Miksi rakastan rippileirejä

Olen varsinainen ripari-ihminen, tarkemmin sanottuna rippikoululeiri-ihminen. Matka rippikouluikäisestä Roosasta (joka itkien sanoi, ettei missään tapauksessa lähde riparille) tähän päivään on ollut pitkä ja vaihderikas. Minusta on kasvanut ihminen, joka rakastaa leirejä ja elää niistä. Missään nimessä en voisi alkaa elää ripareille ja sitä kautta työlle, koska ei se työ kuitenkaan elä minulle. Mutta leirit on niitä paikkoja, joissa koen todella olevani elossa ja joille haluan antaa kaikkeni. Miksi? Koska koen saavani niistä niin paljon takaisin. Tähän postaukseen halusin kuvien ja tekstin muodossa tiivistää ne asiat ja palaset, joista koostuu mun mielestä onnistunut rippileiri. 

1. Ruoka

Leiri ei ole leiri, ellei siellä syödä hyvin, hyvin paljon ja useasti. Oon saanut nyt tänä kesänä palata niitten ruokapatojen äärelle, joiden luota muutama vuosi sitten lähdin. Enkä ole pettynyt. Nälkää ei ole tarvinnut potea, vaan sen sijaan kaivaa löysempiä vaatteita kassista esille. Kyllä se vaan niin on, että hyvä ruoka, parempi leiri!

2. Gospel

On rippileirejä ja seurakuntia, joiden aikana ei hirveästi gospel soi. Mä itse kuitenkin koen, että gospel on se genre, jota rippileireillä on luukutettava. Ymmärrän toki maallisen puolen musiikista esim. Egotripin Mestaripiirroksen ja oppimiskokonaisuuksien alkujen herättelybiisit, jotka on otettu radioiden soittolistoilta. Kuuntelenhan itsekin Suomipoppia ja mulla on monia voimabiisejä suomalaisilta pop/rockartisteilta, jotka on mulle tosi rakkaita.

    Mutta mä oon kasvanut sellaisessa nuoressa seurakunnassa, jonka toimintaan gospel kuuluu erottamattomana osana. Niinpä gospel kuuluu myös mun riparimaailmaan. Ja parhainta on, kun riparilaiset alkavat loppuleiristä toivomaan jotain tiettyä gospelbiisiä tai musaa tietyltä artistilta. Viime leirillä soi tosi paljon "Say yes" niminen kipale, jossa Beyonce fiittaa mukana. Nuoret lauloi sitä joka paikassa ja ilmestyipä kertsin sanat yhtenä päivänä tyttöjen majoituspuolen käytävän liitutaulullekin. Ei voinut kuin hymyillä ja tuntea, kuinka onnen sekä kiitollisuuden tunteet rupes lämmittämään omaa sydäntä. Gospel ja nuoret <3

3. Yhteishenki

Se vasta iso ja tärkee palanen koko leiripaletissa onkin. Yhteishenkeä voi kasvattaa leikein, pelein ja jutteluhetkin. Mun mielestä on tärkeää, että isosten lisäksi yhteisiin päivittäisiin vapaa-ajan tekemisiin osallistuvat myös leirin ohjaajat. Okei "minä rakastan sinua" ja "tieks mikä tää on?" voivat jäädä isosten ja  leiriläisten leikeiksi, ehkäpä myöskin Norjalainen jalkaleikki. Toki toisenlaisiakin mielipiteitä saa olla, mutta mun mielestä ohjaajan läsnäolo leikeissä ja muissa hetkissä on äärimmäisen tärkeää - muuten työntekijät voivat jäädä etäisemmiksi tiukkiksiksi nuorille. Sillä eihän me työntekijät pelkästään sellaisia olla! Osataan mekin myös hullutella nuorten kanssa!

