Treenitsekkaus: 2 kuukautta takana

Munhan piti tehdä tsekkaukset mun treenaamisen suhteen kuukausittain, mutta tässä ehtikin mennä reilut kaksi kuukautta. Mutta siis, missä mennään?

Oon tykännyt hirveesti salilla käymisestä ja siitä, että edistystä on tapahtunut. Tietysti repsahduksiakin on tapahtunut - onneksi vain ruokailun suhteen. Olin muutama viikko sitten hiihtolomaviikolla Jämsässä ja kävin 2 kertaa Hesessä ja roskaa tuli tungettua suuhun kaksin käsin. Oon kyllä päättänyt, että silloin kun vierailen kotona niin saan syödä niin paljon herkkuja kuin haluan. Eli hesemätöt ja karkit eivät olleet pahasta. Vaan se, että se roskaruoka-vaihe jäi päälle. Yksi viikonloppu ei tee hallaa mulle. Nimittäin mulla oli treenin alkaessa sellanen sääntö, että viikoilla ei herkkuja ostella, mutta viikonloppuisin saan kyllä ostaa pakastepizzaa ja karkkipussin. Tää toimi oikeesti tosi hyvin, kunnes tuli hiihtoloman jälkeinen viikko. Heti maanantaina istuttiin jossain infotilaisuudessa, jossa puhuttiin meidän koulutusalan jatkosta ja kyllä rupesi siellä niin ärsyttämään että kotimatkalla heti Lidlistä herkkuja pahimpaan raivoon. Siitä se ote sitten herpaantui. Nyt kuitenkin otan itteeni niskasta kiinni ja skarppaan, että niitä herkkuja ei eksy kuin lauantain ostoskoriin!
  Treeni on kyllä kulkenut, niin kuin jo maitsinkin. Oon käynyt salilla sen kaksi kertaa viikossa plus fysioterapiat, jolloin tulee joskus kolmekin treeniä viikossa. Fysioterapiassa kun noi harjoitteet on lihastreeniä tonne jalkaosaston puolelle. Ennen hiihtolomaa tuli 1,5 viikon tauko salista, kun mulle nousi yhdeksi vikonlopuksi järkyttävän kova kuume, joka ei laskenut hetkeksikään edes tulehduskipulääkkeillä. Seuraavan viikon olin sit ilman salia ja samoin hiihtoloman, kun olin Jämsässä. Eli yhteensä kahden kuukauden aikana yhtäjaksoista taukoa tuli 2,5 viikkoa sairastelun ja mtkustamisen vuoksi. Mutta yritin sit kotona muutaman kerran tehdä kahvakuulatreeniä, koska mulla oli yllätyksekseni IKÄVÄ SALILLE!
   Hiihtoloman jälkeen eli pari viikkoa sitten mulle vaihdettiin saliohjelma. Tai oikeestaan sinne vaan lisättiin pari uutta liikettä: reisien ojentajat/loitontajat (mun uus lemppari!), tehokkaampi rintalihasliike plus ylätalja tonne hartia-olkapää-rintalihas-seudulle. Lisäksi vatsalihasliikkeisiin tuli mukaan vinojen vatsalihasliikkeiden teko. Muuten sieltä ohjelmasta löytyy edelleen jalkaprässit, selkälihasliikkeet ja kaikki muut perusjutut. Uusi ohjelma on vähän pidempi kuin entinen, mutta eipä tuo haittaa, enemminkin tykkään vaan! :) 

Vamman suhteen en oo nähnyt mitään ongelmaa treenaamisessa. Pitää vaan ottaa huomioon polvet, jotka on sisäkierrossa. Eli jalkaliikkeissä oon tarkkana, ettei tuu yliojennuksia ja että polvet menis samassa linjassa jalkaterien suhteen. Pientä edistystä jo havaittavissa! Muuten sitten taas painot katon sillein, että jaksan tehdä sekä molemmilla jaloilla ja käsillä liikkeet. Jos tuntuu, että esimerkiksi vasen käsi ei tahdo pysyä oikean vauhdissa, vähennän painoa. Siksi mulla saattaa välillä kestää kauankin, ennen kuin voin lisätä painoa. Mutta täytyy mennä sen heikomman puolen mukaan. Ja on niitä painoja saatu lisäiltyä hitaasti, mutta varmasti, joten edistymistä tapahtuu. 

