KELAn hakemukset - varma alemmuuskompleksi

Vammaistuen hakeminen ei ole mikään pikkuinen pala suklaakakkua tryffelikastikkeella nenän eteen tarjoiltuna. Vammaistuen hakeminen on epämiellyttävä maratoni, johon pitää varustautua henkisesti etukäteen. Vaikka sen hakeminen on tehty käteväksi netin kautta, hakemuksen täyttäminen on kaikkea muuta kuin mukavaa touhua. On nimittäin äärimmäisen turhauttavaa ja surullista kirjata nenän eteen KELAn päättäjälle ne asiat, mitkä erottavat minut muista perusterveistä ikäisistäni. Luetella jokaikinen pikkuruinen yksityiskohta arjestani, joka ei onnistu minulta kuin Maija Meikäläiseltä.
   Se, että vaatteet pitää pukea istuviltaan. Verhoja ei saa yksin ripustettua. Tiukat hillopurkit saa aiuki vain kaverin avulla. Pitää teipata välillä nilkka sen kipujen takia (nilkan kivuista ja yhdestä toisestakin oireesta luvassa postausta myöhemmin). Kirjata hirveitä summia ruudulle pluslaskujen tuloksena ja todeta, että se on todellinen lukema siitä, mitä tämä sairaus minulle maksaa. 
   Vähemmästäkin saa alemmuuskompleksin aikaiseksi. Ja kuitenkin pitää aina mieluummin liioitella kuin vähätellä ja pyöristää ennemmin ylös- kuin alaspäin. Alemmuuskompleksiin ei siis olisi varaa, mutta sen saa jo siitä ajatuksesta, että pitää hakea jatkoa vammaistuelle. 
   Niinpä kun tänään laitoin jatkohakemuksen vammaistuelleni, valmistauduin siihen henkisen puolen lisäksi ostamalla puolen litran jäätelöpaketin. Lupasin itselleni, että aina kun ärsyttää ja kismittää, saan syödä suklaapähkinäjäätelöäni yhden lusikallisen verran. Asetuin mukavasti läppärin eteeni ja aukaisin KELAn sivut. Sivun ylälaidassa näin heti tekstin: "Huoltokatko Vetuma-palvelussa. Arvioitu kesto klo. 20.05 saakka". 

Sitten kismittikin niin paljon, että söin koko jäätelöpaketin odotellessani KELAn asiointipalveluun pääsemistä. Se siitä tsemppijäätelöstä hakemusta täytellessä.
   Hakemuksen täyttäminen tosiaan tuntuu maratonilta. Kohtia on monta ja niistä vain minimaalinen osuus rasti ruutuun -vaihtoehtoja. Kertoilet ummet ja lammet, lasket, tarkistuslasket, pyöristät ja kirjaat ylös. Suomalaiseen sielunmaisemaanhan on myöskin istutettu, että pitää pärjätä omillaan. Kun on konkreettisesti sen tosiasian äärellä, että lisähilut uhkaavat loppua kilisemästä tilille joka kuun 7. päivä, ei suomalainen sielunmaisema meinaa kestää avun hakemista. Minulla sen tekee vielä vaikeammaksi se, että arjessa en juurikaan ajattele vammaani negatiivisuuden kautta. Mietin enemmänkin sitä, mitä kaikkea vamma on minulle antanut kuin vienyt pois. En mieti sitä, että mitä ammatteja en voi vamman takia harjoittaa, vaan sitä, että kuitenkaan unelma-ammattiini valmistumista vammani ei estä. Enkä pohdi myöskään sitä, mitä apuvälineitä joudun käyttämään tai mitä kaikkea en pysty tekemään. Enemminkin olen kiitollinen siitä, miten tavallista ikäisteni elämää pystyn vammani kanssa elämään. Asiat voisivat olla niin paljon huonomminkin. 
   Mutta hakemusta täyttäessä minun pitääkin unohtaa se positiivisuus ja sitkeys, mitkä minuun jo pienenä istutettiin. Pitää enemminkin valittaa ja erotella itsensä muista. Suomalaiset kyllä osaavat valittaa, mutta on meissä se oman itsensä ja ongelmiensa vähättelyn taitokin. Niin on myös minussa. Hakemusta täyttäessä tuo vähättely piti teljetä kaappiin ja pistää jesaria sen suun eteen, ettei hakemukseen olisi tipahdellut lauseita siitä, miten kivalta näyttää, kun jalassa on kahden väristä kinesioteippiä. Ja että kun kävelen paljain varpain, nuo sinisen ja pinkin väriset teipit mätsää tosi hyvin yhteen mun räsymaton raitojen kanssa. 

