Se on mulle kaikkee sitä, mitä mahtuu arkena kello 06.15-23.15 välille, viikonloppuisin taas vaihtelevasti kellonlyömiin akseleilla 10.00-0.30. Elämä on sitä, että kellon soidessa et mieti mitään muuta kuin sitä, että oot ajoissa ovesta pihalla ryntäämässä bussiin. Tai toteamassa ulko-ovella, että en voi taistella vaan vastaan, pakko saikuttaa. Se on sitä, että töistä kotiin tullessasi katsot ensimmmäisenä ympärillesi ja toteat, että jaa, tällanen mun aamu siis oli. Tällä todistat itsellesi, että aamulla päämääränä on todellakin vain bussiin ehtiminen kello 7.15, ei sen miettiminen, jätätkö yökkärit kylppärin lattialle, eteiseen vai sängyn reunalle.
Elämä on sitä, että välillä pitää testata, kypsyykö makaronit kattilan lisäksi hellalla (todettakoon, että eivät kypsy) ja sen kuulemista siukulta, että aina mun luona tuoksuu ruoka, kun se tulee käymään. Lisäksi se on omenamehuvaraston ylläpitämistä vakiona, koska aina tulee joku sisaruksista, joka kävelee jääkaapille juomaan lempimehusi. Kaikkee muuta voi ostaa kaupasta vaan yhdelle, mutta omenamehuu pitää ostaa viidelle. Sitä se elämä on.
Se on myös itsensä tsemppaamista huomiseen lemppariohjelman avulla. Salikäyntien suunnittelua, jotka kaatuu liian usein jännityspäänsärkyyn tai migreeniin. Armollisuutta ja sitä, että yrittää huomenna uudestaan paremmalla onnella. Ja uusien salikenkien tilaamista netistä, vain lähettääkseen ne takaisin tunnin kuluttua paketin noutamisesta. Ihan vaikka vain siksi, että seuraavana päivänä voi kävellä paikalliseen urheilukauppaan ja astella vartin päästä uudet ja vielä paremmat kengät mukanaan kotiin. Eikä voi olla miettimättä, miksei heti vaan luottanut oman paikkakuntansa tarjontaan.
Elämän ironisuus näkyy myös siinä, että töissä hoputat lapsia, kun hommat meinaa mennä liialliseksi nautiskeluksi ja himmailuksi. Ja sitten kotona seisot ulkovaatteet päälläsi eteisessä vartin puhelintasi selaten, ennenkö muistat riisua edes takin päältäsi. Samalla et voi olla miettimättä, miten oisit helisemässä itsellesi, jos työminäsi seisoisi vieressäsi.
Elämä on myös sitä, että huomaat monien selitysten olevan vain tekosyitä. Että jos mä pystyn olemaan yhteydessä tuhansien kilometrien, Atlantin ja seitsemän tunnin aikaeron päässä olevaan ystävään lähes päivittäin ongelmitta, pystyn kyllä panostamaan näihin muihinkin tyyppeihin, joiden kanssa wappiviestejä on vaihdettu hävettävän kauan aikaa sitten. Näihin, jotka ei asu valtamerten takana, vaan ihan Suomessa. Tai jos en muka pysty, mun täytyy kattoo itteeni peilistä.
Elämä on imurointia, pyykkäystä, viikkausta, tiskikoneen täyttämistä ja purkamista. Kaupassa käyntiä ja taas imurointia sekä välillä myös lattioiden luuttuamista. Ja taas sitä tiskikoneen täyttämistä ja purkamista. Toisaalta se on myös pannaria hillolla ja järjettömällä kermavaahtokasalla - sekä tulppaaneita kukkaruukussa (tai siis muumikannussa). Se on sen toteamista, että en oo syönyt yhtään kertaa iltapalaa tässä kämpässä ruokapöydän ääressä, vaan sohvalla. Ja sen jälkeen iltapalan tekemistä ja sen syömistä edelleen siellä sohvalla tv:n ääressä.
Ja ettei menisi liialliseksi nautiskeluksi, täytyy välillä maksaa laskut. Ja jännittää, miltä tilin saldo näyttää kaiken päätteeksi.
Elämä on kuitenkin ehkä ennen kaikkea sitä, että seisot itse oman arkesi (ja välillä myös juhlasi) takana. Se ei oo sitä, että oot joka päivä aivan huippu töissä ja annat ittestäsi satakymmenen tekemisillesi siellä. Sillä ei se työ elä sulle ja lopulta sä et oo työelämässä korvaamaton. Karua, mutta todellista.
Mutta muille elämässäsi pyöriville ihmisille sä voit olla korvaamaton ja enemmän kuin 24 karaatin arvoinen tyyppi. Siitäkin huolimatta, että että oot edelleen tajuttoman hidas lähtemään kotoa ulos, iniset toisen märistä kengistä just pestyllä lattialla tai tajuat asioita 23-vuotiaana, joita muut on tajunneet ollessaan kymmenen vanhoja. Siltikin sä voit olla korvaamaton ihmisille, jotka jakaa elämää sun kanssas ja tekee siitä merkityksellistä. Elämänsä tärkeyttä ei todellakaan kannata arvottaa työssä tai harrastuksissa pärjäämisen valossa, vaan ihmissuhteiden loisteessa.
Sekä tietysti sillä, että pidät itse siitä elämästä ja arjesta, jota elät. Kuului siihen sitten makaronit kattilan sijaan hellalla tai kolmeksi tunniksi pyykkikoriin unohtuneet vaatteet (joita sitten ripustellaan iltakasin sijaan iltayhdentoista jälkeen). Jos sä tykkäät enemmän kotona sohvalla lojumisesta kuin baarissa tanssivalojen rytmissä reivaamisesta, miksi edes yrittäisit tunkea itseäsi siihen muottiin? Se on vain itsensä kiusaamista. Parempi tehdä vain itsensä näköinen elämä, kuin katuu kuolinvuoteellaan sitä, että ei elänyt kuin ois halunnut. Tietystikään kotiin ei kannata lukkiutua iäksi, mutta välillä kannattaa kaasun painamisen sijaan hidastaa. Sillä kyllä elämä niitä kiireitä ennemmin tai myöhemmin järjestää.
Eli kyllä, elämä on välillä myös kiirettä. Mutta ennen kaikkea se on just sellaista ja just niin mielekästä kuin miksi sen itse haluaa tehdä.
~ Roosa ~
Olipas kiva postaus! Ja pakko kertoa, että minä ehkä tarvitsin tällaista tekstiä luettavaksi just nyt. Kiitos siis Roosa tästä :)
VastaaPoistaKiitos Iipu tästä ja edellisestä kommentista! Ärsyttävästi vastaaminen on jäänyt, vaikka oon nää lukenut. En pääse jotenkin enää kännykällä näihin vastaamaan, joten tämä kommentteihin vastaaminen on pitänyt hoitaa koneella. Ja totta puhuakseni, käynnistän koneen nykyään tosi harvoin. :D Pahoittelut siis!
Poista