerosi on.

3. 

 Istuudu odottamaan tai voit toki seistäkin. Mutta älä missään nimessä lähde liian kauaksi kiertelemään. Jos sinun pitää ostaa reseptivapaita lääkkeitä, kerää ne syliisi ENNEN vuoronumeron ottamista (eli kohtaa nro 1).

4.  

Kun vuoronumerosi kilahtaa tauluun (eli se, mikä on myös kädessä olevassa lapussasi), nousehan reippaasti ylös ja mene sen tiskin luokse, joka sinulle osoitetaan. Vinkki! Se tiskin numerokin löytyy sieltä katosta tai seinästä roikkuvasta elektronisesta taulusta. 

5.  

Kun istuudut apteekkaria vastapäätä, tervehdi häntä kohteliaasti, ojenna KELA-korttisi (olethan kaivanut sen jo valmiiksi esille) ja ilmoita
A) mitä lääkettä/lääkkeitä tarvitset ja
B) kuinka isossa pakkauskoossa/kuinka monen kuukauden satsissa.
Jos sinun pitää ostaa useampia eri lääkkeitä, opettele lääkelitania ulkoa tai kirjoita lääkkeiden nimet valmiiksi ylös muistilapulle. Mikään ei ärsytä toisia, vuoroaan odottavia ihmisiä enempää kuin tiskillä olevan asiakkaan meneillään oleva lääkkeiden arvailushow. Oikeasti.

 6. 

 Jos sinulla on kysyttävää jonkun lääkkeen käytöstä, sen kysymyksen aika on nyt. Varsinkin, jos lääke ei ole sinulle entuudestaan tuttu. Jos taas tämä ei kosketa sinua, hyppää seuraavaan kohtaan.

7. 

 Jos olet ostamassa lääkkeitä ystävällesi/puolisollesi/vanhemmallesi tai kissan kaiman kummillesi, ota hänen KELA-korttinsa mukaan. Ei, valitettavasti et saa lääkkeitä omalla KELA-kortillasi. Ei, sillä sinun KELA-kortin avulla näkyvät vain sinun reseptisisi. Ei, sillä ei voi nähdä puolisosi lääkemääräyksiä. Ei, vaikka olette olleet naimisissa jo 60 vuotta. Rinnakkaiskorttien aika ei taida ikinä tulla koskettamaan KELA-kortteja. Joten vielä kerran - EI.

8.  

Kun apteekkari on pakannut kiltisti lääkkeesi muovipussiin, ota pussukka käteesi ja kävele toiselle tiskille maksamaan. Kyllä, nykyään todella monissa apteekeissa myös reseptilääkkeet maksetaan samaan kassaan ei-reseptilääkkeiden kanssa.

9.  

Ei, älä jää höpisemään lapsenlapsesi kuulumisia, vaan mene sille toiselle kassalle maksamaan.

10. 

 Juu, kyllä minäkin maksaisin reseptilääkkeeni sille apteekkarille, joka ne lääkkeet minulle antoi. Enkä kävelisi sinne apteekin toiseen päähän 10 askelta. Mutta kun näin on ylempää päättäneet, niin täytyy mennä sillä, mitä on annettu. Joten menehän jo maksamaan. Niin, sinne, minne maksetaan reseptivapaat.

11. 

 Ojenna sopivasti käteistä kassan takana seisovalle työntekijälle tai työnnä kortti maksupäätteeseen sekä näppäile nelinumeroinen tunnuslukusi. 

12. 

Olet valmis. Onnittelut! Toivottavasti tämä ohjestus auttoi sinua ja tulet pian uudelleen!

Ei kuin vain asioimaan apteekkiin ystävät. Lupaan, että kun alatte kaikki noudattamaan ylle kirjaamiani ohjeita ja kerrotte ne myös puskaradion kautta kaverille, niin johan apteekkiasioiminen alkaa nopeutua ympäri Suomen! ;)

~ Roosa ~

EDIT: Muistithan ottaa huumorilasisi esille ohjeistusta lukiessa? ;)