Paljon helpompaa olisi, jos se KELAn päättäjä tulisi vaikka kuukaudeksi astelemaan mun kenkiin ja elämään mun elämää. Oikeasti näkemään, millaista on olla minä. Kun hakemuksen sivuja täytellessäsi pelkäät koko ajan, että vaikka mä kuinka realistinen olenkin eri kysymyksiin vastaamisen suhteen, tää ei välttämättä riitä. Voi olla, että sen KELAn tyypin mielestä en ole tarpeeksi vammainen saamaan vammaistukea. On outoa ja turhauttavaa kirjoittaa omasta elämästään tuntemattomalle hakemuksen käsittelijälle, joka ei näe sua (tai puhumattakaan tunne) ja tekee päätöksensä pelkkien laskurien ja luetun ymmärtämisensä perusteella.
   Kuitenkin täytyy olla myös äärimmäisen kiitollinen siitä, että Suomessa on mahdollista saada tukia ja hoitoa vammaisena ihmisenä. Menepä nyt jonnekin jenkkeihin, jossa sulla täytyy olla pirun hyvät vakuutukset jo ennen syntymää sairauksien ja vammojen varalta, että sulla on varaa sairastaa ja olla vammainen. Kyllä Suomi on siihen verrattuna vielä lottovoittomaa syntyä ja elää. Täällä sulla on oikeasti mahdollisuus saada tarvitsemiasi hoitoja pilkkahintaan julkisella puolella sekä tukia hoitosummien maksamiseen valtion verovaroista.

Vaikka joudutkin välillä tekemään ehkä liiankin kanssa töitä sen eteen, että sun tarpeet oikeasti huomataan ja myönnetään myös päätöksentekijätasolla. Eli sitä päätöstä jännityksellä odotellessa ja valituskirjeeseen henkisesti valmistautuen.

~ Roosa ~

   

Ota blogi seurantaan Facebookissa!

Niin kuin vähän jo etukäteen infosinkin, perustin blogille sivut Facebookiin. Laita siis blogi seurantaan facessa tästä ja olet paremmin ajantasalla uusien postauksien ilmestymisestä! :)

~ Roosa ~

Elämää harvahampaana

Ajattelin palata muutaman vähän arkisemman ja pinnallisemman postauksen jälkeen takaisin vammajuttuihin ja hammasosastoon. Miten mulla siis on elämä ja arki rullannut, kun suussa on titaanijuria suojaavat tapit ja 14 omaa hammasta vähän siellä täällä?
   Itse asiassa aika hyvin! Leikkauksesta on nyt kulunut vähän reilut kaksi kuukautta ja tämä aika on tuntunut vain hurahtavan ohitse. Tuntuu kuin leikkauksesta olisi vain pari päivää, vaikka oikeasti siitä on kulunut aika pitkä aika ja puoliväli tässä "odotusprosessissa" häämöttää horisontissa.
   Ekat pari viikkoa oli ehkä ruoan ja suun hygienian hoitamisen suhteen haastavimmat. Kipulääkkeitä söin viikon ajan ja tosiaan tulehduksia ehkäisevä antibiootti meni kahdeksan päivää leikkauksesta. Tikinpoistoon asti sain syödä vain nestemäisiä ruokia ja ekat pari päivää niitten piti myös olla lämpötilaltaan aika haaleita ja kylmiä. Sosekeitot, puurot, smoothiet ja jätskiannokset tulivat aika tutuiksi sinä aikana. Suuta piti purskutella klooriheksidiini-liuoksella pari kertaa päivässä ja hampaita piti myös harjailla kuumalla vedellä. Tämä kahdesta syystä: harjaamisella haluttiin, että tikit lähtisivät irtoilemaan itsekseen tai ainakin helpommin tikinpoistopäivänä. Kuuman veden käytöllä taas haluttiin varmistaa, että verenkierto ikenissä pysyisi ennallaan.
   Tikit lähtikin irtoilemaan tosi hyvin ja paria päivää ennen tikinpoistoa olin jo totaalisen valmis niiden poistattamiseen. Kieli ei meinannut millään antaa roikkuvien tikkien olla rauhassa ja se oli muuten tosi kuluttavaa!