Ja se edistys näkyy myös peilissä ja omassa olossa. Jos tammikuussa tunsin oloni hiukan plösöksi, nyt tunnen, kuinka oikeesti kannattelen kroppaani paljon paremmin. Olo on skarppi ja iloinen. Yksi päivä mietin, että musta tää paita oli joskus paljon tiukempi. No, otin sitten mittanauhan huvikseni esille ja yllätyin! Mahan kohdalta oli lähtenyt 4 senttiä pois!! Mietin, että miten se on ylipäätään mahdollista. Mutta pari päivää myöhemmin mittasin uudelleen ja sain saman tuloksen. Reisiin on myös molempiin tullut yhteensä 12 senttiä lihasta, muutama sentti habaankin. En uskonut, että tällasta vois tapahtua näin lyhyessä ajassa, mutta näköjään voi! Ensimmäiset kuvat on otettu 18.1. ja uudet 14.3. eli väliä sen vajaat 2 kuukautta. Kyllä mä ainakin näen itse jonkinlaita edistystä kuvien perusteella, mutta viimeistään sen huomaa omasta hyvinvoinnista.

 Eli ei varmaan tartte kysyä, kasvaako nälkä syödessä. Kyllä! Innolla taas huomenna salille ja kohti parempia tuloksia!

~ Roosa ~

Viikon biisi: Potentiaali

Kun virta vie sua mukanaan kaikkeuteen
Takerrut kirjaan, takerrut kaiteeseen

Jos sä vaalit sun pelkoo
Niin kuin farmari peltoo
Ja varot astumasta sinne missä se versoo
Elät puoliteholla
Sen se susta kertoo
Mikset ottais omast potentiaalistas selkoo

Jos sä haudot itsesääliä suurina määrinä
Niin et sä oot uhri
Ja maailma on väärässä
Elät vajareilla
Sen se susta kertoo
Mikset ottais omast potentiaalistas selkoo

Omaan mukavuuteen on helppo tuudittuu
Silloinkin kun pitäis kasvaa ja uudistuu
Kelaat samaa luuppii kunnes se jumittuu
Jumittuu, jumittuu
Kaikki seisovat aallot, jähmeät patsaat
Joita puolustat
Niihin voimasi satsaat
Ne on niin rakkaat
Pikku harhakuvat

Kun virta vie sua mukanaan kaikkeuteen
Takerrut kirjaan, takerrut kaiteeseen

Ja vaalit sun pelkoo
Niin kuin farmari peltoo
Ja varot astumasta sinne missä se versoo
Elät puoliteholla
Sen se susta kertoo
Mikset ottais omast potentiaalistas selkoo

Jos sä haudot itsesääliä suurina määrinä
Niin et sä oot uhri
Ja maailma on väärässä
Elät vajareilla
Sen se susta kertoo
Mikset ottais omast potentiaalistas selkoo

Reunan yli nojaten
Tyhjyyttä halaten
Rakkautta tuhlaten
Sydäntäsi avaten
Vitutusta uhmaten
Karsinasta karaten
Seuraava leveli on just sua varten

Sun mieles aavikol on jossain puutarha
Mis kaikki on mahdollista
Eikä mikään oo varmaa
Ja vaiks sä kynnät mielelläs
Sun pitkää suoraa sarkaa
Niin koita välil vierailla viidakos
Ja jos se on sulle tuntematon alue
Niin ilmankos

Sä vaalit sun pelkoo
Niin kuin farmari peltoo
Ja varot astumasta sinne missä se versoo
Elät puoliteholla
Sen se susta kertoo
Mikset ottais omast potentiaalistas selkoo

Jos sä haudot itsesääliä suurina määrinä
Niin et sä oot uhri
Ja maailma on väärässä
Elät vajareilla
Sen se susta kertoo
Mikset ottais omast potentiaalistas selkoo

Takerrut kirjaan, takerrut kaiteeseen 
Kun virta vie sua mukanaan kaikkeuteen

Mä oon aina rakastanut varmuutta, valmiita suunnitelmia, sitä, että kaikki rullaa omalla painollaan. Maailmanloppu tulee, kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan tai jos joku ulkopuolinen puuttuu siihen mun turvallisuuden ja pilkulleen suunnitellun arjen kuplaan. Yllättävät muutokset ei ole mun juttu. Ei sit ollenkaan. Siitä saa vain migreenin aikaiseksi. 

