Möröt on täällä taas

Tällaisena päivänä, kun olet maannut lattialla pikkimaton päällä hirveässä niskajumi/virhepurentapäänsäryssä kello neljään asti iltapäivällä, suuntautuvat ajatukset väkisinkin elokuun leikkauspäivään. Sitä miettii, kuinka paljon päänsäryt voivatkaan vähentyä leikkauksen ansiosta, kun virhepurenta on korjaantunut kirurgin veitsien ja porien aikaansaannoksena. 
   Jos siis selviän siitä leikkauksesta hengissä.
   Kyllä, pelkotilat ovat jälleen täällä. Ihmeen kauan ne pysyivätkin poissa.
   Maanantaina sairaanhoitaja soitti ja löimme leikkauspäivämäärän virallisesti lukkoon. Kahden päivän kuluttua sain jälleen valkean ja paksun kirjekuoren Jyväskylän keskussairaalalta. Siinä se oli mustana valkoisella: 

Kirurginen toimenpide keskiviikkona 17.8. Ilmoittautuminen sairaalan pääaulassa klo 6.45

En ole voinut olla miettimättä peruuntumispäätöksen jälkeen kysymystä nimeltä miksi. Miksi piti sairastua flunssaan kesäkuun alkajaisiksi? Miksi sitä ja miksi tätä? Missä parantumisen vaiheessa olisinkaan nyt, jos mut olisi voitu leikata alkuperäisen suunnitelman mukaisesti? Miksi just mulle? Miksi?
   Tiedän, turhaa. 
   Tätä kesää on elänyt ihan eri tavalla ja ihan eri perspektiivistä huonojen uutisten jälkeen. On ollut ihanaa, että on voinutkin syödä grilliruokaa ja uusia perunoita. Pystyikin syömään serkun häissä aivan kaikkea, mitä teki mieli. Elämässä ei ole ollut minkään sortin rajoituksia.
   Mieleen on kuitenkin salakavalasti hiipinyt se kysymys, että oliko tää nyt jotain lisäaikaa? Et oon saanut kokee kesän ihanuuden, nähdä mahdollisimman montaa sukulaista ja ystävää sekä hyvänpäiväntuttua pitkästä aikaa. Sellaisiakin kavereita, joita en ole nähnyt vuosiin. Ikään kuin viimeistä kertaa, hyvästiksi? On sanonut tsemppejä ja muita sanoja, joita kyllä sanoisi muutenkin. Mutta jotka varmasti toisen mielestä sisältäisivät ihan eri tavalla merkityksiä ja tarkoituksia, jos tapaaminen olisikin sattunut olemaan viimeinen.
   Mä en ikinä haluaisi, et mun hautajaisissa ihmiset hakisivat lohtua siitä, et pääsin kuitenkin elään ja näkeen vielä tämän kesän. Okei, joo. Onhan se hienoa, onhan tämä kesä ollut kaunis ja täynnä tärkeitä ihmisiä sekä hyviä päiviä. Mutta se ei ikinä korvais sitä, mitä kaikkee multa jäi saavuttamatta. Kuinka mä olin pian valmistumassa ammattiin, kuinka olisin pian saanut työskennellä siinä työssä, jota rakastan. Kuinka mun elämä oli vasta puhkeamaisillaan täyteen loistoonsa. Siinä ei paljoa yksi kesä mitään pelasta. Voin vain toivoa, että jos mun elämä olikin tässä, niin olisin ehtinyt saada jotain valmiiksi. Kuinka mun elämällä olis kuitenkin ollut jokin tarkoitus, joka olisi ehtinyt täyttyä. Että olisin ehtinyt jättää jäljen. Edes johonkin. 
   Mä oikeasti odotan sitä hetkettä ja tunnetta, et herään leikkauksesta ja tajuan selvinneeni. Tajuta, et oon tehnyt elämäni rohkeimman teon peloista huolimatta. Tajuta, et oon niin lähellä sitä hymyä, jonka eteen on nähty hirveästi vaivaa ja tuskaa. Sitä hymyä, jonka mä totta vie ansaitsen. 
   Vaatii mieletöntä rohkeutta astua uudelleen sisään pre-operatiivisen ovista, pukea jälleen ne keltaisen väriset leikkausvaatteet ylle ja istuutua odottamaan. Hypätä tällä kertaa sairaalasängyn kyytiin, mennä leikkaussaliin ja tuntea, kuinka päässä pimenee nukutusaineen vaikutuksen vuoksi. Vaatii äärimmäistä rohkeutta tehdä se, minkä pelkää tehdä. Vaikka se olisi viimeinen teko, minkä tällä pallolla teen.

Ja tietysti toivoa, ettei se kuitenkaan olisi.