Mulla oli monta kysymystä mielessä tikinpoistossa esitettäväksi hammaslääkärille siitä, mitä rajoitteita mulla olisi tikinpoiston jälkeen voimassa. Mitä mun pitäisi varoa ennen helmikuuta ja implanttien laittoa? Olin kuitenkin niin iloinen tikkien poistumisesta, että unohdin kysyä lähestulkoon jokaisen kysymyksen, mitä olin leikkauksen jälkeen pohtinut. :D Päätinkin siis kotimatkalla, että kaikki mikä tuntuu OK:lta, on mulle sallittua. Eli lähdin vain elämään tavallista elämääni testaillen, mikä ruoka tuntuu hyvältä syödä ja miltä esim. kuntosalilla käyminen tuntuu suussa...vai tuntuuko ollenkaan.
   Ekan kuukauden otin aika rauhallisesti ja varovasti kaikilla elämän osa-alueilla. En juossut tai osallistunut mihinkään aktiviteetteihin koulussa tai vapaa-ajalla, missä oli mahdollisuus törmätä, kaatua tai vastaavaa. Söin paljon keittoruokia, perunamuusia ja jauhelihaa. Muunlaista lihaa en edes yrittänyt lähteä purekselemaan. Kaupan leipävalikoimasta söin ensiksi pelkkää Oivallusta, mutta muutaman viikon jälkeen laajensin valikoiman myös ohrarieskoihin. Tein paljon smoothieta Bonne-sosevalmisteista, jugurtista, banaaneista ja äidin mukaani antamista pakastemustikoista. Banaanit muuten olivatkin ainut HeVi-puolen juttu, mitä pystyin sellaisenaan syömään.
   Kolmen viikon kuluttua leikkauksesta uskalsin lähteä kuntosalille. Se ei yllätyksekseni ja ilokseni juurikaan tuntunut tuolla suussa, mutta kiinnitinkin paljon huomiota siihen, että pistäisin kasvojen alueen lihakset rentoina harjoitteita tehdessäni. Kun lähdin harkkaan, kuntosaliharjoittelu jäi vähäksi aikaa tauolle. Suunnitelmissa onkin viikonloppuna startata taas kuntosaliharjoittelu neljän viikon väistämättömän tauon jälkeen.
   Tikinpoiston jälkeen klooriheksidiini-litku jäi, ja aloin jälleen käyttää hammastahnaa. Vaikka saattaa kuulostaa hassulta, mutta totta se on: pesen hampaat ihan tavallisesti harjalla ja tahnalla. Tavallinen hampaiden pesu onkin tosi tärkeää, että suussa olevien, titaanijuuria suojaavien tappien ja nappien väliin ei pääse mitään roskaa. Ekaa kertaa elämässäni jouduin myös ostamaan hammaslankaa, mikä huvitti mua itseäni todella paljon. Ennen leikkausta mun hampaat olivat kyllä aika tiiviisti, mutta kaikki töhnä lähti pelkällä harjaamisella aina pois. Kun leikkauksessa puuttuvien ja poistettujen hampaiden tilalle porattiin ne titaanijuuret, jäljelle jääneet vierekkäiset hampaat asettuivat yhteen entistäkin tiiviimmin. Niinpä olin veikeässä tilanteessa: olin melkoinen harvahammas, mutta kaikki töhnä jäi silti hampaiden väliin jumiin. :D No, onneksi sentään olin aiemmin kaupassa nähnyt, missä kohtaa hyllyä sitä hammaslankaa myydään...

Kun toka kuukausi harvahampaana lähti käyntiin, aloin vähän rohkeammin laajentamaan ruokaympyrääni. Kokeilin pehmeän ruisleivän syömistä onnistuneesti. Kokeilin myös karjalanpaistin mussuttamista. Onnistui. Myös kurkut, paprikat ja muukin HeVi-osasto palasi osaksi arkeani. Laitoin siis hampaitani enemmän töihin. Tähän oli kaksi syytä. Ensinnäkin ihan maalaisjärkikin kertoo, että suussa olevien hampaiden hyväkuntoisuuden ja vahvuuden säilyttämiseksi niitä tulee käyttää. Toisekseen hampailla purekseleminen ei enää tuntunut pahalta kuten aiemmin. Ekan kuukauden ajan tuntui siltä ettei mun omissa hampaissa ollut tarpeeksi "voimaa". Missään vaiheessa mun hampaisiin ei ole sattunut, eikä juurien luutuminen todellakaan tunnu missään. Kuitenkaan mun omat hampaat ei jotenkin tuntuneet "omilta", joka teki syömisestä varovaista.Vei jonkin aikaa, että totuin siihen, miltä mun suussa tuntuu. Tämä on varmasti se syy, miksi eka kuukausi menikin hyvin pehmeällä ruokavaliolla.
   Harkan aikana huomasin myös osallistuvani juoksuleikkeihin varauksettomasti ja oikeastaan unohtaneeni koko hammasjutun. Oon mennyt ja tehnyt siinä missä muutkin ja se on tuntunut hyvältä. Muistan aikoinaan nauraneeni mielessäni hammaslääkärin lausunnolle siitä, että se elämä leikkauksen jälkeen on tosi normaalia. Aattelin, että se ei olisi mitenkään mahdollista. Mutta oon kyllä joutunut myöntämään, että se hammaslääkäri oli aikoinaan oikeassa. Elän todella normaalia elämää. Se on ihme ja onni monella tapaa.