   Mun maailman riittää romauttamaan tietokoneen joutuminen huoltoon, jonkun asian peruuntuminen, muistitikun mystinen katoaminen, jonkun sovitun asian inhimillinen ja totaalinen "blackout" unohtaminen. Siinä missä joku muu toteaa: "Eti siellä muistitikulla ollut kuin muutama koulujuttu, okei on aika iso työ tehä ne uusiks, mutta onneks paulautuksiin on aikaa. Selviän tästä!" Roosa itkee, parkuu, huutaa, syyttää itseään, soittaa äidille, kuulee huutoa, että ihmisillä on pahempiakin ongelmia kuin joku muistitikun katoaminen ja lopulta joutuu ottamaan migreenin täsmälääkkeen. Saa siis aikaan järkyttävän kohtauksen ja haloon.

   Mä punnitsen myös vaihtoehtoja tosi paljon. Kaikki uusi ja tuntematon jännittää - niin kuin varmasti kaikkia. Mun on vaikea lähteä sieltä mukavuusalueelta ja kokeilla mihin voimat ja taito yltääkään. Yleensä se on vielä niin, että muille on itsestäänselvää, että mä hoidan homman kotiin ihan iisisti, mutta mä vapisen. Sit lopulta kaikki meneekin tosi hyvin.

   Näitä tilanteita on paljon, viimeisimpiä ovat tietysti muutto kauas sieltä tutuista, turvallisista ympyröistä, kokonaan uuden elämän rakentaminen tänne, kysymykset siitä, menenkö sinne opiskelijapippaloihin vai en...mutta joskus ihan tavallisinakin päivinä painavat kauppakassit huutavat, etten saa niitä kannettua kotiin. Mutta jokainen niistä on kulkeutunut kotia asti. Vaikeuksista huolimatta.

   Tämä Jukka Pojan biisi muistuttaa mua aina siitä, että sä et Roosa tiedä mitä menetät jos nyt jäät tähän paikoilleen kulkemaan tuttua rinkiä.  Entä jos sanoisitkin, että se sun unelma on oikeasti tavoittelemisen arvoinen? Sitä elää oikeasti puolitehoilla, jos vaan himmailee. Jos voit tehdä jostain koulutehtävästä paremman, miksi edes tyytyisit hyvään? Täydellinen ei tartte olla, mut olo on huimasti parempi, kun tiedät antaneesi kaikkesi. Pitää uskaltaa laulun sanojen mukaan halata tyhjyyttä, uhmata vitutusta, avata sydämensä - hypätä rohkeasti kohti jotain täysin uutta ja tuntematonta. Sillä koskaan ei voi tietää, millainen onni siellä odottaa, kun vaan jaksaa uskoa ja luottaa kykyihinsä.

~ Roosa ~

Ei ole helppoa olla vammainen

Koulujuttujen johdosta sain luettavakseni Simo Vehmaksen toimittaman teoksen Vammaisuuden kokeminen ja kokemisen vammaisuus. Teos on Suomen Vammaistutkimuksen toinen vuosikirja, julkaistu vuonna 2010. Julkaisijana on toiminut Kehitysvammaliitto ry.

   Kirjassa on teemoja, jotka ovat mulle vieraita (autistisuus, haastava käyttäytyminen, sisäkorvaistutteet), mutta siinä on ollut paljon tuttua puhetta erilaisuudesta - vammaisuudesta. Vaikka olenkin vasta puolessa välissä luku-urakkaa, on ollut varsin terapeuttista lukea niin itsestäänselviä asioita, joita ei tulisi muuten ajatelleeksi. Joita kukaan muu, kuin vammainen ihminen ei täysin tiedä tai ymmärrä.