~ Roosa ~

Surusilmä - tarina, jonka olin jo melkein unohtanut

Kaivoin eilisiltana hetken mielijohteesta yläkouluajan kirjoitelmavihkot esille sängynaluslaatikosta. Halusin muistella, mitä kaikkea olinkaan rustaillut ja tarinoinut 13-14 vuoden ikäisenä tyttönä. Jonkin sortin yllätyksekseni olen käsitellyt kerta toisensa perään hyvin rankkoja asioita: ystävien menettämistä, sairauksia ja kuolemaa. Lähes jokaikisessä tarinassa. En oikein löytänyt sille syytä - elin kyllä rankkaa elämänvaihetta, muttei siihen kuulunut yhtään kuolemaa. Kai minä sitten vain näin asiat omalla tavallani, ken tietää.

   Yhden tarinan toivoin löytyvän noista sinikantisista vihkoistani. Löysinkin sen. Muistan nähneeni kasiluokalla televisiohaastattelun, jossa joku julkkis kertoi yläasteikäisenä kirjoittaneensa erään tarinan. Tarinan idea säväytti. Vaikka tiesin jollain tavalla rikkovani tekijänoikeuksia, halusin yrittää kirjoittaa samanlaisen tarinan omalla käsikirjoituksellani. Niin minä kirjoitinkin. Ja tuo kirjoittamani tarina sai minut eilen hämmentyneeksi, mutta ehkä kuitenkin positiivisella tavalla. Miten 14-vuotias Roosa on osannut tuolloin käsitellä sellaista aihetta niin...tuollaisella tavalla? 

   Jos haluat tietää, millaisen tarinan minä sitten kirjoitin, voit lukea sen alta.

  

Taas ne puhuvat minusta. Kyllä minä tiedän sen. Eivät ne muuten sulkisi minua tänne typerään huoneeseen. Minuthan on helppo eristää, kun en pääse edes ilman apua ylös sängystä.
   Minun pitäisi unohtaa, keksiä jotain uutta ajateltavaa. Aloittaa ehkä uusi harrastus tai jotain. Siitä se Liisa äidille ja isälle puhuu. 
   Olisihan se helppoa, jos tämä johtuisi vain ja ainoastaan jaloistani. Mutta tässä on paljon muutakin. Ihmiset, jotka saisivat minut onnelliseksi, ovat nyt poissa. 

- Vera, äiti raottaa ovea ja katsoo minua säälivillä silmillään. 
- Mene pois.
- Mutta Vera, äiti yrittää vielä kerran.
- Mene! 
- Vera on vain väsynyt. Yrittäkää vähän myöhemmin, Liisa tulee ja laittaa tipan käteeni.
Hän katsoo minua ruskeilla nappisilmillään ja hymyilee.
- Kohta olosi on taas parempi, hän taputtaa lempeästi tipatonta kättäni ja häipyy.
Minua alkaa todellakin väsyttää. Hiljaisuus ja typerät, värittömät seinät tekevät oloni vielä unettavammaksi. Silti oloni pahenee sekunti sekunnilta. 
   Annan itseni vajota hiljalleen pimeyteen.