Tietysti tämä elämä harvahampaana on asettanut hieman haasteitakin. Oon joutunut olemaan tosi tarkkana sen suhteen, saanhan varmasti kaikki tarvitsemani ravintoaineet, vitamiinit sun muut syömästäni ruoasta. Myönnän olleeni tosi huono syömään kasviksia ja hedelmiä ennen leikkausta, ylipäätään ruoanlaitto on ollut mulle aina pakollinen paha. Oon laittanut ruokaa, koska on ollut pakko. Nyt tämä leikkaus toi mulle oikeasti tarvitsemani ruokailutapojen muutoksen. Oon aina syönyt kyllä kotiruokaa ja suht terveellisesti, mutta kasvikset ja hedelmät on tullut syödyksi silloin, kun oon muistanut. Vasta nyt, kun jouduin sen kysymyksen äärelle, että "mitä mä voin syödä?", oon kiinnittänyt omaan syömiseeni huomiota. Ja myös siihen, miten saada ne kaikki tarvittavat ravintoaineet, mitä mä en voi saada nyt ruoasta. Vitamiinipurkki löysi tiensä kaappiini varmaan ekaa kertaa vuosiin ja kyllä muuten lähtee vihannekset ja hedelmät kaupasta mukaan ja menee blenderin kautta suuhun, jos se ei muuten onnistu. 
   Kerran oon joutunut käymään kiristyttämässä noi juurten suojukset, kun yksi suojustappi lähti pyörimään kiinnityksistään. Onneksi tuolla hammaspolilla ovat loistoporukkaa ja sainkin ajan heti samalle päivälle. Tarkkana saa siis olla, ettei kuitenkaan lähde varomattomasti syömään niin sitkeetä ruokaa, että suojukset löystyisi. Ei se vaarallista nyt ole, mutta ei ne poliklinikka-laskutkaan kuuukauden välein kivoja ole...
   Yöpurentahan ei leikkauksen johdosta häipynyt mihinkään. Sen myös tiesin etukäteen. Narskuttelen edelleen öisin hampaitani, mutta purentakiskoa en voi käyttää ennen kuin saan uudet hampaat suuhuni. Juurille on annettava kunnon luutumisrauha ja se tarkoittaa purentakiskokieltoa. Purennasta johtuvat, hyvin kuluttavat päänsäryt ovat siis palanneet osaksi mun elämää. Niitä tulee muutama viikossa ja taas on nauru kaukana siitä tuskasta. Kuitenkin hammaslääkäri lupasi, että uusi purukisko tehdään mulle heti, kun hampaat on suussa. Eli nyt vain yritän muistuttaa itselleni, että tämä on ainoastaan välivaihe ja asia kyllä tulee korjaantumaan. Oonkin nyt varaamassa itselleni hierojaa, ettei särkyjä tulisi enää niskajumien takia. Kuntosali on myös avainasemassa mun henkisen jaksamisen suhteen. Mutta jos tää aika kuluu yhtä nopeasti kuin tähänkin asti, pian ollaan helmikuussa. En malta odottaa!
   Oon siis todella helpottunut, kuinka nopeasti aika on kulunut ja kuinka hyvin elämä kulkeekaan näin leikkauksen jälkeen. Oon myös tosi yllätynyt, kuinka mulle ei oo mikään ongelma hymyillä ja nauraa näin vähällä hammasmäärällä. Luulin todella, että mun ulkonäkö näiden hampaiden kanssa muodostuisi mulle kynnyskysymykseksi ihan jokapäiväisessä elämässä. Mutta huomasin pian leikkauksen jälkeen, että mulle ei ole minkään sortin ongelma lähteä kauppaan, kouluun, kylään, kaupungille tai muuallekaan tällä hammasvarustuksella. 
   Luulen, että kaikki on tuntunut ja ollut näin helppoa siksi, että tein niin äärimmäisen suuren henkisen valmistautumistyön ennen hammasleikkausta. Ehdin ajatella kaikki mahdollisuudet ja vaikeudet lävitse ja olinkin varautunut paljon pahempaan puolivuotiseen. Kun sitten huomasinkin, että artikulaatio on tallella ja muutenkin kaikki sujuu paljon helpommn kuin ikinä osasin odottaa, ulkonäköseikat tuntuivat mitäänsanomattomilta asioilta. Monet mulle tärkeät ihmiset myös tiesivät leikkauksestani etukäteen, joten uskon senkin helpottaneen elämistä tämännäköisellä hammasvarustuksella. Että vaikka se henkinen valmistautumistyö tuntuikin niin älyttömän raskaalta, se kannatti. 