4. #tietäjättietää

Eli suomennettuna ne leirin omat sisäpiirin jutut, jotka naurattaa vielä vuosienkin päästä saman riparin kokeneita ihmisiä. Ensimmäisellä isosriparillani "se juttu" oli Tohtori Suolinukka, ensimmäisestä kesätyöstä kirkolla jäivät mieleen sanat nyyhkis sekä siivilä. Nyt tuolla kesäkuun rippileirillä The jutuksi nousi yllä oleva kivi, joka sai vapautuksen ovistopparin virastaan. Hänelle annettiin jopa leiriläisten toimesta nimi, Marko. Ja koska #tietäjättietää, jääköön hänen muu roolinsa ja identiteettinsä vain tietäjien tietoon. ;)

5. Pienet yllätykset

Tarkoitan positiivisia sellaisia. Kun saa esimerkiksi yllättäen kirjeen joltain leiriläiseltä, isoselta tai kollegalta, antaahan se boostia ja hyvää mieltä jatkaa leiriä ja työtään siellä eteenpäin. Viimeisimmän leirin pienin ja isoin yllätys tosin liittyi muumimakeisiin sekä näytti mulle jälleen, millasin arkienkelein mua ollaan tässä elämässä siunattu. 

   Oli vierailuilta. Ja meikä ei vain pidä niistä. En kiellä niiden arvoa leiriläisille, isosille, vieraileville perheenjäsenille sekä ystäville ja miksei tyntekijöillekin. Mutta jokin niissä saa mut vain vetämään syvään henkeä selvitäkseni niiden yli. Niin meikä valmistautui myös jälleen kerran tuohon iltaan leirillä. Ajatellen, että kyllä mä taas selviin, se ei oo kuin 2 tuntia. Juoksin ja hoidin muutamia asioita ennen kuin virallinen osuus alkaisi sekä puin tekohymyn kasvoilleni. Mutta sitten se vaihtui aitoon yllätykseen ja hymyyn. Kun olin astelemassa leirikeskuksen pihamaalle, vastassa oli mun ystävä tyttöystävänsä kanssa - täysin odottamatta. Kun lopulta ymmärsin, ettei näkyni ollut unta, kuulin miten nuo kaksi ihmistä olivat siihen päätyneet. Mun ystävä oli siis tuonut siskonsa moikkaamaan hänen ystäväänsä leirille ja tajunnut sitten, että mähän olen myös samaisella leirillä töissä. Niinpä hän oli napannut kaupasta mukaansa kaksi muumilakupötköä sekä askillisen muumikarkkeja. Olin niin otettu, hämmästynyt ja hämilläni, etten osannut muuta kuin halata molempia ja kiittää - enkä siltikään tajunnut, mitä just tapahtui. Ja vielä kaiken päätteeksikin olin sekasin tuosta pienestä yllätysvisiitistä varmaan kaks päivää :D Just tollaset leiriyllätykset on vaan parasta! 

6. Sanoma

Viimeisin palanen, muttei vähäisin. Sillä senhän takia rippileirejä pidetään - että voitaisiin kertoa nuorille Jeesuksesta, Jumalasta ja Pyhästä Hengestä. Sekä pohtia nuorten kanssa yhdessä, keitä ne on, millasii ne on ja onko niillä mitään merkitystä meille. Onko niillä paikkansa nuorten elämässä. Oon tietoisesti jättänyt mun omasta uskosta kertomisen vähemmälle täällä blogissa, enkä nytkään enempää ala tässä jeesustelemaan. Totean vain, että omassa elämässä tällä asialla on paikkansa, joskus isompi, joskus pienempi. Ja sitä mä nuorillekin totesin, että he saavat itse pohtia jumalasuhdettaan leirin aikana - samoin elämänkysymyksiään. Sekä tietysti epäröidä, kyseenalaistaa ja sitä kautta löytää vastauksia. Minä en voi taikoa uskoa kenenkään sydämeen. Jos jotain voin olla, niin ainoastaan välikäsi, mutten sitäkään omasta tahdostani. Onnekseni olen saanut nähdä aitoa kiinnostusta ja uskon kasvua sekä Pyhän Hengen työtä ympärilläni olevissa nuorissa tyypeissä. Välillä tietyt hetket saivat tämän ohjaajan ja työntekijän liikuttumaan salaa kyyneliin. Miten hienoa onkaan saada tehdä työtä, jonka tuloksilla ei ole ainoastaan rahallista merkitystä. Tällä työllä ja jutulla on myös ikuista merkitystä, niin mulle kuin kohtaamilleni nuorillekin. 

Tässä vähän mietteitä ja ajatuksia pitkästä aikaa. Seuraavaan postaukseen (johon ei toivon mukaan mene älyttömän kauaa..) saatte kuvia festareilta. Mutta miltä, se selviää sitten! ;)

~ Roosa ~