- Hei, älä! huudan niin kovaa kuin osaan.
Silmäni räpsähtävät auki. Tummat varjot ympäröivät minua ja allani on jotain kosteaa, märkää.
   Huomaan makaavani järven rannalla, kuusten ja pensaikkojen ympäröimänä. 
- Tuo järvi, sanon hiljaa, lähes ääneti. 
Järvi on tutun oloinen. Sen päällä kelluvat lumpeenkukat ja reunoja kiertävät osmankäämit muistuttavat jostain. Sellaisesta, jota en muista.
   Tuolla se on. Se valo, joka minut herätti. Ihan kuin se kutsuisi minua.
   Minun on pakko mennä. Jos en mene, voin menettää jotakin.
   Mutta minä en pääse ylös ilman apua.
   - Kyllä sinä pääset, ääni kuuluu jostain kaukaa. Se on tuttu ja turvallinen.
Ihme kyllä, pystyn kävelemään. Onkohan tämä joku Taivas? Askeleeni tuntuvat keveiltä. Liikkuminen ei tee kipeää, vaikka viimeisimmistä askeleistani on jo vuosia.
- Täältä se jostain tuli, astun leveähkölle kärrypolulle, jota reunustavat ylväät kuuset.
   - Vera, metsästä astuu pieni poika rähjääntynyt paita yllään.
Ei, tämä on jotain unta. Pakko olla. Nipistän itseäni varmuuden vuoksi, mutta silti hän seisoo edessäni. 
- Luka?
Poika hymyilee ja tarttuu käteeni. Vedän sen kuitenkin kauhuissani pois. Lukahan on kuollut.
- Vera, älä pelkää. Minähän se vain olen, Luka.
Tartun vastahakoisesti hänen pieneen käteensä, joka on - ihme kyllä - lämmin. 
   Alamme kävellä leveää kärrypolkua eteenpäin hiljaisuuden vallitessa. Vain musta korppi lentelee yksinäisenä taivaalla.
- Onko tämä Taivas? kysyn hiljaa Lukalta ja käännän katseeni hänen lapsenkasvoihinsa. 
Hän on ensin hiljaa tovin, mutta vastaa:
- Jos sinä haluat.
- Mutta Vera, hän sanoo äkkiä.
- Niin?
- Sinä olet surullinen. Haluan, että olet onnellinen. Olit paras sisko ikinä.
Edessämme alkaa virrara puro ja Luka istahtaa. Istahdan Lukan viereen, joka alkaa uittaa jalkojaan purossa.
- Sinä et vastannut, hän inttää eikä jätä minua rauhaan.
Etsin oikeita sanoja. Miten voisin selittää asian kuolleelle veljelleni?
- Luka, hmm...ensin lähti Akseli, sitten Daniela ja kaiken kukkuraksi Amelia ja...sinä, pyyhkäsen kyyneleet kasvoiltani ja yritän koota itseni. Luka odottaa. - Ihan kuin kaikki jättäisivät minut yksin. 
- Ei se niin ole! Kaikki he rakastivat sinua ja rakastavat edelleen. Heidän aikansa vain kului umpeen, täyttyi.
- Mutta miksi kaikki lähtivät niin äkkiä? Sille täytyy olla jokin selitys!
- En tiedä. Ehkä Herra vain katsoi sinun unelmiesi täyttyvän näin.
- Unelmieni?! Mitkä unelmat?!
Luka vetää minut hellään syleilyyn. Haluaisin vetäytyä pois, mutta se vain tuottaisi tuskaa Lukalle. Hän haluaa vain auttaa minua.
   Korppi alkaa laulaa surulauluansa oksalla. Pystyn samaistumaan siihen. Edes tuo korppi on kokenut jotain samaa kuin minä.
- Onneksi tuo korppi on kokenut saman, huokaisen puoliääneen. 
- Niinhän se onkin, Luka nauraa ja vislaa.
Korppi lennähtää puunoksalta viereemme ja raakkuu. Olen aivan ihmeissäni. Mitä nyt tapahtuu?
   Korppi alkaa muuttua. Ensin häipyy musta väri, sitten sen muoto muuttuu. Hitaasti siipien paikalle tulevat ihmisen kädet ja jalkojen paikalle ihmisen paikalle jalat. Tunnistan hänet suureksi yllätyksekseni ystäväkseni. Taas kuollut läheiseni seisoo edessäni. 
- Daniela?
Tyttö nauraa ja tanssittaa minua hänen kanssaan. Tietysti hän on Daniela.
   Äkkiä hän pysähtyy. Hän katsoo minua tutkiskellen. Lopulta hän saa sanotuksi:
- Kerro kaikki.
Kiipeämme vuorelle, jossa on vielä kosteampaa kuin puron varrella. Daniela istahtaa kielekkeelle ja minä teen samoin. 
- Jos kaikki johtuisikin vain jaloistani, ei olisi näin vaikeaa. En kävisi hoitamassa mielenterveyttäni sairaalassa tai en kokisi tavallisten askareiden hoitamista ylivoimaiseksi. Mutta...
- Oletko varma? Daniela keskeyttää. - Sanoit aina, että kuolema kuuluu elämään. 
- Mutta nyt on toisin. Mieli muuttuu. 
- Tietysti. Mutta oletko miettinyt, miksi sinä et kuollut? Miksi vain minä kuolin? Tai miksi kaikki muut rakkaat läheisesi poistuivat, mutta sinä jäit?
- Ei sillä ole väliä, sanon ja nypin roskia samalla paidastani.
- On sillä! Daniela yrittää kääntää pääni. Turhaan, minähän en taivu. 
Hän huokaisee. Tiesin voittavani.
   Kumpikaan ei sano sanaakaan. Aika kuluu. Katson vaivihkaa Danielaa kulmieni alta. Hän näyttää jotenkin oudolta, mietteliäältä.
   Huokaisen. Ennen rakastin hiljaisuutta. Lukan metelöidessä pienenä oli hyvä päästä välillä rauhoittumaan. Nykyään hiljaisuus on kuin vihollinen, joka kietoo minut ympärilleen ja haluaisi tukehduttaa.
   Luka...missä hän on? Minne hän meni?
- Luka! huudan niin kovaa kuin voin. - LUKA!
Huutoni kaikuu takaisin.
- Hän taisi jo lähteä. Hän teki jo paljon vuoksesi, Daniela hymyilee. - Tule, mennään!