Sillä täällä hymyillään jo nyt hyvin rohkeasti ja ylpeästi - sekä vain odotetaan tulevaa!

~ Roosa ~

Uusia tuulia

Kesä tuli ja meni ja niin meni myös kesäinen banneri. Nyt en jaksanut alkaa vääntää usan eri kuvan kanssa, leikkaa, liimata ja häivyttää. Sen sijaan hain jotain sopivan helppoa ja symppeliä. Yksinkertaista ja kaunista. Niin syntyi blogin uusi banneri ja sen varaan uusi ulkoasu. :)
   Harjoittelu tosiaan söi tosi paljon blogilta ja muultakin elämältä. Oon nukkunu tällä viikolla varmaan enemmän kuin ikinä. Huomenna kuitenkin isken uuden vaihteen silmään ja se tarkoittaa ainakin yhtä kunnon kuvilla varustettua kuulumispostausta siitä, miten elämä on lähtenyt harvahampaana kulkemaan. Lisäksi aattelin tällä viikolla tehdä mulle mullistavaa laatua olevan somehyökkäyksen. Kysynkin, miltä kuulostaisi, jos tekisin blogilleni omat sivut Facebookiin, jonne linkkailisin sitten uudet postaukset? Pysyisitte näin paremmin kärryillä, milloin blogin puolella tapahtuu ja mitä. Saattaisi sinne ehkä tipahdalla arjen komiikkaakin, tilanteita ja hetkiä, jotka eivät blogin puolelle päädy. ;)

Noh, tästä ja monesta muustakin jutusta lisää pian!

