Vuosi sitten oli
ihan tavallinen maaliskuun sunnuntai-aamu, mitä nyt siskoni olivat luonani
yökylässä. Heräsimme naapurin porakoneen ääneen. Kello taisi olla jotain
yhdeksän ja kymmenen välillä. Noustessani ylös se sunnuntai kuitenkin muuttui
tavallisesta kivun ja pelon täyteiseksi päiväksi, jollaista en ollut ajatellut
koskaan enää kohtaavani.
Mä
tunsin sykähtävän, viiltävän kivun oikealla puolella vatsaani.
Se oli
tuttu kohta. Mä tiesin, mitä sen kohdan alla oli, mitä siinä kohdassa oltiin
reilut kahdeksan vuotta aiemmin tehty. Mutta mä olin kuitenkin toiveikas, en
halunnut ajatella vielä yhtään mitään. Toki mä muistin, miten se sama kohta oli
tuntunut jo muutamaan otteeseen kipeältä aiempina kuukausina ja miten olin
kuluneella viikolla todennut äidilleni, että jotain outoa mun mahassa on.
Mä
kuitenkin työnsin sen ajatuksen pois, menin keittiöön ja otin
maitohappobakteerin vesilasillisen kanssa ennen kuin aloin kokoamaan mulle ja
siskoilleni brunssia. Mun siskot rakastaa pitkiä aamupalahetkiä luonani,
täytyyhän mun se brunssi valmistaa. Niin mä ajattelin.
Se brunssi
oli vieläpä tavanomaista erityisempi, koska sillä aamupalalla oli tarjolla myös
pannukakkua.
Yleensä
mä söin noina meidän siukkuviikonlopun runsailla aamupaloilla kaikkea. Nyt joku
ääni mussa epämukavan oloni keskellä kuitenkin sanoi, ettei mun kannattaisi
vetää tällä kertaa övereitä. Mä tulin täyteen jo kahdesta leipäsiivusta ja
pannukakkupalasta – tai korkeintaan kahdesta. Jogurtin jätin väliin.
Me
kuitenkin jatkettiin askareitamme normaalisti. Piti harjoitella meidän
porukoille suunnittelemaa Eppukeikkaa varten lauluja ja sit piti mennä
elokuviin. Ja paistaa laskiaispullia.
Niin
tosiaan, oli laskiaissunnuntai.
Jossain
vaiheessa muistan soittaneeni äidille. Valitin vähän huolissani mahaani, joka
muuttui tunti tunnilta kipeämmäksi. Siinä vaiheessa kuitenkin tuntui, että se
voisi mennä vielä ohi. Äiti käski pysyä liikkeessä. Jossain välissä otin toisen
maitohappobakteerin ja Movicolia, joka lisää nesteen määrää suolistossa.
Me
treenattiin niitä lauluja, leivottiin pullat täyttökuntoon ja syötiin ennen
kuin meidän piti lähtee kohti elokuvateatteria. Uskalsin syyä just ja just yhen
lautasellisen keittoa. Jostain syystä mun ei ollut yhtään nälkä.
Jossain
välissä otin myös kuvan Aaltomaljakossa olevista liloista tulppaaneistani
Instaramiin. Laitoin siihen hashtagiks tulips ja lisäsin tulppaaniemojin
perään.
Matkalla
elokuvateatterille pitelin mahaani, mutta kuluttaessamme aikaa leikkikentällä
viimassa ja pakkasessa sanoin siskoilleni, et nyt tuntuu siltä, et se mahakipu
alkaa vähitellen helpottaa. Toinen, loputtoman empaattinen siskoni sanoi, et
hyvä juttu.
Ajattelin,
että elokuvista palaisi kivuton Roosa.
Söin
muutaman karkin elokuvissa – enempää en uskaltanut. Se elokuva oli uusin Risto
Räppääjä, mun myöhästynyt nimpparilahja toiselle siskolleni. Kun tunsin
vatsassani ikävän kouraisun, joka vei sekunniksi kivun mennessään, luulin
pienen hetken, et nyt ohutsuolessani ruokasula alkoi liikkua ja kipu häviää.
Sitten
tunsin toisen kouraisun, kolmannen, neljännen.
Avasin
vaaleanpunaisten farkkujeni ylimmän napin, koska ne olivat alkaneet puristaa.