Kävelemme pienellä metsäpolulla kämmekköjen keskellä. Aurinko tulee esiin pilven takaa ja häikäisee.
- Vera, Daniela aloittaa tutulla äänensävyllä. - Muistatko Dianan?
- Siis luokanopettajamme? Muistan toki.
- Muistat sitten varmaan hänen opetuksensa?
Nyökyttelen. Mutta miten Diana tähän liittyy?
- Hän opetti, että suru kuuluu elämään. Ja suru tapahtuu vain sille, joka jaksaa sen kantaa, Daniela tuijottaa minua silmiin.
 - Sinä jaksat sen kantaa.
   Metsä loppuu ja edessämme on se sama järvi, jonka rannalta heräsin. 
   Alan pikku hiljaa tajuta. Että elämän täytyy voittaa. Tiedän, miksi minä jäin henkiin.
   Kumarrun veden ylle. En näe siellä enää surullista takkutukkaa, näen onnellisen ihmisen. 
   - Daniela, aloitan vielä.
- Kysy. 
- Onko tämä Taivas? 
Daniela alkaa nauraa helisevää nauruaan. Olinkin kaivannut sitä.
- Mitä tämän perusteella luulet? hän saa sanotuksi. - Mutta minun täytyy mennä. Yksi juttu vielä.
- Sano pois.
- Muistatko, mitä Diana sanoi sinulle lähtiessään?
Hymyilen. Minä muistan, mutta annan ystäväni sanoa sen.
- Luota itseesi. Osaat jo paljon asioita.
Sitten Daniela lähtee sanaa sanomatta, ja minä jään rantaan hymy huulillani.
   En ole ollut ikinä näin onnellinen. 

 Olen onneksi kehittynyt noista vuosista kirjoittajana aika paljon. Enkä ole onneksi jättänyt kirjoitusharrastustani, vaikka sille onkin aikaa yhä vähenevässä määrin. Kuitenkin jossain tuolla on se päivä, kun mä painan lähetä-nappia. Jossain tuolla on se päivä, kun muistitikkuni kätkemät sanat eivät ole enää salaisia. Jossain tuolla on se päivä, kun ne näkevät päivänvalon. 

~ Roosa ~

Tukkafriikillä on asiaa

Mulle ei yleisesti ottaen ole juurikaan väliä, mitä muut on mieltä mun kävelytyylistä, vaatteista, hiuksista tai mistään muustakaan. Ja mitä on erityisesti hiuksiin tullut, mä oon ollut aina kokeilunhaluinen. Hiustyylejä on riittänyt pitkistä luonnonkiharoista, polkkatukkaan ja sivusiiliin saakka. Oon aina ollut täysin mun hiusmallien takana ja tottunut siihen, et saan vähän negatiivissävytteistäkin kommenttia hiuksistani. Mut oon kuitenkin saanut myös  niin paljon enemmän kehuja ja "wau"-efektejä, et en oo edes jaksanut antaa arvoa toisenlaisille mielipiteille.
   Nyt kuitenkin ärsyttää enemmän kuin koskaan.
   Ennen lähtöäni Jämsästä Ylivieskaan kävin jälleen luottoparturillani. Sillä, jolle voi antaa ohjeeks "tee, miten näät parhaaks" ja lopputulokseen ei voi olla kuin tyytyväinen. En oikeesti halua ajatella, mitä sitten, kun hän jää eläkkeelle.
   Olimme muutama kuukausi takaperin yhdessä pohtineet, olisiko taas aika kokeilla jotakin uutta. Koska tuolloin oli toukokuu, luulin, että hammasleikkaus kutsuu ja halusin odottaa vielä hetken. Lyhyemmillä hiuksilla saattaisin näyttää tuntemattomimpien silmiin sairaammalta kuin olisinkaan. Parturini oli samaa mieltä ja päätimme odottaa, että leikkaus olisi ohitse ja kasvojen turvotus laskenut.
   No niin kuin tiedätte, leikkaus peruuntui. Minulla oli polttava halu leikkauttaa itselleni todella, todella lyhyt tukka, samoin parturillani. Mietimmekin maanantaina, mitä tehdä. Olisin edelleen halunnut siilitukan, mutta leikkaus on vasta tulossa. Olin jo sanomassa, et mennään sillä samalla vielä muutaman kerran, kun parturini ehdottikin, josko minulle leikattaisiin ananas-tukka. Se saattaisi auttaa hetken aikaa lyhyen tukan ikävään. Ja jokainen varmasti tajuaisi kadulla minut nähdessäni, ettei hiuksieni pituudella ja kasvojeni turvotuksella olisi mitään tekemistä keskenään. 