   Siitäkin huolimatta (ja ehkäpä sen vuoksi), että lukeminen on kesken, haluan jakaa ajatuksia, joita tuo kirja on tuonut ilmi ja jotka myös allekirjoitan vahvasti. Jakaa ajatuksia, jotka kolahtivat, ehkä hieman herkistivätkin. Toivottavasti tämä toimisi terapeuttisena lukukokemuksena niille blogini lukijoille, joiden elämässä vammaisuus on läsnä. Toivon myös, että tämä postaus palvelisi positiivisesti niitä lukijoitani, joita asia ei koske. Aina on mahdollisuus oppia.

1. Palvelut ja apu eivät ole itsestäänselvyys

Vammaiselle kaikki mahdollinen tieto, apu, teknologia, palvelu ja rahallinen tuki ei tule suoraan

 hopeatarjottimella nenän eteen kannattuna. Suomessa on paljon vammaispalveluita, joiden tavoitteena on helpottaa vammaisen ihmisen (ja omaisten) elämää, auttaa sopeutumaan vammaan ja integroitumaan yhteiskuntaan. Käytännössä tämä tavoite ei toteudu aina niin hienosti, kuin mitä edellinen virke antaa ymmärtää. Vammainen ihminen, joka tarvitsee apua selviytyäkseen arjestaan niin hyvin kuin voi, joutuu ensin itse selvittämään, mitä apua hänen on mahdollista saada. Tämä voi olla oikeasti tosi rankkaa. Kaikki liput ja laput, lakipykälät, Kelan sivut, hakemukset. Kuka tämän tekee, joillei vammainen, hänen lähiomaisensa tai avustajansa? Ja sen avustajankin on joutunut aikaisemmin hakemaan paperilappusilla sun muilla hakemuksilla. Välillä myös tiedonsaanti on tosi vaikeaa. Välillä tuntuu, ettei sitä tietoa saa hakea yhdestä sun toisesta paikasta, kuin neulaa heinäsuovasta.

   Toki lähetteet kuntoutukseen tekee hoidosta vastaava lääkäri, joka hoitaa myös lääkereseptit, tarvittavat lääkärintodistukset vammaistukiin sun muuhun. Mutta paljon jää myös vammaisen vastuulle. Itse hakemuksen tekee vammainen. Joskus lääkärin suositus kuntoutusmäärästä ei mene läpi. Joskus vammaistukea ei ekan päätöksen mukaan saa, vaikka perheelle ja lääkärillekin olisi päivän selvää, että tukea tulisi saada. Kuka tekee valituksen, jopa useita valituksia peräkkäin, kunnes tulee viimein hyväksyvä päätös? Vammainen tai hänen lähiomaisensa. Ei lääkäri. Kuka soittaa perään, kun on tehty lähete uuden kotipaikkakunnan fysioterapiaan, mutta sieltä ei kuulu kuukausiin mitään? Vammainen. Kuka soittaa hammaslääkäriin, kun sieltä ei kuulukaan aikaa? Vammainen. Kuka hoitaa ja kysyy itselleen kuuluviin apuvälineisiin maksusitoumusta? Vammainen. Allekirjoitan täysin yhden kirjassa olevan erään lauseen, joka on peräsin vammaisen kynästä: "Suomessa vammaisena eläminen kaikkine lääkärissä, kuntoutuksissa ja virastoissa kulkemisineen käy aivan työurasta. Ainakin työelämässä mukana olevalta tuntuu välillä loppuvan tunnit vuorokaudesta, kun työpäivän jälkeen yrittää hoitaa kuntoansa, terveyttänsä ja niihin liittyvää paperibyrokratiaa." Käy se työstä opiskelijaltakin.
  