Mä en
muista siitä elokuvasta mitään. Sen sijaan muistan, et elokuvan jälkeen sanoin
siskoilleni liiankin kohtuuttomaan ja ilkeän sävyyn, että nyt kukaan ei puhu
mitään ja me vaan mennään mahdollisimman nopeasti mun kämpille. Mua sattui.
Soitin äidille, että milloin sä tuut. Äiti sanoi tulevansa reilun tunnin
kuluttua.
Sen
jälkeen mä vaan laskin minuutteja siihen, et äiti tulisi ja tietäisi, mitä pitää
tehdä.
Kotona
linnoittauduin kuuman haudepussin kanssa sohvannurkkaan ja huutelin äkäisiä
käskyjä siskoilleni siitä, miten laskiaispulliin saadaan ja valmistetaan
täytteet. Mua hävetti ja suretti, et miks mä kohtelin siskojani sillä tavalla.
Siskot sai kuitenkin pullat täytettyä, ne laitettiin jääkaappiin.
Äiti
tuli ja kinattin hetki multien vaihdosta mun jättipeikonlehteen. Miten se
olikin mulle niissä kivuissa maailman tärkein ”hetitässäjanyt”-juttu? Kai
siksi, et siitä oltiin sovittu etukäteen. Ja kyllähän äiti lopulta keksi, mitä
laitetaan lattiansuojaksi, kun olin mennyt vahingossa heittämään kaikki
sanomalehdet paperinkeräykseen.
Mä
olin luullut, et äiti hoitais asian mun kylppärissä.
Multien vaihdon
ajan pitelin mahaani ja odotin, et äiti tokaisis, et nyt lähdetään ensiapuun.
Mut äiti sanoi mulle, joka makasin keittiön lattialla kaapistoon nojaten, et
liiku. Liiku, niin se helpottaa. Ja juo vettä.
Niinhän
mä olin tehnyt koko päivän.
Tytöt
ja äiti söi laskiaispullia. Kun ne lähti, mä itkin sitä, et olin kivullani
pilannut tyttöjen päivän. Äiti selosti, et älä nyt sitä itke. Itku ei auta
mitään ja ethän sä sitä kipua suunnitellut. Nyt vain pysyt liikkeessä ja juot
vettä.
Mä
yritin sitä seuraavan, mitä mä nyt sanoisin, ehkä tunnin. Tytöt laittoi
viestiä, ettei mun tarvi itkee sitä, et pilasin niitten viikonlopun, me oltiin
ehitty tekemään kaikki, mitä oltiin suunniteltukin. Ja toivottavasti mun
mahakipu loppuu.
Jonkin
ajan kuluttua siitä mä soitin äidille, et oon vessassa ja mua oksettaa. En
pysty myöskään kävelemään suorassa ja se kipu ei oo hävinnyt minnekään, vaikka
oon juonut ja kävellyt. Se kipu oli vaan äitynyt ja oli niinku helvetillistä.
Äiti
sanoi, et sit pitää lähteä ensiapuun. Pyysin nätisti hakemaan, sillä pelkäsin,
et oksentaisin taksiin. Äiti sanoi tulevansa hakemaan ja viemään mut sinne.
Muistutti vielä, et ota oksennuspussi varuiks mukaan. Mä otin.
Se oli
vaaleanpunainen muovipussi, johon en matkalla oksentanut kertaakaan.
Äiti
sanoi autossa, et ne antaa mulle luultavasti Litalginia. Kysyin, mitä se oli.
Kuulemma samaa lääkettä, mitä ne antoi mulle edellisten suolitukosten aikaan
kipuihini. Mutta äidin mukaan se ei kyllä välttämättä auttais. En siinä
vaiheessa halunnut ajatella tai kysyä, mitä se sit tarkoittais, jos Litalgin ei
auta.
Ensiavussa
kiitin Luojaa siitä, että vastaanottotiskillä oli tuttavaperheen äiti, joka oli
nähnyt mun aiemmat suolitukokset. Äiti oli kuulemma nähnyt tämän saman naisen
ikkunasta ja ajatellut, että nyt ei tarvi pelätä, et kituisin tunteja
ensiavussa saamatta hoitoa ja helpostusta kipuihini.