Minä olin aivan innoissani. Todellakin leikataan sellainen tukka mulle! Ja niin leikattiin. Olin myyty. Olin niin onnellinen hiusteni helppohoitoisuudesta. Siitä, että päälaen hiukset voisi jättää vapaasti laineilevalle leijonanharjalle hieman hiusvahaa apuna käyttäen. Ja bad hair dayn iskiessä hiukset saisi kätevästi ponnarille tai miniletille. Kuinka mahtavaa!
    Osasin odottaa, että tämä hiusmallini jakaisi ihmisten mielipiteet selkeämmin kuin koskaan ennen. Jotkut rakastaisivat ja jotkut eivät voisi todellakaan ymmärtää. Se on ok. Mutta se, kuinka paljon mua on muutaman päivän ajan tuijotettu...en todellakaan osannut odottaa moista. Mun hiuksia ei oo koskaan tuijotettu - ainakaan niin selkeästi ja omituisesti kuin nyt.
   Mummot ja papat ymmärrän. He ovat eläneet siinä maailmassa, jossa tytöillä on pitkät hiukset ja pojilla lyhyet. Piste. Mutta se, kuinka monet ihmiset lapsista keski-ikäisiin ovat tuijottaneet muutaman sekunnin liian pitkään ja liian omituisesti, kääntyneet katsomaan uudemman kerran minua ja hiuksiani jopa autonratista....huhhuh! 
   Ei sekään vielä mitään. Mutta se, kuinka kaupan kassa hämmästyy jutellessani hänelle ystävällisesti, on naurettavaa. Että eihän se ollutkaan mikään hirveä anarkisti, joka maksoi ruokaostokset minun kassallani. Sehän on tosi ystävällinen tyyppi, joka muistaa käyttää Plussa- tai S-etukorttiaan ja maksaa mukisematta ostoksensa ilman ongelmia. Oikeasti.
   Asun toki alueella, missä uskonto on tosi vahvasti osana ihmisten elämää. Se varmasti vaikuttaa siihen, että on naisen lyhyt tukka on outo näky. Ymmärrän. Mutta se, millainen hiustyyli ihmisellä on, ei kerro automaattisesti ihmisen luonteesta yhtään mitään.  Tai uskonnollisuudesta. Tai varsinkaan muuttuneesta luonteesta. Minä olen edelleen sama ihminen kuin pidemmänkin tukan kanssa. Hiustyylini muuttui, en minä.

Oon joskus kertonut, että oon se tyyppi, joka kyllästyy hiustyyliinsä puolessa vuodessa. Sitten alkaa mietiskelytyö, ja viimeistään vuoden kuluttua mallin vaihtamisesta on pakko testata jotain täysin uutta. Eli värjätä hiukset toisella värillä tai antaa parturilleni täysin vapaat kädet. Nyt oli viimeisimmän aika.
  En itse allekirjoita omalla kohdallani sitä lausetta, että pitkät hiukset on naisen kruunu. Mulle ei enää ikinä tule pitkiä hiuksia, jotka hiostaa ja ovat täysin yhtä hamppua. Koska sellainen tukkani olisi pitkänä. Polkkatukka on se maksimipituus, jossa mut voidaan hiuksineni nähdä. Mä voin olla naisellinen lyhyissäkin hiuksissa. Ja jos totta puhutaan, mä en koskaan ole ollut mikään prinsessa. Enkä kyllä poikatyttökään - mä oon ollut Roosa.
   Hiukset on sitä laatua, et ne kasvaa kyllä takaisin ajallaan. Mulla vielä ennätysvauhtia. Siks en oo koskaan pelännyt kokeilla uutta. Äidilläni oli todella pitkään lyhyet hiukset, joiden väri ja malli vaihtuvat myös määräajoin. Lapsuudessani en koskaan nähnyt Suomineitoa letteineen laittamassa ruokaa tai leikkimässä meidän lasten kanssa. Se on varmasti vaikuttanut siihen, että seiskaluokasta eteenpäin hiusteni pituus ja malli lyhenivät määrätietoisesti askel kerrallaan.Wanhoja varten kasvatin hiuksiani vain sen verran, että niihin sai kiinnitettyä hiuslisäkkeen. Pian tanssien jälkeen halusin polkkatukasta eroon. Vain kasvattaakseni sellaisen uudestaan parin vuoden päästä.
   Oon siis tukkafriikki. Mä voin mennä kouluun ja kauppaan meikittäkin (varsinkin kesähelteillä), mut hiukset tulee olla ojennuksessa. Tämänkään postauksen kuvissa mulla ei ole yhtään pakkelia naamassa. Mut kun mulla on hiukset hyvin, mulla on heti hyvä fiilis. En satsaa vaatteisiin, pistän nekin rahat hiuksiin. En tietystikään kulje missään rikkinäisissä ja nuhjaantuneissa vaatteissa ympäri kyliä, niin ei pidä käsittää. Mut jos mä mietin kaupan alerekillä, et ostanko tän paidan vai laitanko nekin rahat säästöön seuraavaa hiustenvärjäystä varten, mä totean omistavani liikaa paitoja ja poistun kaupasta. Mulla ei ole persoonallista vaatetyyliä, mulla persoonallinen hiustyyli. Pystyn paremmin ilmaisemaan itteeni hiusten avulla.
   Tää nykyinen tukka kuvastaa entistä avoimemmin sitä, et mulla on se rohkeempikin puoli. Oon tosi avulias ja ystävällinen, jopa äärettömän epäitsekäs...mut oon myös hulluttelija. Se jää monelta puolitutulta näkemättä. En pelkää tarttua haasteisiin. Jos mä päätän jotakin, teen sen myös. Seison jokasien sanani sekä tekoni takana. Oon myös aina satasella mukana kaikista hulluimmissakin jutuissa. Oon määrätietoinen, mutta en koskaan unohda huumoria. Hassuttelen ja nauran ekana omille mokilleni. Oon lempeä ja todella kärsivällinen, mutta oon tarvittaessa tosi räväkkäkin ihminen.