2. Vammaisuudesta ei saa lomaa

Toi oli ehkä se kolahtavin lause ekassa artikkelissa, jonka kirjasta luin. Niin. Jos synnyt vammaisena, elät loppuelämäsi vammaisena. Jos vammaudut myöhemmin elämässäsi, loppuelämä on vammaisena elämistä. Ei yhtään vapaapäivää, ei joulu- tai kesälomia, jolloin ei tarvitsisi ottaa lääkkeitä, käydä fysioterapiassa, hammaslääkärissä. Ei tarvitsisi venytellä niin paljon, kun lihakset eivät menisi jumiin toispuolisuuden takia. Olisihan se aika metkaa - "Nyt mä jätän tän vamman tänne ja lähden lomamatkalle. Kyllä se sen aikaa pärjää yksin kotona."  Onneksi itse olen ollut vammainen syntymästä asti. En tiedä muusta, vanhemmatkaan eivät tienneet muusta "normaalimmasta" elämästä, kun minut saivat. Niin kuin äitini tänne kirjoitti, olisi ollut paljon vaikeampi suhtautua mun vammaan, jos se olisi tullut tietoon vasta myöhemmin elämäni aikana. Eikä vanhemmillani ole oikeastaan tullut tietoa tavallisemmasta elämästä myöhemminkään,vaikka sisarukseni ovatkin perusterveitä. En minä hävinnyt olemasta, kun sisarukseni ovat syntyivät. Fysio- ja toimintaterapiat, neurologit, hammaslääkärit sun muut ovat olleet osa perheemme elämää minun kauttani. Niin kauan kuin he elävät, he kantavat vammaisen vanhemman kokemustaan. Tosin ei se ole niin marttyyrimaista, kuin ehkä kirjoitettuna kuullostaa. Olen ollut siitä onnekas, että olen saanut elää suht tavallista elämää, käydä tavallista koulua, lukiota, harrastaa siinä missä muutkin. Vammaan liittyvät kuntoutukset on pitänyt vaan mahduttaa sen "normaalin" arjen sekaan. Niin minun pitää jatkossakin tehdä. Vaikka kuinka voisin opiskella valtavirran tapaan, käydä töissä, hoitaa kotia, raha-asioita - mitä vaan - olen vammainen lopun ikäni.

3. Vammainen elää epävarmuudessa

Vammaisen elämä etenee sykleissä, jaksoissa. Elämä ei koskaan ole liian varmaa. Tuet myönnetään määräajaksi - vuodeksi tai pariksi. Sitten niitä pitää hakea uudestaan. Eikä se ole koskaan varmaa, mitä esimerkiksi Kela sattuu päättämään pelkän kirjoitetun hakemuksen perusteella. Sain nyt tässä maksusitoumuksen uusiin tukipohjallisiin. Saanko sen ensi vuonnakin? Todennäköisesti, mutta se varmistuu lopullisesti vasta ensi vuonna. Nyt mulle myönnettiin täksi vuodeksi 20 kertaa fysioterapiaa. Tuleeko ensi vuodeksi saman verran, enemmän vai vähemmän? Se selviää sitten ensi vuonna. Elämää pitää vammaisena elää pätkissä, ei isoina harppauksina.

4. Vammaisen elämä on suunnittelua

Mikä päivä ehdin käymään fysioterapiassa? Milloin käyn apteekissa? Jos otan nyt nämä lihasreleksantit, en voi mennä illalla salille....Elämä on tasapainoilua. Vaikka suuria suunnitelmia ei oman vamman hoidon suhteen voi tehdä kauhean pitkälle, kyllä jokainen viikko vaatii silti suunnitelmia. Vammaisen vanhemmat joutuvat miettimään, miten paljon aikaa pitää mihinkin varata, ulos lähteminen ei suju niin nopeasti vammaisen kanssa. Mitä pitää ottaa mukaan lomamatkalle? Mihin kaikkeen siellä pitää varautua? Itse minun pitää juurikin miettiä, milloin käyn fysioterapiassa. Tai miten rakennan viikostani sellaisen, että se olisi mahdollisimman tasapainoinen? En halua turhia päänsärkyjä/migreeneitä, jotka johtuvat liiasta stressistä tai fyysisestä rasituksesta. Tai paljon mulla on tässä kuussa varaa lääkkeisiin? Pitääkö mun pyytää kaverilta apua johonkin isompiin ostoksiin? Pieniä juttuja, joita ei välttämättä aina itsekään tule ajateltua ellei pysähdy.