Selitin
sille tuttavaperheen äidille tuskissani jotain päivän aikataulusta, kivuistani
ja aiemmista tukoksistani. En muista tarkkaan. Mut sen mä muistan, kun toinen
kysyi multa, missä asennossa mun ois hyvä just nyt olla. Se tarkoitti sitä
aikaa, joka kului lääkärin odottamiseen. Vastasin, että en tiiä, mutten mä
ainakaan istuviltaan pysty oleen. Nainen ohjas mut sänkypaikalle odottamaan
lääkäriä.
Mä en
tiiä, kauanko mä siinä sikiöasennossa kipujeni kanssa tuskailin. Ehkä viisi
minuuttia, jos sitäkään. Se nainen laittoi nimittäin hihat heilumaan. Yhtäkkiä
verhon takaa tuli mies, jota mä vaan jäin kipujeni keskellä tuijottamaan. Mä
luulin sitä komeeks mieshoitajaksi. Mut sit mä tajusinkin, et se on lääkäri.
Sain
jotenkin tervehdettyä sitä. Se tutki mun mahan ja peräsuolen. Oikeaa puolta
mahaa painaessaan mä ulvoin kivusta.
”Kauan
sul on ollut näitä kipuja?”
”Jostain aamuyhdeksästä.”
”Näin kauan sitten kärvistelit niitten kanssa.”
En
jaksanut kommentoida sitä hieman toruvaa ääntä. Mutta joo, kakstoista tuntia.
”Annetaan
sulle kipulääkettä.”
”Joudunko mä TAYSiin?”
”Ei mennä nyt asioiden edelle. Katsotaan, miten ne lääkkeet auttaa.”
”Mut onks tässä semmoinen mahdollisuus, et joudun TAYSiin? Mä lupasin soittaa
äidille ja kertoa, miten mun käy.”
”On tässä se mahdollisuus.”
Sitten
lääkäri lähti ja mun ympärillä tapahtui asioita viivasuoraan ja nopeasti, peräjälkeen
ja yhtä aikaa. Ehdin just ja just soittaa äidille väliaikatiedot ennen tämän
näytelmän alkua.
Tuttavaperheen
äiti on ainut nainen, jonka tiedän osaavan laittaa mulle kanyylin niin, että se
onnistuu ensimmäisellä yrittämällä. Tehtiin yhteistyötä – sanoin, että jos vois
laittaa vasempaan käteen ja kyynärtaipeeseen, niin mun ei tarvii tehdä sen
jälkeen kaikkea CP-kädelläni. Kokemuksesta tiesin, et esimerkiks viestin
kirjoittaminen huonommalla kädelläni olisi älyttömän vaikeaa.
”Joo,
yritetään laittaa sinne. Tosin ensin täytyy katsoa, et saanko alemmas kuin
kyynärvarteen. Jos sulle tulee pitkäkin reissu.”
En
vieläkään suostunut uskomaan sitä. Kanyyli saatiin lopulta ensi yrittämällä
suoneen, paikkana vasen kyynärtaive. Kun
kanyyli oli paikoillaan, toinen, nuorempi hoitaja tuntui suorastaan juoksevan
lääkepussit ja ruiskut käsissään mun luokse. Kaikki tapahtui mun tajunnalle
liiankin nopeasti.
Kipu
helpotti muutaman sekunnin päästä lääkkeiden alkaessa kiirimään suonissani
eteenpäin. Pieni kipu ja epämukava tunne jäi kuitenkin jäljelle. Olin silti
taivaassa.
Kysyin
siltä toiselta nuorelta hoitajalta, joka oli mulle tuttu jo vuosien takaa, että
miksi mun verenpaineet on niin korkealla.
”Siks
kun sulla on niin kovat kivut.”
Sen
lisäks mulla oli kuumetta 37,8 astetta. Mua ei ollut palellut missään
vaiheessa. Tulehdusarvot olivat normaalit sen nuoremman hoitajan mukaan – vielä.
Tuskin
lääkkeet olivat ehtineet vaikuttaa viittä minuuttiakaan, kun se Robert
Pattinsonin ja Sebastian Rejmanin sekoitukselta näyttävä lääkäri tuli
kyselemään vointia ja tunnustelemaan vatsaani, joka oli edelleen pinkeä kuin
ilmapallo ja kova kuin kivi.