Oon ollut kaikkea tuota jo ennen nykyisiä hiuksiani. Ja oon tuota kaikkea myös nyt ja tulevaisuudessa. Myös sitten, kun joskus kasvatan itselleni polkkatukan takaisin. Kyllä senkin aika vielä joskus tulee. Ihan varmasti.
   Toivottavasti löysitte tästä tekstistä pointin tai toisenkin. Sulla saa olla just sellaset hiukset kuin sulla on, ja niin saa olla muillakin. Ja ei, muuttunut hiustyyli ei läheskään aina kerro siitä, että ihminen on muuttunut myös luonteeltaan. Tämä postaus ei ollut myöskään henkilökohtainen hyökkäys ketään toista ihmistä vastaan. Todennäköisesti mua katsellaan vielä jonkin aikaa omituisesti, mutta nyt kun sain nämä tähän purettua, voin jatkaa matkaani vähät välittämättä muiden katseista. Ja olla tosi onnellinen siitä, minkänäköinen tyyppi kattelee mua nyt peilistä.
  Halusin tietysti myös kertoa, minkänäköinen tyyppi täällä ruudun toisella puolella nyt kirjoittelee ja rauhoitella, et luonne ei muuttunut miksikään parin tunnin operaation aikana. Älkää siis hätääntykö! 

Niin ja kyllä, edelleen mun on tarkoitus valmistua kirkon nuorisotyönohjaajaksi. ;)

~ Roosa ~

  

Viikko veljen kanssa

Enpäs sitten ehtinytkään raapustelemaan "loppuviikosta", niin kuin lupasin. Mutta tässä ollaan, kesäopinnot paketissa ja vain opinnäytetyön teoriaosuus edessä. Ennen kuin jumitun tuohon tulevaan oppari-operaatioon totaalisesti, haluun kertoo, et viime viikko oli aika huippu!

Eli viime maanantaina sain mun veljen kyläilemään luokseni tänne Ylivieskaan. Tää oli sovittu jo keväällä ja me molemmat ootettiin tätä vierailua tosi paljon. Porukat heitti pian 14-vuotiaan veljeni sekä loput Jämsään jääneet tavarani luokseni ihan autolla, sillä veljeni on viimeksi matkustanut junalla viisivuotiaana. Ei ehkä ois yksin junalla matkustaminen yhdellä vaihdolla luonnistunut veikalta?

Veikka oli täällä maanantaista perjantaihin. Noihin viiteen päivään mahtui kyllä kaikenlaista kivaa. Äksöniä riitti oikeastaan niin paljon, että jalat oli totaalisen rikki ja poikki perjantai-iltapäivään mennessä. Ehdottomat viikon kohokohdat olivat geokätköilyreissut Ylivieskan kesäöissä sekä päiväreissu Kalajoelle keskiviikkona ystävieni seurassa. Oli eka kerta, kun kävin itsekin Kalajoen hiekkasärkillä ja voi että, mitkä maisemat!! Ihan kuin jostain Tjäreborgin mainoksesta, ei tuntunut olleskaan siltä, et oltais Suomessa sen hiekan ja veden määrän keskellä. Eikä merivesi ollut edes kylmää, vaikka tuuli olikin melkoinen. 

   Myös Ylivieskan kirkon raunioilla tuli käytyä ekaa kertaa kunnolla palon jälkeen. Hienon idean seurakunta oli kehittänyt: raunioille oltiin pystytetty ulkoilmakirkko, jossa voidaan pitää esimerkiksi kesähartauksia. Oli aika pysäyttävä, mutta hieno näky.
   Perjantaina lähdettiin sit kohti Jämsää - myös minä, sillä lauantaina oli mun serkun ja hänen kumppaninsa ihanan ihanat häät. Ne kruunas kyllä viikon täydellisesti ja tän viikon saikin aloitella hymy huulessa palaamalla takaisin omaan kotiin Ylivieskaan. Viime viikko vaan oli paras pitkään aikaan! :)
   En lähde nyt enempiä kirjoittelemaan, sillä uskon pitkästä aikaa kuvien voimaan ja annan niille luvan puhua puolestaan. 