5. Pahinta on todistelu

Äitini kertoi kirjoittamassaan postauksessa siitä, että pahinta on ollut todistaa, että lapsesi on erilainen kuin muut. Että hän tarvitsee joissain asioisa paljon enemmän tukea kuin muut. Tämä tulee eteen etekin rahallista tukea haettaessa. Itse nyt muutaman kerran vammaistukea hakiessani olen joutunut myöntämään saman. Sinne pitää kirjoittaa pienimmätkin jutut, mitkä ei suju niin kuin normaalilta veronmaksajalta. Tiukkoja hillopurkkeja ei saa auki, rahaa kuluu pirusti lääkkeisiin, seisaalteen housujen pukeminen ei onnistu, mattojen tamppaaminen on raskasta, verhojen laitto ei onnistu yksin heikomman käden takia, täytyy ravata fysioterapiassa (plus minkä sairauksien takia), erityishammaslääkärillä, neurologilla. Sinne täytyy rustata ihan kaikki ja vähätellä ei saa - muuten ei välttämättä sitä tarvitsemaansa tukea saa. On henkisesti rankkaa joutua kirjaamaan nenänsä eteen ne asiat, mitkä erottavat itseni muista "terveistä" ikäisistäni. Katsoa, kuinka paljon vamman takia mulla menee rahaa. Perusarjessa kun ei juuri ajattele olevansa vammainen. Koulukaverit, ystävät ja perheenjäsenet kun näkevät minut Roosana - eivät vammaisena. Mutta kun se Kelan tyyppi ei näe sinua, vain paperit.

   Tietysti pahinta on se, jos se hakemus tulee bumerangina takaisin. Ei, et sa tukea. Joudut hakemaan sitä uudestaan. Lapsuudessa muutaman kerran päätöksistä valitettiin korkeimmalle asteelle asti, ennen kuin tuli myönteinen päätös. Se vasta rankkaa onkin. Joutua todistamaan ja perustelemaan samat asiat yhä uudelleen ja uudelleen. Siinä väsyy. En yhtään ihmettele, jos joku väsyy niinkin paljon ettei jaksa enää edes yrittää. Toivon kuitenkin kovasti, että meille vammaisille ja heidän omaisilleen kasvaisi sen verran vahva nahka ja leijonan sielu, että jaksaisimme pitää puoliamme tässä yhteiskunnassa. Myös meillä on oikeutemme.

Tässäpä näitä. Ehkäpä postauksia tästä tulee vielä lisää, kunhan saan kirjan luettua loppuun. Kiva kirjoitella taas pitkästä aikaa vähän enemmän vammaisuus-kategoriaan meneviä juttuja. 

~ Roosa ~

Ps. Kuntosalitsekkausta yritän saada blogiin viikonlopun aikana :) 

Viikon biisi: Kaunis, rietas, onnellinen

Tästä alkaapi tällainen biisi-postaussarja, jossa jokaisessa esittelen yhden biisin, joka on mua jotenkin erityisesti koskettanut. Kerron ja avaan myös enemmän tai vähemmän sitä, miksi kukin biisi on muhun kolahtanut ja mitä biisi mulle merkitsee. Tässäpä siis biisi nro. 1!

Sä oot kerran jo nähnyt, miten tää maailma romahtaa
Ja silti jostakin tuhkan seasta noussut ylös taas
Sä oot kerran jo luullut, ettet tuu koskaan toipumaan
Ja silti siinä sä kaikkien mukana huudat kovempaa
Niin mä voin luvata, et aina lopulta sä selviit mistä vaan
Ja ihan todella ei ole rajoja nyt, kun tanssitaan

Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen
 

Sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään
Ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää
Mut älä unohda, että nyt lopultakin on sun vuoro taas
Ja mä voin luvata, ettei se satuta, kun kaiken pudottaa
 

Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen
 

Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä

Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen

Mun elämä on aina ollut milloin vamman ja milloin minkäkin asian vuoksi jonkin sortin taistelua. Taistelua, jossa uskoa omaan itseensä, elämään, muihin ihmisiin ja parempaan tulevaisuuteen on koeteltu. Joskus vähän kovemmalla kädellä, kuin ikinä olisi uskonut.