”Kyllä
mulla edelleen kipuja on.”
”Joo, tukos siellä todennäköisesti on. TAYSiin lähdön paikka.”
Sen jälkeen
se lääkäri lähti soittamaan ambulanssia ja kirjaamaan lähetettä.
Mä
aloin itkeä hysteerisenä. Mä en halunnut kuolla suolitukokseen.
Nuorempi
naishoitaja keräsi mun kamppeita. Joku älynväläys mulla oli käynyt, sillä mulla
oli onneksi kännykän laturi mukana. Se olikin melkein ensimmäinen kysymys,
jonka äiti esitti sen jälkeen kun oli kuullut uusimmat uutiset.
Puhelumme
loputtua Whatsappiin tuli viesti. Äiti sanoi, että se rakastaa mua.
Se nuorempi
hoitaja kysyi mun paniikin nähtyään, haluanko mä, et se odottaa ambulanssin
ensihoitajia mun kanssa. Mä sanoin, et jos se vaan voi. Odotettiin ja
juteltiin. Se hoitaja – mun entinen isonen – teki kyllä kaikkensa, et mä
rauhoittuisin. Mut muistot kahdeksan vuoden takaa, pelko siitä, et mä jäisin
vaan norumaan johonkin Acutan soppeen ilman hoitoa liian pitkäksi aikaa, oli
liian voimakas. Tosin Sebastian Pattinsonin kirjoittama lähete oli todella
vakuuttava. Rivien välistä olisi kuka vain osannut lukea, et lisätutkimuksia ja
hoitoa pikaisesti kiitos.
Ambulanssimiehet
tuli ja mä urheasti päätin kävellä paarien kyytiin. Hoitajat onneksi tuki
kyynärpäistä. Lääkkeet oli aika huojuttavia. Molemmat hoitajat toivottivat
onnea matkaan ja lääkäri toivotti parempaa vointia. Mä katoin sitä lääkäriä
itkuisin silmin ja sanoin kiitos. Mä todella toivon, et hän tajusi, että
tarkoitin sitä koko sydämestäni.
Alle
tunnissa ensiapuun saapumisesta olin jo ambulanssin kyydissä, määränpäänä
Tampereen yliopistollinen keskussairaala.
Mä
muistan siitä matkasta mun itkuisuuden, muutaman lisäkipulääkkeen ja
mieshoitajan rauhallisen ja rauhoittelevan toiminnan. En ehkä kiittänyt
niitäkään tarpeeksi. Edellisen, syyskuun 2010 sairaalareissun juonen kuultuaan
vieressäni istunut hoitaja päätti soittaa TAYSin Acutaan, jonne mua oltiin
viemässä. Hän halusi sekä infota, millainen potilaskeissi oli luvassa, mutta
myös kertoa huoleni, et mut leikataan liian myöhään.
Sieltä
vastattiin, et jos leikkaava lääkäri on nukkumassa, se herätetään viimeistään
nyt. Mun olo rauhoittui heti hieman. Mä olisin ehkä sittenkin turvassa ja
jäämässä henkiin.
Taysin
Acutasta muistot ovat sekavia. Pelkäsin koko ajan kipujen pahemista ja sitä
epätietoisuutta, et joudunko leikkaukseen vai en. Pelkäsin myös siellä yksin
sängyllä nuokkuessani, et jos mut tarvii leikata, leikkaako nää mut ajoissa. Se
oli sellaista pelonsekaista utua. Paljon yksittäisiä tapahtumia kokonaisuuden
tai kronologisuuden sijaan kuitenkin muistan. Otettiin sydänfilmiä, verikokeita
ja valtimoverikoetta. Huusin hysteriasta, kun kuulin mulle tarjoiltavan
sellaista ajanvietettä. En ollut kuullut siitä mitään hyvää muutamia kertoja
saman kokeneelta ystävältäni. Se olikin just sitä, mitä hän oli lupaillut – yks
pahimmista. En tiiä, oliko se valtimoverikoe vai nenämahaletku pahempi.
Kumpikin syvältä. CT-kuvasta löytyi kuin löytyikin suolitukos, joka johtui
kuulemma aiempien suolistoleikkauksien jälkeen muodostuneista kiinnikkeistä. Ja
sit odoteltiin lääkäriä leikkurista, et tiedetään, päädynkö leikkauspöydälle
vai en. Mä olin varma, et päätyisin.