 

Huippuu pian alkavaa viikonloppuu - muistakaa nauttii näistä kesäkeleistä, kun niitä vielä on! :)

~ Roosa ~

Arvokas tarina - Oikea poika

Lupailin teille tällä viikolla ensimmäisen teidän lukijoiden tarinoista. Itse ehdin omaa tekstiä tuottamaan vasta loppuviikosta, joten otetaas tämä postaus tähän keskiviikon ratoksi. Tämä elämäntarina on kirjoitettu nimimerkin "Oikea poika" takaa ja ansaitsee ainakin minulta suuret rispektit. Oikeasti. Kun mietin itteeni neljä vuotta sitten ja sitä, miten kesken sitä on ollut ja sit mietin tätä jätkää ja hänen kokemuksiaan, niin huhhuh. Ei voi kuin nostaa hattua ja arvostaa hänen rohkeuttaan. Rohkeutta olla just se, joka hän kokee olevansa. Vielä hienommaksi tän tekee se, et oon saanut itse seurata suhteellisen läheltä ja omin silmin hänen tekemäänsä matkaa, joka saa toivottavasti joku päivä sen ansaitsemansa päätöksen. Tää tyyppi on opettanut mulle tarinallaan älyttömän paljon, toivottavasti tästä voisi välittyä jokin opin ja arvostuksen siemen teille lukijoillekin!

Kun mut näkee tuolla kadulla, saattaa sitä ajatella että elän ihan normaalia 18-vuotiaan nuoren miehen elämää. Opiskelen kohta kolmatta vuotta lukiossa ja sen jälkeen suuntana on ehkä intti tai kolmannen asteen opinnot. Mulla on oma auto, ihan niinkun joillakin muillakin ikäisilläni. Mulla on myös kaunis tyttöystävä, josta olen ylpeä.
Kaikki ei tähän elämäntilanteeseen oo kuitenkaan ollut ihan niin helppoa, eikä tulevaisuudessakaan vaikeuksista voi säästyä.

Aloitan vaikka kertomalla vähän lapsuudestani. Mulla oli lapsena pitkään vaan äiti ja isosisko. Pian isäpuolen tultua kuvioihin, sain kaksi nuorempaa siskoa lisää. Meitä oli neljä tyttöä, joista äiti ylpeänä kertoi tuttaville.
Kodissamme leluina oli nukkeja ja barbeja ja telkkarista pyöritettiin prinsessaelokuvia vhs-kaseteilta.
Pienenä haaveilin autoista ja siitä, että mulla olisi veli, jonka kanssa leikkiä. Joskus sain pikkuautoja, mutta pikkusiskojen leikkien jäljiltä niistä ei iloa kauaa riittänyt.
Äitimme ompeli meille paljon itse vaatteita ja kerhon valokuvauksen alla hän tahtoi tehdä mulle ja isosiskolleni mekot. Kangaskaupassa tilanne meni siihen, että makasin maassa ja potkin ilmaa, kun äidin mielestä autokankaasta tehty mekko ei olisi ollut sopiva.
Ala-asteen lopulla toivoin joululahjaksi nintendo ds-pelikonsolia, mutta sain vain uuden nuken.
Yläasteen alussa muut tytöt alkoivat meikkaamaan ja kiinnittämään huomionsa ulkonäköön ja poikiin. Mua ei meikkaaminen kiinnostanut ja olisin halunnut vain kulkea huppari päällä ja collegehousut jalassa.

Seitsemännen luokan jälkeinen kesä oli aika vaikeeta aikaa. En halunnut nähdä ketään ja makasin vaan omassa huoneessa pimeessä peiton alla ja nukuin. Olo oli ahdistunut ja en tiennyt mikä oli. Suunnittelin tappavani itseni, koska koin ettei mulla ollut tulevaisuutta.  Joskus selasin nettiä ja löysin sieltä blogin, jossa kirjoitti eräs transmies prosessistaan, selviytymistarinasta tytöstä mieheksi. Silloin tajusin "mikä mua vaivaa". En ollutkaan tyttö vaan olin poika, jolla on väärä keho. Päätin, että jos sen blogin kirjoittajastakin oli prosessiin, oli myös mustakin.

Pikkuhiljaa aloin tilaamaan itselleni poikien vaatteita ja aloin näyttämään pojalta. Kahdeksannen luokan alkaessa kouluun marssi lyhythiuksinen, chinoihin, huppariin ja skeittikenkiin pukeutunut tyttöpoika, niinkun muut musta puhuivat.
Kotona äiti yritti kovasti saada mua käyttämään tiukempia farkkuja ja tyttöjen vaatteita, mutta en halunnut. En tuntenut niissä oloani mukavaksi.