    Vajaa viisi vuotta sitten olin kahteen otteeseen erittäin kriittisissä ja äkillisissä suolistoleikkauksissa, joista hengen lähtö ei ollut kaukana. Melkeinpä katselin kuolemaa silmästä silmään. Kiitoksia yläkertaan päin on lähtenyt sen jälkeen useasti siitä, että olen vielä taivaltamassa elämänpolkujani eteenpäin. Maailma eikä elämäni romahtanut leikkauspöydälle muutamia vuosia sitten. Se on ihme. Enemmän kuitenkin noista elämääni muuttaneista leikkauksista tulen kertomaan syksyllä "vuosipäivän" koittaessa.

   Yläasteaika oli melkein kokonaan yhtä kiusaamishelvettiä. Yläasteen loppuaikoina ja lukion kahtena ensimmäisenä vuotena kaveerasin yhden mua muutamaa vuotta vanhemman tytön kanssa. Meillä oli aluksi oikeinkin mukavaa - ajattelin, että nyt mä olen viimein löytänyt sen todellisen sydänystävän. Aluksi meillä olikin oikein mukavaa ja ihanaa. Mutta sitten jokin muuttui. Yhtäkkiä minulle annettiin sallittujen ja kiellettyjen puheenaiheiden lista. Puhuin tai olin puhumatta, tein tai olin tekemättä, aina kaikki oli väärin. Mitään en tehnyt oikein. Syy ei koskaan ollut toisessa, vain minussa. Minulla oli väärät mielipiteet, kaikki vääryys johtui minusta. Minut tallottiin tyystin jalkoihin, minun ylitseni ajettiin törkeästi. Narsistiystävyydestä toipuminen ei ollut helppoa, jouduin käymään ammattiauttajan luona keskustelemassa asista useampaan otteeseen. Vaikka jäinkin kiusaamisen ja narsistiystävyyden jälkeen raatona tien poskeen makaamaan, lopulta kuitenkin nousin, nostin pääni, pyyhin pölyt vaatteistani ja jatkoin eteenpäin. En kääntynyt kertaakaan taakse katsomaan. Enkä ole katunut.

   Ystäväni kuoli traagisesti epilepsiaan. Samaan tautiin, kuin mitä itse sairastan. Tein valtavan surutyön, enkä koskaan lakkaa ikävöimästä häntä. Mutta pahimman yli olen pässyt. Enää ei itketä niin usein, vaikka välillä ikävä tuleekin ja lyö. 

   Kaikkien näiden jälkeen on ollut vaikeaa uskoa, että olen kaunis, rietas, puhumattakaan onnellinen. Että nyt olisin vapaa tekemään ihan mitä tahansa. Mutta silti olen mennyt eturiviin bailaamaan Maata Näkyvissä -festareilla, Suomipop-festareilla, Himosareenalla jne. ja tunkenut ne tyhmät ajatukset syvälle pääkopan perukoille, en ole antanut niille valtaa. Kerta kerralta se on ollut helpompaa.

   Nyt voin jo sanoa, että pidän itsestäni. Olen kaunis. Olen vapaa tekemään mitä tahdon. Minun ei tarvitse miettiä, kuinka hullulta näytän bileissä ja keikoilla bailatessa. Se, että ronskisti tiputtaa alussa niin hyvältä näyttäneen ystävyyden lattialle ja katsoo sen pirstoutuvan, ei pilaa loppuelämää. Se saattaa sattua aluksi (ja sattuukin), mutta se loppujen lopuksi kannattaa. Jokainen on sen arvoinen.  Kukaan ei saa talloa toista jalkoihinsa.

   Kaikkien noiden negatiivisten asioiden jälkeen minulla ei ole mitään menetettävää. Tai hävettävää. Vihdoinkin on minun vuoroni elää ja uskoltaa. Ja minä uskallan. Juuri nyt en näe rajoituskylttejä edessäni, ylipäätään mitään kauheaa ja masentavaa. Tie on avoin ja tilava kulkea. Niin ja lopulta tiedän, että kaikista tulevistakin haasteista ja vaikeuksista tullaan selviämään. Oikealla asenteella.

Iloa ja onnea ensi viikolle!

~ Roosa ~