Tilanteeni
kääntyi kuitenkin yllätyksellisesti itsestään, nesteytyksen ja lääkkeiden
avulla hyväksi – jo aamuyöllä Acutassa leikkurista tullut lääkäri kuuli
stetoskoopin avulla mahastani hiljaisia suoliääniä. Niinpä mut siirrettiin
Gastrologian vuodeosastolle 2, jossa vietin seuraavat neljä päivää.
Mä en
muista, missä vaiheessa siellä Taysin Acutassa sain mun kännykän käsiini. En edes
muista, antoiko sen joku mun repusta vai ojentiko joku mun repun mulle ja otin
sen itse sieltä. Mut sen muistan, et siellä oli viesti mun toiselta
tärkeimmistä ystävistä. Mä olin pyytänyt äitiä ilmoittamaan sille, et mua
viedään TAYSiin. En jotenkin kyennyt sellaiseen itse siellä Jämsässä
ambulanssia odotellessani. Olin liian sekaisin infotakseni toista ilman, että
aiheuttaisin turhaa paniikkia. Se mun ystävä oli laittanut mulle viestiksi kohdan
Psalmista 23. Mun vatsa tuntui sen verran aralta ja turvonneelta, etten kyennyt
nauramaan. Mut sen viestiä lukiessani mä hymyilin yhtäkkiä tosi leveesti –
enhän mä ollut vielä kuolemassa!
Vasta
myöhemmin mä tajusin, et kuinka paljon se viesti mun puhelimessa olisi
merkinnyt, jos se ois ollut mun ystävän viimeinen viesti mulle. Siinäkin
tapauksessa, etten ois ikinä ehtinyt lukea sitä.
Se
ystävä piilotti huolensa mun voinnista seuraavina päivinä mitä hauskimpin
viesteihin. Ja sit oli monia muitakin ihmisiä, jotka Facebook- ja Instagram-päivitykseni
nähtyään lähettelivät viestejä ja tsemppasivat. Niiden avulla mä kestin sen, et
mulla oli parikin erikokoista nenämahaletkua ja virtsaummen takia katetri ja ulostetta
ei meinannut tulla moneen päivään.
Niin, vastoinkäymiset
eivät loppuneet suoliäänten yhtäkkiseen palaamiseen aamuyöllä Acutassa. Kivut
alkoivat uudestaan just ennen kuin mut siirrettiin osastolle. Niihin auttoivat
onneksi lääkkeet. Mutta mun nenämahaletku jouduttiin vaihtamaan isompaan, koska
se ei vetänyt. Ja sit kaikki ihmetteli, miks se isompikaan ei vedä. Yritettiin
laimentaa vatsanlaukun sisältöä vedellä ja ties millä vippaskonsteilla –
turhaan. Ilon sijaan tuli lisää kipua. En tiedä, mutta veikkaan, että siellä
mahalaukussa oli useamman päivän ruoat sulamatta, sillä se suolitukoskin oli
kuulemma pitkän ajan – jopa kuukausien – tulos. No, kun ne ruoat ei tulleet nenämahalatkun
avulla ulos, ne tuli sitten oksentamalla. Sen jälkeen piti pidetellä tunti,
että mun epilepsialääkkeet imeytyy, koska se letku korkattiin hetkeksi. Ja aika
pian sen jälkeen ilmoitin, että se letku aiheuttaa hyödyn sijaan enemmän kipua,
joten voisko siltä lääkäriltä kysyä, voiko sen vaan ottaa pois. Sairaanhoitaja
yritti, että josko antais mulle Panadolia kurkun kipuihin, johon totesin, että
eihän ne nyt oikeasti auta yhtään, sillä ei se Panadol sitä nenämahaletkua
sieltä poista. Hoitajan oli pakko allekirjoittaa mun väite ja hetken kuluttua
hän palasi luokseni mukanaan lääkärin myöntymys letkun poistoon, mutta myös
ukaasi. Jos oksentaisin kerrankin, se laitettaisiin takaisin.
Mä
sanoin, että sit mä en vaan oksenna.