Yhdeksännellä luokalla olin kertonut monille kavereilleni aikeistani. Kukaan ei tuominnut vaan kaikki olivat enemmänkin ylpeitä ja sanoivat, että kyllä musta aina on huomannut, etten tyttö ollut. Myös kotona uskaltauduin kertomaan asiasta. Äiti oli minusta ylpeä ja kertoi olevansa tukenani aina.
Keväällä sitten marssin terveydenhoitajan luo ja pyysin saada lähetettä transsukupuolisuuden diagnosointitutkimuksiin. Myöhemmin koululääkärin tapaamisen jälkeen lähete Tampereen eva-yksikköön laitettiin ja siitä alkoi jonkinlainen uusi vaihe elämässä. Samalla aloitin kirjoittamaan blogia prosessistani. Myöhemmin blogi myös toimi välineenä, jonka avulla sain kerrottua kaikille tutuilleni prosessin aloituksesta.

Peruskoulun jälkeen lähdin lukioon, jonne pelkäsin mennä todella paljon. Peruskoulun aikana mua ei koskaan kiusattu, uskalsin olla juuri sellainen kun halusin. Lukion alusta lähtien kutsumanimenäni käytettiin uutta sukupuolineutraalia nimeä, jolla aiemmin vain kaverit olivat mua kutsuneet. Pienessä lukiossa jutut liikkuivat ja moni oli lukenut blogistani minusta. Yllätyksekseni kukaan ei tuominnut vieläkään. Moni saattoi tulla kyselemään uteliaisuuttaan multa prosessista, josta kerroin avoimesti mielelläni. En ole koskaan ollut sellainen, että haluaisin salailla asioitani muilta.

Transsukupuolisuuden diagnosointitutkimukset alkoivat samana syksynä kun aloitin lukion eli vuonna 2014. Vuotta myöhemmin, lukuisten sairaanhoitajan, psykologin, lääkärin ja ylilääkärin vastaanottojen jälkeen sain sen mitä olin odottanut: diagnoosin F64.0 transsukupuolisuudesta.
Diagnoosilla olin oikeutettu miehen nimen muutokseen ja hormonihoitojen aloittamiseen. Virallisesti käyttämäni sukupuolineutraali nimi oli muutettu käyttöön mulle jo keväällä 2015, mutta ehkä myöhemmin mukaan liitetään myös toiset nimet.
Hormonihoidot aloitin syksyllä 2015 testoteronigeelillä, jota aloin levitellä päivittäin mahalle tai reisiin. Muutaman kuukeuden hormonihoitojen aloittamisen jälkeen muutoksia alkoi jo näkyä. Ääni madaltui ja ympäri kehoa ja kasvoja alkoi esiintyä lisää karvoitusta.
Nyt lähes kymmenen kuukauden jälkeen hormonihoitojen aloittamisesta ei minua naiseksi voisi erehtyä edes luulemaan.

Syksyllä edessä on transsukupuolisuuden diagnoosin vahvistaminen Helsingin yksikössä, jonka jälkeen voin siirtyä hormonihoitoihin, jotka laitetaan pistoksena muutaman kuukauden välein. Samalla voidaan myös alkaa suunnitella mahdollisia leikkauksia.
Edessä on siis vielä pitkä tie siihen, että olen lähes täysin mies. Ehkä tämä kaikki on kuitenkin sen arvoista.
Vaihtoehtona olisin ehkä oikeasti jo tehnyt jotain peruuttamatonta. Nyt mulla on mahdollisuus lähes normaaliin miehen elämään, mutta ennen kaikkea mahdollisuus elää juuri sellaisena kuin tunnen olevani.

Tällainen saattoi olla sen juuri sua kadulla vastaan tulleen 18-vuotiian nuoren miehen tarina, kaiken sen kuoren takana. Koskaan ei voi tietää, millainen tausta jollain ihmisellä on tai mistä hän on juuri tähän tilanteeseen päätynyt, missä on nyt. Kaikki elämässä ei aina ole niin mustavalkoista kun ajatella saattaa. 

- Oikea poika

Huhhuh, tiiättekö..oon lukenu tän tarinan ainakin kolmeen kertaan oikolukiessani tätä ja nyt just ennen kuin painan "julkaise"-nappia mä vaan alan itkeen täällä. Spotifysta alko soimaan just Ruudolfin Leijonakuningas-laulu ja mä mietin, kuinka paljon mä oisin menettäny, jos tän tyypin ja mun elämänpolut ei ois joskus ristenneet. Ja se, kuinka paljon toivon, että tää tarina ansaitsee myös teiltä lukijoilta kunnioitusta. Iso kiitos SÄ, et halusit jakaa tän. Oot sä vaan aika rohkee ja huippu tyyppi! :)

~ Roosa ~ 

//Jos haluat jakaa oman arvokkaan tarinasi - pienemmän tai isomman - klikkaapa tästä ohjeita katsomaan tai oikealla puolella olevasta kuvakkeesta!