~ Roosa ~

Ihana, ra(s)kas työ

 #hupparikansanpuolella

Olen ollut harjoittelussa Jyväskylän keskusta-alueen seurakunnan nuorisotyössä nyt 15 päivää. Viisi olisi vielä edessä ja ne pitävät sisällään kaksi leiriä - isoskoulutusleirin ja varkkanuorten yöseikkailuleirin.
   Vaikka välillä tuntuu, että meidän harkat on onnettoman lyhyitä, niin hyvin näiden 20 työpäivän työharjoittelussa silti ehtii tulevasta työstään oppia. Tai ainakin, jos niin haluaa. Ja mä olen halunnut oppia.
   Oon miettinyt itse paljon työn ja vapaa-ajan jaksottamista kirkon virassa. Tähän siis täsmennyksenä se, että kirkon nuorisotyönohjaajan virka kuuluu työajattoman työn piiriin ja työaika onkin 24/5.Eli viitenä päivänä viikossa ja koko päivän. Tosin eihän sitä tarvii koko vuorokautta työpaikalla olla, mutta tavoitettavissa kuitenkin.
   Työpäivät, niiden aikana olevat työtehtävät ja työn suunnitteluun käytettävät tunnit saattavat vaihdella tosi paljon.Välillä on päiviä, että menet kokouksesta toiseen ja vedät päälle nuortenillan. Välillä on "tavallisia" toimistopäiviä turvallisesti 9-15. Ja sitten on päiviä, jolloin oot työtehtävissä kiinni kolme tuntia. Tai vietät työpäiväsi kotona, koska suunnittella voi sielläkin.
   Isoin juttu, minkä olenkin harkan aikana oppinut, on tämän työn henkinen rasittavuus - nimenomaan vapaa-ajan ja työhön käytettävän ajan rajaamiseen liittyen. Ja se, kuinka vaikeaa tätä työtä tehdessä on yrittää nähdä kavereita.
   Tai kyllähän sitä ehtisi ja pystyisi sellaiseen. Mutta se, kannattaako ja jaksaako työpäivän jälkeen enää nähdä kavereita, on täysin eri asia. Kun on päivän ollut sosiaalinen töissä, ei jaksa sitä välttämättä olla kavereille. Haluaisi kyllä kovasti, mutta kun ei kykene. Voisi jopa sanoa, että työpäivän jälkeen ystäväni eivät ansaitse minua siinä väsymyksessä, vaan he ansaitsevat jotain paljon parempaa ja laadukkaampaa seuraa. Itse tarvitsen palautumiseen työpäivän jälkeen parikin tuntia, jolloin voin vain olla itsekseni. Sen jälkeen pystyy juttelemaan perheenjäsenten kanssa jopa lauseilla.
   Eikä pidä käsittää väärin - rakastan sitä työtä, mitä teen ja mihin olen kohta saamassa pätevän paperit. Koen vahvasti, että tekemälläni työllä on oikeasti merkitystä ja saan siitä niin paljon itselleni. En voisi kuvitellakaan parempaa työtä. Mutta tosiasia on se, että melkoisia haasteita tämä työ asettaa itselle, perheelle ja ystävillekin.
   Viikonloppuvapaat on harvassa ja työ painottuu väkisinkin ilta-aikaan. Eli suomeksi sanottuna olen töissä silloin, kun muut ovat vapaalla ja toisinpäin. Kun tekee töitä ihmisten parissa hyvinkin tiiviisti koko päivän, ei työpäivän jälkeen kaipaa yhtään kysymystä siitä, millainen päivä töissä oli. Vaikka toisella on täysi oikeus sitä kysyä. Työpäivän jälkeen ainoat asiat, joita tarvitsen, ovat kahvikuppi ja lämmin viltti, jonka alle kääriytyä. Yksin.
   Kuitenkaan en voi aina vain paeta yksinäisyyteeni työpäivästä palautumaan. Totta kai voin yrittää perheelle ja ystäville selittää ja pyytää armahtamaan. Mutta en loputtomiin. Onkin siis keksittävä keinoja ottaa pienestäkin omasta ajasta kaikki irti, että jaksaa nähdä läheisiä ja antaa heille kaikista parhain mahdollinen Roosa seuraksi yhdessä elämän teitä talsimaan. 

Toivottavasti työelämään kunnolla päästyttyäni ne keinot keksisin.

~ Roosa ~

Elokuussa sain viestin

...ja se viesti tuli eräältä toimittajalta. Hän oli löytänyt sattumalta blogini ja halusi tehdä minusta lehtijutun. Pitkän lehtijutun. 
   Suostuin. Kävimme lukuisia sähköpostivaihtoja puolin ja toisin, puhuimme puhelimessa ja ammensimme blogistani. Kertaakaan emme nähneet kasvokkain. 
   Enkä voi kuin nostaa hattua. Oikeasti. Tuosta jutusta oon löytänyt tasan kaksi virhettä (nimim. erittäin paksu hiuslaatu ja syntymästä saakka ollut CP), mutta se on oikeasti tosi vähän. Ainakin verrattuna siihen, kuinka paljon tämän mun sairauden suhteen vois ymmärtää väärin. Mitä vois unohtaa ja jättää huomiotta. Toimittaja (ja valokuvaaja) tekivät siis mieletöntä työtä ja olen äärimmäisen tyytyväinen lopputulokseen! :)
   Oon pysynyt vaiti tästä asiasta tosi pitkään - tarkoituksella. Tästä tiesi perheen lisäksi vain kolme kaveria. En voi itekään käsittää, kuinka pystyin pitämään tätä tietoa sisälläni näin pitkään. Mutta ehkä sekin selittyy mun luonteella - en halua ylpeillä tai asettaa itteeni korkeemmalle jakkaralle muihin nähden. 

Käy ihmeessä lukemassa juttu tästä! 

~ Roosa ~

//Niin ja pysykää kuulolla - ensi viikolla loppuu harkka, joka on vienyt, mutta antanut myös niin paljon, etten voi käsittää. Oon saanu tehdä sitä, mistä tykkään ja oon oppinut tosi paljon uutta. Se työn parissa vietetty aika on näkynyt postausten harvenemisena, mutta eiköhän tämä pian taas korjaudu. Yritänkin jo huomenna ammentaa jotain mun harkan tuomista opeista tänne! :)