Enkä oksentanut – osittain
pahoinvointilääkkeiden avustuksella. Olo kohentui heti huomattavasti, kun
puutarhaletkun tuntu oli poissa kurkusta.
Niin,
sit se virtsakatetri vielä. Mä olin jo yöllä siellä Acutassa miettinyt, että miksi
mä en pysty kunnolla pissaamaan. Viisaana en sitten kuitenkaan huolestuttanut
muita ja osastollakin kovasti peittelin asiaa seuraavan aamupäivän ajan. Sairaanhoitajat
kuitenkin ihmettelivät, miksi pyysin viemään niin usein vessaan. Heillä oli kai
jo epäilyksiä, mutta kun lopulta tuskasta kärsien ja jokaisessa asennossa syvään
hengitellen pyysin virtsarakon tilanteen tsekkaamista, tuloksena oli varma virtsaumpi-diagnoosi.
Käytännössä se tarkoitti kahta litraa pissaa, jota rakkoni ei kyennyt
tyhjentämään. Käsittääkseni rakon vetoisuus on puoli litraa. Diagnoosin syy ei
koskaan tarkasti selvinnyt, mutta ilmeisesti suolitukoksen aiheuttamat kivut
olivat saaneet myös rakon lihakset pahasti jumiin tai lamaannukseen.
Se
virtsaumpi ja siitä johtunut kestokatetri taisi olla jopa pahin takaisku mulle
henkisesti, mitä tuli suolitukoksen aiheuttamiin liitännäisongelmiin. Hoitajat
ja lääkärit ihmettelee, miten se nyt näin ja mun tekee mieli huutaa, et anteeksi,
etten osaa pissata just nyt. Anteeksi ihan helvetisti, etten voi vaikuttaa
rakkoni toimintaan. Sehän ei oikeasti edes ole millään tavalla ihmisen
päätösvallan alla oleva elin. Samoin teki mieli pyytää anteeksi sitä, että
suolistoni toiminnan käynnistyminen kesti monta päivää, enkä useammankaan
vessakäynnin jälkeen voinut ilmoittaa minkään sortin tuotoksesta pöntössä.
Sain
todella kokea kovan käden kautta sen, että ihmisen elimistö on maailman
omituisin järjestelmä ja moniin asioihin ei sen suhteen voi vaikuttaa. Ja jos
suolisto menee jumiin, ollaan aika hengenvaarallisessa tilanteessa.
Lähtöpäivänä katerista päästyäni ja vessassa asioimisen suhteenkin onnistuneena
lääkäri sanoi, että voi olla että tulen uudemman kerran sairaalaan uuden
suolitukoksen vuoksi ja sitten mulle laitetaan avanne. Tai sitten voi olla,
etten saa enää koskaan tukosta. Kuitenkaan en voi itse juurikaan vaikuttaa
siihen, tuleeko se tukos vai ei. Herran haltuun.
Onneksi avanneriskistä oltiin mainittu mulle vasta sitten, kun tukos oli
mennyt itsestään ohi. Mutta kamalaa oli myös kuulla, että mitään varmuutta
tulevaisuuden mahdollisista vastoinkäymisistä ei voitu antaa. Pahinta oli se,
että mä en voisi mitenkään vaikuttaa suolistoni toimintaan. Tai ainoastaan kuitujen-
ja vedensaannin turvaamisella, mutta sekin on hyvin pientä vaikuttamista. Minä
ja elämäni ihmiset olemmekin käyneet läpi pitkän tien sen suhteen, että opettelemme
taas luottamaan elämään pahimpien elämänkokemusten uusiutumisen jälkeen.
Varsinkin, kun sain muistoksi tuosta tukoksesta todennäköisesti ikuiset
kiinnikekivut, jotka muistuttavat suolitukoksen alkamisesta kertovia kipuja.
Erotus on vain se, että se ei ole suolitukos. Kiinnikekipujen ja tukoksen
tunnistamisen erottaminen on hyvin haastavaa ja olenkin olut monesti ensiavussa
turhaan. Pelko on siis ollut kuluneena vuonna voimakkaasti läsnä. On vain ollut
pakko totutella elämään kipujen kanssa, opetella tunnistamaan vaarallisen ja
vaarattoman kivun erot – ja samalla on vain luotettava, että kaikki menee hyvin.
~ Roosa ~